Kerro minulle tarina

Kerro minulle tarina. 
   Kerro minulle ihmisistä, kerro minulle kohtaloista - sattumanvaraisista ja suunnitelluista. Ole minulle kirja ja satu, johon takertua, jota varten elää.
   Katso syvälle sieluun ja silmiin. Näe koko kuva ja kerro siitä. Kerro kivuista sekä sokeista pisteistä, jotka olisi jo haluttu unohtaa. Ja juuri sen takia - kerro niistä. Kerro tarkasti ja yksityiskohtaisesti, vaikka se tekisi kipeää. Minä haluan kuulla juuri niistä. Sirpaleista.
   Älä anna minulle onnellisia loppuja. Sen sijaan anna minulle mahdollisuus löytää toivo - ihan itse. Kahvikupista, aamun sarastuksesta, katseista ja kosketuksesta. Kerro minulle niistä - äläkä lopeta. 
   Anna minun kellua tarinassasi. Anna minun tuntea sen rytmi. Ole minulle itse tarina, jota koskettaa, ehkä hyvästelläkin.

 Anna minulle merkityksellinen tarina. Tarina ihmisistä, jotka etsivät, hukkuvat, unohtavat ja löytävät uudelleen. Kerro tarina tanssista, sydämeen sykkeestä, onnesta ja ilosta. Kerro tarina kyynelistä. Älä anna minun tai päähenkilöiden ulottuville valkeaa Nessu-pinoa. Mutta anna meille mahdollisuus. Mahdollisuus löytää se, kuluttaa se loppuun ja jatkaa eteenpäin.
   Älä kerro minulle tarinaa rakkaudesta. Älä ainakaan helposta rakkaudesta. Sillä helppoa ja kivutonta rakkautta ei ole olemassakaan. Kerro minulle tarina rakastamisen vaikeudesta. Kerro minulle tarina rakkauden säröistä ja tuhansista ovista. Anna minulle kuitenkin valtuudet päättää, mikä ovista avautuu seuraavaksi ja mitkä sulkeutuvat - ja mitkä ovet pidetään suljettuina. Jätä tarinaan aukko. Aukko, jotta voin päättää itse, pääseekö voimista suurin sen läpi. Pääseekö rakkaus siitä sisään. 
   Kun kerrot tarinaa, pidä minusta kiinni, etten hukkuisi siihen. Silitä hiuksiani ja jos haluat, kerro tarina hiljaisin sanoin ja jätä tärkeisiin kohtiin paikka huokauksille. Anna minun sulkea silmäni ja luota, että kuuntelen. Tärkeimmät asiat kun voi nähdä ainoastaan sydämellään.
   Anna minun maalata tarina itse. Kerro sinä tarina ja anna minun kuvittaa se. Anna minun päättää, tuleeko tarinasta mustavalkoinen vai vaaleanpunainen, harmaa vai iltaruskon väreissä räiskyvä maalaus.
   Kerro minulle tarina.
   Sillä minä rakastan tarinoita.

 Kerro se kuiskauksin, suurin kädenliikkein, halauksin. Itketä minua hiukan, mutta saa minut hymyilemään kainosti juuri silloin, kun olen sulkenut silmäni. Saathan?
   Kerro mukulakivikaduista. Kerro kaupungeista, niiden melusta ja saasteesta. Kerro lapsista. Ja kerro yksinäisyydestä. Kerro tarina tytöstä, joka pärjää. Kerro tarina vahvuudesta, joka vahvistui vähän liian aikaisin. Vahvuudesta, joka oli hyvää vahvuutta, mutta lopulta niin vahvaa, ettei se enää tarvinnut muita seviytyäkseen elämästä.
   Kerro tarina vahvuudesta, koska sekin ansaitsee tulla nähdyksi heikkona. Anna vahvuudelle heikkouden naamio ja vaikeita aikoja. Anna minulle oikeus nimetä nuo vaikeat ajat yksitellen. Mutta päätä lopulta itse, selviääkö vahvuus kaikkien vaikeuksien keskeltä ehjin nahoin ja onko sillä oikeus kipeään, mutta syvän lempeään rakkauteen. Onneen, josta se on salaa mielessään haaveillut.

   Lopuksi, kerro minulle tarina merestä. Siitä merestä, jossa uiskentelevat kaikkien maailman ihmisten haaveet, haaksirikot, särkyneet unelmat ja tulevaisuuden toivo. En välttämättä pidä siitä tarinasta, mutta kerro se minulle silti. Kerro se minulle niin monta kertaa, että alan pitämään siitä ja että se on lopulta minulle tärkein ja rakkain tarina koko maailmassa. Kerro se minulle joka kerta samanlaisena, koskaan muuttumattomana. Älä unohda minkään pilkun tai pisteen paikkaa. Sillä nuo pienet asiat ovat kaikista tärkeimpiä. 
   Anna minun nukahtaa meri-satuusi. Kuiskaa minulle hyvää yötä tarinasi lopuksi ja peittele minut hellästi.
   Silloin - ja juuri silloin - voit nähdä hymyn minun kasvoillani. Se kertoo sinulle vuorostaan tarinan. 
  

  

   Tarinan siitä, kuinka minä aloin lopulta uskoa elämään. 

Kirjoitettu päiväkirjaani 27.12.2016, heti kun päähäni ilmestyivät sanat "kerro minulle tarina". 

~ Roosa ~

Paluu blogin pariin

Melkein kyllä hävettää tämä kolmen viikon bogihiljaisuus. Mutta täällä taas ollaan!
   Vuodenvaihteen jälkeen oli tarkoitus kirjoitella vielä ennen lähtöä porukoilta takaisin Ylivieskaan. Mutta sitten tuli sitä, tätä ja tuota ja sen jälkeen olikin taas Pohjanmaalle paluun aika. Ja mitenkäs sitten...kyllähän näitä selityksiä riittäisi. Mutta siiä en kuitenkaan yhtään valehtele tai selittele, että blogi on ollut joka päivä mielessä - lähinnä pää on vain lyönyt tyhjää ja aikataulu ollut liian kireä.
   Mulla nimittäin pitkähkön reissun jälkeen kestää aina jonkin aikaa palautua matkasta ja arjen saaminen kohdilleen voi viedä oikeasti viikkoja. En tiedä, oonko ainut, jolla menee tosi paljon henkisiä voimavaroja totutella uudelleen ruokakaupassa käymiseen, pyykinpesuun ja imurointiin koulunkäynnin ja muun elämän ohella.  Siis kyllähän minä tuon kaiken osaan, taidosta se ei ole kiinni! Tiedän, että ekaksi kauppaan sisälle astuessa pitää ottaa kärryt tai ostoskori. Sitten siellä kaupassa mennään loogisessa järjestyksessä ja napsitaan hyllyiltä mukaan tarvittavat ostokset. Viimeisenä tulee mennä kassalle, maksaa ja pakata ostokset (mieluusti omaan, mukana olevaan kangaskassiin) ja vasta sitten voi lampsia takaisin kotiin. Tiedän myös sen, että imuri käynnistyy napista ja pyykit lajitellaan värin ja pesulämpötilan mukaan. Mutta jotenkin arkeen totutteleminen ja omista rutiineista huolehtiminen ottavat pitkänkin ajan, ennen kuin kaikki pyörii taas ongelmitta ja omalla painollaan. Oonko tosiaan ainoa vai onko siellä ruudun takana kenties muitakin, joille lomalta paluu ei oo maailman iisein juttu?

Aamu liikkeelle parilla kirkkoselfiellä, totesimme koulukaverini kanssa! ;)

Mun elämä ei siis ole tänä blogihiljaisuusaikana sen ihmeellisemmäksi muuttunut. Koulu on taas loman jälkeen aloitettu ja luokkatovereiden kanssa on yritetty sisäistää se asia, että yhteistä taivalta on jäljellä enää tosi lyhyt aika. Huhtikuun puoliväli tuntuu olevan täällä ihan liian pian, ja sitten meidän päivittäinen lähiopetus päättyykin. Jäljellä on enää viimeinen harkka, kesätyöt ja siinä ohessa opinnäytetyön saattaminen valmiiksi. Itsellä tavoitteena on valmistua lokakuussa - aika hurjaa! Tää aika lentää. Ei voi kuin olla kiitollinen siitä, että alusta alkaen tämä AMK ja tutkinto on tuntunut siltä omimmalta ja saavuttamisen arvoiselta jutulta. Kaupan päälle on tullut äärettömästi huippuja ystäviä, joista silloin muutama vuosi takaperin vain uneksin. Musta tuntuu, että tästä aiheesta puhuessa toistan itseäni joka kerta, mutta totta se vaan on - ekaa kertaa mulla on sellaisia ystäviä elämässäni, jotka näkee mut vain Roosana ja jotka myös näkee mun vammassa ihan sikana kaikkea hauskaakin. Siis samoja hauskoja juttuja kuin minä itsekin. On aika hienoa, kun voi yhdessä heittää aika mustaakin huumoria mun sairauksista. Tiedän myös, että enää mun ei tarvitse pelätä, etteikö muut ottais mun mun vamma-vitsejä huumorilla vastaan. Kyllä on tämän(kin) syksyn aikana naurettu niin monet kerrat. Mutta samalla oon myös jotenkin tosi otettu, kun muut on etenkin nyt hammasleikkauksen jälkeen huomioinut mun vajaahampaisuuden ja sen, etten voi syödä ihan  kaikkea mahdollista. Voithan sä syödä sitä? on ollut aika kovassa käytössä tänä syksynä. Samoin kuin Oothan sä Roosa ihan varma? kun olen päättänyt ottaa yhden annoksen alkoholia opiskelijajuhlissa muutaman särkylääkkeettömän päivän jälkeen. Ei voi kuin olla kiitollinen heistä kaikista! <3

Tässä postauksessa näätte myös taas sen, että meidän opiskelu ei todellakaan oo pelkästään perusdiasarjojen tapittamista. Keskiviikko-aamu aloitettiin Alavieskan kirkkoon tutustuen. Meidän olisi tarkoitus järjestää tässä keväällä vielä ennen lähiopetuksen päättymistä kaksi lastenmessua Alavieskan kirkolla (Ylivieskassa ei niitä tosiaan sattuneesta syystä voi pitää). Pitihän meidän siis katsastaa paikka ennakkoon! Samalla kyllä myös mietittiin kirkkoa lapsen näkökulmasta. Esimerkiksi pääovilta alttarikaiteen luokse oli 41 askelta ja saarnastuolin alle mahtui kaksi aikuista istumaan. ;) Me kyllä tehdään jatkuvasti paljon luokkahuoneen ulkopuolellakin - ja vihdoinkin sain tässä taas tilaisuuden näyttää sitä teille! Tosiaan kun niitä diasarja-tunteja ei tuu juuri tänne blogiin kuvattua. :D Samalla myös sain todistusmateriaalia teille siitä, että ei täällä ihan sentään olla lusmuiltu ja hunningolla elelty. Kyllä on ihan vaan opiskeltu ja kotihommia pyöritelty nää kolmisen viikkoa! 
   Blogin kirjoittaminen on myös siitä veikee juttu, että jos vaan kirjoittaminen huomaamatta jää, on jotenkin korkeampi kynnys palata. Ottaa se uusi tiedosto esille ja alkaa kirjoittamaan. Niin paljon kuin tästä tykkäänkin. Jos siis joku pelkäsi, että oon ihan kokonaan pistänyt homman telakalle, niin voi huokaista helpotuksesta! Kyllä tää mulle niin rakas harrastus on, etten sitä ihan tuosta noin vain lopettaisi. Kyseessä on vain ollut arki, sen kiireisyys sekä tämä omituinen rimakauhu palata takaisin blogin pariin. Niin omituiselta kuin se kuulostaakin.

Mutta nyt kun mä oon saanut taas elämän eri osa-alueet pyörimään ja Bloggerinkin pitkästä aikaa auki, niin eiköhän niitä postauksia ala tänne taas tipahdella vähän useammin. Muutama aihekin on jo mielen päällä pyörimässä! :) 

~ Roosa ~