Huippu viikko takana, loistavat vuodet edessä!

Tämä on ollut nyt viikon ajan opiskelija Centriassa, Yivieskassa, Raudaskylän kampuksella eli näin meidän kesken Rauskilla. Ja voin kertoo, että ihan huippua!
   Kun olin pääsykokeissa kesäkuussa ja näin opiskelupaikan, tiesin, että tänne mä haluan. Ja päätin, että teen kaikkeni sen eteen, että seuraavat 3,5 vuotta kuluisivat Rauskilla opiskellen sitä alaa, joka on mun juttuni.
   Mä myös pääsin ja oon siitä sanattoman kiitollinen. Ekana koulupäivänä näin muutkin opiskelutoverit ja yhteishenki syntyi kyllä sillä sekunnilla. Koulupäivän jälkeen oli kimppakyyti- ja koko ryhmän whatsupit luotu - unohtamatta facebook-ryhmää.
   Porukka on ollut ihailtavan motivoitunutta ja positiivista. Ollaan haluttu tustustua toisiimme paremmin ja viettää vapaa-aikaakin yhdessä. Kaikki ollaan otettu mukaan. Tämä meidän joukkomme on juuri sellainen, kuin mitä salaa ennen opintoja toivoinkin. Tällä porukalla on hyvä lähteä viettämään 3,5 ainutlaatuista ja koskaan toistumatonta vuotta Ylivieskassa ja Rauskilla!

Ensimmäinen kouluviikko on sisältänyt tutustumista amk-opintoihin tutoreiden ja opon avulla, pari tervetulojuhlaa meille ekan vuoden opiskelijoille, turistikierrosta Ylivieskassa eli Ykassa ja niitä perusoppituntejakin. Oppitunnit ovat sisältäneet sitä teoriaa ja käytäntöäkin - kyllä lukiossakin pitäis teorian lisäks vähän leikkiä ja laulaa! Odotan, että päästään suunnittelemaan opintojen lomassa meidän 2 projektia - marraskuussa järjestettävää lasten seikkailupäivää ja lasten adventtitapahtumaa joulukuussa. Mulle on vaan ihan hyväks, että 12 vuoden perusopiskelun jälkeen pääsee tekemään jotain muutakin kuin kirjoittamaan muistiinpanoja ja lukemaan koekirjoja.

Osa porukasta lähti viikonlopuks pois Ykasta, mutta me, jotka jäimme tänne viikonloppua viettelemään, päätimme keksiä jotain hauskaa yhdessä. Suunnitelma A oli keilailu, mutta se ei onnistunutkaan, koska keilahalli olikin vielä tämän viikonlopun kiinni (miks siitä ei kerrottu nettisivuilla?). No, mitä tulevat yhteisöpedagogit silloin tekevät? No tietysti keksivät suunnitelma B:n! Eli lähdimme siis potkimaan ja heittelemään palloa paikallisen yläasteen futiskentälle. Olipahan hauskaa ja samalla sai liikuntaa ja raitista ulkoilmaakin. Kiitos tästä kaverit! Nyt jaksaa taas lukea tenttikirjaa ja siinä sivussa miettiä, mitä kaikkea hauskaa keksimmekään tuleville viikonlopuille. ;)

Muutto kauas pois tutuista ympyröistä Jämsästä on tehnyt mulle tosi hyvää. Se Roosa, joka ei ennen uskaltanut lähteä mukaan uusiin juttuihin ja jumitti turvallisissa kuvioissa, on pikkusen väistynyt syrjemmälle sen Roosan tieltä, joka haluaa kokea ja uskaltaa. Ehkä ja kyllä se onkin varmasti helpompaa, kun on täysin uusi ympäristö ja täysin uudet ihmiset ympärillä. Saat tavallaan aloittaa täysin alusta. Mä oon oottanut tätä "uutta alkua" tosi kauan ja vihdoinkin se on tässä. Mä aion nauttia tästä, mennä ja kokea (miettimättä entä jos-kysymyksiä), tutustua uusiin ihmisiin ja näyttää itselleni, mihin kaikkeen pystynkään. Kyllä, mä oon onnellinen. Onnellisempi kuin ehkä koskaan ennen elämässäni. Tietysti mulla on paljon rakkaita ihmisiä siellä kotikonnuillakin (ei, en ole teitä unohtanut!), mutta juuri nyt mun kuuluu ja mä haluan olla täällä. Tämän jos minkä täytyy olla johdatusta ja siitä lähtee kyllä kiitokset suoraan tonne ylöspäin! Kiitos!

Onnellisia aikoja teille lukijoillekin toivoen,

~ Roosa ~

#kutsumua

#kutsumua on hurjaa vauhtia leviävä some-ilmiö koulukiusaamista ja ylipäätään kiusaamista vastaan. Perusidea on se, että otat itsestäsi selfien paperinpalanen kädessäsi, jossa on esimerkki siitä, millä nimityksellä toisia ei saa kutsua ja sitä myötä kiusata. Sen lisäksi paperissa on myös sana, jolla ihminen toivoisi itseään tämän huonon nimityksen sijaan kutsuttavan. Mun #kutsumua näytti tällaiselta - luonnollisesti :)

Lähtekääpäs kantamaan oma osuutenne yhteiseen hyvään, sanotaan yhdessä EI kiusaamiselle!

~ Roosa ~

Home sweet home

Tässäpä aikamoinen kuvapläjäys 20,5 neliöstäni. Olkaapa niin hyvät!

 Eteisestä tupakeittiöön päin...

Ja toisinpäin...

Tupakeittiötä

 Nukkumanurkkausta ja mahtuihan mun telkkarikin tänne

Vessaa (vaikka mulla on iso peilikaappi, ei mun kaikki tavarat mahdu millään sinne...tyypillistä naisihmistä??)

Mun ihana täyspitkä parveke! Like it!

Ja loppuun kämpän pienet yksityiskohdat, jotka tekee tästä kodista juuri minun kotini:

 

Tove Jansson kokoelmani <3

 

 Kaverit piti huolen, etten unohda heitä välimatkoista huolimatta - kiitos ihanat! <3

Kun tultiin ekaa kertaa tänne mun uudelle kämpälle siivoilemaan, aattelin, että eihän täällä mahdu edes kääntymään sitten kun tavarat on paikoillaan. Mutta onneks mulla on valkoiset kalusteet. Ne avarsi tätä tilaa ihan hullusti. Kyllä siinä vaiheessa tuumin, että voisi tässä sen 3,5 vuotta asua, kun vuokrakin on niin älyhalpa ja sisältää kaikki maksut. 
   Mulle on on sieltä lukioajoista kehittynyt omanlainen sisustusmaku. Perusidea on, että suuret linjat valkoista ja mausteväreiksi sitten jotain räväkkää. Yleensä fuksiaa/lilaa, mustaa ja harmaata. Oli ilo huomata, että tässä kämpässä seinät on valkoista/ihan vaaleenharmaata (mitä katsojan silmä sitten sanookaan) ja keittiön kaappien ovat harmaata. Kylppäri on perus opiskelijaboxin väritys, sillehän ei voi mitään - pitää vaan sisustaa en mukaan. 
   Toinen positiivinen yllätys oli, että täällä pinnat on tosi hyvässä kunnossa. Paljon paremmassa kuin aikaisemmin Jämsässä. Suurin syy tälle varmasti on se, että poraten ei seiniin saa kiinnittää mitään. Parit propunreiät oli eteisessä, mutta kiinnitettiin siihen sit naulakko. Iso taulu kiinnitettiin taulukoukulla ja muumitaulut laitoin expedit-hyllykön päälle. Ne sopii sinne tosi hyvin. 
   Ylipäätään tekstistä voi varmaan huomata, että täällä Ylivieskassa asustelee onnellinen nuori nainen. Koti näyttää mun kodilta ja pienuus ei juurikaan haittaa. Kaikki tarpeellinen mahtui tänne ja ei yks ihminen nyt hirveesti tilaa tartte. Joten voi olla, että tämä kämppä palvelee mua seuraavat 3,5 vuotta helposti, ellen ajan saatossa huomaa "tää ei vaan toimi"-juttua. Toivottavasti en. Nyt kun vielä huominen tulis nopeesti ja pääsis opiskelumaailmaan taas kiinni! :)

Mitäs mieltä  siellä ollaan tästä pienestä kodista? Tai blogin ulkoasusta, mistä vaan? Antakaas vaan äänenne kuulua!

~ Roosa ~

Ps. On täs kämpässä ehkä sittenkin yks huono puoli...mustat matot, joissa näkyy pieninkin pölyhiukkanen. Miks Roosa sait päähänpinttymän mustista matoista? ;)

Toivepostaus: Miten toisen silmän sokeus vaikuttaa elämääni?

Tästä aiheesta toivottiin myös postausta. Täytyy heti myöntää, että kaikkia vaikutuksia on hankala itse huomata, kun olen koko elämäni katsellut maailmaa vain yhden näkevän silmän kanssa. Jotain vaikutuksia osaan silti kertoilla.

Toisen silmäni sokeus todettiin n. 2 vuoden iässä vanhempieni vietyä minut silmälääkärille karsastuksen takia. IP:stä johtuen oikean silmäni verisuonitus ei ollut sikiöaikana rakentunut kunnolla ja oikean silmäni verkkokalvo on osittain irti. Tästä oikean silmäni sokeus.
   Ilmeisesti "yksisilmäiseksi" minulla on kuitenkin varsin laaja näkökenttä. En näe kaikkea  "tasona" vaan maailma näyttäytyy mulle ihan normaalisti kolmiuloitteisena. Tämä on vähän outoa, koska mulla ei ole stereonäköä.
   Vaikka näenkin maailman 3-uloitteisena, on mun näössä joitain puutteita. Liikkeet ja niiden nopeus ovat hankala yhdistelmä. Esimerkiksi pallopeleissä mun on vaikea saada syötöstä koppi/osua mailalla palloon, koska en hahmota täydellisesti suuntaa ja sitä, kuinka nopealla/hitaalla temmolla syöttö tulee. Niinpä vaikkapa tenniksessä yritän osua palloon liian aikaisin/syöttö tulee liian myöhään tai oon metrin väärässä suunnassa syöttöön ja pallon olinpaikkaan nähden (jos olisin ollut metrin oikealla, olisin osunut). Usein molempia.
   Suojatielle tultaessa mun on vaikea hahmottaa, milloin olisi paras mennä yli, jos on paljon autoja liikenteessä. Että ehdinkö yli nyt, vai vasta sitten kun toi auto on tullut ohi. Usein teen viimeisimmän mukaan. Mun on myös haastavaa arvioida, jarruttaako se auto vai päättääkö ajaa hidastamatta mun ohitse. Oon varmaan aiheuttanut useammalle autoilijalle harmaita hiuksia, kun tajuan auton jarrruttaneen vasta silloin, kun se auto on pysähtynyt mun eteen ja huiskii kädellään, että mee vaan yli. Eihän sitä kauempaa voi nähdä - vai voiko? Jämsässä mulle muutamat suojatiet olivat haastavampia kuin muut, mutta nyt kuvioihin on saapunut uusi kaupunki ja uudet tienylityskohdat. Tästä voi siis kuvitella, tuntuuko musta hieman siltä, että oon pulassa. Mä oikeesti joudun tekemään töitä hahmottaakseni, mistä kaikista suunnista niitä autoja voi tulla. Vaikka todellisuus on, että joko oikeelta tai vasemmalta. Mutta kun on niin tasaiset maisemat, että niitä autoja näkyy kauempaakin kuin oman nokan kohdalta. Ehkäpä tää ajan kanssa helpottaa, kun kaupunki tulee tutummaksi.
   Yhdestä harrastuksesta on ollu mulle hirveesti apua. Suunnistuksesta. Kävin tossa just lenkillä ja sitä ennen katselin ehkä pari minuuttia Ylivieskan karttaa ja sen jälkeen se oli mun päässä. Lenkillä hahmotin koko ajan, missä mä meen ja mitä löytyy mistäkin suunnasta. Eli mielestäni omaan hyvän suuntavaiston. Tämä ei tosin ihan kattanut vielä Ylivieskan keskustaa, joka on aika sokkeloinen, mutta kyllä mä sielläkin järkeillen tiesin, miten pääsen kotiin. Ja löysin tieni tietokoneen äärelle neuvoja kysymättä. Ensi viikolla tutorit kierrättää meitä vielä tuolla keskustassa, joten enköhän senkin kaavan opi pikapuoliin.
   Sitten toiseen aiheeseen. 3D-elokuviin. Ei näy mulle kolmedeenä. Näkyy lasien kanssa ihan kaksdeenä. Joten en voi koskaan höpistä toisten kanssa, mitä hienoja juttuja kyseiset elokuvat saavat valkokankaalla aikaan. Höh. Mutta voin katsoa niitä sentään tutusti ja turvallisesti 2D-muodossa.
   Mulle tai paremmin sanottuna mun ikäisille tyypillistä esinettä en omista. Eli autokorttia ja sitä myötä autoa. Se vaatii ehdottomasti stereonäön. Tietysti mun kortittomuuteen vaikuttavat myös CP ja epilepsia, koko kombo. Mutta suurin syy siihen, miksi en voi saada autokorttia on toisen silmän sokeus. Eniten se harmitti siinä vaiheessa, kun kaveri toisensa jälkeen sai kortin ja alkoi ajella perheen kakkosautolla minne milloinkin. Eipä tuo enää juurikaan haittaa. Ei tartte maksaa kalliista bensasta tai vielä kalliimmista vakuutuksista. Mä voin sen sijaan ottaa ajokortillisen miehen - oman hovikuskin ;)
   Se, että mulla on silmälasit, ei liity mitenkään tähän yhdellä silmällä näkemiseen. Mun molemmilla vanhemmilla, kaikilla isovanhemmillä ja toisella veljellänikin on lasit. On siis luonnollista, että mullakin on miinuksia jonkin verran. Tärkeää mun tapauksessa on, että pidän vasemmasta silmästäni huolta - sen varassa on mun näkeminen.
   Tiedän, että on olemassa leikkauksia, jossa voidaan saada sokea silmä näkeväksi. Mun kohdalla se ei kuitenkaan onnistu, sillä puutteellista verisuonitusta ja vaillinaista verkkokalvoa ei voi korjata. Ja vaikka voisikin, en itse haluaisi mennä kyseiseen toimenpiteeseen. Kun oon aina nähnyt näin, voisi se olla aika isokin shokki alkaa nähdä maailma uudella tavalla. Jos mä näkisin kahdella silmällä, menisi se taas siihen "ei Roosa olleskaan" -kategoriaan. Ja mä haluan olla just tällainen Roosa - heikkouksine ja vahvuuksineen. 

Tässä siis kaikki ne jutut, mitkä itse tiedostan johtuvan toisen silmän sokeudesta. Varmasti niitä on muitakin, mutta en niitä ainakaan itse tiedosta - tällein on kuitenkin eletty kohta 20 vuotta. Hyvää viikonloppua kaikille!

~ Roosa ~

Toivepostaus: Ajatuksiani parisuhteesta

Yhden anonyymin lukijan toiveena oli kuulla mielipiteitäni seurustelusta. Tässä postauksessa niitä sitten tulee.

Ensinnäkin taustatiedoksi minun on mainittava, etten ole koskaan seurustellut. Ei, en koskaan. Hups, nyt se tuli paljastettua. Oon kuitenkin nähnyt ystäväpiirissäni kaikenlaista ja useamman kerran oon kuullut niistä seurustelusuhteiden hyvistä ja huonoista puolista yhdeltä sun toiselta. Mun vanhemmat ovat olleet 17 vuotta naimissa ja molemmat molemmat mummut ja papat vielä pidempään. Monta vuotta ajattelin, että oon täysin vääränlainen vastakkaisen sukupuolen silmissä. En onneksi enää - ainakaan niin pahasti. Näistä lähtökohdista ja kokemuksista nousevat mun ajatukset seurustelusta ja parisuhteesta.
   Teen eron seurustelun ja parisuhteen välille. Seurustelu on toiseen tutustumisen vaihetta, josta mennään (toivon mukaan) kohti kestävää parisuhdetta. Silti ajattelen, että samoihin sääntöihin ja arvoihin molemmat nojaavat. Itse käytän tässä postauksessa sanaa parisuhde. Syy on edellä mainitun lisäksi (ainakin itselleni) selkeä: Haluan pyrkiä kestävään parisuhteeseen. Mulle on selvää, että kun ja jos oon joskus parisuhteessa, oon siinä tosissani ja ajatuksella "koko loppuelämäksi". Tietysti voi käydä niin, ettei se ensimmäinen oo välttämättä se oikea, mutta mihinkään suhteeseen en tuu alkamaan ajatuksella "katotaan, kauanko tätä jaksan".
   Tästä on helppo jatkaa siihen, mitä ajattelen parisuhteen pitävän sisällään. Parisuhteeseen kuuluu mun mielestä hyvät ja huonot ajat. Ei se varmasti ole koko ajan vaaleanpunaista sokerihöttöä. Se, mitä ne huonot ajat pitävät sisällään, ovat varmaankin erilaisia eri suhteissa. Samoin kuin hyvät ajat. Vanhempiani sivusta seuranneena oon kuitenkin oppinut, että riidat sovitaan. Ennen nukkumaanmenoa. Jos aattelee, että parisuhteissa ei riidellä, on syytä avartaa näkemystään. Sillä vaikka tuskin kukaan tykkää kinastelusta, niillä on toinenkin puoli. En tiiä, oonko väärässä, mutta luulen, että juuri riitojen kautta toisesta tulee opittua yhtä sun toista - luonteesta, asenteista, mielipiteistä...ja ehkäpä siinä oppii itsestäänkin jotain. 

Mitä mä sitten odotan parisuhteessa toiselta? Ehdoton ykkönen on mun aikaisempien kokemusten pohjalta se, että mä en saa olla se toinen vaihtoehto. Että mä oon tyttöystävä sen takia, että sen toinen oikeesti välittää ja pitää musta, eikä sen takia, ettei parempaa ollut tarjolla.
Naisena on kai luonnollista, että haluan mua huomioitavan. Ei nyt ruusukimppua joka viikko, mutta jotain pieniä juttuja. En kuitenkaan halua miljoonaa soittoa ja tekstaria päivässä. Vähempikin riittää. En ole sellainen, että vaadin huomioimista 24/7. Ja tietysti myös toisinpäin. Minäkin haluan huomioida toista ja näyttää, kuinka tärkeä hän mulle on.
   Tästä on hyvä siirtyä seuraavaan. Eli mun mielestä parisuhteessa pitää olla molemmilla myös omaa aikaa ja -tilaa. Kaikkea ei tartte tehdä yhdessä. Musta on vaan parempi, että molemmilla on vaikkapa omia harrastuksia, joissa voi keskittyä itseensä. En pidä huonona sitäkään, että molemmilla on myös omia kavereita. Parisuhde ei saa määrittää sitä, ketkä on sun kavereita ja kuinka paljon aikaa saat niiden kanssa viettää. Kyllä jokaisella pitää olla henkilökohtainen oikeus päättää kaveripiiristään. Tietysti parisuhde on tärkeämpi kuin kaverit, mutta parisuhde ei saa olla liiaksi kavereiden tiellä. Ja hei, kaveripiiri voi ja varmasti laajeneekin seurustelun myötä. Mikä sen mukavampaa - vai?
   Parisuhde opettaa varmasti monia asioita. Joustavuutta. Toisen huomioimista, ettei katsota vain omaa napaa. Vastuuta. Mielipiteiden ja asenteiden avartamista. Jakamista.Se on yhdessä kasvamista, nousemista, kaatuamista ja uudestaan ylösnousemista. Ja paljon muutakin.
   Mun mielestä kotityöt ei jakaannu selkeesti miesten ja naisten töihin. Ei sellaisia olekaan. Toivon, että myös tuleva kumppanini ajattelisi näin ja olisi valmis tarttumaan niin vasaraan kuin lattiamoppiinkin. Sillä niin minäkin teen. Tänäänkin asensin itse jalat uuteen sänkyyni, oli siinä mutteria sun toista, mutta hyvin näytti jakovain kädessä pysyvän.

Mielestäni olen seurusteluun ja parisuhteeseen liittyvieni ajatusten suhteen melko realisti. En havittele pilvilinnoissa elämistä, haaveilen ihan tavallisesta arjesta toisen kanssa - hyvine ja huonoine hetkineen. 
   Olen kyllä monesti ollut ihastunut, rakastunutkin. On ollut vähän jotain juttuakin, mutta siihen ne on sitten jääneet. Joko toinen ei oo kiinnostunut musta tai toisinpäin. Myös niitä tilanteita, jolloin oon itse tajunnut jutun olevan silkka mahdottomuus. Kiusaaminen vaikutti pitkään mun ajatuksiin vastakkaisesta sukupuolesta ja kun niistä vääristä kuvitelmistani pääsin suurimmaksi osaksi irti, en joko uskaltanut tai sitten menin vauhtisokeana päin suhdetta, josta ei olisi tullut mitään. Kyllä se on kieltämättä harmittanut, varsikin kun kaverit ympärillä löytävät toisensa yksi toisensa jälkeen. Ja sitten ne tyypit, jotka eroavat, mutta löytävät uuden parin viikon sisään. Oon yrittänyt kuitenkin ajatella, että vielä joku päivä. Vielä joku päivä me kohtaamme. Mä tiedän, että oon tarpeeksi vahva odottamaan sitä oikeeta - vaikka välillä harmittaakin. Joku päiväme toivottavasti kohtaamme ja mä tajuan, että mä selvisin. On oikeesti joku, joku välittää musta paljon enemmän kuin pelkästään kaverimielessä - joku, joka oikeesti rakastaa mua.

Kaikella rakkaudella,

~ Roosa ~

Polut erkanee - risteyksissä tavataan!

 
On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa
nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa
jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin
teille laulamme nyt näkemiin 

Turvallista matkaa me toivotamme näin
On aika purjeet nostaa ylöspäin
Turvallista matkaa aalloilla elämän,
kanssa hyvän ystävän

Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa,
on joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa
on yksi joka pystyy, kaiken ymmärtää,
Jeesus vierellemme aina jää.

Lauantaina vieteltiin kahden mun kaverin synttäreitä etukäteen ja samalla vähän mun läksiäisiä. Eilen kuitenkin olivat ne läksiäiset, mitä olin itse eniten odottanut. Ystäviä ja samalla vähän sukulaisiakin. Ystäviä, jotka mä oon tuntenu jo lapsesta lähtien, mutta joiden kanssa upeimmat, kreiseimmät ja ainutlaatuisimmat muistot ovat tulleet seurantanuori-vuosien saatossa. Ja tietysti veli ja kaksi serkkua, joiden kanssa elämää on jaettu alusta asti.

   Syötiin, juteltiin, pelattiin Aliasta ja lauleskeltiin. Ilta päättyi ystävien lauluun, jossa he toivottivat mut turvalliselle matkalle elämän aalloille. Haikeeta, upeeta, ihanaa, kamalaa, suurenmoista. 

   Tuntuu hassulta, että eilinen oli todellakin päivä, jolloin nähtiin toisemme ehkä viimeistä kertaa pitkiin aikoihin. Olin tän tiedon kanssa eilen kotiin tultuani ihan sekaisin. Mutta silti mussa oli se toivon kipinä ja tunne siitä, että me emme katoa toisiltamme ikuisiksi ajoiksi. Me pidämme yhteyttä. Oon sanattoman kiitollinen yhteisestä matkastamme tänne asti ja sydämessäni toivon, että se jatkuu jollain tasolla jatkossakin. Poluilla on tapana erkaantua aina jossain vaiheessa, mutta ystäväni sanoin: "Risteyksissä tavataan!"

Kaikesta aivan sanaton,

 ~ Roosa ~ 

   Ps. Kameran takana jälleen Merja, kuvattavat olivat tällä kerralla vain hieman haastavampia ;)

Ajatuksia hyvästeistä, muutosta ja uuden alusta

Mun muutto Ylivieskaan tapahtuu ensi viikon perjantaina eli 15.8. Osa muuttolaatikoista on jo pakattu, mutta puolet on vielä pakkaamatta. Tästä voikin arvata, mihin mun vähäiset päivät Jämsässä kuluu. Lisäksi on ollut paljon asioita, joita on pitänyt hoitaa, kotivakuutuksen irtisanominen (vaihdan vakuutusyhtiötä muuton jälkeen), sähkösopimuksen irtisanominen, mun hoito/kuntoutusasioiden siirto Jämsästä OYSin piiriin, uuden vuokravakuuden maksu...onhan näitä.

   Mun tuleva yksiö tulee olemaan toosi pieni, 20,5 neliötä. Joulun alla ja vuoden alussa vapautuu kuitenkin jonkin verran enemmän isompia 34 neliöisiä yksiöitä, kun opiskelijoita valmistuu. Katsotaan, jos tilanne kämpän kanssa on onneton, pistänkö itteni uuteen asuntojonoon oottamaan isompaa yksiötä. Nyt on kuitenkin tärkeintä, että saan katon pääni päälle ja nimenomaan yksiön, migreenin kanssa tilanne olisi mahdoton solukämpässä, enkä oo muutenkaan solutyyppiä.

   Muutto uudelle paikkakunnalle n. 300 km:n päähän ja opiskelun aloittaminen herättävät paljon ajatuksia, mikä ei varmasti ole ihme. Tukiverkosto ei ole niin tiheä, oon oikeesti omillani. Ei tule äiti tai isi auttamaan akuuteissa jutuissa. Toisaalta, tunnen pari tyyppiä entuudestaan sieltä (vanhoja jämsäläisiä nuoria) ja opiskeluporukka on kaiken kuulemani mukaan motivoitunutta ja tiiviisti yhteistyötä tekevää sakkia, joka viettää vapaa-aikaakin paljon yhdessä. Tuskin kukaan lähtee huvikseen Pohjanmaalle pikkukylään opiskelemaan kauas opiskelijakaupungeista, jossa on melskettä, bileitä ja elämää paljon enemmän. 

   Olen saanut varmuutta siihen, että parjään kyllä yksin, yksinasuminen ei oo mulle ongelma. Käytännönjutuissa ei siis pitäisi olla mulle mitään probleemaa. Ylivieska on pienuudestaan huolimatta hyvin vireä kaupunki, joka on ihan pääradan varrella, josta löytyy paljon huonekaluliikkeitä (Jysk, Asko, Stemma, Sotka..), Citymarket, valtava tavaratalo Kärkkäinen sekä keskustasta paljon kivijalkaliikkeitä. En ole siis menossa täysin autioon tuppukylään, mikä esimerkiksi Jämsä kohta on.

   Mä tykkään opiskella ja välivuoden jälkeen opiskeluintoa löytyy paljon. Saan lähteä opiskelemaan alaa, josta pidän ja joka on ihan mun juttuni. Tiivis opiskelija/opettajayhteisö, paljon käytännönläheisyyttä ja kaikkee muuta, joka kuulostaa mun korvaan tosi hyvältä. Varmasti ilman stressiä ei 3,5 vuodesta selvitä, mutta sekin kuuluu opiskeluun. Ja jollain masokistisella tavalla tykkään kituuttaa itteeni terveessä stressissä. 3,5 vuotinen menee varmasti nopeasti, koska lukiokin vaan sujahti läpi. Yritän nauttia näistä tuleista vuosista niin paljon kuin voin. Tietysti opiskelu jännittää jollain tasolla - onko se oikeesti niin mahtavaa kuin oon monesta suusta kuullut? Jaksanko mä? Yritän kuitenkin pitää järjen mukana näissä jutuissa, en halua päästää negatiivisia ajatuksia kasvamaan liian suuriksi ja hallitsemattomiksi.

   Raha on se juttu, mistä jauhetaan tosi paljon. Itsekin oon sitä mieltä, että opiskelijat saa liian vähän tukia siihen nähden, missä ajassa valtio haluaa meidän valmistuvan. Mä saan 300 euroa opintotukea kuukaudessa, asumistuki menee hakuun heti, kun vuokrasopimuksen allekirjoitan. Lainaa joudun todennäköisesti ottamaan ensi kesäksi, jos en saa kesätöitä jostain seurakunnasta. Mut on ne muutkin opiskelleet minimibudjetilla ja kärvistelleet seuraavaan tukipäivään, joten miksen minäkin? Kyllä mä varmasti selviän.

Ensi viikolla sanon hyvästit monellekin asialle. Viimeiset yöt mun yksiössä, läksiäiset mun kavereiden kanssa, perheen jättäminen tänne ja mun muutto muualle. Kaikki ei oo onneksi lopullista. Perhe on ja säilyy täällä ja lomien aikaan näen heidät aivan varmasti. Puheluitakin tulee varmasti soiteltua ja viestejä lähetettyä. Ne kaverit ja ystävät, joita mulla on, säilyvät varmasti opiskelunkin ajan ja sen jälkeen, jos niin on tarkoitettu. Tämän tulevan elämänvaiheen aikana nähdään se, ketkä on niitä todellisia ystäviä, jotka on olemassa silloinkin, kun fyysinen välimatka kasvaa. Toivon, että mahdollisimman moni niistä, jotka mä kutsuin mun maanantaina pidettäviin läksiäisiin. Ne on niitä, jotka saa mut hyvälle tuulelle ja joiden kanssa voin jopa nolata itseni aivan täysin, eikä se haittaa.

Ensi viikolla se sitten oikeasti tapahtuu - muutto ja mun muuttuminen jämsäläisestä ylivieskalaiseksi. Uusi elämänvaihe, jota odotan tosi paljon, mutta samalla hieman jännitän. Ei ehkä se uuden alku, vaan vanhan ja turvallisen taakse jättäminen. Mutta jos seisoo aina samaassa paikassa, ei pääse koskaan eteenpäin eikä unelmatkaan voi toteutua. On uskallettava päästää irti ja kuljettava rohkeasti eteenpäin luottaen, että tulevaisuus kantaa. Mä luotan siihen, että se kantaa.

~ Roosa ~

Ps. Varautukaa, että näitä ajatuspostauksia kaikesta uudesta tullaan vielä näkemään jonkin aikaa tässä blogissa. Mutta eiköhän uudet tuulet tuo paljon uusiakin aiheita tähän blogiin - odotan sitä itse innolla. 

Kuvauspäivän 31.7. saldo

Toissapäivänä tosissaan kävimme ystäväni kanssa kuvailemassa Pukinvuoressa musta vähän uusia kuvia. Merjalla on todellinen laatutakuu! Oikeesti, kukaan ei saa hymyileen yhtä aidosti. Parissa kuvassa hymyilen kyllä vähän liiankin muikeesti, mutta voin syyttää/kiittää Merjan poikaystävää ja samalla mun rakasta serkkua huikeesta tausta-avusta. :D Mun henkilökohtainen suosikki on toi yllä oleva kuva, se on jotenkin vaan luonnollisen kaunis ja siihen on vangittu hienosti se hetki. Näistä muista en osaa päättää ja mulla onkin suuri valinnan vaikeus esim. Facebook-profiilikuvaksi. Mikä on teidän mielestänne paras?

 Tää on ihan hirvee, mut hyvä esimerkki mun serkun ilmeilytaidoista ;)

Mutta anyway, kiitokset lähtee tähän suuntaan! Kiitos mun parhaalle ystävälleni sekä viralliselle hovikuvaajalleni Merjalle kuvista ja ajasta - oot rakas ja paras! <3

~ Roosa ~