Jos et ole lukenut aiempaa, siihen pääset painamalla tästä (klik) ! Edelleen haluan muistuttaa, että kirjoitin tämänkin leikkauskertomuksen hyvin suoraan ja kaunistelematta. Jos siis olet heikkohermoinen, suosittelen, että mietit pystytkö tämän lukemaan. Mutta palatkaamme nyt viiden vuoden takaiseen...
Oli syyskuun 20. päivän ilta. Olin saanut kaikki kiinni koulutehtävissä ja seuraavalla viikolla oli alkamassa koeviikko. Elimme taas normaalia arkeamme, arpigeelikin oli haalistuttanut mahassani oleaa arpea mukavasti - se oli lähes huomaamaton. Sitten se iski. Järjetön kipu, joka ylitti taas kaikki kipuasteikot. Olin tulostamassa sitä älytöntä työtä vaatinutta maantiedon tutkielmaa, kun mun oli pakko heittää lattialle kippuraan. Tiesin, että nyt jokin on pahemman kerran vialla.
Lähdin alakertaan kertomaan kivusta äidille ja isille. Ihmettelin, että pystyin kävelemään suorassa, viimeksi kun kipu oli vetänyt kippuraan. Iskä sanoikin, että kipu on varmaan vaan jotain psykosomaattista tulevasti koeviikosta, että kyllä se menee ohitse. Äitikin oli muistaakseni oli siinä vaiheessa aika samoilla linjoilla isin kanssa. Mikä nyt on sinänsä ymmärrettävää - eihän meille kerrottu mitään mahdollisista komplikaatioista. En ole yhtään varma, mutta muistaakseni pyysin äitiä lämmittämään lämpöhauteen ja tuomaan sen minulle yläkertaan, en pystyisi odottamaan sen lämpiämistä seisaaltaan alakerrassa. Minuutit tuntuivat jo tuossa vaiheessa tuskaisilta.
Äiti toi hauteen. Ja kaippa hänkin hyvin nopeasti tajusi, ettei kaikki ole ok. Pyörin tuskaisena sängyssäni, meinasin hyperventiloida ja itkin. Yritin itsekin rauhoittua äidin kehotuksista huolimatta, mutta kipu pisti vastaan. Muistan kysyneeni äidiltä kivun seasta, että mikä on se raja, että lähdemme ensiapuun. Monesti jaksan sinnikkäästi kivuista huolimatta odottaa, kunhan tiedän aikarajan. Äiti sanoi, että katsotaan nyt vaikka tunti. Taisimme lähteä kotoa reilun puolen tunnin kuluttua tuosta. Iskä oli varma, että tulisimme muutamassa tunnissa takaisin. Kello taisi lähennellä yhtätoista.
Äiti hiljensi totutusti jokaiseen mutkaan. Minä laskin penkin selkänojan niin alas kuin pystyin. Makasin silmät kiinni ja laskin mielessäni minuutteja sairaalalle. Puolessavälin matkaa pyysin äidiltä itkien anteeksi, jos menisimme sairaalaan turhaan. Molemmat muistimme mielissämme, kuinka työlästä oli viimeksi päästä hoitoon ja leikkaukseen. Äiti sanoi, että tietysti minut on vietävä sairaalaan.
Ensiavun luukulla äidin kertomus edeltävästä leikkauksesta ja minun tuskani saivat hoitajan viemaan minut äkkiä tutkimuspöydälle odottamaan lääkäriä edeltävän potilaan luota. Lääkäri tuli kymmenessä minuutissa luokseni. Onneksi ei se sama ea-lääkäri kuin edeltävällä kerralla. En muista tutkiko hän minua sen kummemmin, vai riittikö pelkkä edeltävän leikkauksen epikriisin vilkaisu. Tosiaan, epikriisi oli tullut muutamaa päivää aikaisemmin postissa kotiimme. Olimme pyytäneet sen lähettämistä myös Jämsän tk:een. Äiti kysyi, lukiko lääkäri ennen tuloani epikriisini. Ei sellaista ollut tullut sairaalalle. Onneksi epikriisi oli kuitenkin ehtinyt meille ja äiti oli tajunnut ottaa sen mukaan. Äiti antoi paperin lääkärille, joka luki sitä maksimissaan kymmenen sekuntia. Seuraava lause oli: "Suoraan Jyväskylään. Ja tytölle kipulääkettä."
Niinpä sitä lähdettiin taas lanssilla Jyväskylään, tällä kertaa kiireellisempänä B-hälytyksenä. Ensiavussa mulle oltiin annettu jotain vahvaa kipulääkettä, joka auttoi aina 15 minuuttia kerrallaan. Tuollaisissa 15 minuutin jaksoissa mentiin koko lanssimatka. Lääkettä ehdittiiin antaa matkan aikana siis lisää 3 tai 4 kertaa. Jo tuossa vaiheessa huono tilani valkeni hatarasti minulle, kun ensihoitaja herätteli mua välillä hengittämään reippaammin. Happisaturaatiot olivat välillä liian matalalla, jotain 74 luokkaa (sen pitäisi olla yli 90).
Jyväskylään päästiin puolen yön jälkeen. Siellä oli ovilla jo vastassa B-hälyn takia kourallinen tomeria naishoitajia. En tiennyt vielä silloin, kuinka suuressa osassa he sinä yönä olisivatkaan henkiinjäämiseni suhteen. Minut vietiin suoraan sairaalan kriisihuoneeseen. Kello lähenteli puoli yhtä. Tämän jälkeen muistikuvat ovat hataria, kivunsekaisia pätkiä sieltä täältä, kietoutuneina toisiinsa.
Äidiltä olen jälkikäteen kuullut, että naisista yksi istui koko ajan tietokoneen ääressä syötellen hoitotietojani ylös ja etsien vanhoja. En tiedä oliko siinä vielä yksi joka yritti saada leikkausjärjestelyt kuntoon vai hoitiko edeltävä niitäkin. Loput sitten toimivat minun pelastamisekseni. Minulle vaihdettiin sairaalavaatteet ja kipulääkettä sain niin paljon kuin uskalsi antaa. Odoteltiin, että päästäisiin ensin magneettikuviin. Sitten odoteltiin tuskainen tovi sitä, että päästäisiin CT-kuvaan. Välissä oli lisää kipulääkettä ja sanoinkuvailematonta kipua. Sellaista, mitä ei pahimmalle vihamiehelleenkään toivoisi.
Kuvat osastoajalta sen ajan kännykkäkameralla otettuina.
Kävi nimittäin niin, että ambulanssissa annettujen kipulääkkeiden jälkeen mikään lääke ei enää vienyt pois kipuani. Siellä kriisihuoneessa kuulemma kellon kanssa vahdattiin, milloin voi antaa seuraavan annoksen - joko samaa tai eri lääkettä kuin aiemmin. Se kanyylin kautta menevien lääkkeiden määrä oli yhtä järjetön kuin kipunikin. Jossain välissä kysyin itse, voiko mulle enää antaa mitään. Että kestääkö mun kroppa niin isoa määrää vahvoja lääkkeitä, omien epilepsialääkkeitteni lisäksi? Tuolloin peloissaan oleva äitini (joka kuitenkin vaikutti minun silmiini urhealta, niin kuin äidin tehtävään kai kuuluu) sanoi, että lopetetaan kipulääkitys, kun siitä ei ole mulle mitään apua. Odotetaan leikkaukseen pääsyä.
Sitähän odoteltiin. En tiedä sanoinko ääneen, että se olisi niin paljon helpompaa odottaa ja kestää kipua, kun tietäisi, milloin pääsee leikkaukseen. Mutta sitä mietin niin monta monituista kertaa kivun seasta. Kuvausten tuloksia kysyin, mutta minulle vastattiin hyvin neutraalisti, että kyllä sinne leikkaukseen mennään, on siellä suolessa jotain vikaa. Niin kuin vastattiin hyvin positiivisesti mulle silloinkin, kun multa otettiin sydänfilmi. Että hienostihan se sydän siellä sykki - samaan aikaan hoitaja pisti monitorin äänettömälle ja viestitti toisille, että nyt on kiire. Mun kalium-arvot olivat romahtaneet. Jos joku ei siis tiedä, kalium on äärettömän tärkeä aine sydämen toiminnan kannalta. Jos ne arvot on pielessä, on sydämen romahtaminen lähellä. Mulla oli. Hoitajille tulikin kiire lisätä nestepussin sekaan kaliumia, ettei sydän jätä leikkiä kesken ennen aikojaan. Äiti jaksoi silti, jos ei nyt hymyillä, niin olla vierellä ja tsempata sekunnista toiseen, läpi pimeän syyskuun yön, jolloin päivämäärä oli vaihtunut jo 21.9.2010. Yöhön, joka muutti elämäni.
Tiesin - kaikesta huolimatta - että tässä on se vaara, että minun aikani oli tässä. Että tähän sairaalan sängylle minä huokaisen viimeisen huokaukseni. Toisaalta jokin pieni ääni sai mut sitkuttelemaan sekunnista toiseen. Onneksi.
Jossain vaiheessa kipu helpotti. Itsestään. Hengitykseni mielestäni tasaantui, pidin silmiäni kiinni ja ihan kuin minua olisi vähän nukuttanutkin. Hetken oli hiljaista, kivutonta ja hengitin raskaasti. Hoitaja kuiskasi äidilleni "Nyt taisi helpottaa." Äiti myönteli. Lähes saman tien kivun hyökyaalto palasi, ja heräsin taistelemaan. Näin jälkeenpäin luulen, että olin tuona hetkenä jo lähtemässä, irrottamassa hiljalleen otettani tästä maailmasta. Kuultuani sairaanhoitajan ja äidin äänet, tartuin kuitenkin elämän syrjään tiukasti kiinni. Eihän mun tarvitse lähteä vielä, eihän?
Niin kuin kerroin, tuona yönä Jyväskylän päässä yksi hoitaja hoiti koko ajan asioitani koneen äärellä ja järjesteli leikkausta. Magneetti- ja CT-kuvat olivat vielä helppo järjestää - leikkaavan lääkärin herätys ei. Sairaaloissahan on öisin aina päivystävä kirurgi hereillä. Mutta päivystävä kirurgi ei voi leikata. Hoitaja yritti ja yritti saada päivystävän kirurgin ymmärtämään, että leikkaava kollega pitää herättää. Jossain vaiheessa tilani heiketessä tai ollessa ainakin yhtä kriittinen kuin edeltävät tunnit vierelläni oleva hoitaja kysyi toiselta hoitajalta, mikä tilanne siellä lekurin päässä on. Kun hän kuuli, että päivystävä kirurgi oli sitä mieltä, että leikataan mut mieluummin aamulla ekana, ettei leikkaavaa tartte herättää, tämä tomera hoitaja äidin mukaan käveli vanhanaikaisen puhelimen luo ja pyöritteli numeron leikkaavaan päähän. Luuriin hän tokaisi (minun kuulematta) "Tämä tyttö ei voi odottaa aamuun. Jos me odotetaan kahdeksaan, tämä kuolee tänne meidän käsiin." Nuo hoitajat olivat siis todellakin tärkeässä roolissa elämässäni tuona yönä. Ilman heitä minä en ehkä olisi tässä heistä kertomassa.
Niin minua alettiin pian valmistelemaan leikkausta varten. Minulle laitettiin esimerkiksi virtsakatetri, koska tiedettiin, että minä en leikkauksen jälkeen muutamaan päivään pystyisi käymään vessassa itse. Katetrin laitto muiden kipujen kanssa tuntui liiankin epämiellyttävältä, mutta toisaalta se tiesi sitä, että kohta olisin leikkaussalissa. Siellä minulle laitettiin vielä edipuraalipiikki ja pumppu. Välikommenttina huomautettakoon, että olen ihmetellyt äidiltä, että eikö se epiduraalin laitto synnytyksessä satu. Tähän äiti on vastannut, että kyllä, muttei se tunnu siinä kiputilassa enää minkään arvoiselta. Nyt epiduraalinlaiton valvetilassa kokeneena allekirjoitan saman - sattuihan se, mutta niissä kipusvääreissä se selkärankaan laitettu piikki ei tuntunut enää miltään.
Viimein uusi hoitaja tuli hakemaan mua ja äiti mukanani lähdettiin kohti sairaalan leikkaussalia. Viimeisillä voimillani siedin kivun ja yritin sinnitellä leikkaukseen asti. Jos minun käsissäni olisi henkiinjäämiseni kriisihuoneen ja leikkaussalin välillä, minähän jäisin eloon. Leikkaukseen, kirurgien ja anestesihoitajien työhön kun en voinut vaikuttaa. Olen aina jännittänyt leikkauksia. Minä kun olen se, joka haluaa pitää kaikkia lankoja käsissään. Leikkaustilanteessa minun oli annettava ne muille ja toivottava parasta. Oman tilanteeni vakavuuden (vaikkenkaan kriiittisyyden) ymmärtäneenä sanoin hoitajalle kivun seasta, että minua pelottaa se leikkaus, jos en herääkään. En onneksi kivuiltani sisäistänyt hoitajan vastausta: "Niin, eihän sitä koskaan tiedä." Tuo sananvaihto oli viimeinen, jonka äitini kuuli jäätyään leikkaussaliin vievien palo-ovien ulkopuolelle. Jälkikäteen olemme kuulleet, kuinka hoitajan oli valinnut sanansa minulle väärin, ei hänen niin olisi pitänyt sanoa, vaikka sanat olivatkin totisinta totta. Oli vain ajan kysymys, leikattaisiinko minut ajoissa vai sittenkin liian myöhään.
Minä menin leikkaussaliin ja nukahdin. Sillä välin äiti oli jäänyt seisomaan Jyväskylän keskussairaalan kuolemanhiljaiselle ja hämärälle käytävälle. Äiti mietti, mitä nyt. Mihin hän menisi. Voimat olivat totaalisen loppu. Jostain äiti sai idean. Jos hän vain mitenkään osaisi kulkea lastenosastolle, jonne minut tuotaisiin, hän menisi sinne. Kyllä hän ehkä osaisi, jos vain vielä saisi jostain voimaa. Niin äiti lähti seikkailemaan lastenosastolle sairaalan kellarin kautta, koska lastenosastolle normaalisti kulkeva reitti oli vieläkin remontissa. Ensin siis piti mennä sairaalan kellarikerrokseen, kulkea varastotilanakin toimivaa käytävää pitkin toisen hissin luokse, joka toi suoraan lastenosaston ovelle. Siellä kellarissa äiti katseli hylättyjä kylmäkaappeja ja katonrajassa meneviä viemäriputkia ja varmaan ymmärsi, miltä juoksijasta tuntuu maratonin viime metreillä. Jotenkin ihmeen kaupalla äiti kertomansa mukaan selvisi lastenosastolle. Hän hyytyi infotiskin eteen ja sai itkultaan hädin tuskin sanotuksi: "Roosa vietiin juuri uuteen leikkaukseen. Roosa on tulossa kohta tänne." Sairaanhoitaja muisti tietysti äidin ja minut. Hän näki äidin totaalisen väsymyksen ha ohjasi äidin yhteen osastohuoneeseen ja antoi äidin nukkua väsymystään muutaman tunnin. Ennen sitä äiti soitti ilmeisesti isille ja kertoi tilanteen. Pyysi, josko hän tulisi hakemaan hänet muutaman tunnin kuluttua. Sitten äiti ainakin yritti nukkua, en tiedä millä menestyksellä. Sillä välin kotona isi soitti naapurin sedän paikalle laittamaan vielä nukkuvat veljeni kouluun ja vahtimaan vielä pienempiä siskojani. Sisaruksiani, jotka eivät tienneet mitään sairaalareissustani. Aamupalapöydässä sitten ihmeteltiin, harmiteltiin ja yritettiin ymmärtää, mitä yöllä oli tapahtunut.
Aamulla minä heräsin (en tiedä aikaa) vähitellen leikkauksesta. Kesti hetken ennen kuin tajusin, missä oltiin ja mitä oli tekeillä. Sitten se tuli, viha ja suru yhtä voimakkaina. Taas minä olen täällä. Taas sama h*ton sairaalaviikko letkuineen, tippoineen, katetreineen ja kipupumppuineen edessä. Voi saakeli. Teki mieli itkeä, mutta en jaksanut. Olin niin totaalisen väsynyt. Myöhemmin oltuani täysin tällä maailmankartalla kuulin, että leikkaushaavaani oli tullut kiinnikkeitä edeltävästä leikkauksesta. Nämä kiinnikkeet olivat tarttuneet ohutsuoleeni ja saaneet sen kuolioon 25 sentin matkalta.
Hoito eteni edelliskerran tavoin. Sain kaikki letkut ja härvelit pois samassa tahdissa kuin viimeksikin. Mullahan oli siinä mielessä jopa helppoa, kun tiesin esim. miten sängystä tulee nousta tuollaisen leikkauksen jälkeen. Ei tarvinnut opetella kaikkia juttuja uusiksi, se helpotti paljon. Osasin olla realistinen toipumiseni suhteen.
Fyysinen parantuminen menikin aika hyvin ja joutuisasti ajatellen sitä, että multa oli just poistettu suolta reilun parinkymmenen sentin verran. Toki ensipäivinä oli hyvinkin heikossa kunnossa ja sen myös näki. Veriarvot (etenkin hemoglobiini ja tulehdusarvot) eivät kyllä olleet kuuden viikon takaiseen mitenkään priimaa, mun hemppa putosi johonkin 94 (naisten alin viitearvo 118) ja antibioottia meni koko sairaalaviikon ajan. Kotiin lähtiessä lyötiin rautaresepti käteen. Mutta toisaalta, nyt tilanne olikin ollut paljon vakavampi ja suoleen oltiin jouduttu koskemaan. Ja kyllähän ne arvot levolla ja lääkkeillä korjaantuivat hyvin - rauhaisasti, mutta vakaasti.
Toista oli henkisen puolen kanssa. Olin pettynyt kehooni. Olin vihainen Jumalalle ja mietin uskon jättämistä. Mietin, mitä mä oon tehnyt väärin. Miks mä jouduin tänne uudestaan? Oonko mä niin paska ihminen, et oon oikeesti ansainnut tän? Eiks Jumalan ois pitäny pitää huoli, etten joudu sairaalaan uudestaan? Mitä mä olin yläkerran herran mielestä tehnyt niin väärin, että laittoi mut taas Jyväskylään makoileen? Lisäksi olin tosi väsynyt monta päivää siellä kriisihuoneessa annetuista lääkkeistä. Äiti oli ympyröinyt mulle lehdestä mielenkiintoisia ohjelmia, joita voisin katsella. Aloitin, mutta joka kerta havahduin lopputekstien kohdalla. Olin nukahtanut. Sekös ärsytti ja harmitti vielä lisää. Eikö musta ole edes telkkaria katsomaan?
Masennuin kyllä hetkiseksi aika pahasti. Kukapa ei? Mä olin just päässyt taas normaaliarkeen, palannut kouluun ja saanut kaikki kiinni koulutehtävissä. Sitten matto vedettiin jalkojen alta uudemman kerran. Mua ei ilahduttanut oikein mikään. En pystynyt katsomaan, kun joku söi huoneessa. Mulla oli tosi paha olo, henkisesti. Halusin kotiin ja kavereiden luokse kouluun, mutta tuntui, ettei mun olisi sielläkään hyvä. En tiennyt, olisiko missään mitään paikkaa, missä olisin onnellinen. Päivät oli pitkiä odottaa vanhempia ja sisaruksia käymään, aivan liian pitkiä. Ei ollut intoa tehdä helppojakaan koulutehtäviä, joihin kyllä olisi ollut voimaa sängyn pohjallakin. Mulla ei ollu intoa parantua, muttei myöskään jäädä sairaalaan. En tiennyt, miten päin olla.
Sitten jotenkin asia purkaantui. Yhtenä kertana itkettiin äidin kanssa molemmat mun pahaa oloa - mulla oli paha olla ja äidillä oli paha olla, kun näki esikoisensa kärsivän. Normaalisti kun mulla on sisua kyllä kääntää asia kuin asia voitoksi. Nyt olin hiljainen ja aivan muissa maailmoissa. Sen olivat kyllä hoitajatkin huomanneet edelliskertaan verrattuna. Mutta pitkään yritin vain pitää kestohymyä yllä, vaikken olisi jaksanutkaan. Ajattelin, että kyllä se tästä, vaikkei se siitä.
Tuon itkuhetken jälkeen puhuin yhdelle sairaanhoitajista, voisinko puhua psykologin kanssa. Äiti soitti sukulaiset läpi ja kehotti tulla piristämään mua pian sairaalaan, että mun olo kohentuisi. Monet kun olivat ajatelleet tulevansa moikkaamaan mua sitten, kun pääsisin kotiin. Oli perjantai-ilta, joten psykologi oli tavattavissa vasta maantaina. Mutta seuraavien kahden päivän aikana mun luona ravasi solkenaan vieraita, esim. kaikki tädit puolisoineen, kummitäti ja mummut ja papat. Jos joku heistä ei ollut paikalla sairaanhoitajat tulivat juttelemaan ja pelailemaan. Tässä kyllä täytyy mainita, että sairaanhoitajat lastenosastolla olivat huippuja, oon kyllä todella kiitollinen heille! He tsemppasivat, lohduttivat ja hauskuuttivat - tekivät kaikkensa mun hyvinvoinnin eteen. Se työ, mitä he tekevät, on kullanarvoista.
Viikonlopun aikana huoneessani ollut ihmisvirta sai mut hyvin iloiseksi ja masentuneet fiilikset hälvenivät. Sain kuitenkin vielä maanantaina tavata psykologia, jonka kanssa kokemustani käytiin läpi. Maanataina psykologin käynnin jälkeen pääsin lähtemään kotiin. Oli syyskuun 27. vuonna 2010.
Kotona olin vielä jonkun aikaa sairaalasta tulon jälkeen. Opettajat lukiossa olivat hyvin huomaavaisia ja joustavia. Täysipäiväisesti palasin kouluun syysloman jälkeen. Siihen asti kävin istumassa tunnin siellä, toisen tuolla oman vointini mukaan. Istuminen on nimittäin aika rankkaa, kun on 2 kertaa menty lyhyen ajan sisään vatsalihasten läpi! Ruokavalio oli leikkauksen jälkeen muutaman viikon helposti sulavaa. Sekin vaikutti osaltaan siihen, että olin toipilasvaiheessa aika pitkään. Jääkaapistamme löytyi myös paljon suklaamannapuuroa, koska mun paino oli tippunu tosi rajusti sairaalassa. Taisin painaa just ja just 40 kiloa, eli sairaalassa paino putosi viiden kilon verran.
Tämä sairasteluaikani oli rankka minulle ja perheelleni. En tiedä, miten se vaikutti esimerkiksi sisaruksiini, mutta varmasti vaikutti. Pienin siskoni ei muista sairasteluani, vaikka hän se taisi tokaista leikkauksen jälkeen "Siukulla on vetoketju mahassa!" Ehkäpä ihan hyvä, ettei muistakaan. Vaikka välillä arpeni nouseekin hänen kanssaan puheeksi. Että mistä se vetoketju nyt olikaan peräisin.
Rankkuudestaan huolimatta selvisimme, kaikki. Pitkään ajattelin, että turha toipua, joudun taas sairaalaan. Mutta en joutunutkaan. Sen sijaan aloimme pikku hiljaa taas keskittymään elämiseen - voimakkaammin kuin koskaan aiemmin.
Arpi ennen ja jälkeen. Aluksi vihasin sitä. Nyt olen kiitollinen siitä - ilman sitä en olisi tässä.
Tässä tämä tarina nyt olisi. Pitkä, hurjilla juonenkäänteillä ja kyynelillä varustettu. Tätä kirjoitin itse välistä kyllä niin kyynelten lävitse, että hädin tuskin näin, mitä kirjoitin. Halusin kuitenkin jakaa nämä tarinat kanssanne. Tuo viisi vuotta mitä tänään tulee tästä vikasta leikkauksesta täyteen, on mulle merkittävä rajapyykki. En tiedä täysin, miksi. Ehkä siksi, että tässä oltiin niin lähellä kuolemaa, ettei tosikaan. Jotenkin sitä osaa arvostaa tämän kautta omaa elämäänsä, kun tietää että voisi olla toisinkin. Siksi keskittykäämme nauttimaan elämästä täysillä, nyt ja tässä!
~ Roosa ~
