Aina unelmat ei toteudu

Vajaa vuosi sitten oli kulunut kolme viikkoa suolitukoksesta ja sen jälkeinen euforinen elämänhalu oli muuttunut tosiasioiden tajuamiseen ja realismiin. Aloin ymmärtää, että todennäköisesti joutuisin luopumaan yhdestä mun tärkeimmästä unelmasta. 

   Mä en tarvinnut asian tajuamiseen ja ymmärtämiseen lääkäriä - joskus pitkäaikaissairaana on tarpeeksi kyvykäs ymmärtämään asioita, jotka eivät millään tavalla edes liity perussairauteen. Lääkärin sijaan mä tarvitsin ihmistä, jolle sanoa ääneen tämä ymmärtämäni asia. 

Mä oisin voinut sanoa sen jollekin ihan toiselle tyypille. Oon välillä miettinyt, oisko mun pitänytkin. Mutta mä en halunnut, että toinen lähtee liiaksi mukaan mun panikointiin tai suruun. En halunnut kuulla, että mieti nyt vielä. En halunnut myöskään huolestuttaa liikaa. 

   Enkä erityisesti halunnut sääliä. 

   Mä kerroin asiasta ensimmäisenä mun miespuoliselle ystävälle. Paikassa, jossa sanoja ei pääse karkuun. Autossa, kun toinen oli heittämässä mua luotansa juna-asemalle. Väsyneenä iltapäivänä, jolloin sanomattomat asiat painaa sydäntä niin paljon, että ne tekee mieli vain huutaa ulos. Eikä ihme, sillä tämä asia meni niin syvälle mun naiseuteen, ettei paremmasta väliä. Asia myös tuntui ja tuntuu edelleen joltain niin negatiiviselta, ettei sille edes ole sanoja. Silti mun oli sanottava se ääneen, tehtävä siitä itselleni totta ja todellista.

”Mä oon tullut siihen tulokseen, että niiden mun mahassa olevien kiinnikkeiden vuoksi mun ei ole järkevää koskaan yrittää saada omaa lasta. Se ois tosi riskialtista.”

Toinen oli ehkä kaksi sekuntia hiljaa. Sitten se totesi varsin lohdullisen asian. Mietin, miten se osaakin vastaanottaa mun elämän tuskat niin hyvin ja löytää paremmat sanat kuin ehkä yksikään muu. Se ei panikoinut, käskenyt miettimään, huolestunut eikä säälinyt. Pahoillaan se toki saattoi olla, mutta tiesin, ettei toinen tulisi valvomaan öitään mua surkutellen. Viimeisenä totesin, etten ole kertonut asiasta oikeastaan kenellekään, enkä todennäköisesti ole hetkeen kertomassakaan. En ollut siihen vielä valmis. Mun ei tarvinnut kuulla toisen suusta mitään luottaakseni, ettei asia leviä eteenpäin. Vaikka siis oonkin jälkikäteen miettinyt, oisko mun pitänyt kertoa asiasta ekana jollekin toiselle, en saamani vastaanoton vuoksi osaa katua valintaani hetkeäkään. Se oli just sellainen, mitä tarvitsin.

Mä en halunnut jäädä asiaan kiinni liiaksi, joten painoin sen taka-alalle. Kunnes mun oli alkuvuonna palattava sen äärelle uudemman kerran. Useampi lääkäri nimittäin laittoi mut miettimään, haluanko mä tulevaisuudessa omia lapsia. Kukaan ei pystynyt sanomaan varmaksi, miten vatsassani oleva iso arpimassa vaikuttaisi raskauteen. Saattaisin saada suolitukoksen, mutta yhtä hyvin voisin selviytyä ilman sitä. Mikään ei ollut varmaa. Asia olisi luonnollisesti mun päätösvallan alla.

   Ylianalysoivana ihmisenä tulin siihen tulokseen, että mun on tehtävä lopullinen päätös asiasta. Muuten stressi saisi musta ylivallan. 

Niinpä mä päätin, ettei minusta koskaan tule biologista äitiä. 

Mä en ole asian kanssa vielä sinut ja ok. En tiedä, oonko koskaan. Mutta mä opettelen elämään sen kanssa. Samaan aikaan opettelen lohduttamaan muita. Vakuuttelen, että musta ei tarvitse olla huolissaan. Ja kyllä, päätökseni on lopullinen. Ei, en lohduttaudu ajatukseen siitä, että oon vielä nuori. Sillä todennäköisyyksiä relevantimpi kysymys on, oonko valmiiksi riskiodottajien ryhmään kuuluvana valmis ottamaan vielä senkin riskin, että voin saada suolitukoksen raskausaikana. En helvetissä ole. Sellaisen riskin ottaminen olisi ehdottoman väärin lasta kohtaan.

   Ja kyllä, olen puhunut asiasta psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

   Mä oon kuitenkin aina halunnut äidiksi. Oon halunnut sitä enemmän kuin yhtäkään haaveammattia tai nykyistä työtäni. Kun ala-asteella muut sanoivat tulevansa isoina päiväkodin tädeiksi, partureiksi ja lääkäreiksi, mä sanoin haluavani äidiksi ja vasta sen jälkeen joksikin muuksi - ja nekin ammattitoiveet liittyivät tavalla tai toisella lapsiin ja nuoriin. Kun olin yläasteikäinen, harmittelin, ettei mulla ollut poikaystävää eikä teiniäitiys ollut yhteiskunnassamme tavoiteltavana pidetty asia - vaikka muodissa se toki saattoi olla. AMK-aikana en voinut pitää silmiäni erossa kaikista ihanista vauvan- ja lastenvaatteista. Kuinka monta kertaa olisinkaan halunnut ostaa koko Ylivieskan Kärkkäisen lastenvaateosaston tyhjäksi, jos se olisi ollut vähäisessä määrinkään järkevää. Kaverit pyörittelivät päitään mun hulluudelle.

   Onneksi en ostanut.

   Onneksi jo noin kymmenvuotiaana päähäni syttyi hassulta tuntunut haave. Mun kalenterin ja päiväkirjan välimallissa oli sellainen aukeama, johon sai kirjoittaa tulevaisuuden haaveitaan ylös. Mä kirjoitin tuon haaveeni sinne, muistaakseni kolmanneksi tai neljänneksi. Sitten tein kalenteripäivikseni ohjeen mukaan ja liimasin aukeaman sivut kiinni toisiinsa. Ehkä vuoden kuluttua tuosta kalenteripäivis lensi paperin- ja pahvinkeräykseen haaveet mukanaan. Muut kirjoittamani haaveet olen autuaasti unohtanut, mutta tuota kolmannen tai neljännen kohdan haavetta en.

Haluaisin adoptoida isona lapsen.

Adoptio on kai tuntunut musta aina varsin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Olin ehkä 22-vuotias ammattikorkeakouluopiskelija, kun latasin kännykkääni laskurin. Se laski päiviä 25-vuotissynttäreihini. Adoption alaikärajaan. 

   Mä oon ollut kohta puoli vuotta 25.

   Tänään naistenpäivä tuntuu erilaisemmalta kuin yksikään aiempi. Oon kuluneiden muutaman kuukauden aikana kysynyt arvoani naisena monesti. Vaikka tänä päivänä on vaihtoehtonsa, naiseuteni koki ehkä suurimman mahdollisen kolauksen. Varsinkin, kun IP:stä johtuen en voi antaa munasolujani edes luovutukseen. En voi siis tehdä ketään toista onnelliseksi, vaikka itse olen kokenut muutamankin onnettoman hetken.

   Ja toisaalta, vaikka pyörittelisin asiaa miten päin tahansa, lopputulos on silti se, että kaikesta huolimatta olen silti nainen. Nyt tämän koko naisen pitää vain saada kalibroitua omat naiseuden arvonsa uuteen asentoon. Siihen voi mennä hetki, mutta uskon, että joku päivä huomaan onnistuneeni.

Samalla tiedän, ettei mulla ole enää yhtäkään hyvää tekosytä olla laittamatta elämäni fasiliteetteja siihen kuntoon, että voin ottaa yhteyttä Pelastakaa lasten adoptioneuvontaan.

Mun suurin haaveeni ja unelmani tulee aina olemaan äitiys.

~ Roosa ~

Taitepiste

Vuosi sitten oli ihan tavallinen maaliskuun sunnuntai-aamu, mitä nyt siskoni olivat luonani yökylässä. Heräsimme naapurin porakoneen ääneen. Kello taisi olla jotain yhdeksän ja kymmenen välillä. Noustessani ylös se sunnuntai kuitenkin muuttui tavallisesta kivun ja pelon täyteiseksi päiväksi, jollaista en ollut ajatellut koskaan enää kohtaavani.

Mä tunsin sykähtävän, viiltävän kivun oikealla puolella vatsaani.

Se oli tuttu kohta. Mä tiesin, mitä sen kohdan alla oli, mitä siinä kohdassa oltiin reilut kahdeksan vuotta aiemmin tehty. Mutta mä olin kuitenkin toiveikas, en halunnut ajatella vielä yhtään mitään. Toki mä muistin, miten se sama kohta oli tuntunut jo muutamaan otteeseen kipeältä aiempina kuukausina ja miten olin kuluneella viikolla todennut äidilleni, että jotain outoa mun mahassa on.

Mä kuitenkin työnsin sen ajatuksen pois, menin keittiöön ja otin maitohappobakteerin vesilasillisen kanssa ennen kuin aloin kokoamaan mulle ja siskoilleni brunssia. Mun siskot rakastaa pitkiä aamupalahetkiä luonani, täytyyhän mun se brunssi valmistaa. Niin mä ajattelin.

   Se brunssi oli vieläpä tavanomaista erityisempi, koska sillä aamupalalla oli tarjolla myös pannukakkua.

Yleensä mä söin noina meidän siukkuviikonlopun runsailla aamupaloilla kaikkea. Nyt joku ääni mussa epämukavan oloni keskellä kuitenkin sanoi, ettei mun kannattaisi vetää tällä kertaa övereitä. Mä tulin täyteen jo kahdesta leipäsiivusta ja pannukakkupalasta – tai korkeintaan kahdesta. Jogurtin jätin väliin.

Me kuitenkin jatkettiin askareitamme normaalisti. Piti harjoitella meidän porukoille suunnittelemaa Eppukeikkaa varten lauluja ja sit piti mennä elokuviin. Ja paistaa laskiaispullia.

Niin tosiaan, oli laskiaissunnuntai.

  Jossain vaiheessa muistan soittaneeni äidille. Valitin vähän huolissani mahaani, joka muuttui tunti tunnilta kipeämmäksi. Siinä vaiheessa kuitenkin tuntui, että se voisi mennä vielä ohi. Äiti käski pysyä liikkeessä. Jossain välissä otin toisen maitohappobakteerin ja Movicolia, joka lisää nesteen määrää suolistossa.

Me treenattiin niitä lauluja, leivottiin pullat täyttökuntoon ja syötiin ennen kuin meidän piti lähtee kohti elokuvateatteria. Uskalsin syyä just ja just yhen lautasellisen keittoa. Jostain syystä mun ei ollut yhtään nälkä.

Jossain välissä otin myös kuvan Aaltomaljakossa olevista liloista tulppaaneistani Instaramiin. Laitoin siihen hashtagiks tulips ja lisäsin tulppaaniemojin perään.

   Matkalla elokuvateatterille pitelin mahaani, mutta kuluttaessamme aikaa leikkikentällä viimassa ja pakkasessa sanoin siskoilleni, et nyt tuntuu siltä, et se mahakipu alkaa vähitellen helpottaa. Toinen, loputtoman empaattinen siskoni sanoi, et hyvä juttu.

Ajattelin, että elokuvista palaisi kivuton Roosa.

   Söin muutaman karkin elokuvissa – enempää en uskaltanut. Se elokuva oli uusin Risto Räppääjä, mun myöhästynyt nimpparilahja toiselle siskolleni. Kun tunsin vatsassani ikävän kouraisun, joka vei sekunniksi kivun mennessään, luulin pienen hetken, et nyt ohutsuolessani ruokasula alkoi liikkua ja kipu häviää.

Sitten tunsin toisen kouraisun, kolmannen, neljännen.

Avasin vaaleanpunaisten farkkujeni ylimmän napin, koska ne olivat alkaneet puristaa.

Mä en muista siitä elokuvasta mitään. Sen sijaan muistan, et elokuvan jälkeen sanoin siskoilleni liiankin kohtuuttomaan ja ilkeän sävyyn, että nyt kukaan ei puhu mitään ja me vaan mennään mahdollisimman nopeasti mun kämpille. Mua sattui. Soitin äidille, että milloin sä tuut. Äiti sanoi tulevansa reilun tunnin kuluttua.

Sen jälkeen mä vaan laskin minuutteja siihen, et äiti tulisi ja tietäisi, mitä pitää tehdä.

Kotona linnoittauduin kuuman haudepussin kanssa sohvannurkkaan ja huutelin äkäisiä käskyjä siskoilleni siitä, miten laskiaispulliin saadaan ja valmistetaan täytteet. Mua hävetti ja suretti, et miks mä kohtelin siskojani sillä tavalla. Siskot sai kuitenkin pullat täytettyä, ne laitettiin jääkaappiin.

   Äiti tuli ja kinattin hetki multien vaihdosta mun jättipeikonlehteen. Miten se olikin mulle niissä kivuissa maailman tärkein ”hetitässäjanyt”-juttu? Kai siksi, et siitä oltiin sovittu etukäteen. Ja kyllähän äiti lopulta keksi, mitä laitetaan lattiansuojaksi, kun olin mennyt vahingossa heittämään kaikki sanomalehdet paperinkeräykseen.

   Mä olin luullut, et äiti hoitais asian mun kylppärissä.

Multien vaihdon ajan pitelin mahaani ja odotin, et äiti tokaisis, et nyt lähdetään ensiapuun. Mut äiti sanoi mulle, joka makasin keittiön lattialla kaapistoon nojaten, et liiku. Liiku, niin se helpottaa. Ja juo vettä.

   Niinhän mä olin tehnyt koko päivän.

   Tytöt ja äiti söi laskiaispullia. Kun ne lähti, mä itkin sitä, et olin kivullani pilannut tyttöjen päivän. Äiti selosti, et älä nyt sitä itke. Itku ei auta mitään ja ethän sä sitä kipua suunnitellut. Nyt vain pysyt liikkeessä ja juot vettä.

   Mä yritin sitä seuraavan, mitä mä nyt sanoisin, ehkä tunnin. Tytöt laittoi viestiä, ettei mun tarvi itkee sitä, et pilasin niitten viikonlopun, me oltiin ehitty tekemään kaikki, mitä oltiin suunniteltukin. Ja toivottavasti mun mahakipu loppuu.

   Jonkin ajan kuluttua siitä mä soitin äidille, et oon vessassa ja mua oksettaa. En pysty myöskään kävelemään suorassa ja se kipu ei oo hävinnyt minnekään, vaikka oon juonut ja kävellyt. Se kipu oli vaan äitynyt ja oli niinku helvetillistä.

   Äiti sanoi, et sit pitää lähteä ensiapuun. Pyysin nätisti hakemaan, sillä pelkäsin, et oksentaisin taksiin. Äiti sanoi tulevansa hakemaan ja viemään mut sinne. Muistutti vielä, et ota oksennuspussi varuiks mukaan. Mä otin. 

Se oli vaaleanpunainen muovipussi, johon en matkalla oksentanut kertaakaan.

Äiti sanoi autossa, et ne antaa mulle luultavasti Litalginia. Kysyin, mitä se oli. Kuulemma samaa lääkettä, mitä ne antoi mulle edellisten suolitukosten aikaan kipuihini. Mutta äidin mukaan se ei kyllä välttämättä auttais. En siinä vaiheessa halunnut ajatella tai kysyä, mitä se sit tarkoittais, jos Litalgin ei auta.

   Ensiavussa kiitin Luojaa siitä, että vastaanottotiskillä oli tuttavaperheen äiti, joka oli nähnyt mun aiemmat suolitukokset. Äiti oli kuulemma nähnyt tämän saman naisen ikkunasta ja ajatellut, että nyt ei tarvi pelätä, et kituisin tunteja ensiavussa saamatta hoitoa ja helpostusta kipuihini.

Selitin sille tuttavaperheen äidille tuskissani jotain päivän aikataulusta, kivuistani ja aiemmista tukoksistani. En muista tarkkaan. Mut sen mä muistan, kun toinen kysyi multa, missä asennossa mun ois hyvä just nyt olla. Se tarkoitti sitä aikaa, joka kului lääkärin odottamiseen. Vastasin, että en tiiä, mutten mä ainakaan istuviltaan pysty oleen. Nainen ohjas mut sänkypaikalle odottamaan lääkäriä.

 Mä en tiiä, kauanko mä siinä sikiöasennossa kipujeni kanssa tuskailin. Ehkä viisi minuuttia, jos sitäkään. Se nainen laittoi nimittäin hihat heilumaan. Yhtäkkiä verhon takaa tuli mies, jota mä vaan jäin kipujeni keskellä tuijottamaan. Mä luulin sitä komeeks mieshoitajaksi. Mut sit mä tajusinkin, et se on lääkäri.

Sain jotenkin tervehdettyä sitä. Se tutki mun mahan ja peräsuolen. Oikeaa puolta mahaa painaessaan mä ulvoin kivusta.

”Kauan sul on ollut näitä kipuja?”

”Jostain aamuyhdeksästä.”

”Näin kauan sitten kärvistelit niitten kanssa.”

En jaksanut kommentoida sitä hieman toruvaa ääntä. Mutta joo, kakstoista tuntia.

”Annetaan sulle kipulääkettä.”

”Joudunko mä TAYSiin?”

”Ei mennä nyt asioiden edelle. Katsotaan, miten ne lääkkeet auttaa.”

”Mut onks tässä semmoinen mahdollisuus, et joudun TAYSiin? Mä lupasin soittaa äidille ja kertoa, miten mun käy.”

”On tässä se mahdollisuus.”

Sitten lääkäri lähti ja mun ympärillä tapahtui asioita viivasuoraan ja nopeasti, peräjälkeen ja yhtä aikaa. Ehdin just ja just soittaa äidille väliaikatiedot ennen tämän näytelmän alkua.

 Tuttavaperheen äiti on ainut nainen, jonka tiedän osaavan laittaa mulle kanyylin niin, että se onnistuu ensimmäisellä yrittämällä. Tehtiin yhteistyötä – sanoin, että jos vois laittaa vasempaan käteen ja kyynärtaipeeseen, niin mun ei tarvii tehdä sen jälkeen kaikkea CP-kädelläni. Kokemuksesta tiesin, et esimerkiks viestin kirjoittaminen huonommalla kädelläni olisi älyttömän vaikeaa.

”Joo, yritetään laittaa sinne. Tosin ensin täytyy katsoa, et saanko alemmas kuin kyynärvarteen. Jos sulle tulee pitkäkin reissu.”

En vieläkään suostunut uskomaan sitä. Kanyyli saatiin lopulta ensi yrittämällä suoneen, paikkana vasen kyynärtaive.  Kun kanyyli oli paikoillaan, toinen, nuorempi hoitaja tuntui suorastaan juoksevan lääkepussit ja ruiskut käsissään mun luokse. Kaikki tapahtui mun tajunnalle liiankin nopeasti.

   Kipu helpotti muutaman sekunnin päästä lääkkeiden alkaessa kiirimään suonissani eteenpäin. Pieni kipu ja epämukava tunne jäi kuitenkin jäljelle. Olin silti taivaassa.

   Kysyin siltä toiselta nuorelta hoitajalta, joka oli mulle tuttu jo vuosien takaa, että miksi mun verenpaineet on niin korkealla.

”Siks kun sulla on niin kovat kivut.”

Sen lisäks mulla oli kuumetta 37,8 astetta. Mua ei ollut palellut missään vaiheessa. Tulehdusarvot olivat normaalit sen nuoremman hoitajan mukaan – vielä.

   Tuskin lääkkeet olivat ehtineet vaikuttaa viittä minuuttiakaan, kun se Robert Pattinsonin ja Sebastian Rejmanin sekoitukselta näyttävä lääkäri tuli kyselemään vointia ja tunnustelemaan vatsaani, joka oli edelleen pinkeä kuin ilmapallo ja kova kuin kivi.

”Kyllä mulla edelleen kipuja on.”

”Joo, tukos siellä todennäköisesti on. TAYSiin lähdön paikka.”

Sen jälkeen se lääkäri lähti soittamaan ambulanssia ja kirjaamaan lähetettä.

   Mä aloin itkeä hysteerisenä. Mä en halunnut kuolla suolitukokseen.

   Nuorempi naishoitaja keräsi mun kamppeita. Joku älynväläys mulla oli käynyt, sillä mulla oli onneksi kännykän laturi mukana. Se olikin melkein ensimmäinen kysymys, jonka äiti esitti sen jälkeen kun oli kuullut uusimmat uutiset.

Puhelumme loputtua Whatsappiin tuli viesti. Äiti sanoi, että se rakastaa mua.

Se nuorempi hoitaja kysyi mun paniikin nähtyään, haluanko mä, et se odottaa ambulanssin ensihoitajia mun kanssa. Mä sanoin, et jos se vaan voi. Odotettiin ja juteltiin. Se hoitaja – mun entinen isonen – teki kyllä kaikkensa, et mä rauhoittuisin. Mut muistot kahdeksan vuoden takaa, pelko siitä, et mä jäisin vaan norumaan johonkin Acutan soppeen ilman hoitoa liian pitkäksi aikaa, oli liian voimakas. Tosin Sebastian Pattinsonin kirjoittama lähete oli todella vakuuttava. Rivien välistä olisi kuka vain osannut lukea, et lisätutkimuksia ja hoitoa pikaisesti kiitos.

   Ambulanssimiehet tuli ja mä urheasti päätin kävellä paarien kyytiin. Hoitajat onneksi tuki kyynärpäistä. Lääkkeet oli aika huojuttavia. Molemmat hoitajat toivottivat onnea matkaan ja lääkäri toivotti parempaa vointia. Mä katoin sitä lääkäriä itkuisin silmin ja sanoin kiitos. Mä todella toivon, et hän tajusi, että tarkoitin sitä koko sydämestäni.

Alle tunnissa ensiapuun saapumisesta olin jo ambulanssin kyydissä, määränpäänä Tampereen yliopistollinen keskussairaala.

Mä muistan siitä matkasta mun itkuisuuden, muutaman lisäkipulääkkeen ja mieshoitajan rauhallisen ja rauhoittelevan toiminnan. En ehkä kiittänyt niitäkään tarpeeksi. Edellisen, syyskuun 2010 sairaalareissun juonen kuultuaan vieressäni istunut hoitaja päätti soittaa TAYSin Acutaan, jonne mua oltiin viemässä. Hän halusi sekä infota, millainen potilaskeissi oli luvassa, mutta myös kertoa huoleni, et mut leikataan liian myöhään.

  Sieltä vastattiin, et jos leikkaava lääkäri on nukkumassa, se herätetään viimeistään nyt. Mun olo rauhoittui heti hieman. Mä olisin ehkä sittenkin turvassa ja jäämässä henkiin.

   Taysin Acutasta muistot ovat sekavia. Pelkäsin koko ajan kipujen pahemista ja sitä epätietoisuutta, et joudunko leikkaukseen vai en. Pelkäsin myös siellä yksin sängyllä nuokkuessani, et jos mut tarvii leikata, leikkaako nää mut ajoissa. Se oli sellaista pelonsekaista utua. Paljon yksittäisiä tapahtumia kokonaisuuden tai kronologisuuden sijaan kuitenkin muistan. Otettiin sydänfilmiä, verikokeita ja valtimoverikoetta. Huusin hysteriasta, kun kuulin mulle tarjoiltavan sellaista ajanvietettä. En ollut kuullut siitä mitään hyvää muutamia kertoja saman kokeneelta ystävältäni. Se olikin just sitä, mitä hän oli lupaillut – yks pahimmista. En tiiä, oliko se valtimoverikoe vai nenämahaletku pahempi. Kumpikin syvältä. CT-kuvasta löytyi kuin löytyikin suolitukos, joka johtui kuulemma aiempien suolistoleikkauksien jälkeen muodostuneista kiinnikkeistä. Ja sit odoteltiin lääkäriä leikkurista, et tiedetään, päädynkö leikkauspöydälle vai en. Mä olin varma, et päätyisin.

Tilanteeni kääntyi kuitenkin yllätyksellisesti itsestään, nesteytyksen ja lääkkeiden avulla hyväksi – jo aamuyöllä Acutassa leikkurista tullut lääkäri kuuli stetoskoopin avulla mahastani hiljaisia suoliääniä. Niinpä mut siirrettiin Gastrologian vuodeosastolle 2, jossa vietin seuraavat neljä päivää.

   Mä en muista, missä vaiheessa siellä Taysin Acutassa sain mun kännykän käsiini. En edes muista, antoiko sen joku mun repusta vai ojentiko joku mun repun mulle ja otin sen itse sieltä. Mut sen muistan, et siellä oli viesti mun toiselta tärkeimmistä ystävistä. Mä olin pyytänyt äitiä ilmoittamaan sille, et mua viedään TAYSiin. En jotenkin kyennyt sellaiseen itse siellä Jämsässä ambulanssia odotellessani. Olin liian sekaisin infotakseni toista ilman, että aiheuttaisin turhaa paniikkia. Se mun ystävä oli laittanut mulle viestiksi kohdan Psalmista 23. Mun vatsa tuntui sen verran aralta ja turvonneelta, etten kyennyt nauramaan. Mut sen viestiä lukiessani mä hymyilin yhtäkkiä tosi leveesti – enhän mä ollut vielä kuolemassa!

Vasta myöhemmin mä tajusin, et kuinka paljon se viesti mun puhelimessa olisi merkinnyt, jos se ois ollut mun ystävän viimeinen viesti mulle. Siinäkin tapauksessa, etten ois ikinä ehtinyt lukea sitä.

Se ystävä piilotti huolensa mun voinnista seuraavina päivinä mitä hauskimpin viesteihin. Ja sit oli monia muitakin ihmisiä, jotka Facebook- ja Instagram-päivitykseni nähtyään lähettelivät viestejä ja tsemppasivat. Niiden avulla mä kestin sen, et mulla oli parikin erikokoista nenämahaletkua ja virtsaummen takia katetri ja ulostetta ei meinannut tulla moneen päivään.

   Niin, vastoinkäymiset eivät loppuneet suoliäänten yhtäkkiseen palaamiseen aamuyöllä Acutassa. Kivut alkoivat uudestaan just ennen kuin mut siirrettiin osastolle. Niihin auttoivat onneksi lääkkeet. Mutta mun nenämahaletku jouduttiin vaihtamaan isompaan, koska se ei vetänyt. Ja sit kaikki ihmetteli, miks se isompikaan ei vedä. Yritettiin laimentaa vatsanlaukun sisältöä vedellä ja ties millä vippaskonsteilla – turhaan. Ilon sijaan tuli lisää kipua. En tiedä, mutta veikkaan, että siellä mahalaukussa oli useamman päivän ruoat sulamatta, sillä se suolitukoskin oli kuulemma pitkän ajan – jopa kuukausien – tulos. No, kun ne ruoat ei tulleet nenämahalatkun avulla ulos, ne tuli sitten oksentamalla. Sen jälkeen piti pidetellä tunti, että mun epilepsialääkkeet imeytyy, koska se letku korkattiin hetkeksi. Ja aika pian sen jälkeen ilmoitin, että se letku aiheuttaa hyödyn sijaan enemmän kipua, joten voisko siltä lääkäriltä kysyä, voiko sen vaan ottaa pois. Sairaanhoitaja yritti, että josko antais mulle Panadolia kurkun kipuihin, johon totesin, että eihän ne nyt oikeasti auta yhtään, sillä ei se Panadol sitä nenämahaletkua sieltä poista. Hoitajan oli pakko allekirjoittaa mun väite ja hetken kuluttua hän palasi luokseni mukanaan lääkärin myöntymys letkun poistoon, mutta myös ukaasi. Jos oksentaisin kerrankin, se laitettaisiin takaisin.

Mä sanoin, että sit mä en vaan oksenna.

 Enkä oksentanut – osittain pahoinvointilääkkeiden avustuksella. Olo kohentui heti huomattavasti, kun puutarhaletkun tuntu oli poissa kurkusta.

   Niin, sit se virtsakatetri vielä. Mä olin jo yöllä siellä Acutassa miettinyt, että miksi mä en pysty kunnolla pissaamaan. Viisaana en sitten kuitenkaan huolestuttanut muita ja osastollakin kovasti peittelin asiaa seuraavan aamupäivän ajan. Sairaanhoitajat kuitenkin ihmettelivät, miksi pyysin viemään niin usein vessaan. Heillä oli kai jo epäilyksiä, mutta kun lopulta tuskasta kärsien ja jokaisessa asennossa syvään hengitellen pyysin virtsarakon tilanteen tsekkaamista, tuloksena oli varma virtsaumpi-diagnoosi. Käytännössä se tarkoitti kahta litraa pissaa, jota rakkoni ei kyennyt tyhjentämään. Käsittääkseni rakon vetoisuus on puoli litraa. Diagnoosin syy ei koskaan tarkasti selvinnyt, mutta ilmeisesti suolitukoksen aiheuttamat kivut olivat saaneet myös rakon lihakset pahasti jumiin tai lamaannukseen.

   Se virtsaumpi ja siitä johtunut kestokatetri taisi olla jopa pahin takaisku mulle henkisesti, mitä tuli suolitukoksen aiheuttamiin liitännäisongelmiin. Hoitajat ja lääkärit ihmettelee, miten se nyt näin ja mun tekee mieli huutaa, et anteeksi, etten osaa pissata just nyt. Anteeksi ihan helvetisti, etten voi vaikuttaa rakkoni toimintaan. Sehän ei oikeasti edes ole millään tavalla ihmisen päätösvallan alla oleva elin. Samoin teki mieli pyytää anteeksi sitä, että suolistoni toiminnan käynnistyminen kesti monta päivää, enkä useammankaan vessakäynnin jälkeen voinut ilmoittaa minkään sortin tuotoksesta pöntössä.

   Sain todella kokea kovan käden kautta sen, että ihmisen elimistö on maailman omituisin järjestelmä ja moniin asioihin ei sen suhteen voi vaikuttaa. Ja jos suolisto menee jumiin, ollaan aika hengenvaarallisessa tilanteessa. Lähtöpäivänä katerista päästyäni ja vessassa asioimisen suhteenkin onnistuneena lääkäri sanoi, että voi olla että tulen uudemman kerran sairaalaan uuden suolitukoksen vuoksi ja sitten mulle laitetaan avanne. Tai sitten voi olla, etten saa enää koskaan tukosta. Kuitenkaan en voi itse juurikaan vaikuttaa siihen, tuleeko se tukos vai ei. Herran haltuun.

Onneksi avanneriskistä oltiin mainittu mulle vasta sitten, kun tukos oli mennyt itsestään ohi. Mutta kamalaa oli myös kuulla, että mitään varmuutta tulevaisuuden mahdollisista vastoinkäymisistä ei voitu antaa. Pahinta oli se, että mä en voisi mitenkään vaikuttaa suolistoni toimintaan. Tai ainoastaan kuitujen- ja vedensaannin turvaamisella, mutta sekin on hyvin pientä vaikuttamista. Minä ja elämäni ihmiset olemmekin käyneet läpi pitkän tien sen suhteen, että opettelemme taas luottamaan elämään pahimpien elämänkokemusten uusiutumisen jälkeen. Varsinkin, kun sain muistoksi tuosta tukoksesta todennäköisesti ikuiset kiinnikekivut, jotka muistuttavat suolitukoksen alkamisesta kertovia kipuja. Erotus on vain se, että se ei ole suolitukos. Kiinnikekipujen ja tukoksen tunnistamisen erottaminen on hyvin haastavaa ja olenkin olut monesti ensiavussa turhaan. Pelko on siis ollut kuluneena vuonna voimakkaasti läsnä. On vain ollut pakko totutella elämään kipujen kanssa, opetella tunnistamaan vaarallisen ja vaarattoman kivun erot – ja samalla on vain luotettava, että kaikki menee hyvin.

~ Roosa ~