Huhhuh, onpa ollut pitkä tauko! Tätä(kään) ei suunniteltu (paluuta blogin pariin sen sijaan useasti), mutta pääpointti kai on, että täällä taas ollaan!
Mun elämä on ollut työn ja arjen tasapainoilua kokemusasiantuntijakoulutuksen kanssa. Olen ollut tosi tyytyväinen mun työhön ja säännölliseen työaikaan, se on tehnyt mulle pelkkää hyvää. Mutta jatkuva sosiaalisuus myös väsyttää ja olen saanut huomata, kuinka paljon tarvitsen omaa aikaa ja tilaa työpäivien jälkeen. Ja voin sanoa, että paljon. Oon avannut mun läppärin syyskuun jälkeen maksimissaan omien sormien lukumäärän verran. Valehtelematta yhtään. Kai mä sain oppari- ja opiskeluaikana ylipäätään tarpeekseni jokapäiväisestä koneen virtanapin painamisesta tarpeekseni - ja niin se homma jäi.
Nyt olen kuitenkin tässä. Kuten sanottua, mun elämä ei ole näiden hiljaisten kuukausien aikana muuttunut juuri yhtään. Arkisin lähden paremmalla sekä huonommalla onnella kahdeksan pintaan töihin ja palaudun kolmen, neljän välillä kotiin. Teen ruokaa, siivoan, pesen pyykkiä, katson telkkaria ja menen nukkumaan. Sama setti seuraavana päivänä uudestaan.
Noin kirjoitin 1.3. ja ajattelin jatkaa seuraavalla viikolla - tai ehkäpä jo sunnuntai-iltana siskojen lähdettyä viikonloppukäynniltä. 3.3. siskojen lähdettyä oli pian kuitenkin minun aikani lähteä itse ensiavun kautta TAYSiin neljäksi päivää.
Kiinnikkeen aiheuttama suolitukos.
On sanomattakin selvää, että säikähdin ja ajattelin jo hetken, että tämä oli tässä - enkä ole edes ehtinyt päivittää hautajaissuunnitelmaani! Elämä kuitenkin voitti ja kävi ihme - tukos meni ohi lääkkein ja nesteytyksellä. Onneksi sana avanne todettiin sivulauseessa minulle vasta sitten, kun se riski oli ohitse. Siihenkin oltaisiin varmasti totuttu, mutta hyvä näin. Lähtöpäivänäni kävin moikkaamassa arpisiskoani Epaa toisella osastolla ja sovittiin, ettei oteta uusintakierroksia enää - ei hän uusiutuneesta sairaudestaan, enkä minä suolitukoksistani. Nää riittää nyt.
Väsymys, rankat päänsäryt ja muut moninaiset oireet - sekä jaksamattomuus avata läppärin kantta - tuntuivat selittyvän jo kuukausia ohutsuolessani kehitteillä olleella ja sitten eskaloituneella suolenlaajentumalla ja sittem itse tukoksella. Silti alavireinen ja ahdistunut mieliala, sydämen korkea syketaso joulukuulta lähtien ja monet muut oireet eivät. En oikein tahtonut hyväksyä kuin puolittain diagnoosin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstäkään.
Sitten se lääkäri, joka teki mulle ahdistuneisuusdiagnoosinkin, päätti mun jatkuvan aaltoilevan pahoinvoinnin takia "varuiksi" tarkistaa mun varastorauta-arvot eli ferritiinin. Naisilla pidetään hyvänä arvona yli 50 lukemaa menkkojen takia. Viitearvon alaraja on 13. Mun arvo oli 8. BINGO! Pääsin osittain oman tahdikkuuteni ja määrätietoisuuteni avulla noin kolmessa viikossa rautatiputukseen, mikä ei sinällään ole automaatio. Mutta juuri hyvinkin tiukoilla olleen ohutsuoleni (joka edelleen välillä kipottelee), perussairauteni ja laajan oireistoni takia en uskaltanut ottaa riskiä kuuden kuukauden rautakuurin suhteen. Eikä onneksi sisätautilääkärikään. Viime viikolla kävin siis tankkauttamassa itseni täyteen rautaa. Yleensä oireiston ja oman voinnin paranemisen huomaa 2-3 viikon kuluttua rautatiputuksesta eli rautainfuusiosta. Nyt on kulunut vajaa viikko ja huomaan sen jo nyt! Eli tässä innolla odottelen, mikä on olo parin viikon päästä! Kesäkuussa kontrollit ja toivotaan, että rautavarastot tulivat nyt kerralla kuntoon ilman lisätankkausta.
Nyt jaksan siivota ja pestä pyykkiä samana päivänä. Kävin myös kahtena peräkkäisenä päivänä lenkillä ja sykkeet palautui melkein heti! Saattaa kuulostaa hassulta, mutta mun arki oli tuon aloituksen kirjoittamisen aikaan sitä, että mietin, jaksanko tänään a) siivota b) käydä kaupassa c) laittaa ruokaa vai d) katsoa televisiota. Kaikkea ei voinut entiseen malliin tehdä samana päivänä - olin vaan niin loppu ja koko oireisto lääkärien mukaan psykosomaattista. Tänään oli tosi helppo pyykinpesun, petivaatteiden tuuletuksen ja pikaimuroinnin jälkeen avata vielä läppäri! Aika huippuu, tällaistako elämän kuuluukin olla?!
Kuvituksena kuvia kuluneilta kuukausilta, jolloin tuli tosiaan myös käytyä kokemusasiantuntijakoulutus loppuun ja valmistuttua koulutetuksi kokemusasiantuntijaksi. Josko nyt, kun kirjoittamattomuus ja aivosumu eivät olleet vain laiskuutta tai ahdistusta, tulisi tännekin taas enemmän juttua - varsinkin siitä arkisesta elämästä! Tuosta uusimmasta suolitukoksesta en ainakaan toistaiseksi kykene kirjoittamaan, vaikka psykiatrisen sairaanhoitajan mukaan olen hyvin tuota asiaa työstänytkin. Ehkä joku päivä, mutta voi jäädä myös kirjoittamatta. Katsotaan. Nyt haluun keskittyä (tai pyrkiä keskittymään) elämiseen ja siihen, että luotan taas kroppaani. Rautainfuusiosta ajattelin kyllä jonkin ajan kuluttua sitten tehdä postausta ja kantaa oman osuuteni kekoon tähän "muoti-ilmiö nimeltä ferritiini" -vääntöön perusterveydenhuollon ja asiakkaan välillä. Mua kohdeltiin hyvin ja aika vähin taistoin, mutta näin ei suinkaan kaikilla ole. Ei läheskään kaikilla.
Toivon tästä aurinkoista ja tervettä kevättä niin sulle kuin itsellenikin. Palataan!
~ Roosa ~
