Vuosi

Vuosi sitten oli paljon keväisempi sää kuin nyt (ainakin Keski-Suomen kaduilla). Tai siis niin mä ainakin muistelen, mutta muistikuvani katumaisemista saattaa pettää, sillä mulla oli tuolloin suuri päivä. 

   Sillä vuosi sitten tänään mä sain hampaani  ja hymyni. 

Tuntuu hullulta, että siitä on jo vuosi. Muistan tuosta vuosi sitten näihin aikoihin napatusta kuvasta paistavan hölmön olotilan, johon oli sekoittonut niin onnea kuin hämmennystäkin. Sekä tietysti valtavaa kiitollisuutta suomalaista hammaslääketedettä kohtaan. Tuosta kuvanottohetkestä tuntuu kuluneen niin vähän aikaa. Mutta kuitenkin tähän vuoteen on mahtunut myös niin paljon. Kulunut vuosi muodostui todelliseksi kasvamisen ajaksi, jonka aikana muokkasin kuvaani itsestäni uudestaan. Se vaati paljon. Enkä sano olevani vieläkään valmis, mutta ainakin just nyt mä oon tyytyväinen omaan itseeni. Pitkästä aikaa mä koen olevani hyvä kaveri itteni kanssa. En haluu olla elämässä kenenkään muun kengissä toisella puolen Suomee tai maailmaa, vaan haluun elää omaa elämääni, vaikken tiedäkään minne se vie. Sillä moni asia muuttui hampaiden myötä parempaan, kunhan vain jaksoin ensin saada pääni kuntoon. 

   Pari kuukautta hampaiden saamisen jälkeen luin muiden hammasimplanttipotilaiden kertomuksia siitä, kuinka yksi tai kaksi implanttia oli parantanut heidän elämänlaatuaan mielettömästi. Silloin mä en vielä montaa asiaa pystynyt sanomaan, mitkä asiat mun elämässä oli paremmin hammasimplanttien ansiosta. Ja aattelin, etten ikänä pystyisikään olemaan kiitollinen niin monesta asiasta kuin niiden kertomusten takana olevat ihmiset olivat.

   Mutta minä erehdyin. Kuukausi sitten aloin listailemaan asioita, jotka muuttuivat parempaan hampaiden myötä. Niitä kertyi aika monta.

   Ensimmäisenä tietysti estetiikka. Pidän hampaistani ja niiden ulkonäöstä. Ne näyttävät hyvältä - siltä, miltä hampaiden kuuluukiin näyttää. Ensimmäinen mietteeni hampaat saatuani oli, että kuuluuko ihmisen suussa olla näin paljon hampaita?!! Mutta näin vuoden tätä elämää elettyäni voin sanoa, että kuuluu. Toki implantit on hiukan vaaleammat kuin omani, sillä hammaslabran väriskaaloista ei löytynyt väriä, joka vastaa omien hampaitteni väriä. Se tuntuu kuitenkin tosi pieneltä jutulta siihen verrattuna, että sain hampaat, joilla voi tänä päivänä sekä narskuttaa porkkanaa (pelkäämättä lohkeamisia) että hymyillä häpeämättä!

Niin se hymyily. Kävin hammasleikkauksen jälkeen läpi kuvia hammaspolille menevää kiitoskorttia varten. Yritin löytää kuvan lapsuudesta, jossa hymyilisin hampaat näkyvillä. En löytänyt kuin kaksi kuvaa. Muuten olin hammasleikkaukseen asti hymyillyt suu kiinni,  vaikka mulla olikin retentiolevy, jossa oli tekohampaat kiinnitettynä. Häpeä omista hampaista olikin aika valtava - mun sitä kuitenkaan tajuamatta. Mulla oli ihan hyvältä näyttävät hampaat retentiolevyn kanssa, mutta en ikinä silti hymyillyt suu auki. Mua kyllä kuvaustilanteissa aina kehotettiin leveeseen hymyyn, mutta muistan sanoneeni, etten mä osaa. Sillä levee hymy ei tarkoittanut mulle hammashymyä - tai jos ois tarkoittanutkin, en ois ikinä halunnut hymyillä sillein. Mutta tuskin olisin osannut silloin selittää kellekään (edes itselleni), että miksi. Nyt mä osaan. Tiedostamaton (vaikkakin turha) häpeä. Onneksi enää mun ei tarvitse hävetä. Nykyään mä en oikein edes osaa hymyillä kuvissa suu kiinni, niin kuin ennen. Tai toki mä osaan hymyillä suu kiinni, mutta sen eteen tarvii tehdä oikeesti töitä! Kun mä opettelin hammasleikkauksen sekä hampaiden saamisen jälkeen hymyilemään hampaat näkyvillä, se tuntui lopulta niin vapauttavalta, että paluuta entiseen ei taida olla. Ehkei se kuitenkaan ole ollenkaan huono juttu!

   Hampaiden tuomat muutokset eivät kuitenkaan jääneet pelkästään sinne suun sisältöön ja uuteen hymyyn. Kuluneen vuoden aikana oon huomannut pukeutuvani entistä useammin tunikoihin ja mekkoihin myös arkena. Sattumaa? En usko. Sanotaan, että hiukset on naisen kruunu, mutta mulle ne on tainneet olla hampaat. Tunnen itteni naiselliseksi myös lyhyissä hiuksissa, mutta vielä naisellisemmaksi hyvien hampaiden kanssa. Jotenkin hampaat toi mulle rohkeutta pukeutuu niihin mekkoihin ja hameisiin useemmin. Toki nyt puhutaan trikoo- ja collegemekoista, mutta muutos on entiseen farkut ja huppari -tyyliin melkoinen. Parasta on se, että musta on myös kiva pistää vaikka joka toinen viikko se collegemekko päälle! Ennen mä en jotenkin tuntenut olooni ollekaan kotoisaksi leggareissa ja mekossa. Nyt on toisin - ja uskon, että tästä voi kiittää hampaita.

Pari vuotta sitten laitoin opiskelijabileisiin huulipunaa ja kuvan tällätystä itsestäni Instagramiin. Serkkuni kommentoi, että on miettinyt, miten noilla huulilla vois käyttää huulipunaa useamminkin. Olin hämmentynyt saamastani palautteesta, positiivisesti tietenkin. Nyt noiden legopalikoiden jälkeen oon huomannut laittaneeni jokaisiin juhliin huulipunaa, tai huulihulaa ko. serkkuni lapsuudenpuheita lainaten. Uskon, että tuolla palautteella oli merkitystä, mutta ennen kaikkea taas hampailla. Ennen en varmaankaan tiedostamatta halunnut korostaa suuni aluetta, sillä ne erilaiset hampaat hävetti tiedostamatta niin paljon. Nyt kuitenkin käytän varmasti jokaisen tilaisuuden hyväkseni huulipunan suhteen. Päiväkotiarkeen huulipuna on huono kaveri, mutta muihin tilanteisiin se sopii kyllä mainiosti - esimerkiksi serkun ristiäisiin viime kuussa se oli ihan loistovalinta mun mielestä! Otan uusinnan viimeistään toisen serkun YO-juhlissa alkukesästä.

    Toki hampaat ovat vaikuttaneet positiivisesti muihinkin kuin vain tollaisiin pinnallisempiin asiohin. Esimerkiksi mun virhepurennasta johtuvat päänsäryt ovat vähentyneet mielestäni huimasti. Kyllä mulla edelleen on päiviä, jolloin täytyy vaan maata sängyssä leukalukkojen takia, mutta vähemmän. Välillä huomaan päivisin jännittäväni leukoja, kun oon tosi keskittynyt johonkin. Tässä asiassa petraaminen on työn alla, mutta öinen purukisko ja uudet hampaat (joiden kanssa purenta on oikea), ovat jättäneet turhat säryt menneisyyteen. Hyvä niin!

 Liputan suomalaisen erikoissairaanhoidon puolesta yhä enemmän, kun vuosien lopputulos on joka päivä nähtävillä. En voisi arvostaa sen toimivuutta enempää. Jos asiat on oikeasti huonosti, täällä Suomessa kyllä osataan tarvittaessa ohjata oikean hoidon piiriin ja se hoito on myös laadukasta. Täällä maailmankolkassa, jossa eletään pimeydessä reilusti yli puolet vuodesta ja jonka kesä on valoisa ja yleensä vähäluminen, pystytään aika mielettömiin juttuihin terveydenhuollon saralla. Ja yleensä se hoito on loppupeleissä tosi halpaa lystiä siihen verrattuna, paljon samoista jutuista pitäisi maksaa oikeasti - ja varsinkin johonkin muuhun maahan verrattuna. Tulevina viikkojen aikana palaan tähän asiaan vielä kertaalleen, sillä äskettäin tapahtui jotain sellaista, mikä sai mut samaan aikaan hymyilemään ja itkemään. Stay tuned!

 Hampaiden saaminen suuhuni poisti elämästäni myös yhden energiaa vievän jutun täysin. Tätäkään juttua en ollut huomannut tai tajunnut aiemmin. En, ennenkö aloitin uudessa työpaikassa vuoden alussa. Rupesin ihmettelemään, että miten mulle ei oo yhtään niin raskasta tai jännittävää tavata uusia ihmisiä ja työkavereita verrattuna vaikkapa kahden vuoden takaiseen. Miten mä voin ottaa tän kaiken näin lungisti? Hetken tai pisemmänkin asiaa funtsittuani tajusin - multa ei kulu enää energiaa eräänlaiseen ihmisten "skannaamiseen" hampaitteni osalta. Mä oon kaikki nämä edeltävät vuodet tietämättäni tarkkaillut uusia ihmisiä tavatessani heidän reaktioitaan hampaani nähdessään. Oon skannannut ihmisiä siitä näkökulmasta, että tarvitseeko mun mainita itse poikkeavista hampaistani vai onko toi toinen tarpeeksi rohkea kysyäkseen itse, mikäli siltä tuntuu. Vai helpottaisiko toista, jos minä kertoisinkin itse? Miten huojentavaa on, kun tohon ei mene enää energiaa. Miten huojentavaa on, kun mun hampaiden ei tarvitse nousta osaksi keskustelua missään vaiheessa, ellei joku kysy. Tai mikäli en sitten itse asiasta mainitse, jos koen sen tuovan vaikkapa johonkin keskusteluun uudenlaista perspektiiviä. On ihanaa, kun lähtökohtaisesti kenenkään uuden ihmisen ei tarvitse minut tavatessaan tietää mitään hammashistoriastani. Sillä tärkeimmät tyypit tietävät ja ovat eläneet sen polun kanssani. Ja mikäli nyt joku uusi tyyppi muodostuisi mulle tosi tärkeäksi, hän kyllä saisi tietää - mutta vasta aikanaan. Ei sen viidennen lauseen kohdalla, koska pakko keventää toisen tietämättömyyskuormaa. Vaan vasta aikanaan, joskus. Aika tosi ihanaa!

Ennen kaikkea tämä vuoden mittainen uusien ja loppuelämäni hampaitten kanssa kuljettu matka on lisännyt mielettömästi mun tervettä itsekunnioitustani. Oon onnellinen, että mun omista hampaista 14 oli tarpeeksi hyviä, vahvoja ja terveitä jatkamaan elämää kanssani hamaan tappiin asti - ainakin näillä näkymin. Niistä omista hampaistani osa on tokikin modattuja - on päällystystä, laminointia ja vaikka mitä, mutta juuret on aidot ja originaalit. ;) Se on mielettömän hyvä juttu, sillä näin mun hammasluun määrä pysyy todennäköisesti jatkossakin vakiona ja hyvänä.

Itsekunnioitukseeni sisältyy kiitollisuus monista niistä hammastermeistä, joita vuosien varrella tuli kuultua ja opittua. Opin puhumaan hammaslääkäreille alan sanastolla ja se on aika siistiä. Oon ylpee tästä taidosta! Ja siitä, että viimeiset vuodet vastaanotoilla meni puoliksi vitsaillessa lääkärien ja hoitajien kanssa. Hammaslääkärissä voi oikeasti olla myös luvattoman hauskaa!
   Mutta ennen kaikkea olen ylpeä siitä polusta, jonka kävin läpi. Jokaikisestä jäljennöksestä joka otettiin, vaikka välillä tuntui, että kuolema koittaa. Jokaisesta oikomisrautaviritelmästä, jotka kestin (vaikka välillä piti mennä korjauttaa irronneita osia). Oon ylpeä siitä, että ymmärsin oman paikkani ja osuuteni hoitokuvioissa. Ja hoidin sen, vaikka tiesin, että se veisi mut vaan lähemmäksi pelkäämääni leikkausta. Ja sitten mä uskalsin itkee siellä vastaanotoilla, että haluun pelkoni takia psykologin pakeille. Ja lopulta mä menin sinne leikkaukseen, kuljin puoli vuotta ylpeenä harvahampaana, selätin kaksi kuukautta reissaten ja sain yhden välistä todella kivuliaan kaksituntisen ansiosta ne hampaat.

Ja tänään olen tässä. Nauttimassa vihdoin kaikesta siitä, mitä hampaat ovat minulle tuoneet. Sillä nehän toivat paljon enemmän kuin ikinä osasin kuvitellakaan. Vaikka kesä ja syksy olivatkin rankkoja, niin ehkä juuri niiden ansiosta osaan nauttia tästä kaikesta vielä enemmän nyt. Oon kiitollinen ja terveesti ylpeä. Mä tein sen (tai me yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa tehtiin se) ja tänään oon saanut hymyillä vuoden verran hymyä, jota odotettiin paljon kauemmin. Ja nyt mun kodin seinälläkin on kaks taulua, jotka muistuttavat mua aina tuosta matkasta, joka välistä pelotti ja lujaa. Mutta joka oli lopulta kaiken sen arvoinen. 

Hetkeekään en vaihtais! <3

~ Roosa  ~

Elämä on

Avasin Bloggerin kirjoittaakseni jotain tarkasti teemoitettua, syvällistä ja mukaansa tempaavaa postausta Ellinooran soidessa taustalla. Tyhjää kirjoitusalustaa ja näppäimistöä tuijottaessani todellisuus kuitenkin iski. Ei mulla oikein oo nyt semmoista aihetta mielessä. Kun tässä oon vaan ajatellut niitä aiheita, joista postaan sitten loppukuusta tai ensi viikolla. Ja muuten on ollut vaan tää elämä.Täysin tavallinen elämä. 

Se on mulle kaikkee sitä, mitä mahtuu arkena kello 06.15-23.15 välille, viikonloppuisin taas  vaihtelevasti kellonlyömiin akseleilla 10.00-0.30. Elämä on sitä, että kellon soidessa et mieti mitään muuta kuin sitä, että oot ajoissa ovesta pihalla ryntäämässä bussiin. Tai toteamassa ulko-ovella, että en voi taistella vaan vastaan, pakko saikuttaa. Se on sitä, että töistä kotiin tullessasi katsot ensimmmäisenä ympärillesi ja toteat, että jaa, tällanen mun aamu siis oli. Tällä todistat itsellesi, että aamulla päämääränä on todellakin vain bussiin ehtiminen kello 7.15, ei sen miettiminen, jätätkö yökkärit kylppärin lattialle, eteiseen vai sängyn reunalle.

 Elämä on sitä, että välillä pitää testata, kypsyykö makaronit kattilan lisäksi hellalla (todettakoon, että eivät kypsy) ja sen kuulemista siukulta, että aina mun luona tuoksuu ruoka, kun se tulee käymään. Lisäksi se on omenamehuvaraston ylläpitämistä vakiona, koska aina tulee joku sisaruksista, joka kävelee jääkaapille juomaan lempimehusi. Kaikkee muuta voi ostaa kaupasta vaan yhdelle, mutta omenamehuu pitää ostaa viidelle. Sitä se elämä on.
   Se on myös itsensä tsemppaamista huomiseen lemppariohjelman avulla. Salikäyntien suunnittelua, jotka kaatuu liian usein jännityspäänsärkyyn tai migreeniin. Armollisuutta ja sitä, että yrittää huomenna uudestaan paremmalla onnella. Ja uusien salikenkien tilaamista netistä, vain lähettääkseen ne takaisin tunnin kuluttua paketin noutamisesta. Ihan vaikka vain siksi, että seuraavana päivänä voi kävellä paikalliseen urheilukauppaan ja astella vartin päästä uudet ja vielä paremmat kengät mukanaan kotiin. Eikä voi olla miettimättä, miksei heti vaan luottanut oman paikkakuntansa tarjontaan.

   Elämän ironisuus näkyy myös siinä, että töissä hoputat lapsia, kun hommat meinaa mennä liialliseksi nautiskeluksi ja himmailuksi. Ja sitten kotona seisot ulkovaatteet päälläsi eteisessä vartin puhelintasi selaten, ennenkö muistat riisua edes takin päältäsi. Samalla et voi olla miettimättä, miten oisit helisemässä itsellesi, jos työminäsi seisoisi vieressäsi.
   Elämä on myös sitä, että huomaat monien selitysten olevan vain tekosyitä. Että jos mä pystyn olemaan yhteydessä tuhansien kilometrien, Atlantin ja seitsemän tunnin aikaeron päässä olevaan ystävään lähes päivittäin ongelmitta, pystyn kyllä panostamaan näihin muihinkin tyyppeihin, joiden kanssa wappiviestejä on vaihdettu hävettävän kauan aikaa sitten. Näihin, jotka ei asu valtamerten takana, vaan ihan Suomessa. Tai jos en muka pysty, mun täytyy kattoo itteeni peilistä. 
   Elämä on imurointia, pyykkäystä, viikkausta, tiskikoneen täyttämistä ja purkamista. Kaupassa käyntiä ja taas imurointia sekä välillä myös lattioiden luuttuamista. Ja taas sitä tiskikoneen täyttämistä ja purkamista. Toisaalta se on myös pannaria hillolla ja järjettömällä kermavaahtokasalla - sekä tulppaaneita kukkaruukussa (tai siis muumikannussa). Se on sen toteamista, että en oo syönyt yhtään kertaa iltapalaa tässä kämpässä ruokapöydän ääressä, vaan sohvalla. Ja sen jälkeen iltapalan tekemistä ja sen syömistä edelleen siellä sohvalla tv:n ääressä.

Ja ettei menisi liialliseksi nautiskeluksi, täytyy välillä maksaa laskut. Ja jännittää, miltä tilin saldo näyttää kaiken päätteeksi.
   Elämä on kuitenkin ehkä ennen kaikkea sitä, että seisot itse oman arkesi (ja välillä myös juhlasi) takana. Se ei oo sitä, että oot joka päivä aivan huippu töissä ja annat ittestäsi satakymmenen tekemisillesi siellä. Sillä ei se työ elä sulle ja lopulta sä et oo työelämässä korvaamaton. Karua, mutta todellista.
   Mutta muille elämässäsi pyöriville ihmisille sä voit olla korvaamaton ja enemmän kuin 24 karaatin  arvoinen tyyppi. Siitäkin huolimatta, että että oot edelleen tajuttoman hidas lähtemään kotoa ulos, iniset toisen märistä kengistä just pestyllä lattialla tai tajuat asioita 23-vuotiaana, joita muut on tajunneet ollessaan kymmenen vanhoja. Siltikin sä voit olla korvaamaton ihmisille, jotka jakaa elämää sun kanssas ja tekee siitä merkityksellistä. Elämänsä tärkeyttä ei todellakaan kannata arvottaa työssä tai harrastuksissa pärjäämisen valossa, vaan ihmissuhteiden loisteessa.

 Sekä tietysti sillä, että pidät itse siitä elämästä ja arjesta, jota elät. Kuului siihen sitten makaronit kattilan sijaan hellalla tai kolmeksi tunniksi pyykkikoriin unohtuneet vaatteet (joita sitten ripustellaan iltakasin sijaan iltayhdentoista jälkeen). Jos sä tykkäät enemmän kotona sohvalla lojumisesta kuin baarissa tanssivalojen rytmissä reivaamisesta, miksi edes yrittäisit tunkea itseäsi siihen muottiin? Se on vain itsensä kiusaamista. Parempi tehdä vain itsensä näköinen elämä, kuin katuu kuolinvuoteellaan sitä, että ei elänyt kuin ois halunnut. Tietystikään kotiin ei kannata lukkiutua iäksi, mutta välillä kannattaa kaasun painamisen sijaan hidastaa. Sillä kyllä elämä niitä kiireitä ennemmin tai myöhemmin järjestää.
 

Eli kyllä, elämä on välillä myös kiirettä. Mutta ennen kaikkea se on just sellaista ja just niin mielekästä kuin miksi sen itse haluaa tehdä.

~ Roosa ~