Se, mitä kaikki muut jo rakastivat

Hammasleikkauksen jälkeen vaikein harjoiteltava ja sisäistettävä asia ei ollut vieläkin tarkempi hampaiden puhdistus tai pehmeämpi ruokavalio. Tuohon olin osannut varautua henkisesti tosi hyvin jo etukäteen - ja moneen muuhunkin juttuun. Selittämiseen (jota oon joutunut tekemään harvinaisen vähän), eväisiin kouluruoan sijaan yhden kuukauden ajan, paranemisjatkeiden löystymiseen ja siitä johtuviin muutamiin ekstrakäynteihin hammaspolilla. R- ja s-painotteisten sanojen tarkempaan artikulointiin. Epäonnistuneeseen artikulointiin. Uuden mustan huumorin osa-alueen valloittamiseen. Olin valmistautunut kaikkeen ja vähän ylikin.
   Yhden asian opetteluun täysin nollasta en ollut varautunut sen sijaan ollenkaan.
   Hymyilemiseen.

Olen lapsuudesta saakka hymyillyt huulet tiiviisti, mutta nätisti yhdessä. 90% hymyistäni on ollut sellaisia. Hyvin harvassa ovat olleet ne kerrat, kun hampaat ovat otetuissa kuvissa loistaneet. Vaikka elämästäni lähes 9 vuotta mulla on ollut kitalaessani irroitettava silta ja siinä tekohampaat puuttuvien tilalla, en ole hymyillyt niin, että hammasrivistöni näkyisi. En, vaikka tuon sillan avulla hymyni on näyttänyt luonnolliselta ja täydelliseltä.
   Vasta leikkauksen jälkeen olen alanut pikku hiljaa ymmärtää, kuinka iso asia ja kuinka yllättävän suurena minäkuvan alentajana nuo (puuttuvat) hampaat ovat minulle olleet. Järkyttävän iso asia. 
   Olen kyllä kuullut äidiltä, kuinka onnellinen olin alakouluikäisenä, kun sain sen ensimmäisen sillan suuhuni (niitähän tehtiin vuosien saatossa monta). Olin siitä iki-onnellinen monen päivän ajan. Yhtä hyvin äitini muistaa sen päivän, kun pienet ja piikikkäät alaetuhampaani päällystettiin. Yhtäkkiä ne piikikkäät rautahampaani näyttivät samanlaisilta kuin kaikkien muidenkin hampaat. Olin niin onnellinen ja muistan itsekin riemuinneeni asiasta ääneen ystävilleni ja jopa opettajallenikin. "Katso, mitä mulle hammaslääkärissä tehtiin!" Muistan luokanopettajani hymyn ja sanat "Roosa, jos ja kun sulle pystytään tekemään siellä hammaslääkärissä noin kaunis hymy, minua ei haittaa, vaikka joutuisit olemaan sen vuoksi joka viikko pois koulusta." 
   Oli aikoja, jolloin tuo kitalaessa oleva silta jouduttiin heittämään roskikseen yhä uusien ja uusien oikomisproggisten tieltä. Muistan kuinka häpesin lukiossa sen puolen vuoden ajan, kun minulla oli jälleen telaketjut suussa. Yritin tehdä aikesta vain hauskaa huumorin avulla: "Nyt saatte sitten ihastella näitä ässiä ja ärriä¨." Salaa minua kuitenkin itketti. Mutta itkua seurasi aina ilo, sillä sain kuin sainkin uuden sillan yo-juhliin. Ja taas olin niin tyytyväinen hammasrivistööni.
   Siltikin hampaani ovat olleet minun sokea pisteeni. Asia, jota olen tiedostamattani hävennyt monta vuotta. Ehkä se tiedostamattomuus on johtunut siitä, että olen tiennyt kaiken olevan väliaikaista - joku päivä minulla on kauniit hampaat, sellaiset kuin kaikilla muillakin. En ole siis kiinnittänyt tai edes halunnut kiinnittää noihin minäkuvani alentajiin - hampaisiini - mitään huomiota. Olen keskittynyt aina vain positiiviseen, eli tulevaan.
   Hammasleikkauksen myötä tämä koko asia avautui minulle aivan täysin ja aivan uudella tavalla. Vaikka leikkauspelossa eläminen ja sen käsitteleminen joka päivä enemmän tai vähemmän (sekä yksin että psykologin kanssa) oli rankkaa, kantoi se myös hedelmää - parantuminen ja turvotuksen laatu ja sen poistuminen sekä harvahammasrivistön kanssa sinuiksi tuleminen kävi ennätyksellisen kivuttomasti ja erityisen nopeasti. Kaikki oli ja on ollut äärimmäisen helppoa - sen voin huoletta sanoa näin reilut 4 kk leikkauksesta. 

Koska harvahammasrivistö ei muodostunutkaan minulle möröksi vaan jopa kunniavieraaksi, halusin (ja haluan) tallentaa tämän ajan tarkkaan. Sekä sanoin, mutta erityisesti kuvin. Ja kuvien ottamisen kautta tämä nollasta opeteltava asia on avautunut minulle, suorastaan hypännyt silmille. 

Hymyileminen. Tai paremmin sanottuna hammashymy. Minä en ole juuri koskaan ennen hymyillyt sillä tavalla. Suu kiinni -hymyileminen on ollut niin automaatio ja selkärangasta tuleva asia itselleni jo ihan pikkutytöstä lähtien, että siitä itsensä poiskitkeminen on ollut melkoista hommaa. On pitänyt oikeasti miettiä, miten hymyillä. Mikä on minulle luonnollinen hymy, mikä on tekohymyä? Kumpi on nätimpi, suu kiinni vai sittenkin legot esillä?
   Tässä asiassa ei ole auttanut muuta kuin treenata - hymyillä, hymyillä ja vielä kerran hymyillä. Nauraa, hymyillä ja hymyillä ja nauraa. Joka päivä uudestaan. 
   In real life kaikki onkin mennyt hyvin. Oon aika huumorisorttinen ihminen, joten hymyily ja nauraminen on mennyt siltä kantilta suht kivuttomasti. Kerroin muille koulutusalamme opiskelijolle harvahampaitteni syyn jo syksyn ensimmäisinä koulupäivinä, enkä sen koommin ole miettinyt tai murehtinut asiaa. Tietysti ekoina viikkoina koulussa mietin, kehtaanko nauraa tällä suulla ja sen sisällöllä täysin häpeilemättä ja avoimesti, mutta se jäi niihin viikkoihin. Enää en ole miettinyt, vaan hymyillyt, nauranut ja elänyt normaaliin malliin. Lisäksi olen saanut kuulla niin tutuilta kuin hieman tuntemattomammiltakin ihmisiltä, ettei hammaspuutoksiin juuri kiinnitä huomiota - ei välttämättä edes toisenkaan juttelukerran jälkeen. Oon tässä neljän kuukauden aikana nähnyt, kuinka se menee oikeesti niin, että persoona ja sydän ratkaisee, ei mikään muu.
   Mutta valokuvat taas...voi että niissä olemista on harjoiteltu ja vähän ehkä jännitettykin! Mutta enemmän kyllä harjoiteltu. Ei ole ollut helppoa kuvia muokatessa miettiä, onko toi se mun uus hymy vai ei. Onko toi luonnollinen hymy vai ei? Vai pitäisikö sittenkin jatkaa hampaat piilossa hymyillen tätä kuvausurakkaa eteenpäin?

  
Mä kuitenkin päätin hyvin alkuvaiheessa, etten jatka. Tietenkään en voi ennen implanttihampaiden kiinnittämistä ja virallisen lopputuloksen näkemistä tietää, mikä on se mun lopullinen "uusi hymy" tai luonnollinen sellainen. Sen näen vasta loppukeväästä vikan hammaspolikäynnin jälkeen (joka on muuten 4.4.). Mutta silti mä olen sitä hammashymyilemistä vaan kameran edessä jatkanut ja harjoitellut kerta toisensa jälkeen. Sillä en ole jaksanut pitkittää tätä treeniä hampaiden saapumiseen saakka. Haluan uskoa, että mun hymy vain täydentyy hampaiden laiton jälkeen, ei muutu. Mun suuhun tulee hampaita eikä se sinänsä muuta mun hymyäni, vaan ainoastaan sen yksityiskohtia.
   Tämä hymy-asia on siis ollut aika haastavakin taival, johon en ollenkaan osannut varautua leikkausaikaa odotellessani tai leikkaukseen mennessäni. Tämä on tullut päin näköä vasta leikkauksen jälkeen ja saanut mut ymmärtämään sen, kuinka paljon mun erilaiset ja puuttuvat hampaat ovat ennen leikkausta mun minäkuvaan ja itetuntoonkin vaikuttaneet.

Tietysti loppukeväästä hampaat suuhun ehkä saatuani ymmärrän, että tämä luutumisjaksokin vaikutti muhun ja minäkuvaani. Ehkä äärimmäisen paljonkin. Mutta tällä hetkellä tämä vaihe on saanut mut tuntemaan kiitollisuutta ja ylpeyttä samaan aikaan. Kiitollisuutta siitä, että suomalainen lääketiede ja kirurgia ovat tosi korkealla tasolla. Niin korkealla tasolla, että saan ne hampaat, joista mulle on puhuttu ja joista olen vuosia uneksinut hiljaa mielessäni. Aina kun on sattunut, olen ajatellut, että joku päivä saan niin upean palkkion kaikesta tästä kivusta ja buranamäärästä, että se palkkio on kaikkea sitä kipua arvokkaampaa. Sinä päivänä en voisi olla kiitollisempi.
   Ja ylpeyttä taas siitä syystä, että olen kulkenut melkoisen matkan tänne ja maalisuora on melkein näkyvissä. Tähän marathoniin on mahtunut niin paljon kaikenlaista, että uskallan ja kehtaan olla jo nyt ylpeä itsestäni.    
   Sekä erityisesti hymystäni. Sillä lopulta mä opin kääntämään luvut 90% ja 10% toisinpäin. Jättämään suu supussa hymyilemisen vähemmälle ja antamaan vuoron hampailleni, olivatpa sitten harvassa tai eivät. 

   

Tänään minä rakastuin hymyyni - siihen hammasversioonkin. Juuri siihen hymyyn, jota kaikki muut ovat rakastaneet jo vuosia. Tänään oli vihdoin minun vuoroni.

~ Roosa ~