18 x täydennä lause

En ymmärrä...miten vedän puoleeni ihmisiä, joista lopulta joudun päästämään irti. Ihmisiä ja ihmissuhteita, joissa joudun satutetuksi ja joista joudun lähtemään, etten itse satuttaisi toista (huomaa epäitsekkyyteni). Lankean tähän samaan lankaan aina vain uudestaan ja uudestaan. Enkä todellakaan ymmärrä sitä, mistä näitä tyyppejä riittää.

Seuraavaksi ajattelin...lähteä varmaankin lenkille, mikäli ei ala satamaan. Sitten keitän päiväkahvit.

Viime aikoina...olen pohtinut paljon elämää ja sen rajallisuutta - ja sitä, kuinka se ei ole meidän käsissämme. 

En osaa päättää...varsin usein jätskikiskalla eri pallomakuvaihtoehtojen väliltä. Yritänkin aina vaivihkaa saada kaverit tekemään päätöksen puolestani.

Muistan ikuisesti...ne hetket, jolloin olen kokenut jonkun minulle tärkeän ihmisen kanssa jotain merkittävää. Saavuttanut luottamuksen. Auttanut hädän keskellä. Luonut toivoa. Voittanut vaikeuksia. Nauranut vedet silmissä. Halannut ja pitänyt kiinni.

Päivän paras juttu...kun taas illalla kaikki perheenjäsenemme ovat kotona ja linnoittaudumme olohuoneeseen kukin omalle paikallemme katsomaan yhdessä digiboxin tallentamia lemppareitamme.

Noloa myöntää, mutta...nukun edelleen yökaverit kainalossa. Molemmat ovat kirahveja. Ihana sekä uusi, kaverini virkkaama ja siskoiltani nimen saanut Lilja loikoilevat sängylläni päivisin, pääsevät viereeni iltaisin ja löytyvät aamuisin lattialta.

Viikko sitten...oli sunnuntai, niin kuin tänäänkin. Aivan tavallinen päivä ilman aikatauluja.

Kaikista pahinta on...tietämättömyys ja epävarmuus. Se vaan syö ihmistä, oli kyse mistä asiasta tahansa.

Salainen taitoni on...yrittää kohdata toinen ihminen hänen taustoistaan ja ihmisyydestään käsin. Uskon vahvasti olevani erityisherkkä ihminen ja se on auttanut minua paljon, mitä tulee ihmissuhteisiin. Tietysti se on myös välillä tuottanut paljon tuskaa, mutta lopulta olen onnistunut kääntämään sen vahvuudekseni. 

Jos saisin yhden toiveen, niin se olisi...se, että nämä maailman rauhaa uhkaavat globaalit kriisit ja ongelmat (esim. pakolaiset, ilmastonmuutos yms.) saataisiin hallintaan korrektisti, hallitusti ja sopuisasti toisiamme kunnioittaen.

Minulla on pakkomielle...viedä kaikki aloittamani asiat hyvin ja kunnialla loppuun saakka. En tee mitään puolivaloilla. Jos tiedän, että voin tehdä jonkun asian paremmin, niin silloin teen sen paremmin. Tiedän esimerkiksi palauttavani opinnäytetyöni vasta sitten, kun olen tehnyt sen eteen kaikkeni ja pystyn seisomaan selkä suorana sen takana.

Söin tänään...ranskalaisia ja kalapuikkoja. Kunnon einesmössöä, mutta välillä jokainen ansaitsee kunnnon roskaruokapäivän.

Ärsyttävintä on...kun ei osata itse katsoa peiliin, vaan etsitään syitä ja seurauksia vain toisista ja heidän tekemisistään.

Tekisi mieli...keskustella jotain oikein syvällisiä jonkun ystävän kanssa. Pohtia elämää, sen lainalaisuuksia, oikeutta ja vääryyttä sekä samalla parantaa taas hiukan tätä maailmaa. 

Minusta on söpöä...kun isi sanoo välillä jotain hupsua näyttääkseen huolenpitonsa ja välittämisensä meitä lapsia kohtaan. Kun puhuimme siitä, milloin kouluni loppuu ja että lähtisin Jämsään vasta viikko sen jälkeen, hän kysyi, onko minulla kavereita siellä sitten laisinkaan. Ilmeisesti oli huolissaan, etten kokisi oloani yksinäiseksi. Viikossa? Minä, parikymppinen aikuinen ihminen, jolla oli lista tekemättömiä tehtäviä TO DO -listalla? Joka on aina nauttinut omasta seurastaan, varsinkin pitkän ja ryhmätyöpainotteisen lukuvuoden jälkeen? Ehei, en minä ehtinyt yksinäisyyttä potemaan. Ja kerrottakoon, että puolet viikosta kului kavereiden seurassa, joten ehdin tehdä vain puolet (ja pakolliset) tehtävälistaltani.
   Toissaaamuna hän taas pyysi, josko minä tai vaihtoehtoisesti veljeni voisi tulla hänen seurakseen katsomaan yhden jakson hänen lempisarjastaan. Lopulta tuijotimme Murhaa Paratiisissa sitten kaikki kolme, jottei isin tarvitsisi tuijotella tv:tä yksinään. Laatuaikaa meille isoille lapsille? 

Olenko ainoa, jonka mielestä...se, että elämä kulkee tavallisesti omia raiteitaan, eikä siinä oikeastaan tapahdu mitään ihmeellistä, on parasta?  

Tässä mun lauseet. Mitkä ovat teidän?

~ Roosa ~

#SEKASIN

Muistan sen talven pari vuotta sitten. Sen erään iltapäivän, jolloin kävelin yhden avustettavalla luokallani olevan pojan kanssa samaa matkaa koululta kotia kohti, viikonlopun viettoon. Erkanimme tienristeyksessä. Se näky ja ne sanat, jotka lähtiessämme vaihdoimme...en unohda niitä koskaan. Sillä ne olivat ne sanat, jotka soivat korvissani pitkään ja herättivät minut horrosunestani.

"Heippa, nähdään maanantaina!"
"Moi moi, nähdään maanantaina!"

Minulla oli takanani melkoiset 9 kuukautta. Ensin olin reputtanut pääsykokeet, sitten tajunnut viettäväni seuraavana vuonna välivuotta ja kävellyt TE-toimistoon asioimaan. Muuttanut ensimmäistä kertaa omaan vuokra-asuntoon. Taistellut TE-toimiston kanssa saadakseni työharjoittelupaikan alakoululta. Taistellut hoitokuvioitteni puolesta. Taistellut sen jälkeen uudestaan TE-toimiston päätöksiä vastaan. Odottanut päätöksiä ja astunut sossun ovesta sisään turvatakseni toimeentuloni odotteluajaksi. Joutunut makaamaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja EA:n laverilla migreenikohtausten lamaannuttamana. Syönyt lääkkeitä ja toivonut, että uusi migreeninestolääkitys toimisi. Viides tai kuudes (?) sellainen. Ja kaiken tämän lisäksi hoitanut työt: mennyt niin monena aamuna alakouluun töihin, kuin pää on vain kiputiloiltaan tai kivuttomuudeltaan antanut myöten. Auttanut lapsia, kestänyt heidän temppuilunsa, luonut ja vaalinut syntyneitä luottamussiteitä, joita heidän ja minun välille muodostui. Ollut turvallinen aikuinen, joka kulkee ja opastaa vierellä. Ei näytä väsymystään tai ärtymystään, kun lapsi ei taaskaan usko tai kaikista keinoista huolimatta jakokulman säännöt eivät millään meinaa muokkautua lapsen päässä oikeanlaiseksi rakennelmaksi. Ja jaksanut uskoa, että se työ vielä palkitaan. 

Silti nämä kaikki elämän muuttuvat osaset saivat minut ajettua nurkkaan. Mikään niistä ei yksittäin olisi romauttanut pakkaani, mutta kun dominonappula toisensa jälkeen kaatui, minulla alkoivat olla voimat vähissä. En olisi jaksanut pitää puoliani jokaikisessä virastossa - liittyivätpä asiani vamman hoitoon tai rahapolitiikkaani. Kun lisäksi iltapäivistä suurin osa alkoi kulua sängyn pohjalla migreenissä maaten, aloin olla henkisesti aika loppu. Sain muutaman rytmihäiriön. Ja monesti mietin, loppuvatko nämä kivut ja muut elämän vaikeudet ikinä...tällaistako mun elämä tulee olemaan hamaan tappiinsa saakka? Kipua ja vääntöä eri viranomaistahojen kanssa.
   Sitten niitä ajtuksia alkoi tulla pääkoppaani. Ajatuksia, jotka eivät olleet minun ajatuksiani. Että kuinka helppoa se olisi ottaakaan vähän enemmän kuin oikeasti pitäisi. Että jos oikeasti haluaisin, voisin milloin vain päättää päiväni. Sillä mulla oli kaapissa lääkkeitä vaikka koko kaupungin väelle...ja apteekista saisi lisää.
   Lääkkeiden ottaminen iltaisin alkoi ahdistaa. Sillä en tiennyt, kuinka pitkään jaksaisin pitää oudot, minulle kuulumattomat ajatukset kurissa. En varmaankaan kauaa.
   Sitten tuli se perjantai-iltapäivä, jolloin erosimme alakouluikäisen pojan kanssa vilkkaassa tienristeyksessä. Olin henkisten taakkojeni uuvuttama ja pelkäsin tulevaa viikonloppua. Mutta enhän minä sitä kenellekään näyttänyt. Että vähän on puhti hukassa ja ajatukset korvattu sateenkaarivärien sijaan harmaan ja mustan mitäänsanomattomalla sekoituksella. Mutta tietämättään tuo pikkupoika sanoi taikasanat, jotka pysäyttivät mustan ja harmaan vahaliidun värityskilpailun pääni sisällä - tai sitten omat sanani.
   Nähdään maanantaina. Minä lupasin tuolle lapselle tulevani maanantaina töihin. Minä todella lupasin, vaikka jonkun korvaan se saattoi kuulostaa itsestäänselvältä vastaukselta. Minulle se ei sitä ollut. Mutta kun katsoin suojatien ylitettyä taakseni ja näin tuon pojan yhä minusta loittonevan selän ja hänen vilkutuksensa, tajusin kaksi asiaa.

Yksi. Minun oli mentävä maanantaina töihin.
 Kaksi. Minun oli hankittava itselleni apua.

Sinä viikonloppuna murruinkin jutellessani äidin kanssa puhelimessa. Kerroin, että voin pahoin. Että päässäni on ajatuksia, jotka eivät kuulu normaalille minulle, normaalille Roosalle. Kysyin, mihin minun pitää ottaa yhteyttä. Äiti huolestui ja neuvoi, että minun olisi maanantaina soitettava aika terveyskeskuslääkärille, joka voisi tehdä lähetteen mielenterveyspolille.
   Näin tapahtui. Seuraavana maantaina istuin itkemässä lääkärille pahaa oloani ja jo muutaman viikon kuluttua käsittelin rankkaa ja kuluttavaa elämänvaihettani depressiohoitajan kanssa. Kesäkuussa tunsin päässeeni taas jaloilleni ja hoito saatettiin päätökseen. Juttelukertoja oli kesäkuuhun mennessä takana kuutisen kappaletta. 
   Vamma on opettanut lukemaan minua lukemaan omaa kehoani ja sen varoitusmerkkejä. Se on ollut onni, sillä uskon sen auttaneen minua tulkitsemaan myös mieleni oikkuja. Olen pienestä pitäen tiennyt, milloin en selviä henkisten vastoinkäymisteni kanssa yksin, vaan pitää hankkia ulkopuolista apua. 
   Tuo parin vuoden takainen ei siis ollut ensimmäinen kerta, kun astelin psykologin juttusille kertomaan, etten selvinnytkään tästä omin voimin. Olen ollut psykologin vastaanotolla elämäni aikana varmaan lähemmäs kymmenen kertaa (=hoitojaksojen määrä, ei juttukertojen). Milloin syyt ovat liittyneet vammaan, milloin hajottaneisiin ihmissuhteisiin, milloin pelkoihin. Viimeisimmäksi psykologikerrat nukutuspelkooni vuoksi Jyväskylän keskussairaalan yleispsykiatrian poliklinikalle.  Onneksi olen joka kerta osannut hakeutua hoitoon ajoissa, sillä jutteleminen on aina tepsinyt. Reseptejä ei ole tarvinnut kirjoittaa.
   Silti se on masentavaa tajuta, etten selviäkään yksin. Kyllähän mun pitäisi jaksaa. Miksen vain osaa päästää irti, vaan ryven tässä kuralammikossa kerta toisensa jälkeen? Mikä mussa on vialla? 

Ei, minussa tai kenessäkään mielenterveyden kanssa kamppailevassa ei ole mitään vikaa. Siinä ei ole mitään hävettävää, että on välillä tai useammin sekaisin. Päinvastoin, vaatii ääretöntä rohkeutta myöntää itselleen, ettei kaikki ole ihan okei. Että mun pitää hakea apua. Mielenterveyspotilaat (anteeksi, järkyttävän tönkkö sana) ovat oikeastaan sankareita. Niitä, jotka kamppailevat itsensä ja oman elämänsä puolesta. Nousevat pystyyn. Nousevat yhä uudelleen ja uudelleen ylös jorpakosta jatkaakseen jälleen matkaansa kohti parempaa huomista. 
   Kukaan ei voi samaistua täysin toisen kokemiin tuskiin tai pelkoihin. Sillä pelot ja ahdistuksen kohteet ovat aina niin äärimmäisen omakohtaisia. Edes samoista peloista tai oireista kärsivät eivät ikinä voi täysin samaistua toisen tarinaan.  Tietysti siitä on hurjasti apua, kun saa kuulla, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa - että joku muukin on kokenut saman. Vertaisensa kanssa jutteleminen on äärimmäisen vapauttavaa ja terapeuttista. Mutta silti siinä on ero, ohut harso, mikä erottaa nuo vertaiset toisistaan. Ja tuo harso on elämä, kummankin omakohtainen ja ainutlaatuinen elämänpolku.
   Se on syy, miksi joku saa paniikkikohtauksia jostain tilanteesta, jonka toinen ohittaa olankolauksella. Toisen elämässä on enemmän työkaluja, joiden avulla hän pärjää hankalien tilanteiden ylitse, toisella vähemmän. Eikä siinäkään ole mitään hävettävää.

   Vielä haluan sanoa teille muutaman sanan, lauseen, ajatelman.

     
Sinä, joka kohtaat mielenterveysongelmien kanssa painivan: Älä katso kieroon. Hän on samanlainen ihminen kuin sinäkin, eikä hän kaipaa leimaa otsaansa. Hän ei ansaitse sellaista. Hän ansaitsee ympärilleen ihmisiä, jotka näkevät hänet nimenomaan ihmisenä, arvokkaana sellaisena. Sillä sellainen hän on. Ethän myöskään aliarvio tai lyttää hänen pelkojansa tai ahdistuksen kohteitansa - ne ovat aitoja, ei hän puhu niistä lämpimikseen. Ja jos sinä olet se, joka niistä kuulee, ota se todellakin luottamuksen osoituksena. Niistä ei kerrota kaikille vastaantulijoille. Olethan sen luottamuksen arvoinen. Älä myöskään ala säälimään tai paapomaan. Sitäkään toinen ei kaipaa. Ota mielenterveysongelmat todesta, mutta kohtaa toinen kuitenkin aidosti omana itsenäsi. Älä ylireagoi tai suurentele toisen kokemaa. Olethan sen sijaan realistinen. Jos et tiedä, mitä sanoa, riittää ihan kun vain kysyt, mitä kuuluu. Ja joskus ja varsin useinkin pelkkä kuunteleminen ja silmiin katsominen riittää. 
   Sinä, jolla on mielenterveysongelmia: Et ole ainut tai yksin. Joka toinen suomalainen kohtaa elämänsä aikana isompia tai pienempiä mielenterveyden häiriöitä. Siinä ei ole mitään hävettävää, että mieleen sattuu. Hae rohkeasti apua. Älä jää yksin seinien ja pääsi sisäpuolelle. Sillä sä voit päästä ulos vapauteen. Se vaatii rohkeutta pudottaa kulissit, tiedän sen. Mutta usko mua - loppujen lopuksi se kannattaa. Sillä näytteleminen ja hymyn taakse piiloutuminen syö sua pahemmin kuin se, että kerrot, miten asiat oikeasti ovat. Älä aattele, et sinussa on jokin vika - sillä sinussa ei sellaista ole. Oot vaan ollu vähän liian vahva vähän liian kauan ja nyt sulla on oikeus pysähtyä. Ota aikaa itsellesi ja hengitä. Tee just niitä asioita, joista sä tykkäät ja joita sä jaksat tehdä. Älä moiti ittees tekemättömistä jutuista tai pölyistä piirongin päällä. Sä hoidat ne kyllä sitten, kun sä taas jaksat. Sillä sekin aika tulee vielä.
   Ihan varmasti. 

Tällä viikolla YLE on toteuttanut #SEKASIN-nimeä kantavan kampanjan mielenterveysongelmista kärsivien tukemiseksi. Jotta ihmiset havahtuisivat siihen, kuinka yleisiä mielenterveysongelmat yhteiskunnassamme ovat. Etteivät ne enää olisi tabu. Jotta ihmiset pystyisivät kohtaamaan toisensa paremmin. Jotta jokainen, joka painii näiden ongelmien kanssa hakisi ja saisi tarvitsemansa avun. Halusin osallistua kampanjaan ja kertoa teille oman tarinani. Täysin vapaaehtoisesti. Sillä tämän aiheen tärkeyttä ei vaan mielestäni korostaa liikaa.

~ Roosa ~

Elämänsuunnan pohdintoja

Olen miettinyt viime aikoina paljon tulevaa hammasleikkausta. Joka päivä ja useaan otteeseen. Samaan aikaan olen yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä: auttanut ystävää häävalmisteluissa, kutsunut toisen kylään, leiponut, siivonnut, käynyt parturissa, sopinut Merjan kanssa kuvailupäivästä, lueskellut mielekästä kirjaa ja käynyt veljen kanssa geokätköilemässä. En haluaisi antaa ajatuksilleni liikaa aikaa - varsinkaan, kun aivoni ovat tällä hetkellä erittäin herkässä tilassa kaikelle yliprosessoinnille ja ylireagoinnille.
   Leikkaus-ajatusten sekaan on kuitenkin tupsahtanut yllättäen kysymyksiä tulevaisuudestani. Elämästäni valmistumisen jälkeen. Millaista se on? Missä asun tai työskentelen? Minkä sairaanhoitopiirin kirjoille hoitopaperini siirtyvät? Millaista elämää ylipäätään haluan elää?

Hoitopapereiden siirtäminen sairaanhoitopiiristä toisen alueelle on omanlaisensa prosessi. Jämsästä Ylivieskaan muuttaessani toimivien hoitosuhteiden muodostumiseen meni puoli vuotta. Se oli aika stressaavaa aikaa, kun piti vain odotella. Ja odottelun jälkeen soitella ja varmistaa, että hommat ovat kuosissa. Tiedän päässeeni silti helpolla ja ilman suurempia ongelmia. Odotteluaika olisi voinut olla pidempikin. 
   Nuorisotyö on minun juttuni, se näkemys on vain vahvistunut nyt kakkosvuonna Rauskilla. Tulevaisuuden työnkuvakin on sellainen, joka sopii minulle: mitä todennäköisemmin työajatonta työtä, jossa jokainen päivä on omanlaisensa. Hommat eivät varmasti lopu kesken ja haasteita riittää, kiitos tämän jatkuvan muutoksen, jonka keskellä elämme. Se mahdollisuus olla nuorille turvallinen aikuinen, johon luottaa, siintää mielessäni kristallinkirkkaana ja tavoittelemisen arvoisena. Se tieto siitä, ettei ole yhtä oikeaa tapaa toimia ja tehdä nuorille ja nuorten kanssa. Työtä voi, saa ja pitääkin tehdä juuri omalla persoonallisella tavallaan. Kyllä, unelmoin vain siitä päivästä, jolloin AMK:n paperit ovat kourassa ja pääsen unelma-alani töihin. 
   Tuo päivä väijyy kuitenkin vääjäämättä kohti. Itse asiassa vuoden kuluttua mun ei tarvitse ravata enää päivittäin Rauskilla, sillä lähiopetuksemme päättyy ensi vuoden maaliskuussa. Jo vuoden kuluttua olen vapaa jopa muuttamaan pois Ylivieskasta, sillä tehtävälistalla on enää opinnäytetyö. Sekin on jo tällä hetkellä hyvän matkaa menossa kohti määränpäätään. Hurjaa. Se, että vuoden päästä mulla pitäisi olla edes jonkinlainen käsitys siitä, mihin mä sitä elämääni alan rakentamaan. Sillä sellaista ei minulla todellakaan ole.

Ajatukset valmistumisesta yhdistettynä vamman hoitoon saavat aikaan kimurantteja kysymyksiä. Ihanteellisintahan olisi saada vakiduuni jostain päin Suomea, mieluusti Keski-Suomen tai Pirkanmaan alueelta. Mutta vakiduuni tuntuu tänä päivänä lähinnä vitsiltä - varsinkin nuorisotyön puolella. Mitähän mä sit teen? Muutan joka vuosi uuteen paikkaan ja elämäni on yhtä papereiden siirtelyä paikasta A paikkaan B, paikan D kautta? Ei kiitos. Elämä työttömänä? Ei kiitos. Ajokortittomana? Ei kiitos, mut valitettavasti kyllä - juuri sitä. Hyvästi siis mahdollisuus työskennellä paikkakunnalla A ja asua paikkakunnalla B. 
   Tiedän, että näistä ei saisi turhia stressata - yleensä elämällä on tapana yllättää ja lopulta kaikki asiat kyllä järjestyvät. Silti minulla on näin monivammaisena mielestäni oikeus ja jonkin sortin velvollisuus miettiä tulevaisuuden kuvioitani. Ylipäätään elämääni ja sen suuntaa. Mitä mä teen, jos työkuviot ei alakaan muovautua minulle suotuisiksi?
   Olen miettinyt paljon sijais- tai adoptiovanhemmaksi ryhtymistä. Ihan totta. Kyllä, näin 21-vuotiaana voi pohtia tosissaan tällaistakin vaihtoehtoa. Niin kuin kaikista läheisimmät tietävät, olen äärimmäisen perhekeskeinen ja viihdyn niin paljon paremmin kotona arkirutiinieni parissa kuin extempore-reissuilla tien päällä. Haaveilen räsymatoista, pyökinvärisestä arkkupöydästä, kynttilöistä ja villasukista hyvän tv-ohjelman äärellä. En ulkomaanmatkoista ja hulppeasta omaisuudesta sijoitusasuntoineen. Koti ja vanhemmuus ovat olleet mulle seiskaluokkalaisesta asti se tärkein ja tavoiteltavin asia elämässä. Jos en mitään muuta tässä elämässä saavuttaisikaan, ne minä haluan kokea ja elää todeksi.
   Toki valmistumisen jälkeen mulle jää muutama vuosi kulutettavaksi - adoptioprosessiin saa ryhtyä vasta 25-vuotiaana. Nuo pari vuotta, jotka jäävät valmistumisen ja tuon "ikärajan" väliin, ovat elämäni mahdollisuus. Elämän ja Taivaan mahdollisuus näyttää, että asiat järjestyvät kyllä. Enempää en tuhlattavaksi anna. 

Sillä mulla on oikeus onneeni. Niin kuin jokaisella meistä tämän taivaan alla.

~ Roosa ~

Oman elämänsä prinsessa - vaiko kuitenkin sihteeri?

Joskus sitä vain tarvitsisi sihteerin. Sihteerin, joka hoitaisi kaikki vammaisuuden juoksevat asiat kuntoon, että itse saisin vain keskittyä elämiseen. Ei tarvitsisi miettiä, muistinko nyt kaiken vai jäikö joku pallo kenties ilmaan leijailemaan. Odottamaan hetkeä, jolloin se yllättäen rymähtää alas.
   Kevät on kulunut vahvasti kiireessä koulujuttuja tehden ja hammasleikkauskin on ollut mielen päällä päivittäin. On pitänyt yrittää juosta koulun jälkeen arkisin fysioterapiaan, mutta harjoittelun jälkeen olen onnistunut siinä jopa 3 kertaa. Aika ei vaan riitä. 
   Kun valmistautuu henkisesti isoon ja itseään pelottavaan leikkaukseen, tekee koulutehtäviä ja sen lisäksi opinnäytetyötä eteenpäin, saattaa moni asia jäädä viime tinkaan. Kuten se, että päivittäislääkkeiden reseptit pitää uusia tai että pitäisi ottaa fysioterapeutin kanssa puheeksi maksusitoumus uusiin pohjallisiin. Haluaa vain selviytyä just tästä hetkestä.
   Kun sitten asioiden laidan muistaa, onkin jo melkein myöhäistä tai saa soitella lankoja pitkin ammattilaisten perään, että onko hommat hoidossa. Esimerkiksi jätin fysioterapeutilleni soittopyynnön maksusitoumusasiaa varten. Oletin, että pyynnön huomattuaan hän kyllä soittaa. Neljän viikon kuluttua koulukiireiden keskellä tajusin, ettei hän muuten ole soittanutkaan. Prkl. Seuraavalla viikolla hän oli onneksi töissä, kun kävin fysioterapiaryhmässä. Hän laittoi hakemuksen menemään ja kertoi kuntoutustyöryhmän kokoontuvan puolentoista viikon kuluttua, jolloin asiasta päätettäisiin. En saanut päätöksestä soittoa. Viime perjantaina näin sitten fysioterapiassa näistä maksusitoumusasioista vastaavaa työntekijää. Hän sanoi, etteivät ehtineet käsitellä tapaustani ryhmässä, mutta ottaisi tiistaina (siis tänään) minuun yhteyttä. Hän olisi sille päivää varannut aikaa näiden päätösten tekoon. Eipä soittanut.
   Kyrsii. Ja stressaa. Ehkä vähän liikaakin. Sillä iskä on tulossa perjantaina hakemaan mua kesäksi Jämsään ja haluaisin tietää, saanko tuon maksusitoumuksen uusiin pohjallisiin. Ja ennen kaikkea: myönnetäänkö se minulle Jyväskylän Respectaan. Siis sinne, minne voin vain soittaa, että "teettekö vanhojen mallien mukaan, niin tuun sit hakemaan?" Olisi tosiaan kiva saada tuo varmuus piakkoin, sillä onhan tutulla pohjallisteknikollakin kesälomansa.
   Joskus (tai aika usein) sitä ei jaksaisi jokaiseen paikkaan soittaa yhä uudelleen vain todetakseen, että homma on jäänyt minusta riippumattomista syistä roikkumaan. Joku on unohtanut välittää viestin tai kirjata jotain olennaista ylös. Tai sitten probleemien ratkaisun kannalta oleellisiin avainhenkilöihin ei saa yhteyttä, riippumatta soittopyynnöistä. 
   En jaksaisi huomenna millään soittaa ja varmistaa noita maksusitoumusasioita. En haluaisi vaikuttaa hankalalta asiakkaalta. Vaikka tiedän, etten sellainen ole - onhan minulla oikeus tietää hoitooni liittyvistä asioista. Mutta joskus (tai oikeastaan aina), varmistelupuheluita tai -keskusteluita käydessään, tuntee olevansa rasittava. Siis sen työntekijän mielestä. Sen ihmisen mielestä, jonka kuuluisi hoitaa minun asioitani, minun terveyttäni.
    Mutta pakkohan se on soittaa. Vammaisena olemisessa on aina se tietty varma juttu: mitä tulee hoitoon liittyviin pääätöksiin, ne ovat aina epävarmoja. Tänä iltana tekee mieli julistaakin, että jos joku haluaa oppia sietämään epävarmuutta, tervetuloa muutamaksi viikoksi elämään vammaisen tai hänen omais(t)ensa elämää! Oikeasti. 
   Tai jos haluaa sivuduunin, mä voisin palkata jonkun vapaaehtoisen hoitamaan näitä mun vamman juoksevia asioita. Tai edes muistuttamaan, mihin piti soittaa ja milloin. Lisäksi olisi tärkeää muistuttaa, että minkäköhän asian vuoksi. Usein sitä nimittäin muistaa sen tahon, minne piti ottaa yhteyttä, mutta itse asia unohtuu. Kun on tuo muukin elämä elettävänä. Ja haluan sitä elää, sillä tiedän olevani etuoikeutettu: voin suorittaa normaalisti AMK-opintoja, elää itsenäistä elämää, mulla on paljon läheisiä ihmisiä ympärillä, jotka eivät näe mua vamman kautta...ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Ehkäpä se onkin just siinä - mulla on niin normaali elämä, et usein sitä unohtaa vammaisuutensa ja ne asiat, joita mun pitää hoitaa.

   Vammaisuuden ja siihen liittyvien asioiden hoitaminen siis vie aikaa päivistä ja viikoista aika paljon. Usein tuntuu myös siltä, että siitä saisi (tai on saanutkin) itselleen toisen työn koulunkäynnin oheen. Ainut työn haittapuoli on se, ettei siitä saa palkkaa. Bonuksena sen sijaan saa epävarmuutta ja ajoittaista alemmuuskompleksia. Kun ei haluaisi olla vaivaksi. Eikä sitä vaihtoehtoa itse asiassa saa edes ajatella - jos tässä maassa vammaisena haluaa parasta mahdollista hoitoa itselleen tai lähiomaiselleen, pitää osata tietää oikeutensa. Ei saa nöyristellä tai vähätellä oireitaan. On kasvatettava mieletön kuori, jonka alle voi piilottaa sen epätietoisuudesta kumpuavan haavoittuvaisuutensa. 
   Sillä kyllä pitkäaikaissairaan tai vammaisenkin kuoren alla on haavoja, paljonkin. Usein meidät nähdään taistelijoina, niinä ihmisinä, jotka menevät läpi sen kliseisen kuuluisan harmaan kiven. Sellaisina, jotka löytävät valoa pienestäkin, eivätkä luovuta helposti - jos koskaan. Mutta totuus on, että monesti tekisi mieli rikkoa se haarniska, näyttää muille ympärillä eläville ihmisille, etten mä oikeesti jaksa. Mutta niin ei koskaan tee. Siis luovuta. Tiedättekö miksi?

Sellaiseen ei ole varaa. Sillä kuka niitä oikeuksia sitten ajaisi? Ei kukaan. On siis jatkettava pienempiä ja suurempia taisteluitaan tämän yhteiskunnan byrokratian rattaissa ja toivottava, että oikeus tapahtuu. Ennemmin tai myöhemmin. Useimmiten myöhemmin, mutta loppujen lopuksi kuitenkin.

~ Roosa ~

Summer bucket list 2016

Lähiopetus päättyi keskiviikkona, aurinko paistaa ja on lämmintä. Torstaina kävin ekan lomapäivän kunniaksi ostamassa aika veikeenmakuista jäätelöä läheiseltä jätskikiskalta. Perjantaina jynssäsin parvekkeen talven jäljiltä puhtaaksi ja vaihdoin vaatekapissa lojuneet villapaidat kesämekkoihin. Tänään oon nauttinut lämmöstä parvekkeella ja ottanut aurinkoa. Huomenna palautan vihoviimeiset koulutehtävät tälle lukuvuodelle. Ensi perjantaina isi hakee mut 2,5 kuukaudeksi Jämsään. 
   Tämä listaushan kuulostaa muuten ihan kesältä! Ja jos kalenteria ja säätä katsoo, niin eihän tässä kauaa mene, kun onkin jo kesäkuu. Nyt onkin siis aika tehdä suunnitelmia tulevan suven varalle. Seuraavaksi mun tämän kesän bucket list.

Kesällä 2016 haaveilen...

...syöväni älyttömästi jäätelöä.

...viettäväni paljon aikaa perheen kanssa.

...unohtumattomista hetkistä ystävien seurassa.

 ...rypsipeltojen loistosta.

...vilvoittavista uimareissuista.

...meidän perheemme "Vain Elämää" -teemapäivistä.

(toim. huom. näistä tarkemmin blogissa kesän aikana!)

...muutamasta (kymmenestä) hyvästä kaunokirjasta.

...kuvailukeikoista Merjan kanssa.

...olevani suht koht sujut ulkonäköni kanssa.

...saavani opinnäytetyön teoriaosuuden pakettiin.

...viettäväni kokonaisen viikon mökillä verkkahousuissani.

...siitä, että uskaltautuisin käymään päivän tai kahden pikavisiitillä Jämsän tai Ylivieskan rajojen ulkopuolella.

...auringon säteistä.

...perinteisestä sukulaisjuhannuksesta mökillä.

...raidoitetuista hiuksista.

...pirteistä sadekuuroista ja pisaroiden ropinasta kattoa vasten.

...pikkuveljen muutaman päivän vierailusta luonani Ylivieskassa. 

...nousevani katsomaan auringonnousua.

...kunnon rusketuksesta

...selviytyväni hammasleikkauksesta kunnialla ja ennen kaikkea HENGISSÄ!!

 

Tältä näyttää mun summer bucket list vuosimallia 2016. Missä vaiheessa sun kesäsuunnitelmat on? Loppukesästä palaan näihin ja katsellaas sitten, moniko näistä toteutui ja ennen kaikkea - mitä muuta kivaa kesään mahtui. Nauttikaahan lämmöstä ja auringosta täysiä!

~ Roosa ~