perjantai 30. syyskuuta 2016

Minä lupasin tehdä sinusta kuuluisan: Opetus



Nouskaa ja nostakaa kätenne, te olette vahvoja, noin!
 Nouskaa ja näyttäkää itsenne, te olette kauniita, noin!
- Happoradio, Olette kauniita


Sinä olit ihmeellinen ihminen. Tuskin tulen löytämään mistään toista kaltaistasi ja tuskin tulee löytämään kukaan muukaan, joka sinut tunsi. Se, miten olit aina niin avoin ja rohkea, ihmetytti minua suuresti – ja ihmetyttää edelleen. Miten suhtauduit maailmaan aina mielenkiinnolla ja miten ajattelit, että kaikki unelmat oli tehty saavutettaviksi – ne pienimmätkin. Se, miten elit elämää joka hetki niin täysillä. Ja se, miten osasit olla aina niin läsnä. Ihailen sinua suuresti – niin kuin varmasti moni muukin.
   Vastaus näihin kaikkiin löytyy motostasi: Jokainen päivä pitää elää täysillä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin loppu tulee. Sitä sinä halusit meidänkin, ystäviesi, rakkaittesi, noudattavan. Meidän piti vannoa sinulle, että eläisimme juuri mottosi mukaan, kuin viimeistä päivää. Ei saanut miettiä, miltä minä nyt näytän ja kuulostan, vaan piti olla rohkeasti oma itsensä. Se oli sinun tapasi elää ja se myös näkyi sinusta: räiskyit elämäniloa. Teit juuri niin kuin tahdoit, et niin kuin muut halusivat. Sinulla oli unelmia, joita kohti kurkotit. Sinä saavutit niitä. Elämä ei ollut tehty kaduttavaksi, katua ehtisi sitten myöhemminkin. 
   Merkityksesi meille läheisillesi oli valtava. Teit huonostakin päivästä paremman naurullasi ja läsnäolollasi. Seurassasi ei tarvinnut miettiä, kuunteletko varmasti vai annatko kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sinä osasit todella olla läsnä – siitä katsekontaktista ei voinut erehtyä. Ja jos johonkin asiaan kysyttiin mielipidettä, niin sinulta löytyi aina näkökanta asiaan kuin asiaan. Toit näkemyksesi rohkeasti kaikkien tietoon pelkäämättä leimautumista.
   En tiedä, mistä rohkeutesi olit perinyt. Joskus se tuntui jopa uhkarohkeudelta tai vähintään pähkähulluudelta. Jos joku porukasta sai hullulta kuulostavan idean, se joku olit sinä. Yleensä ideasi toteutettiin. Kun keksit, että halusit esiintyä kevätjuhlassa muutaman ystävän kanssa, niin sinä ja ystäväsi esiinnyitte. Tuskin olisitte esiintyneet, jollet olisi ollut niin varma ja rohkea ja sanonut unelmaasi ääneen. Joku olisi saattanut salaa siitä haaveilla, mutta ilman sinua se olisi voinut jäädä tekemättä. Miten paljon rohkeutta voikaan mahtua yhteen tyttöön?
   Näen edelleen sieluni silmillä sinun juoksevan lukiomme aulassa porukasta porukkaan punaiset hiukset hulmuten. Sinä tulit toimeen kaikkien kanssa. Kaikki ihmiset olivat sinulle yhtä arvokkaita. Tietysti sinulla oli pari sydänystävää, mutta eikö kaikilla ole? Kuitenkin se, miten vähän se näkyi ulospäin, on uskomatonta.
   Meillä kahdella oli omat sopimuksemme. Yksi niistä oli se, että kun toinen tarvitsi toista, toinen tuli ja auttoi niin hyvin kuin osasi. Aina silloin kun tarvitset – se oli meidän sanaton lupauksemme.
   Sinä olit myös tärkeässä roolissa elämässäni yläkouluaikana, kun minua kiusattiin. Sinä loit minulle uskoa siihen, että minä olen hyvä, minä kelpaan. Kiusaajat olivat tyhmiä, kun eivät sitä tajunneet. Eikä minun kannustaminen loppunut yläkouluaikaan – myös synkkinä lukiopäivinä annoit onnenpotkuja takapuoleen ja sanoit, että usko vain itseesi, olet kaunis ja upea nainen. Unelmoi ja luota itseesi, niin saavutat mitä vain. Ilman niitä neuvoja tuskin olisin tällainen kuin nyt olen. Toivottavasti myös minä osasin olla sinulle avuksi jollain tavalla.
   Miten voimmekaan kuvailla sitä kiitollisuuden määrää sinua kohtaan? Sanat eivät tunnu riittävän sitä kertomaan. Sinä teit meistä rohkeita, vahvoja ja iloisia ihmisiä. Elämänhaluisia ihmisiä.

Kiitos siitä.


 Allekirjoitan edelleen.

~ Roosa ~

// Aiempi osa löytyy täältä.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Mun päivä 1/3: Vapaapäivä Jämsässä

Sain tänä aamuna aamupalapöydässä yksin istuessani huikean inspiraation, jonka syttymistä olin odottanut koko blogiurani ajan...tänään teen My Day -postauksen! Ryhdyinpä sitten tuumasta toimeen ja tässäpä sitä tulee. Eli tässäpä mun maanantai-päivä.

7.50

Äiti herättää mut varmaan viidennen kerran. Hän lähtee itse töihin ja mun tehtävä on katsoa, että siukut lähtee tien varteen koulubussia oottamaan ajallaan. Lisäksi pitäisi laittaa petivaatteet tuultumaan ja siivota yläkerta. Siukut syö aamupalaa ja päätän mennä vielä sohvalle makoilemaan. Virhe.

9.35

Herään sohvalta ja laittelen hetken maailmaa kohdilleen. Muistan tyttöjen pistäneet reput selkäänsä kasin jäljestä. Katson pihalle, eikä siellä näy ketään. Teen tästä päätelmän, että tytöt ovat ehtineet bussiin ja sen kyydissä kouluun. Keitän itselleni kahvia, teen aamupalaa ja katson sitä syödessäni yhden jakson verran Ex-onnellisia MTV-katsomosta. Kiireettömät aamut on niiiin mua varten. Ei kai mulla niin kiire ole äidin antaman siivouskäskyn suorittamisen kanssa?

10.30

Aamupala on syöty ja Ex-onnelliset katsottu. Siivoan keittiön kaikkien aamupalalla käyneiden jäljiltä. Suuntaan ajatukseni siihen moodiin, että siirryn imuroimaan yläkerran. Mutta ensin pitää vaihtaa päivävaatteet ylle (pitkähihainen ja ihanan pehmeät leggingsit) yökkäreiden sijaan. Ja näköjään pedata ainakin yksi peti ja korjata kasa vaatteita lattialta alakerran pyykkikoriin...

~ 11.00

Äiti tuo veljeni kotiin lukemaan kirjoituksiin. Veli on siis aamulla ollut maantiedon kurssikoetta tekemässä. Äiti äkäilee etten ole laittanut eteisen penkillä olleita petivaatteita ulos tuultumaan. Hupsis...Äidin veikkaus yläkerran imurointi-tilanteesta osuu myös oikeaan. Äiti tosiaan luuli pystyvänsä pesemään yläkerran lattiat veljen tuonnin yhteydessä, mutta se siirtyi nyt kyllä iltapäivään. Autan laittamaan petivaatteet eteisestä pihalle tuultumaan ja sen jälkeen lähden (vihdoin!) imuroimaan yläkertaa. Sillä välin äiti tyhjentää pyykkikoneen ja lähtee takaisin töihin.




12.10

Olen saanut siivottua yläkerran. Katson itseäni ensimmäistä kertaa tälle päivää peilistä ja päätän tehdä huomiovärjätyille hiuksilleni jotain. Viidennen yrittämän jälkeen olen tyytyväinen ponnarikampaukseeni..

12.20

Saan inspiraation vielä yläkerran vessan pesemiselle ja roskien viemiselle. Laitan myös nuoremmalleni veljelleni viestin, että jos hän välttämättä haluaa imuroida oman huoneensa, se pitää tehdä heti hänen tultuaan koulusta. Äiti on nimittäin kahden jälkeen tulossa kotiin ja ensimmäisenä hänen listallaan on lattioiden peseminen. 


~ 13.00

Lämmitän jääkaapista itselleni perunamuusia ja lihapullia. Katselen huomenna alkavan neliviikkoisen työharjoitteluni alustavia aikatauluja.  


13.45

Olen vaihtanut niin mukavat leggingsini farkkuihin ja ehostanut naamani iltapäivän asiointireissua varten. Tarkoituksena on mennä auttamaan äitiä kirpputoripöydän kanssa ja käydä matkahuollossa lataamassa bussikortti seuraavan neljän viikon Jämsä-Jyväskylä-Jämsä -reissaamista varten.

14.00 

Avaan koneen kirjoittaakseni tämän postauksen alun valmiiksi luonnoksiin. Lisäksi pitäisi listata huomenna alkavan harkan henkilökohtaiset vahvuuteni ja tavoitteeni. Saatuani koneen auki, sähkökatko yllättää. Sammutan koneen, sillä luulemme veljeni kanssa sähköttömyyden kestävän ainakin puolisen tuntia. Mutta yllätymmekin toistamiseen - 5 minuuttia ja sähköt palaavat. Aukaisen koneen ja aloitan harkkajutuista. Kun saan ne valmiiksi, lähetän paperit sähköpostitse harkkaohjaajalleni. Sen jälkeen avaan Bloggerin.

~ 14.45

Äiti ja loputkin sisarukseni ovat saapuneet kotiin ja vietämme yhtestä välipala/kahvihetkeä keittiön pöydän ääressä. Äiti kertoo, että tunnin päästä on lähtö Jämsään. Sitä ennen pitää saada petivaatteet takaisin sisälle ja ne lattiat pestyä. Menen kuitenkin vielä hetkeksi koneen ja Bloggerin äärelle.

15.05

Nuorempi veljeni on saanut huoneensa imuroitua ja rahtaamme petivaatteita takaisin sisälle. 



15.35

Olen valmiina lähtemään asioille. Kerrankin reippaasti ennen viime tippaa. Niinpä kävelen hetken pihalla ja ihastelen takapihamme vaahteraa.

15.45

Minä, äiti ja pikkusiskoni lähdemme Jämsään. Molemmilla siskoillani on soittotunti, pienemmällä jopa kaksi: ensin yksinsoittoa puoli tuntia ja sitten ryhmäsoittotunti melkein heti perään. Viemme tytöt musiikkiopistolle ja sen jälkeen menemme äidin kanssa tavaroiden vientireissulle kirppikselle.

16.00

Kirpputorilla. Veimme äidin kanssa eilen hänen ja kahden tätini yhteiskirppispöydälle monta laatikollista tavaraa ja nyt tuomme vielä yhden laatikollisen kirjoja ja vaatteita lisää. Päivän aikana pöydän ympärillä on selkeästi käynyt kuhina ja huomaammekin ainakin muutaman taulun, kaksien lasten välikausihousujen ja pinollisen kirjoja löytäneen uudet omistajansa. Siivoilemme levinneitä vaatepinoja, hinnoittelemme uudet tavarat ja lisäämme ne muiden tavaroiden joukkoon myyntipöydälle. Myös toinen tädeistäni tulee paikalle katsomaan, onko tavara tehnyt kauppansa.



16.30

Olemme hakemassa toista siskoani hänen ensimmäiseltä soittotunniltaan. Yleensä äiti on vienyt hänet kävellen ryhmäsoittotunnille, mutta päätämme, että nyt mennään autolla. Mun on nimittäin ehdittävä käydä lataamassa se bussikortti. Äiti jättää minut lähelle Matkahuoltoa ja vie siskoni soittoryhmään. Sovimme tapaavamme kymmenen minuutin kuluttua ja kävelevämme hakemaan vielä musiikkiopistolla olevaa toista siskoani hänen soittotunniltaan.


16.42

Kortti ladattu ja tilini on 148 euroa keveämpi!

~ 17.00

Musiikkiopistolla äidin kanssa. Siskoa etsiskellessä näen yhden tutun ja ihanan tytön parin vuoden takaa, jolloin olin hänen luokallaan kouluavustajana. Ilokseni tyttö tunnistaa minut, halaamme ja vaihdamme nopeasti kuulumiset. Sitten lähdemme äitini ja siskoni kanssa kohti kauppaa.

17.25

Ruokakaupassa. Ostan itselleni tulevan työviikon eväät.

17.50

Pienemmän siskoni ryhmäsoittotunti loppuu. Haemme hänet ja suuntaamme kohti kotia.

18.10

Kotona. RUOKAA!

18.25

Avaan Bloggerin uudestaan. Tajuan poistaneeni vahingossa kännykästäni sen muistion, johon olin laittanut ylhäälle päiväni aikatauluja. Päänsisäistä manausta. Onneksi kuitenkin ottamissani kuvissa on kellonajat kuvien tietoihin tallentuneina. Huokaisen ja aloitan kirjoittamaan.


19.40

Päivä tähän hetkeen asti kirjattu ylös. Lähden etsiskelemään reppua seuraavan päivän työkamppeita varten. Löydän siskoni vanhan koulurepun ja päätän, että se saa toimia seuraavan kuukauden työreppunani. Keräilen reppuun tavaroita huomista varten. 

19.45

Suihkuun.

20.00

Uusi Päivä alkaa!

21.00
 
Luen siskoille iltasadun.

21.15

Lataan päivän aikana ottamani kuvat koneelle, kirjoitan tämän postauksen loppuun, julkaisen sen ja painelen vielä hetkeksi alas katsomaan TV:tä hereillä olevien perheenjäsenteni kanssa. Vahvan empiirisen todistusaineistoni perusteella veikkaan, että painan pääni tyynyyn klo 23 kohdalla. Pestyäni ensin vähäiset hampaani tietysti! ;)

Tässäpä tällainen ensimmäinen kunnon My Day -postaus. Suunnitteilla on samanlaiset vielä yhdestä harkkapäivästä sekä yhdestä "normaalista" koulupäivästä Ylivieskan päässä sitten loka/marraskuussa. Mitäs mieltä ootte - kiinnostaako lukea välillä tällaisia? :)

~ Roosa ~

lauantai 17. syyskuuta 2016

Elämäni tärkeimmät aikuiset

Huhhuh, onpa arki taas alkanut kiireellä ja vauhdilla! Lisäksi kuvioihin ovat tulleet taas päänsäryt ja migreenit, joten postaustahdin hidastuminen on jälleen taattu. Onneksi mulla oli kuitenkin kesältä muutama postaus luonnoksissa. Tässäpä niistä vanhin, joka on oottanut julkaisuaan aivan liian pitkään. Vähän arkisempi ja hömppämäisempi, mutta mun mielestä kuiteskin tärkeä postaus. Toivottavasti tykkäätte ja annatte anteeksi kuvitukselle. Mut ainakaan kukaan ei voi syyttää mua, etten antaisi autenttista kuvaa mun arjesta. Sillä viimeisin viikko on mennyt juurikin kuvien mukaisissa tunnelmissa. 


Omat vanhemmat

He ovat kasvattaneet minusta minut. Rakastaneet ehdoitta. Kohdelleet rakkaana esikoisena, ei vammaisena tai toisarvoisena lapsena. Jaksaneet taistella byrokratian rattaita vastaan, jotta myös yhteiskunta tarjoaisi minulle kaiken sen tuen, jonka ansaitsen. Heidän ansiostaan myös minä olen oppinut pitämään puoliani ja näkemään minut arvokkaana ihmisenä, jolla on paikkansa ja tehtävänsä tässä maailmassa. En voisi olla kiitollisempi. 

Kummit

Myös he ovat nähneet minut tärkeänä kummilapsena, eivät vammaisena. Ovat olleet läsnä tärkeinä hetkinä. Muistaneet nimpparit ja synttärit. Tulleet katsomaan sairaalareissuillani tai viimeistään heti niiden jälkeen. Olleet niitä elämäni aikuisia, joiden puoleen tiedän voivani kääntyä milloin vain, jos siltä tuntuu. Vaikka se varsinainen "kummien velvollisuus" on päättynyt tasan konfirrmaatiohetkelläni ja näkemiset ovat harventuneet lapsuusvuosista (ihan fyysisen välimatkankin takia), tiedän, että olen heille tärkeä. Ja sitä he ovat myös minulle.

Erkki

Hän on äidin tätini mies - tai oli. Erkki kuoli syöpään ollessani noin 10-vuotias. Silti nuo vähäiset vuodet jotka hän vaikutti elämässäni, kantavat edelleen. Näin Erkkiä muutaman kerran vuodessa, aina silloin kun mummu ja pappa ottivat minut mukaansa Saarijärvelle äidin tädin ja Erkin luokse. Välillä olimme Saarijärven reissulla yhden yön, välillä useammankin. Nuo reissut muodostuivat minulle aina lapsuusvuosieni kohokohdiksi. Sillä mitä tahansa ikinä teimmekään, Erkki piti huolen siitä, ettei minulla olisi tylsää. Olin Erkille kuin oma lapsenlapsi, vaikkei mitään verisukulaisuutta välillämme ollutkaan. Muistan, kuinka hän istui kanssani pitkään aamupalapöydässä jutellen ja vitsaillen, kuinka hän halusi pitää minua sylissään. Tietysti isotätini oli myös aina erittäin iloinen saadessaan minut mummuni ja pappani matkassa Saarijärvelle, mutta Erkissä oli jotain erityistä. Olin hänelle kuin kunniavieras - talvella kaivettiin potkukelkka esiin navetan perältä ja kesäisin pidettiin mansikanpoimintakisat hirmuisen suurella mansikkamaalla. Koskaan ei kulunut hetkeäkään, etten olisi tuntenut olevani äärimmäisen tärkeä ja hieno tyttölapsi. Erkki piti siitä huolen.
   Mutta Erkki sairasti syöpää. Hänen viimeisen vuotensa aikana se paheni niin äkisti ja kohtalokkaasti, ettei minua enää päästetty mummun ja papan mukana Saarijärvelle. Mutta Erkki lähetti aina terveisiä minulle - ja minä Erkille. Jossain lapsen pienessä mielessäni tiesin kyllä, että Erkki ei enää toipuisi ennalleen. En ikinä unohda sitä automatkaa, kun pappa soitti äidille ja kertoi Erkin kuolleen.
   En päässyt saattamaan Erkkiä hänen viimeiselle matkalleen. Äiti ajatteli silloin, etten olisi valmis hautajaisiin - enhän ollut sellaisissa koskaan ollut. Äiti lähti sinne yhdessä mummun ja papan sekä sisarustensa kanssa. Minä jäin isin ja pikkuveljien kanssa kotiin.
   Äiti on kyllä jälkikäteen pyytänyt minulta anteeksi. Anteeksi sitä, ettei päästänyt minua mukaan. Hän tajusi vasta jälkikäteen, miten tärkeää minulle olisi ollut saada jättää hyvästit Erkille. Tuolle miehelle, joka sai minut kokemaan olevani tärkeä ja rakastettava tyttö, joka pääsisi elämässään vielä pitkälle. Olen kyllä antanutkin äidille anteeksi. Ei hän osannut aavistaa eikä ehkä tiennytkään, kuinka tärkeäksi tuo mies oli minulle muodostunut. Niinkin tärkeäksi, että hänestä kirjoittaminen saa minut vieläkin liikutuksen kyynelien valtaan. Mutta hän on yksi niistä ihmisistä, joita tiedän ensimmäisten joukossa rientäväni halaamaan jälleennäkemisen hetkellä. Uskon, että hän myös pitää minua silmällä ja varjelee suurella sydämellään sieltä, missä hän nyt on. Uskon tähän varjelukseen sai aikaan Erkin kuoleman jälkeisen kesän eräs tapahtuma.
   Olimme Saarijärvellä mummun ja papan kanssa. Poimimme isotätini ja mummuni kanssa mansikoita. Voimakas ukkoskuuro lähestyi ja ehdotin mummulle vähän hädissäni, josko menisimme sisälle. Mummu sanoi kuitenkin, ettei kannata. "Erkki se siellä Taivaan Isän kanssa vaan kärrää kiviä. Mutta Erkki näkee kyllä meidät täällä mansikkamaalla ja sanoo Taivaan Isälle, ettei kippaa niitä meidän niskaan." Ja yhtäkkiä ukkoskuuro kiersi meidät. Erkki oli kai Taivaan Isän kanssa löytänyt kiertotien kivikärryille. 



Ala- ja yläkouluajan fysioterapeutti

Minulla oli sama fysioterapeutti koko peruskoulun ajan. Se, jos mikä, on siunaus. Viikottaisten tapaamisten johdosta oppii toista lukemaan todella hyvin ja minun edistymiseni eivät olleet vain minun tähtihetkiäni. Niistä onnistumisista tuli minun ja fysioterapeuttini yhteisiä ilon hetkiä.
   Alakouluaikani ajan sain korkeimpaa mahdollista hoitotukea ja se mahdollisti sen, että olin yksityisasiakas. Suomeksi sanottuna fysioterapeuttini pystyi pitämään minulle "jumppakerrat" kotonaan. Minusta tulikin hänelle melkein kuin oma lapsi - ja fysioterapeuttini lapsista minulle kuin sisaruksia. Saatoin joskus kävellä koulusta jumppaan hänen samanikäisen tyttärensä kanssa ja syödä odotellessani yhdessä fysioterapeuttini lasten kanssa välipalaa. Muistan edelleen, missä laatikossa fysioterapeuttini keittiössä säilytetään leipää ja mistä kaapista löytyy juomalaseja.
   Vaikka en enää lapsuusaikani fyssarilla käykään, välimme ovat yhä läheiset. Perhetuttavina jatketaan ja nähdään aina kun pystytään. Ja juttuahan äitien ja tyttärien keken riittäisi joka kerta vähintään seuraavaan aamuun asti.
   Tälle fysioterapeutille en siis ole koskaan ollut potilas tai asiakas. Olen ollut lapsi, nuori ja nykyään aikuinen. Rakas ja tärkeä sellainen. Ja hän taas on ollut minulle aikuinen, johon luottaa - ja joka luottaa taitoihini ja kehittymismahdollisuuksiini aina ja erityisesti silloin, kun en itse luota. Ilman häntä en varmastikaan tässä ja näin tarmoa täynnä. Hän on se ihminen, jota ajattelen, kun usko nykyään meinaa fysioterapiassa jonkun liikkeen kohdalla loppua. "Kun x:kin uskoi minuun, minunkin on pakko uskoa itseeni", sanon mielessäni ja taas jaksan painaa eteenpäin.

Tukipohjallisteknikkoni

Taas sarjassamme "Ei näe minua potilaana tai asiakkaana" -ihminen. Jouko on nähnyt kasvuni pikkutytöstä nuoreksi aikuiseksi. Minä olen hänelle niitä harvoja tyyppejä, joiden pohjallismallit hän säilyttää. Jolle voin vastata puhelimeen pelkällä etunimellä. Sillä Jouko kyllä tietää, kuka langan toisessa päässä on.
   Vuosien yhteistyö on myös taannut sen, että puhumme samaa kieltä, mitä tulee pohjallisiin ja niiden tekemiseen. Yksi sana tai ele, niin tiedämme, mitä toinen tarkoittaa. Minusta ei edes vastaanottokäynneillä tunnu siltä, että olisin itse asiakas tai Jouko olisi teknikko - siis jonkin sortin ammattilainen. Kyse on enemmänkin ihmistuntemuksesta ja siitä  yhteisestä matkasta, jota olemme saaneet kohta vajaan parinkymmenen vuoden ajan kulkea.



Lukion opo

Hän oli aina valmiina juttelemaan - asiasta ja asian vierestä. Hänellä on myös aivan erityinen taito luoda jokaiseen opiskelijaan toimiva ja luotettava side, joka kantaa läpi jokaisen lukiotaipaleen. Hän muistaa kaikkien nimet ja taustat sekä tekee kaikkensa (ja vielä vähän ylikin), jotta opiskelu Jämsän lukiossa olisi mahdollisimman kitkatonta.
   Lukioni opon merkitys minulle itselleni ei jäänyt tähän todella merkittävään ja aikaansaavaan työotteeseen. Suolistoleikkausten vuoksi jäin heti lukio-opintojeni alkuun jonkin verran jälkeen muista. Tämä tiesi aika rankaa kakkosen syksyä ja ekstrahommia niin ensimmäisenä kuin toisenakin lukiovuotena. Ainoa, joka uskoi opettajakunnassa 110% valkolakkiini ja lukion päättötodistukseen kolmessa vuodessa, oli opo. Hän tiesi, että pystyn siihen. Muut epäröivät välillä ja käskivät jopa miettiä lukion suorittamista 3,5 vuoteen. Mutta minä tiesin ja opo tiesi, että pystyn samaan kuin muutkin - vaikka takapakkeja aluksi olikin. Yksin en olisi kuitenkaan satunnaisista epätoivon hetkistä selviytynyt. Tarvitsin siihen vakaata luottamusta joltain opettajalta (sillä kotoa sitä kyllä löytyi). Se luottamus löytyi Helena-opolta...ja olen siitä tavattoman kiitollinen.

Rippikouluni nuorisotyöntekijä

Hän on tosin nykyisin pappi. Mutta omalla rippileirilläni hän toimi vielä nuorisotyönohjaajana, ennen paluutaan kesken jääneiden opintojen pariin. Se oli hänen tuntinsa, jonka jälkeen tajusin tulleeni uskoon - mikäli halutaan siis käyttää näinkin tökeröä, mutta kuvaavaa ilmaisua.
   Uskoontulo ei ollut se juttu, mikä teki hänestä minulle merkittävän. Vaan hänen tapansa olla, jutella ja kuunnella toisia. Se, kuinka hän halusi ja haluaa edelleen ottaa toisten ihmisten elämäntarinat tosissaan. Nähdä sen kuoren taakse - nähdä ihmisen.
   Hän moikkaa edelleen, jos tapaamme sattumalta jossakin. Hän muistaa ihmisten nimet. Hän kutsuu toisia nimeltä, aina. Se saattaa kuulostaa pieneltä jutulta, mutta oikeastaan se ei sitä ole. Kun joku korvaa muutaman kerran "sinä"-sanan nimelläsi, on lauseissa ihan erilainen kaiku. Lämpimämpi ja henkilökohtaisempi.
   Kun alkuvuodesta minulla oli hankalaa ja minusta tuntui siltä, että haluaisin sielunhoidollista apua joltain tutulta seurakunnan tyypiltä, kirjoitin sähköpostia tälle lempeälle miehelle. En jollekin niistä nuorisotyöntekijöistä, joiden kasvattina olin rippikouluni jälkeiset vuodet. Kirjoitin juuri tälle  papille. Sillä tiesin, että hän löytäisi ne sanat, jotka sillä hetkellä tarvitsisin. Pyysin, josko hän muistaisi minua rukouksissaan. Hän sanoi tarvittavat sanat, hän rukoili puolestani. Lisäksi hän ehdotti, josko tapaisimme, kun sellainen mahdollisuus seuraavan kerran tulisi.
   Me tapasimme ja juttelimme - asiasta ja asian vierestä. Mutta maailma puhdistui, minun oloni helpottui. Lopuksi tämä entinen nuorisotyönohjaajani ja nykyinen pastori rukoili kanssani muistaen tilannettani, jonka keskellä elin. Siitä tuli yhtä hyvä olo kuin edellisellä kerralla - viimeisenä iltana omalla rippileirilläni.
  Tässä on todellakin tyyppi, jota arvostan paljon ja joka on varmasti yksi esikuvistani, mitä tulee tulevaisuuden työminääni kirkon nuorisotyönohjaajana.



Tässäpä näitä mun elämän tärkeitä aikuisia sekä kuvia kuluneelta viikolta. Mitäs tykkäsitte välillä tällaisesta postauksesta? :)

~ Roosa ~

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Edelleen kaunis

 Sinä aamuna, kun ajelimme isin kanssa Jyväskylään tikinpoistoon, tajusin oikeasti selvinneeni leikkauksesta hengissä. Hymyilin. 


Myöhemmin samana päivänä menin parturiin. Olin odottanut sinne pääsyä parin viikon ajan. Matkalla totesin äidille olevani aika ylpeä itsestäni. Ja niin onnellinen. 
Hymyilin ja sain idean.

 Seuraavana päivänä laitoin hiukseni, meikkasin pitkästä aikaa, puin ylleni kauniin mekon ja annoin veljelleni 5 euroa. Sain tusinan kuvia muokattavaksi vastalahjaksi. Eräästä niistä tuli uusi profiilikuvani Facebookiin pitkällä tekstimäärällä varustettuna.
Hymyilin.
 
 "Roosa, vaikkei sulla olis yhtään hammasta, oot silti esimerkki rohkeudesta ja kauneudesta." 
Yksi minulle sataneista kommenteista. Katsoin sitä ja pyyhin silmäkulmiani. 
Enkä edelleenkään voinut lakata hymyilemästä.


Koska minäkin pidin itseäni edelleen kauniina.

~ Roosa ~