Uuden vuoden toivotus

En ole välittänyt uuden vuoden juhlimisesta sitten yläkouluiän. En tiedä, mikä siinä on - olen kokenut uuden vuoden juhlimisen vaan jotenkin turhana. Tiedän, että on hiukan marttyyrimaista sanoa näin, mutta oman lisänsä tähän on varmasti tuonut se, ettei mulla ole ollut ketään muita kuin perheenjäsenet, joiden kanssa vuoden vaihtumista kilistellä. 
   Ehkä syynä tähän välinpitämättömyyteen on myös omanlainen ahdistus, minkä kätken pintani alle. En tiedä millä tuurilla kaikki elämäni kriisit ovat monena vuonna painottuneet loppusyksyyn: terveysongelmat, ihmissuhteiden katkeamiset sun muut. Vuoden vaihtuessa olen yleensä uuden kynnyksellä ja stressaan tulevasta todella paljon - varsinkin kun monilla on tapana vielä toivottaa parempaa uutta vuotta. 
   Kukaan ei voi oikeasti tietää, millainen omasta tai lähimmäisen vuodesta tulee. Siitä voi tulla parempi kuin edellisestä tai siitä voi tulla huono, pahimmassa tapauksessa tosi huono. Sen näkee vasta elämällä. 

Olen kokonaisuutena tyytyväinen kuluneeseen vuoteen. Alkuvuodesta en tosin juurikaan muista mitään, mutta se kertoo siitä, että tekemistä koulun kanssa riitti. Koulu ja opinnot ovat kuitenkin tuoneet stressistä huolimatta paljon iloa, naurua ja upeita ihmisiä elämääni. Eli muistamattomuudesta huolimatta ei pidä luulla, että alkuvuosi olisi ollut pelkkää tuskaa ja hikeä täynnä - se oli täynnä tavallista opiskelija-arkea. Ja tavallinen arki on mielestäni parasta.
   Kesällä pääsin kokeilemaan siipiäni työelämässä, seinäjoen alueseurakunnan kesätyöntekijänä. Kahdella poikaleirillä ja kahdella rippileirillä pääsin rakentamaan työminääni. Tapasin upeita nuoria ja työkaverit olivat mukavia. Sain paljon neuvoja tulevaan sekä rutkasti kehuja. Loppukesästä uskalsin jopa myöntää itselleni, että kyllä mä osaan. Olen tosi kiitollinen tuosta työkesästä. Varsinkin Ahvenanmaalla koettu rippileiri ihmisineen tulee jäämään sydämeeni ikiajoiksi. Voi kuinka hämmentyneen siunattu olo on tuosta Saaristoriparista.  

Loppukesästä oli onneksi kuukauden verran aikaa pelkästään lomailua varten. Tuo kuukausi oli yllätyksekseni jopa liiankin pitkä aika olla ilman kummempia aikatauluja ja deadlineja. Niinpä koulun jatkuminen ja tutorointitehtävien alkaminen tulivat just sopivaan paikkaan. 
   Syksy menikin sitten jopa liiankin nopeasti. Tiesin etukäteen, että syksy tulee olemaan rankka. Niinpä puolessa välin syyslukukautta tein tietoisen päätöksen: en stressaisi turhista. Menin koulutehtävä kerrallaan ja luotin vain siihen, että kaikki tulee hoidettua ajallaan. Niinhän tulikin. Olen tuohon stressaamattomuus-päätökseeni näin jälkikäteen ajateltuna äärimmäisen tyytyväinen. En olisi muuten välttämättä jaksanut. Ehkä alitajunta tiesi, että elämä tulisi minua muilla osa-alueilla pyörittämään ihan 6-0. Mutta nyt se pyöritys on ohi - selvisin.
   On loppuvuosi ja olen jälleen uuden kynnyksellä. Toivoen, että tuleva vuosi olisi parempi, mutta ymmärtäen sen, ettei elämää voi käsikirjoittaa juuri mitenkään etukäteen.

Niinpä en toivota teille lukijoille parempaa uutta vuotta. En oikeastaan onnellista uutta vuottakaan. Sen sijaan haluan sanoa teille seuraavaa:

Elä jokainen vuoden 2016 päivä koko voimallasi. Naura kun naurattaa, itke kun itkettää ja hymyile leveästi kun siihen on aihetta. Älä piilota tunteitasi tai etenkään kiellä niitä. Sillä juuri silloin, kun tunteiden annetaan nousta pintaan sellaisina kuin ne tulevat, on ihminen aidoimmillaan. 
    Astu rohkeasti eteenpäin silloinkin kun pelottaa. Sillä sä et voi tietää mitä saatat menettää, jos jäät. Mistä kaikesta voit jäädä patsi. Usko mua, rohkeus kannattaa.
   Sanoilla on valtava voima. Niinpä älä jätä huomiseen sitä, minkä voit sanoa toiselle jo tänään. Kannusta ja kiitä. Neuvo ja rohkaise. Sano jotain kivaa ja piristävää toisille silloinkin, kun ei edes tarvitsisi. Sillä koskaan et voi tietää, milloin se on liian myöhäistä. Kun laittaa hyvän kiertämään, saa siitä itsellensäkin ainakin palan takaisin. Ellei kaksikin. Niin...ja muista pyytää ja antaa anteeksi. Muista antaa anteeksi myös itsellesi.
   Älä pelkää sitä, että mokaat. Tai että jotain menee rikki. Sä selviät kyllä. Ilman noita elämän säröjä me ei koskaan voitaisi jatkaa matkaa viisaampina eteenpäin. Äläkä etenkään kadu noita elämäsi synkimpiä päiviä ja sirpaleita. Siinä, että uskalsi ja epäonnistui, ei ole mitään kaduttavaa. Usko tämäkin: enemmän sä olisit katunut, jos et olisi uskaltanut laisinkaan. Muista, että niin kauan kuin on elämää, on aamuja ja uusia alkuja. 
   Tee aina välistä jotain hauskaa ja rentouttavaa - vaikka useamminkin. Työt tai opiskelut eivät nimittäin lopu niitä tekemällä. Sitä jaksaa yllättävän paljon enemmän, kun tekee välillä jotain, mistä tykkää.
   Unelmoi ja isosti. Unelmat eivät kuitenkaan ole tehty pelkästään haaveiltaviksi. Joten entäpä jos uskoisit niihin ja tekisit jotain niiden saavuttamiseksi. Ei olemassa yhtäkään niin suurta unelmaa, ettei sitä voisi tavalla tai toisella saavuttaa. Muttei ole olemassa myöskään yhtään niin pientä haavetta, ettei se olisi toteuttamisen arvoinen. Anna vain palaa! 
   Ja viimeiseksi - muista hengittää!

Tule vain vuosi 2016, mä oon valmis!

~ Roosa ~

  

Kohta se on menoa...

Huomenna se on. Päivä, jonka kohdalla kalenterissa lukee tuomio. Tuomio kello kahdessatoista. Huominen on se päivä, jota olen toisaalta odottanut läpi syksyn, toisaalta jännittänyt. Toisaalta se on myös päivä, jonka jälkeen olen niin paljon viisaampi. Huomisen jälkeen mitään ei voi peruuttaa, vaan kaikki alkaa vyöryä vääjäämättä kohti. 
   Huomenna on hammaslääkärikäynti Jyväskylään. Tapaan siellä hammaslääkärini lisäksi ainakin kirurgin, ehkäpä myöskin teknikon ja hammasortopedin. Juttelemme tulevasta leikkauksesta, sen kulusta ja ajankohdasta. Mutta myöskin siitä, mitä kaikkea ennen tuota leikkausta tulee tapahtumaan. 
   Viime aikoina tuo leikkaus on ollut mielessäni useastikin, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Tiedän, että en voi odottaa kauempaa, mutta silti tuo leikkaus vaatii minulta itseltäni älyttömästi henkistä kanttia, valmistautumista ja rohkeutta. Ehkä se on myös omanlaistaan outouden tunnetta siitä, että tämä alkaa olla loppusuoralla. Valmistautumista luopumisen tunteisiin?
   Leikkauspelkoni tai ehkä nyt tarkemmin ajateltuna nukutuspelkoni vaatii muutaman psykologikäynnin. En häpeä myöntää sitä, kuinka paljon tuo leikkaus ja sen mukana tuoma nukutus pelottaa. Viime kerralla itkin vuolaasti, kun jouduin muistelemaan viimeisimpiä nukutuskertojani viiden vuoden takaa. Eli kyllä, ne ylöskirjatut toiveet psykologin luona käymisestä eivät ole tiedoissani turhaan. Tästä nukutuspelosta aion tehdä vielä erillisen postauksen, koska uskon sen juontavan juurensa monestakin eri asiasta, ei ainoastaan muutamasta viimeisestä nukutuskokemuksestani. Samalla tuosta pelosta kirjoittaminen auttaa mua matkalla kohti lekurin veitsen kohtaamista - tai anestisiahoitajan piikin. Kyllä, tähän aiheeseen vielä palataan (varmaan useammastikin kuin kerran).
   Näin viime yönä unta, että hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen oli tuotu iso liitutaulu. Siellä oli hirveät suunnitelmat ja piirrokset tulevasta operaatiosta sekä tietysti ylimpänä leikkauksen päivämäärä. Se oli 4.4.2016. Toivottavasti kuitenkin vasta lähempänä toukokuuta tai vasta toukokuussa, niin ei tarvii olla pois lähiopetuksesta. :D 
   Tänään kirjoitan varmaan vielä listan kysymyksiä, johon toivon saavani vastaukset viisaammilta. Sillä lopulta kuitenkin tämä epätietoisuudessa eteenpäin kahlaaminen kuluttaa älyttömästi. Tieto tuo ehkä tuskaa, mutta ainakin tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Helpottaa paljon, kun tietää mihin ja millaiseen juttuun sitä on ryhtymässä. 
   Huomenna se siis on, tuomio. Jännitän, mutta kuitenkin odotan...tästä se lähtee, olin valmis tai en.

Palailen viisaampana sitten kertomaan, mitä kuulin. 

~ Roosa ~

   

Sisulla

  
Meillä on ollut perheen kesken yksi jouluperinne siitä lähtien, kun minä aloin muistamaan paketein jouluisin perheenjäseniäni. Aattoaamuna kuusen alla odottaa minun pakettini sekä vanhempieni ostamat joululahjat meille lapsille (yksi jokaiselle). Loput lahjat tulevat sitten pukin matkassa aattoiltana. Vuosien varrella myös veljet ovat alkaneet muistaa meitä muita perheenjäseniä pienin paketein ja siskot omine askarteluineen. Tänä vuonna aattoaamuna lahjoja olikin melkoinen kasa kuusen alla odottamassa. Vanhempien kuusenaluslahjasta minulle paljastui kirja. Kirja, jonka saaminen ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan.

"Sisu alkaa sieltä, missä sinnikkyys loppuu."

Tässä teoksessa eri suomalaiset henkilöt kertovat oman sisutarinansa ja määrittelevät siten sen, mitä sisu on. Sisu kun on käsitteenä varsin suomalainen - sitä ei ole kyetty kääntämään edes englanniksi. Vaikka ilmiönä sisukkuus on tunnettu myös maailmalla, sanaan "sisu" kätkäytyy jotain uniikkia, jotain varsin suomalaista.
   Äiti sanoi, että kirja tuli OAJ:n kautta hänelle (unohti peruuttaa kirjapaketin) ja hän tiesi heti, että tämä kirja olisi minua varten. Minulle, jos kenelle se sopisi. Äiti ei ollut varmasti väärässä.
   Niin kuin olen jo sanonut, tämä syksy on ollut rankka. Ehkä enemmän päänsisäisesti kuin fyysisesti. Tämä syksy on ollut melkoinen matka omaan itseensä: mistä tulen, minne olen menossa? Mitä mä haluan? Mitkä piirteet ovat luovuttamaton osa minua, missä pitäisi kehittyä? Keneen luotan? Ketkä säilytän elämässäni, keihin otan etäisyyttä?
   Mun elämässä on ollut paljon risteyskohtia, jotka ovat muuttaneet elämän suuntaa. Jos ne eivät ole koetelleet, niin ainakin ne ovat pistäneet miettimään. Elämääni on kuulunut paljon ihmisiä, joiden olen luullut jäävän elämääni. Valitettavasti vain pieni osa heistä jatkaa edelleen matkaa kanssani. Sielunystäviä on vielä vähemmän. Ja yhden heistä jouduin saattelemaan viimeiselle matkalleen lähes neljä vuotta sitten. Elämä ei ole todellakaan ollut mustavalkoista, vaan oman itseni kohdalla se on sisältänyt myös kaikki harmaan eri sävyt.
   Mua on aina sanottu sisukkaaksi. Roosa ei koskaan luovuta, ei ikinä. - niin voi kuulla monen suusta. Myönnän sen itsekin; välillä huomaan itsestäni löytyvän sellaista voimaa, jota en ikinä ajatellut sisältäväni. Monen monta kertaa olen ollut ahtaassa putkessa näkemättä valoa toisessa päässä. Kuitenkin olen jollain ihmeen voimalla päässyt ulos vapauteen. Sisukkuutta ei ole nimittäin ole ollut jäljellä yhtään, ei enää oikeastaan voimiakaan millä päästä taas jaloilleen. Ei välttämättä edes halua. Mutta sisua on ollut.

"Sisu kätkeytyy usein miltei tyynen pinnan alle. Sisu ei välttämättä näykään päällepäin. Suurin osa ihmisistä on sisukkaita ja rohkeita, kun heidän on pakko ja selviytyminen riippuu siitä."

Pakko, kun on pakko olla sisukas. Nousin kouluun yläasteella, vaikka kolme luokkani poikaa saivat minut voimaan erittäin pahoin. Vaikka joinain päivinä tuntui siltä, ettei ollut oikeastaan ketään, kenen luokse mennä juttelemaan ja hengailemaan, nousin, söin, pukeuduin ja lähdin kouluun. Koska oli pakko. Jokin pakotti minut liikkeelle ja kulkemaan läpi sen sumuisen yläkouluajan. Se ei ollut äiti tai isi, se oli sisu. Ilman tuota sisua en olisi selviytynyt. En tiedä, mistä sitä riitti niin moneksi aamuksi (varsinkaan kun en kasiluokasta muista mitään), mutta ilmeisesti sitä oli kuitenkin tarpeeksi, koska olen vielä tässä.
   Nykyisyyteen ja lähimenneisyyteen palatakseni...tällä hetkellä päässä pyörii miljoona eri ajatusta ja tunnetta, joista oikein yhdestäkään en saa kiinni. Olen soittanut monta itkuista puhelua syksyn aikana Merjalle. Muutaman kerran Merja on puhelun lopussa kysynyt, selviänkö tai pärjäänkö minä. Olen vastannut, että minun on pakko. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Vaikka tekisi mieli luovuttaa, jokin pieni ääni sanoo, että sinun on pakko seviytyä ja jatkaa elämää. Sä pääset yli. Koska sun on pakko.
   Kaikki tämä voi kätkeytyä ja usein kätkeytyykin peilityynen pinnan alle. Vedän kasvoilleni hymyn, vaikkei hymyilyttäisi. Kysyn toisten kuulumiset, vaikkeivät ne välttämättä kiinnostaisi. Kerron, että menee hyvin, tai ainakin, että tässähän tämä. Vaikkei se niin olisikaan. Kaiken lisäksi autan enemmän muita hätään joutuneita, vaikka ensin minun pitäisi auttaa itseäni. Mutta sisukas ihminen luottaa siihen, että oma minä voi odottaa hetken. Että sisua löytyy vielä huomennakin, jos tänä iltana toinen kaipaa apua. Vasta päästyään pahimman yli sisukas ihminen myöntää ne tulenlieskat, joiden läpi on kulkenut. Itsellensä sekä niille, jotka eivät ole asiasta olleet millään tavalla tietoisia. Eli suurimmalle osalle ihmisistä. Sisukas ihminen ei halua huolestuttaa liian montaa läheistään. Vain niille hän kertoo, jotka hänet oikeasti tuntevat. Joiden hän tietää pystyvän auttamaan hänet sekunnista seuraavaan, kun omat voimat ovat hetken aikaa lopussa. Siitä eteenpäin hän jatkaa taas sisulla. Muuta kun ei ole jäljellä.

"Sisuun liittyy aivan olennaisesti se, että onnistuaksen täytyy uskaltaa epäonnistua."

Kun valitsee kahdesta toisen tai kun ylipäätään tekee omaan elämään vaikuttavia päätöksiä, täytyy myös muistaa kolikon kääntöpuoli - kaikki ei välttämättä menekään niin kuin suunnitteli. Voi olla, että herään kahden kuukauden kuluttua ojan pohjalta tai sitten kävelen parrasvalojen loisteessa. On uskallettava, vaikka pelkää.

    Pelko kuuluu elämään, mutta sille ei saa antaa liikaa valtaa. Itse jopa sisuunnun entistä enemmän, jos pieni pelko kulkee mukana takataskussa. Pelko on hyvä renki, mutta erittäin huono isäntä. Nytkin taistelen tuon pelon kanssa, jotta pääsisin eteenpäin elämässäni. Jotta saisin kurottua ison kuilun elämässäni umpeen tai edes hypättyä sen yli.

   Epäonnistuin, mutta jos jotain hyvää etsii, ainakin uskalsin. Uskalsin, vaikka tiesin voivani epäonnistua. Nyt täytyy enää kerätä rohkeutta ja uskallusta, jotta joskus voisin onnistua.

"Niin kauan kuin on elämää, on aamuja ja uusia alkuja."

Viimeiset kolme päivää ovat olleet raskaimpia. Olen saattanut vain maata sängyssä ja kietoutua sekalaisiin ajatuksiini. Mutta päivät ovat vaihtuneet iltoihin ja illat uusiin aamuihin alakuloisuudestani huolimatta. Ei siis auta jäädä tuleen makaamaan, vaikka lieskat välillä meinaavatkin kaataa minut uudestaan maahan. On jaksettava nousta yhä uudelleen pystyyn ja jatkettava eteenpäin. Pienin ja varovaisin askelin, mutta eteenpäin kumminkin. Jokin sisälläni sanoo, että tämän täytyi tapahtua. Että tämä kuului suunnitelmaan, joka joku päivä toteutuu kokonaan. Saan kyllä sen, mistä unelmoin, tavalla tai toisella. Nyt ei pidä lannistua, nyt ei sa menettää toivoaan. Jatka eteenpäin askel askeleelta, mutta muista olla itsellesi armollinen. Mua saa harmittaa, minä saan itkeä. Mutta en liikaa. Sillä jos jään vain märehtimään, onni ja elämä lipuu huomaamattani ohitse. Sitä en sentään halua. 

"Kun aivot ja sydän ovat linjassa jonkun asian saavuttamiseksi, sellaista ihmistä on aika vaikea pysäyttää."

Minä koin tuon hetken. Olen kokenut sen monesti, pienempienkin asioiden kohdalla. Aivojen ja sydämen asettaminen samaan linjaan vie oman aikansa ja panostuksensa. Se vaatii kysymyksiä ja niihin vastaamista. Se vaatii itsetuntemusta ja seikkailua oman elämäntarinansa sivuilla. Mutta se kannattaa. Olen henkisesti varustautunut muutaman kuukauden retkeen, jonka aikana oman elämän kuviot pitää suoristaa ja laittaa järjestykseen. On ehkä heitettävä konkreettisestikin asioita roskikseen, mutta ehkäpä juuri nyt on hyvä paikka tälle inventaariolle. Kun pöydän pinta on jälleen puhdas, olen valmis nostamaan pääni rohkeasti ylös, katse luotuna kohti seuraavaa maalia. Tuohon pisteeseen on vielä matkaa. Mutta en sentään ole niin pohjalla kuin kasi- tai ysiluokalla. Sain kiinni tukevasta oksanhaarasta matkalla kohti kuopan pohjaa ja tarrasin lujasti kiinni. Vuosia sitten en tehnyt niin, koska ei ollut voimia tai halujakaan moiseen. Mutta nyt tilanne on eri. Erona on se, että kuitenkin pohjimmiltani tiedän, mitä haluan. Enkä tuosta ajatuksesta luovu, vaikka mikä tulisi eteen.

Minä haluan elää. Kokea ne kaikki värit mustasta kirkkaan keltaiseen. Muuttaa harmaat väreiksi. Se ei varmasti tule olemaan jatkossakaan helppoa, mutta minä pääsen sinne, minne haluankin. Niin pääset sinäkin. Jos ei muulla, niin sisulla.

~ Roosa ~

Mistä tulee joulumieli?

Blogi on nyt saanut suurin piirtein ulkoasunsa uuteen uskoon. Sivupalkin kuvat pitäis vielä päivittää kunnolla, mutta ne ehtii sitten joulun jälkeen säätää loppuun. Nyt on nimittäin aika vielä hetkeä ennen aattoa aikaa kerätä joulumieltä sisimpäänsä. Minulle joulumieli syntyy näistä:

Nyt jätän koneen kolmeksi päivää ja toivotan teille blogini lukijoille ihanaa ja rauhallista joulua!

~ Roosa ~

Ulkoasu elää

Päivittelin tossa banneria, mutta tekstien osalta joudun vielä hiukan sääteleen fontteja sekä niiden kokoa ja paikkoja. Myöskin blogin taustat sun muut voivat muuttua (ja todennäköisesti muuttuvatkin). Kärsivällisyyttä siis sinne - eiköhän tää tästä huomisiltaan mennessä! :)

~ Roosa ~

Pahin, mutta kuitenkin se kaikista tärkein

Olin tässä ystävilläni istumassa iltaa. Juttelimme perheistämme ja siitä, kuinka tärkeää se on, että on perhe ja sen jäsenet, joita rakastaa. Tästä syntyi innostus ja halu kertoa jotain perheestäni ja sen jäsenistä tänne bloginkin puolelle.

   Alkuun todettakoon, että olen tehnyt tietoisen päätöksen jo blogini alkutaipaleella, etten perheenjäsenteni nimiä täällä kertoile. Veljiltä olen kysynyt luvan kuvien käyttämiseen blogissa, samoin äidiltä. Joskus olen jonkun satunnaisen kasvokuvan julkaissut pikkusiskoistani, mutta varsin pian tein sen linjan, etten halua tehdä siskoilleni some/internet-identiteettiä valmiiksi. He saavat tehdä sen itse sitten joskus. Siskoistani täällä tullaan jatkossakin näkemään harvakseltaan takaapäin otettuja kuvia tai vastaavia, joissa omanlaisensa "koskemattomuus" säilyy. Vesileimoista tuskin tarvitsee puhua, ne länttään aina kuviin, joissa on itseni lisäksi muita henkilöitä, esimerkiksi perheenjäseniäni. Mutta mennään tämän teoriaosuuden jälkeen asian äärelle.

    Miksi perheeni on minulle niin tärkeä? Tiedostan nimittäin senkin puolen, ettei ikäisilläni välttämättä näin ole. Miksi minun kuului tulla osaksi tätä perhettä?

1. Saat olla oma itsesi.  

Hyvinä ja huonoina päivinä. Jos ärripurri puraisi nilkasta, saat huutaa ja ärsyyntyä (muistathan toki pyytää anteeksi). Jos taas Naantalissa paistava aurinko tavoittaa sinut, anna vain loistaa.

2. Jokainen on oma persoonansa. 

Meistä lapsista ei olla kasvatettu identtisiä. Meidät on huomioitu yksilöinä. Vaikka paljon meistä lapsista löytyy samaa, tavoiltaan, luonteenpiirteiltään kuin ehkä ulkonäöllisestikin, meillä on silti omat nimet. Ja sotut. Me olemme silti erillisiä ihmisiä, joita arvostetaan omina itsenään. Niin ja myös meidän vanhemmiltamme löytyy omat sosiaaliturvatunnuksensa...ja pankkitilinsä. ;)

3. Toisen ilo on sinun ilosi ja surunkin voi puolittaa. 

Jos jonkun päivä ylitti odotukset, postissa tuli hyväksyntä musiikkiopistoon tai onni potkaisi työpaikalla, meistä jokainen on iloinen toisen puolesta. Jos ei nyt halaten, niin ehkäpä sitten hymyillen tai kivojen sanojen siivittämänä. Sama pätee myös vastakkaisissa tapauksissa. Mieleeni muistuu tilanne pari kevättä sitten. Veljeäni oli kohdannut vääryys ja epäoikeudenmukaisuus. Koko perhe oli siitä järjettömän surumielinen. Mutta yhdessä asian jakaen ja taistellen selvisimme - ja saimme asian myös korjattua oikeille raiteilleen.

4. Meidät on opetettu säästämään.  

Penniä on tässä perheessä osattu venyttää. Tai euroa. Serkusparvessa sekä pikkuserkusten kesken vaatepussit ovat vaihtaneet omistajaa säännöllisin väliajoin ja suurin piirtein jokainen on tiennyt, kenen vuoro on seuraavaksi saada uusi älyluuri. Veljiltä löytyy myös omat säästönsä soitinhankintoihin ja voi sitä ilon päivää kun Thomannin paketti viimein saapuu perille. Itse sitä osaa budjetoida oman tilinsä saldon joka kuukausi sekä miettiä etukäteen, mihin sitä tässä kuussa voi satsata, mistä pitää pihistää. Tiukilla ollaan oltu, mutta kertaakaan ei olla eletty yli varojen. Uskon, että meistä jokaisesta lapsesta kasvaa kelpokansalaisia rahankäytön suhteen. Tässä perheessä osataan olla pieneen tyytyväisiä - ja miksi surkutella? Aina on löytynyt puhtaita vaatteita, urheiluvarusteet koululiikuntaan, ruokaa jääkaapista...eli kaikki tarvittava. Ei kai sitä ihminen enempää tarvitsekaan.

5. Huumori. 

Tässä perheessä kukkii välillä mitä omalaatuisemmat huumorin kukkaset. On omat sanonnat, pikkusisko, jonka näyttelijän lahjat ovat täysin omaa luokkaansa, pientä naljailua toisen kustannuksella...muun muassa ilman näitä en selviäisi tästä elämästä. Jos nauru ei pidennä ikää, niin ainakin se tekee siitä joskus helpomman kantaa. Ja mikäs sen parempaa kuin nauraa räkättää yhdessä rakkaiden kanssa!

6.  Et ole koskaan yksin. 

Tai ehkä 15 minuuttia tiettyyn aikaan iltapäivästä. Kotona on yleensä aina joku, jonka kanssa jutella, syödä, pelata tai katsella telkkaria. Mutta mahdollisuus on myös olla eri kerroksessa tai talon eri päädyissä omassa rauhassa. Aina ei tarvita katsekontaktia tai sanoja. Joskus tieto toisen läsnäolosta voi riittää. Itse asiassa aika useastikin.

7. Paljon yhteistä aikaa. 

Tämä on luonteva jatko edelliseen. Siihen nähden, että perheessämme on seitsemän henkeä, iskä tekee vuorotyötä, äiti päivätyötä (ja opintoja), minä asun muualla ja muilla sisaruksilla on koulunsa ja harrastuksensa, vietämme paljon aikaa yhdessä. Ruoka syödään saman pöydän ääressä ja iltaisin katsellaan telkkaria samalla sohvalla istuen ja loikoillen. Minä pääsen tästä tietenkin osalliseksi vain silloin, kun olen kotipuolessa käymässä. Paljon vanhempia on viime aikoina harmituttanut, kun yhteistä aikaa on niin vähän...mutta uskallanpa väittää, että vietämme silti paljon enemmän aikaa yhdessä kuin joissakin ydinperheissä.

8. Kotityöt.

Niistä ei ole kukaan päässyt sluibailemaan. Varsinkaan vedoten "naisten ja miesten töihin". Eihän se vessanpesu tai viikkosiivous ole aina mukavalta tuntunut, mutta luulisi niin vasaran kuin lattiamopinkin pysyvän meistä jokaisella kädessä, kun omilleen päästään. Terveisin, vessan hajulukon kuukausi sitten hoidellut.

9. Rajat.  

Meillä on aina ollut selkeät säännöt, rajat ja seuraukset. Joskus ainakin minun kavereistani on tuntunut siltä, että meillä on ollut liiankin tiukka kasvatus. Mutta nyt itse aikuisena voin todeta, että ei kyllä ollut. Meillä on säännöt, jotka on laadittu mitä aidoimmalla rakkaudella meidän lasten parhaaksi.

10. Rakkaus. 

Sitä ilman meistä kukaan ei ole jäänyt sanktioista ja kotitöistä huolimatta. Sitä osoittavat meistä kaikki toisilleen omine, persoonallisine tapoineen. Eikä rakkaus onneksi lopu, vaikka se välillä läikkyisi yli.

Lisäksi paljon muita onnen palasia. Mitkä jutut tekee sun perheestä sen rakkaimman ja tärkeimmän?

~ Roosa ~

   

Joululomalle kotipuoleen päästyäni haluaisin...

...nukkua myöhään

...lukea kirjan

...unohtaa aikataulut

...käydä lenkillä, useasti

 ...nauraa 

...sään salliessa laskea pulkkamäessä

...pelata yhden päivän aikana mahdollisimman monta lautapeliä lävitse perheenjäsenten kanssa

...kirjoittaa blogia

...muistaa jälleen, kuinka hienoilla asioilla ja ihmisillä minua on siunattu

...päättää päivät iltasatuun pikkusiskojen kanssa

...nähdä ystäviä

...ettei tarvitse lähteä uutena vuotena jonnekin katsomaan raketteja

...vaan sen sijaan leipoa pizzaa

...tehdä jotain ihan vain päähänpistosta

...edetä jonkin verran opinnäytetyön tekemisessä (juhlapyhien jälkeen)

...saada inspiraation

...hiljentyä ja nauttia joulun tuomasta rauhasta

...ihan vain OLLA

Kohta pääsen näitä toteuttamaan, sillä huomenna isi hakee mut Keski-Suomeen kolmeksi viikkoa. Mitä te haluaisitte tehdä joulunaikaan?

~ Roosa ~

Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää

Tiedättekö, millaisia ihmisiä arvostan? Tai jos mun käskettäisiin valita yksi luonteenpiirre, mitä vaadin toiselta, jotta hän voisi olla lähemmin osana elämääni, mikä se olisi? Mistä kaikesta olisin valmis luopumaan, jotta kaikkein tärkein säilyisi? 
   Rehellisyys. Kaikki muu saa jäädä veneestä pois, kunhan tuo luonteenpiirre säilyy matkassa mukana. Miksi? Koska ilman rehellisyyttä ei ole luottamusta, ilman luottamusta ei ole yhdessä jaettuja arkoja, kipeitäkin elämän tuomia salaisuuksia. Ja ilman näitä ei ole ymmärrystä, eikä mitään muutakaan. Kaikki pohjautuu rehellisyydelle, valheen vastakohdalle.
   Harvassa ovat ne ihmiset, jotka jaksavat yhä uudelleen nousta pystyyn tuhansien kaatumisten jälkeen vaikka usko tulevaisuuteen olisi kuinka hatara tahansa. Myönnän itsekin lukeutuvani tähän kastiin, joka nousee sieltä tulen keskeltä makaamasta, kokoaa itsensä jälleen kerran ja jatkaa matkaa. Mutta silti voin sanoa olevani tuhat kertaa ylpeämpi niistä ihmisistä ympärilläni, jotka ovat tehneet saman omalla käsikirjoituksellaan. 
   Ja kun ihmissuhteista on kysymys, ei mielestäni riitä, että on rehellinen sille toiselle osapuolelle. Pitää pystyä olemaan rehellinen myös itselleen. Totuuden myöntäminen saattaa satuttaa, mutta pidemmän päälle enemmän tuhoa tuo se, että tekee vastoin oman sydämensä tahtoa. Jos petkuttaa omaa sydäntään, ollaan kaukana rehellisyydestä, kaukana kaikesta hyvästä. 
   Pelkuruutta ei ole se, että päättääkin kääntyä takaisin kohti lähtöpistettä. Pelkuruutta ei ole se, että takaisin risteykseen tultuaan päättääkin lähteä kulkemaan sittenkin sitä toista polkua pitkin. Pelkuruutta se ei ole varsinkaan siinä tapauksessa, jos (ja kun) myöntää sen ääneen myös toiselle. Tiedättekö, miksi sitä sitten sanotaan? Rohkeudeksi, suureksi rohkeudeksi. 
   Ja jos tällainen ihminen on osana omaa elämää, pitää siitä olla vähintäänkin kiitollinen. Ajatus siitä, ettei nämä palat sopineetkaan tähän palapeliin, voi ja saakin harmittaa. Mutta mikäli itsellä on yhtään selkärankaa tai kasvoja jäljellä, ymmärtää sydämessään sen, mitä silmät eivät näe. Sillä vain omalla, rehellisellä sydämellään voi nähdä oikein ja katsoa silti valoisasti kohti tulevaa. Eihän sitä ajatusta palapelin kokoamisesta nimittäin tarvitse heittää kokonaan unholaan. Tilalle tarvitsee vain vaihtaa uudet ja oikeat palaset. 
   Tänä syksynä minä sain rinnalleni edellä kuvatun mukaisen ystävän. Ystävän, jonka rehellisyydestä ja rohkeudesta olen ylpeä. Joka omien sanojensa mukaan osaa olla täysi kusipää. Ystävän, joka on varmasti sitä. Mutta tiedän nähneeni kuoren alle ja osanneeni lukea rivien välistä. Siellä on paljon muutakin, jos vain osaa etsiä ja katsoa oikein. 
    Tai vaikkei olisikaan, siellä on se tärkein - rehellisyys.

Tämä syksy oli täynnä kiirettä, koulutehtäviä ja myllerrystä. Mutta silti voin sanoa, että tämä oli ehkä opettavaisin ja parhain syksy, minkä olen ikinä elänyt. 

~ Roosa ~

Kuvia lokakuun viimeiseltä päivältä

Käytiin lokakuun lopulla vaihtuneen hiustyylin johdosta vähän kuvailukeikalla Merjan kanssa. Kuvauspaikaksi valikoitui vanha, suljettu junaradan pätkä Jämsän Kellokalliolla. Löytyi siitä vierestä vähän järvimaisemaakin, jossa napattiin muutama kuva. Näistä ois ainakin jonkun kuvan tarkoitus päätyä blogin uuteen banneriin, joka on ollut ajatustasolla työstössä jo sieltä lokukuusta asti. Oliskos ehdotuksia kuvan suhteen? Muuten...löytykös teiltä toivomuksia myös uuden ulkoasun suhteen? Yksi vai useampi kuva banneriin, tummaa vai vaaleaa taustaa, jotain muuta..?

Mitäs ootte mieltä? Entä miltä uusi hiustyyli näyttää? Mun mielestä tuli taas tosi hyviä kuvia ja hiuksiinkaan en voisi olla tyytyväisempi (hyvästi päiväkodin täti -look). Halusin, että kuvista tulis sellaisia urbaaneja maisemiltaan ja valotuksiltaan ja sain haluamani. En voi taas kuin kiittää Merjaa näistä. Muutenkin Merja ansaitsee tältä kuluneelta 1,5 kuukaudelta ison halauksen ja kiitoksen. Elämä on ollut sellaista hullun myllyä, että edelleen oon päästäni pyörällä ja monta puhelua on tullut otettua Jämsän suuntaan. Mutta hyvä ystävä ei onneksi lähde viereltä, vaikka toinen meinaakin kaatua. Hyvä ystävä ottaa vastaan ja nostaa pystyyn. Mutta näistä avaudun sitten toisessa postauksessa sen verran kuin mitä katson tarpeelliseksi. 

Ihanaa joulukuun 15. päivää - aatelkaa, 10 päivän päästä on jo joulu! <3

~ Roosa ~

HENGISSÄ!

Tässä ei todellakaan pitänyt käydä näin...en voi itsekään uskoa, että oon ollut 1,5 kuukautta kirjoittamatta yhden yhtäkään postausta! Kun tulin syyslomalta takaisin omaan kotiin ja ahertamaan koulun pariin, niin ei siinä oikein ehtinyt henkeä vetää missään vaiheessa. Kuluneet viikot ovat siis kuluneet koulujuttuja puurtaessa. Eilen alkoi loma ja tämän päivän kärsinkin sitten migreenistä ja varsin sitkeästä sellaisesta. Vasta nyt iltaa kohden ja kahden lääkeannoksen jälkeen helpotti. Kiitos alitajunta näistä kivuista! ;)
   Elämässä ylipäätään on tapahtunut nyt tosi paljon kaikkea ja oon vähän itsekin pyörällä kaikesta tapahtuneesta. Olisi tosi paljon mistä kirjoittaa, mutta eihän niitä kaikkia voi yhteen postaukseen tunkea. Joten tekstiä kyllä olisi päässä kilometrikaupalla valmiina, kunhan tämä lähtee tästä taas rullaamaan...ja sehän lähtee! Nyt kun on joululoma, niin on aikaa keskittyä taas bloggailuun ja korjata tapahtunut virheliike.
   Multa jäi lokakuiset syyskuvailut Merjan kanssa päivittämättä kokonaan, voisin aloittaa huomenissa niistä. Tuli tosi hienoja kuvia, joista ois kiva lähteä vääntämään tänne blogiin uutta ulkoasua. Saatte vähän avittaa kuvien valitsemisessa. :) Lisäksi ois kerrottavaa hammasprojektiin liittyen, ylipäätään omasta voinnista ja muista henkilökohtaisen elämän jutuista sekä joulusuunnitelmista.
   Lähden siis kirimään tätä blogikuilua umpeen...toivottavasti ootte kuitenkin pysyneet mukana. Bloggailua ei oo missään nimessä tarkoitus lopettaa, joskus elämä vaan pääsee yllättämään ja tänä syksynä se yllätti mut koko voimallaan, vaikkakin ihan positiivisesti! :)

Tästä tää lähtee, rupean tekeen postauksia, joten etteköhän jo huomenna saa uutta tekstiä lueskeltavaksi!

~ Roosa ~

  

Sanat, jotka satoivat paperille

Joskus tulee sellainen hetki. Niin kuin muutama päivä takaperin. Hetki, jolloin on pakko ottaa kynä ja paperia esille ja antaa sanojen tulla. Vaikka kello lähentelisi puolta yötä. Tässä postauksessa siis ajatuksia perjantain ja lauantain väliseltä yöltä. Ajatukset nousivat pinnalle Vain Elämän ja Sannin päivän pohjalta.

Mieleen tulee hetkiä yläkoulusta ja lukioajoilta. Hetkiä, jolloin ihminen on murrettu, uudelleenrakentuva minäkuva särjetty ja heitetty itsetunnon kanssa samalle roskalavalle. Kun se ihastuminen tuntui väärältä, suorastaan rikolliselta. Kaipa sitä tuli myös mietittyä, että jos mä vain ihastun ja rakastun väärällä tavalla. Ehkä mussa on rakennusvirhe siinä kohtaa. 

   Myöhemmin elämässä on ollut kausia, jolloin olo on ollut näkymätön. Elämä on rullannut eteenpäin, mutta skipannut mut - jättänyt bussipysäkille odottamaan seuraavaa autoa, jota ei koskaan tullutkaan. Ihmiset on kävelleet kaupungilla hymy huulilla, eikä musta ole tuntunut mitään. Onko mua edes nähty? Varmasti on. Mutta jos mä olisin katsonut katukuvaa, olisinko nähnyt itseäni? Tuskin.

Mun elämään on kuulunut paljon sielunystäviltä vaikuttavia henkilöitä. Sellaisia, joiden kanssa olen ajatellut pitäväni aina ja ikuisesti. Monta kertaa olen joutunut pettymään ja jättämään kaiken taakseni.. Vielä pahemmalta on tuntunut se, että taakse on jäänyt ihminen, joka kantaa minua mukanaan. Minua ja minun tarinaani. Se satuttaa. On vain täytynyt toivoa, että ne ihmiset ovat osanneet käsitellä tarinaani kunnioituksella, enkä törmää kuvitettuihin tarinoihin seuraavalla viikolla. Sillä minä itse en ole pystynyt jatkamaan.

   Epäitsekäs sydän ei kuitenkaan koskaan opi. Olen jaksanut uskoa ihmisiin uudestaan ja uudestaan. Kykenen löytämään ihmisistä jatkuvasti hyvää, vaikka mieli käskisi jo rikkomaan kaiken pieniksi palasiksi. Pyrin aina näkemään kuoren alle, näkemään ihmisen.  Ehkä tuo piirre on ollut onni: en ole ehtinyt kyynistymään.

   Epäitsekäs sydän jaksaa myös välittää ihmisistä - joskus liikaakin. Kun toisella on hätä, otan sen tosissaan. Kun kaveri soittaa ja pyytää avuksi kasaamaan huonekaluja, usein pesen samalla tiskit ja imuroin....vaikkei toinen pyytäisikään. Eikä tuollaiset johdu välttämättä siitä, että kaverilla on sotkuista. Se johtuu siitä, että haluan näyttää lähimmäisen rakkauteni toista kohtaan. Ajattelematta, että toisen pitää maksaa se takaisin seuraavalla viikolla. Varmaan hakisin kuunkin taivaalta, jos toinen sitä todella tarvitsisi ja nappaisin vielä pari tähteäkin kylkiäisiksi mukaan. Että niin, välillä pistää kyllä oikeasti naurattamaan tää mun "Roosa-äiti"-vaihteeni. 

Viime aikoina olen törmännyt sanoihin "En mä saisi valittaa, kun sulla on tuo vamma ja välillä kipuja muille asti jaettavaksi." Se saa mut välillä vähän vihaiseksi. Kun mulla on mun ongelmat, muilla omansa, eikä niitä voi mitenkään verrata toisiinsa. Ei kenenkään elämää ole tarkoitettu samalaiseksi, muuten me ei voitaisi ikinä oppia toisiltamme mitään. 

  Vaikka elämä onkin omasta ja toisten mielestä heittänyt lokaa vähän turhankin paljon niskaan, en halua muuttua marttyyriksi. Samaan aikaan moni voi (ainakin blogin kautta) ajatella, että teen kaiken oikein. Marttyyrina tai pyhimyksenä en ole kuitenkaan koskaan halunnut esiintyä. Se ei sovi mun etiikkaan. Istuin iltapäivällä istuin kahvipöydän ääressä ja kohtasin kaksi ihmistä, joilla on ihan erilainen elämänkoulu takanaan kuin itselläni. Ja siltikään en voisi arvostaa enempää noita oman elämänsä sankareita. Vaikka minä olisin ja olenkin tehnyt elämässäni toisin, en ole täällä arvostelemassa ja tuomitsemassa ketään, koska itsekin olen vain erehtyväinen ihminen. Ihminen, joka tekee oman elämänsä virheitä.  

   Elämässäni kuin tulevassa työssäni (mikä se ikinä onkaan) haluan olla ennen kaikkea nöyrä. En "jeesustella" uskollani tai millään muullakaan tietämykselläni. Haluan käyttää sydäntäni, käsiäni ja korviani toisten auttamiseen. Vetää sen ihmisen pois ojasta - tai jos ei muuta, kävellä hänen vierellään siellä ojan pohjalla. Kyllä yhdessä tie takaisin valoon lopulta löytyy. 

Minun iloni ja aurinkoni löytyy toisten ihmisten hymystä ja naurusta. Ei omastani. Koska oma hymyni ja nauruni on toisten tuottamaa. Särjetty ihminen, joka jossain vaiheessa jo ajatteli puhaltaa pelin poikki, muuttuikin taas näkyväksi. Kai se haluaisi joskus edelleen syödä purkista ja katsella Netflixiä (jos sellaisen omistaisi). Mutta sitten se ihminen, nainen, tajuaa katsoaa peiliin. Näkee hetkeen ajan ne sirpaleet, joista hänet on koottu miljoonia kertoja uudestaan. Mutta näkee myös sen, mistä kaikesta on selvitty. Se nainen olen minä itse. En halua kostaa, katkeroitua tai etsiä virheitä muista. Haluan uskoa parempaan omassa ja muiden elämässä. Luoda uskoa muille ja samalla yhtä paljon itselleni. Uskoa siihen, että kaikella elämän tuomalla loskalla on tarkoituksensa. 

Ja että joku päivä saat sen, mitä et koskaan ajatellut saavasi. Sillä ihan tosi - sinä kuin minäkin olemme sen arvoisia.  

~ Roosa ~

 

Romahduksen jälkeen blogin pariin

Viime postauksen jälkeen ajattelin keskittyä loppuviikon opiskeluun ja palata sitten viikonloppuna kirjoittelemaan, olisihan mulla silloin mm. Jämsä-viikonloppu. Siitä saisi varmaan hyvin juttua aikaiseksi. Sitten kuitenkin tapahtui sitä ja tätä, joka sai pakan ei pelkästään sekaisin, vaan leviämään hallitsemattomaksi.

   Kerron kyllä kohtaamistani vaikeuksista, mutta en ole se, joka vuodattaa heti kaiken blogiin. Varsinkin viime viikkoina mun on tarvinnut selvittää ja käsitellä asiat ensin itse, ennen kuin olen voinut edes ajatella kertovani niistä mitään täällä.

   Välillä kysyn itseltäni, miksi ne ongelmat kaatuu niskaan aina yhtä aikaa? Miksei niiden välillä ole juuri koskaan sellaista tyyntä ja seesteistä aikaa, jolloin kaikki sujuu normaalisti? Mutta ei, jotenkin se vaan menee niin, että ne tulevat perätysten omilla vuoronumeroillaan paikalle lakisääteisistä kahvitauoista välittämättä.

    En oikeastaan muista, mikä tapahtui ensiksi. Se taisi olla se hammaspolin juttu. Kävin siellä OYSissa neurologilla leukojen ja päänsäryn tilanteen vuoksi. Oikeastaan vastaus oli se, minkä tiesinkin: uutta lääkitystä ei voida näillä lääkemäärillä aloittaa - varsinkin kun mun maksa-arvot on vähän koholla. Ei hälyyttävän paljon, mutta kuitenkin. Nyt oonkin pistäny Norflexin ja Voltarenin pannaan, yritän selvitä lämpö/kylmähoidolla päänsäryt lävitse. Tähän mennessä ihan hyvällä tuloksella - pakollisten lääkkeiden lisäksi kipulääkkeitä ei juuri mene. Mutta siis...neurologi käski olla edelleen yhteydessä Jyväskylään hammaspolille näissä särkyjutuissa.

    Varasin heti soittoajan mun hammaslääkärille, sain sen parin päivän päähän. Siinä puhelun aikana tuli semmoinen pommi, jota en ikinä ois uskonu kuulevani: 100%:sta varmuutta siitä, että mun hammashoidot vietäis loppuun Jyväskylässä ei ole. Vaikka 2014 tuli se päätös, että asiakas voi valita itse hoitopaikkansa, niin nyt oli kyse laskutusongelmista, kun kuitenkin asun eri shp:n alueella. Tuo päätös oli tullut 2 viikkoa ennen tuota puhelua, mutta mulle ei oltu ilmoitettu mitään! Oli siis ehdottoman hyvä, että varasin tästä mitään tietämättä sen soittoajan (!) - milloin mä muuten olisin saanut tästä kuulla? No, Jyväskylästä laitettiin sitten OYSille maksusitoumus, että mun hoidot jatkuisi Jyväskylässä. Hammaslääkäri kirjoitteli mm. protetiikasta ja hoitosuunnitelmista.

   Joku pieni ääni käski mun kuitenkin soittaa OYSin hammaspolille ja varmistaa, että maksusitoumus olisi tullut perille. Halusin myös itse perustella, miksi mun on hyvä jatkaa hoidot loppuun Jyväskylässä. No, maksusitoumus oli lähetetty jo hyvän aikaa sitten, mutta OYSissa ei tiedetty asiasta mitään!! Siellä vaan ihmeteltiin, että mikä ihmeen maksusitoumus, ei sellaisia tarvita. Hoitajat ja ylilääkäri olivat ihan päät pyörällä. Koska oli iltapäivä, en voinut soittaa enää Jyväskylän päähän. Se menisi aamuun.

   Silloin se pato murtui - olin täysin loppu. Tuona selvittely- ja jännitysaikana oli myös koulu/luokkamurheita niskassa: hieman kiristynyt ilmapiiri luokan kesken ja kasa ryhmätöitä, joiden suoritusajankohdat polttelivat hermoja. Neljän-viiden aikuisen ihmisen aikataulut on joskus aika hankala saada yksiin. Lisätään tähän vielä tutorointikiireet, omat tenttiin lukemiset sun muut opiskelun aikataulutukset. Pää ei vain kestänyt.

   Musta tuntui, ettei mikään mun elämässä ole kestävää tai pysyvää. Hammashoidot, joita olin pitänyt mun hoidon pysyvimpänä kulmakivenä, koulujutut ja aikataulut, jotka muuttuivat jatkuvasti, stressi siitä, miten ehdin käydä loput fyssarikerrat täyteen, saanko 15 kertaa ensi vuodelle (entä pohjalliset?), omien ystävien pahoinvointi...mihin mä pystyisin mun elämässä luottamaan? En jaksanut olla vammainen. Olin kyllästynyt sellaisena elämiseen...mieleeni tulivat vain koulutoverit, joilla ei ollut tietoakaan tällaisista ongelmista omissa elämissään. Olin kateellinen heille: he saivat elää miten halusivat, he eivät tienneetkään mistään isoista lääkemaksuista, fysioterapiakäynneistä, puhumattakaan pitkäkestoisista hammashoidoista ja niihin liittyvästä menettämisen pelosta. He eivät tienneet, miten paljon aikaa vamman hoitaminen vie - kun he nukkuivat päikkäreitään, tekivät kouluhommiaan tai tapailivat muita ystäviään, minä soittelin puheluita, täytin vammaistukihakemuksia, kävin fysioterapiassa tai muuten vain stressasin vammajuttuja. Luotan ajatukseen "jokaiselle niin paljon kuin jaksaa kantaa". Tuona hetkenä suorastaan huusin, kuka tässä on tehnyt laskelmointivirheen - en mä oikeesti jaksa! Monet olisivat mulle varmaan sanoneet, että itke nyt kunnolla, se helpottaa. Mutta kun mä en voinut edes itkeä...siitä saa migreenin ja noidankehä olisi ollut valmis.

    No, onneksi soitin tuona romahdusiltana ystävälleni. Hän pyysi kylään, laittoi kynteni, teki iltapalaa, katselimme Pocahontasta ja juttelimme. Se oli juuri sellainen irtiotto, mitä kipeästi kaipasinkin. Hetkeen ei tarvinnut miettiä kaikkia elämäni epävarmuustekijöitä, vaan sain vain olla - keskittyä johonkin ihan muuhun.

   Seuraavana aamuna soitin Jyväskylään, jossa ihmeteltiin, miten maksusitoumus ei ollut mennyt perille. Asia laitettiin siellä uudelleen tarkempaan käsittelyyn ja minun käskettiin olla murehtimatta - tulisin vain seuraavalle polikäynnille lokakuun lopussa. He hoitaisivat sen maksusitoumuksen.

   Nää stressinaiheet saattaa kuullostaa tällein mustaksi valkoiselle kirjoitettuna pieniltä ja mitättömiltä. Hammashoidot ja koulujutut, kyllähän ne kestää. En voi kuitenkaan avata noita koulujuttuja enempää, kyseessä on muitakin ihmisiä kuin pelkästään minä itse. Mua on stressannut ja itkettänyt todella paljon ja blogin kirjoittaminen on ollut tässä tilanteessa viimeisimpänä mielessä.

   Nyt - romahduksen jälkeen - haluan sokeasti luottaa, että tuo hammashoitojuttu kääntyy minun edukseni ja hoidot jatkuu loppuun Jyväskylässä. Kun noi leikkauskuviotkin toukokuulle oli alustavasti lyöty lukkoon ja olin aikatauluttanut  koulujuttunikin leikkauksen mukaan. En jaksaisi uusia hoitokuvioita, uutta paikkaa, uusia ihmisiä ja epävarmuutta siitä, milloin leikkaus voidaan toteuttaa OYSissa. Heidän henkilökuntansa pätevyyttä en epäile, mutta luottamuksen muodostaminen vie minulta vuosia. Varsinkin kun pelko leikkausta kohtaan on takaraivossa valmiiksi. Mun hoitokuviot on muuton takia vaihtuneet muutenkin ja ainut pysyvä on ollut Jyväskylän hammashoidot. En kestä ajatusta ilman niitä.

Siksi olen päättänyt, että päätös on positiivinen ja maksukuviot selvenee. Jos näin ei ole, sitten valitetaan. Mutta sitäkään ei mietitä nyt, vaan pidän peukkuja, että valittamiseen ei tarvitse ryhtyä. Pidättehän tekin?

~ Roosa ~

Suolistoleikkaukset 2/2

Jos et ole lukenut aiempaa, siihen pääset painamalla tästä (klik) ! Edelleen haluan muistuttaa, että kirjoitin tämänkin leikkauskertomuksen hyvin suoraan ja kaunistelematta. Jos siis olet heikkohermoinen, suosittelen, että mietit pystytkö tämän lukemaan. Mutta palatkaamme nyt viiden vuoden takaiseen...

Oli syyskuun 20. päivän ilta. Olin saanut kaikki kiinni koulutehtävissä ja seuraavalla viikolla oli alkamassa koeviikko. Elimme taas normaalia arkeamme, arpigeelikin oli haalistuttanut mahassani oleaa arpea mukavasti - se oli lähes huomaamaton. Sitten se iski. Järjetön kipu, joka ylitti taas kaikki kipuasteikot. Olin tulostamassa sitä älytöntä työtä vaatinutta maantiedon tutkielmaa, kun mun oli pakko heittää lattialle kippuraan. Tiesin, että nyt jokin on pahemman kerran vialla.
   Lähdin alakertaan kertomaan kivusta äidille ja isille. Ihmettelin, että pystyin kävelemään suorassa, viimeksi kun kipu oli vetänyt kippuraan. Iskä sanoikin, että kipu on varmaan vaan jotain psykosomaattista tulevasti koeviikosta, että kyllä se menee ohitse. Äitikin oli muistaakseni oli siinä vaiheessa aika samoilla linjoilla isin kanssa. Mikä nyt on sinänsä ymmärrettävää - eihän meille kerrottu mitään mahdollisista komplikaatioista. En ole yhtään varma, mutta muistaakseni pyysin äitiä lämmittämään lämpöhauteen ja tuomaan sen minulle yläkertaan, en pystyisi odottamaan sen lämpiämistä seisaaltaan alakerrassa. Minuutit tuntuivat jo tuossa vaiheessa tuskaisilta.
   Äiti toi hauteen. Ja kaippa hänkin hyvin nopeasti tajusi, ettei kaikki ole ok. Pyörin tuskaisena sängyssäni, meinasin hyperventiloida ja itkin. Yritin itsekin rauhoittua äidin kehotuksista huolimatta, mutta kipu pisti vastaan. Muistan kysyneeni äidiltä kivun seasta, että mikä on se raja, että lähdemme ensiapuun. Monesti jaksan sinnikkäästi kivuista huolimatta odottaa, kunhan tiedän aikarajan. Äiti sanoi, että katsotaan nyt vaikka tunti. Taisimme lähteä kotoa reilun puolen tunnin kuluttua tuosta. Iskä oli varma, että tulisimme muutamassa tunnissa takaisin. Kello taisi lähennellä yhtätoista.
   Äiti hiljensi totutusti jokaiseen mutkaan. Minä laskin penkin selkänojan niin alas kuin pystyin. Makasin silmät kiinni ja laskin mielessäni minuutteja sairaalalle. Puolessavälin matkaa pyysin äidiltä itkien anteeksi, jos menisimme sairaalaan turhaan. Molemmat muistimme mielissämme, kuinka työlästä oli viimeksi päästä hoitoon ja leikkaukseen. Äiti sanoi, että tietysti minut on vietävä sairaalaan.
   Ensiavun luukulla äidin kertomus edeltävästä leikkauksesta ja minun tuskani saivat hoitajan viemaan minut äkkiä tutkimuspöydälle odottamaan lääkäriä edeltävän potilaan luota. Lääkäri tuli kymmenessä minuutissa luokseni. Onneksi ei se sama ea-lääkäri kuin edeltävällä kerralla. En muista tutkiko hän minua sen kummemmin, vai riittikö pelkkä edeltävän leikkauksen epikriisin vilkaisu. Tosiaan, epikriisi oli tullut muutamaa päivää aikaisemmin postissa kotiimme. Olimme pyytäneet sen lähettämistä myös Jämsän tk:een. Äiti kysyi, lukiko lääkäri ennen tuloani epikriisini. Ei sellaista ollut tullut sairaalalle. Onneksi epikriisi oli kuitenkin ehtinyt meille ja äiti oli tajunnut ottaa sen mukaan. Äiti antoi paperin lääkärille, joka luki sitä maksimissaan kymmenen sekuntia. Seuraava lause oli: "Suoraan Jyväskylään. Ja tytölle kipulääkettä."
   Niinpä sitä lähdettiin taas lanssilla Jyväskylään, tällä kertaa kiireellisempänä B-hälytyksenä. Ensiavussa mulle oltiin annettu jotain vahvaa kipulääkettä, joka auttoi aina 15 minuuttia kerrallaan. Tuollaisissa 15 minuutin jaksoissa mentiin koko lanssimatka. Lääkettä ehdittiiin antaa matkan aikana siis lisää 3 tai 4 kertaa. Jo tuossa vaiheessa huono tilani valkeni hatarasti minulle, kun ensihoitaja herätteli mua välillä hengittämään reippaammin. Happisaturaatiot olivat välillä liian matalalla, jotain 74 luokkaa (sen pitäisi olla yli 90).
   Jyväskylään päästiin puolen yön jälkeen. Siellä oli ovilla jo vastassa B-hälyn takia kourallinen tomeria naishoitajia. En tiennyt vielä silloin, kuinka suuressa osassa he sinä yönä olisivatkaan henkiinjäämiseni suhteen. Minut vietiin suoraan sairaalan kriisihuoneeseen. Kello lähenteli puoli yhtä. Tämän jälkeen muistikuvat ovat hataria, kivunsekaisia pätkiä sieltä täältä, kietoutuneina toisiinsa.
   Äidiltä olen jälkikäteen kuullut, että naisista yksi istui koko ajan tietokoneen ääressä syötellen hoitotietojani ylös ja etsien vanhoja. En tiedä oliko siinä vielä yksi joka yritti saada leikkausjärjestelyt kuntoon vai hoitiko edeltävä niitäkin. Loput sitten toimivat minun pelastamisekseni. Minulle vaihdettiin sairaalavaatteet ja kipulääkettä sain niin paljon kuin uskalsi antaa. Odoteltiin, että päästäisiin ensin magneettikuviin. Sitten odoteltiin tuskainen tovi sitä, että päästäisiin CT-kuvaan. Välissä oli lisää kipulääkettä ja sanoinkuvailematonta kipua. Sellaista, mitä ei pahimmalle vihamiehelleenkään toivoisi.

  

 Kuvat osastoajalta sen ajan kännykkäkameralla otettuina.

Kävi nimittäin niin, että ambulanssissa annettujen kipulääkkeiden jälkeen mikään lääke ei enää vienyt pois kipuani. Siellä kriisihuoneessa kuulemma kellon kanssa vahdattiin, milloin voi antaa seuraavan annoksen - joko samaa tai eri lääkettä kuin aiemmin. Se kanyylin kautta menevien lääkkeiden määrä oli yhtä järjetön kuin kipunikin. Jossain välissä kysyin itse, voiko mulle enää antaa mitään. Että kestääkö mun kroppa niin isoa määrää vahvoja lääkkeitä, omien epilepsialääkkeitteni lisäksi? Tuolloin peloissaan oleva äitini (joka kuitenkin vaikutti minun silmiini urhealta, niin kuin äidin tehtävään kai kuuluu) sanoi, että lopetetaan kipulääkitys, kun siitä ei ole mulle mitään apua. Odotetaan leikkaukseen pääsyä.
  Sitähän odoteltiin. En tiedä sanoinko ääneen, että se olisi niin paljon helpompaa odottaa ja kestää kipua, kun tietäisi, milloin pääsee leikkaukseen. Mutta sitä mietin niin monta monituista kertaa kivun seasta. Kuvausten tuloksia kysyin, mutta minulle vastattiin hyvin neutraalisti, että kyllä sinne leikkaukseen mennään, on siellä suolessa jotain vikaa. Niin kuin vastattiin hyvin positiivisesti mulle silloinkin, kun multa otettiin sydänfilmi. Että hienostihan se sydän siellä sykki - samaan aikaan hoitaja pisti monitorin äänettömälle ja viestitti toisille, että nyt on kiire. Mun kalium-arvot olivat romahtaneet. Jos joku ei siis tiedä, kalium on äärettömän tärkeä aine sydämen toiminnan kannalta. Jos ne arvot on pielessä, on sydämen romahtaminen lähellä. Mulla oli. Hoitajille tulikin kiire lisätä nestepussin sekaan kaliumia, ettei sydän jätä leikkiä kesken ennen aikojaan. Äiti jaksoi silti, jos ei nyt hymyillä, niin olla vierellä ja tsempata sekunnista toiseen, läpi pimeän syyskuun yön, jolloin päivämäärä oli vaihtunut jo 21.9.2010. Yöhön, joka muutti elämäni.
   Tiesin - kaikesta huolimatta - että tässä on se vaara, että minun aikani oli tässä. Että tähän sairaalan sängylle minä huokaisen viimeisen huokaukseni. Toisaalta jokin pieni ääni sai mut sitkuttelemaan sekunnista toiseen. Onneksi.
   Jossain vaiheessa kipu helpotti. Itsestään. Hengitykseni mielestäni tasaantui, pidin silmiäni kiinni ja ihan kuin minua olisi vähän nukuttanutkin. Hetken oli hiljaista, kivutonta ja hengitin raskaasti. Hoitaja kuiskasi äidilleni "Nyt taisi helpottaa." Äiti myönteli. Lähes saman tien kivun hyökyaalto palasi, ja heräsin taistelemaan. Näin jälkeenpäin luulen, että olin tuona hetkenä jo lähtemässä, irrottamassa hiljalleen otettani tästä maailmasta. Kuultuani sairaanhoitajan ja äidin äänet, tartuin kuitenkin elämän syrjään tiukasti kiinni. Eihän mun tarvitse lähteä vielä, eihän?
   Niin kuin kerroin, tuona yönä Jyväskylän päässä yksi hoitaja hoiti koko ajan asioitani koneen äärellä ja järjesteli leikkausta. Magneetti- ja CT-kuvat olivat vielä helppo järjestää - leikkaavan lääkärin herätys ei. Sairaaloissahan on öisin aina päivystävä kirurgi hereillä. Mutta päivystävä kirurgi ei voi leikata. Hoitaja yritti ja yritti saada päivystävän kirurgin ymmärtämään, että leikkaava kollega pitää herättää. Jossain vaiheessa tilani heiketessä tai ollessa ainakin yhtä kriittinen kuin edeltävät tunnit vierelläni oleva hoitaja kysyi toiselta hoitajalta, mikä tilanne siellä lekurin päässä on. Kun hän kuuli, että päivystävä kirurgi oli sitä mieltä, että leikataan mut mieluummin aamulla ekana, ettei leikkaavaa tartte herättää, tämä tomera hoitaja äidin mukaan käveli vanhanaikaisen puhelimen luo ja pyöritteli numeron leikkaavaan päähän. Luuriin hän tokaisi (minun kuulematta) "Tämä tyttö ei voi odottaa aamuun. Jos me odotetaan kahdeksaan, tämä kuolee tänne meidän käsiin." Nuo hoitajat olivat siis todellakin tärkeässä roolissa elämässäni tuona yönä. Ilman heitä minä en ehkä olisi tässä heistä kertomassa.
   Niin minua alettiin pian valmistelemaan leikkausta varten. Minulle laitettiin esimerkiksi virtsakatetri, koska tiedettiin, että minä en leikkauksen jälkeen muutamaan päivään pystyisi käymään vessassa itse. Katetrin laitto muiden kipujen kanssa tuntui liiankin epämiellyttävältä, mutta toisaalta se tiesi sitä, että kohta olisin leikkaussalissa. Siellä minulle laitettiin vielä edipuraalipiikki ja pumppu. Välikommenttina huomautettakoon, että olen ihmetellyt äidiltä, että eikö se epiduraalin laitto synnytyksessä satu. Tähän äiti on vastannut, että kyllä, muttei se tunnu siinä kiputilassa enää minkään arvoiselta. Nyt epiduraalinlaiton valvetilassa kokeneena allekirjoitan saman - sattuihan se, mutta niissä kipusvääreissä se selkärankaan laitettu piikki ei tuntunut enää miltään.
   Viimein uusi hoitaja tuli hakemaan mua ja äiti mukanani lähdettiin kohti sairaalan leikkaussalia. Viimeisillä voimillani siedin kivun ja yritin sinnitellä leikkaukseen asti. Jos minun käsissäni olisi henkiinjäämiseni kriisihuoneen ja leikkaussalin välillä, minähän jäisin eloon. Leikkaukseen, kirurgien ja anestesihoitajien työhön kun en voinut vaikuttaa. Olen aina jännittänyt leikkauksia. Minä kun olen se, joka haluaa pitää kaikkia lankoja käsissään. Leikkaustilanteessa minun oli annettava ne muille ja toivottava parasta. Oman tilanteeni vakavuuden (vaikkenkaan kriiittisyyden) ymmärtäneenä sanoin hoitajalle kivun seasta, että minua pelottaa se leikkaus, jos en herääkään. En onneksi kivuiltani sisäistänyt hoitajan vastausta: "Niin, eihän sitä koskaan tiedä." Tuo sananvaihto oli viimeinen, jonka äitini kuuli jäätyään leikkaussaliin vievien palo-ovien ulkopuolelle. Jälkikäteen olemme kuulleet, kuinka hoitajan oli valinnut sanansa minulle väärin, ei hänen niin olisi pitänyt sanoa, vaikka sanat olivatkin totisinta totta. Oli vain ajan kysymys, leikattaisiinko minut ajoissa vai sittenkin liian myöhään. 
   Minä menin leikkaussaliin ja nukahdin. Sillä välin äiti oli jäänyt seisomaan Jyväskylän keskussairaalan kuolemanhiljaiselle ja hämärälle käytävälle. Äiti mietti, mitä nyt. Mihin hän menisi. Voimat olivat totaalisen loppu. Jostain äiti sai idean. Jos hän vain mitenkään osaisi kulkea lastenosastolle, jonne minut tuotaisiin, hän menisi sinne. Kyllä hän ehkä osaisi, jos vain vielä saisi jostain voimaa. Niin äiti lähti seikkailemaan lastenosastolle sairaalan kellarin kautta, koska lastenosastolle normaalisti kulkeva reitti oli vieläkin remontissa. Ensin siis piti mennä sairaalan kellarikerrokseen, kulkea varastotilanakin toimivaa käytävää pitkin toisen hissin luokse, joka toi suoraan lastenosaston ovelle. Siellä kellarissa äiti katseli hylättyjä kylmäkaappeja ja katonrajassa meneviä viemäriputkia ja varmaan ymmärsi, miltä juoksijasta tuntuu maratonin viime metreillä. Jotenkin ihmeen kaupalla äiti kertomansa mukaan selvisi lastenosastolle. Hän hyytyi infotiskin eteen ja sai itkultaan hädin tuskin sanotuksi: "Roosa vietiin juuri uuteen leikkaukseen. Roosa on tulossa kohta tänne." Sairaanhoitaja muisti tietysti äidin ja minut. Hän näki äidin totaalisen väsymyksen ha ohjasi äidin yhteen osastohuoneeseen ja antoi äidin nukkua väsymystään muutaman tunnin. Ennen sitä äiti soitti ilmeisesti isille ja kertoi tilanteen. Pyysi, josko hän tulisi hakemaan hänet muutaman tunnin kuluttua. Sitten äiti ainakin yritti nukkua, en tiedä millä menestyksellä. Sillä välin kotona isi soitti naapurin sedän paikalle laittamaan vielä nukkuvat veljeni kouluun ja vahtimaan vielä pienempiä siskojani. Sisaruksiani, jotka eivät tienneet mitään sairaalareissustani. Aamupalapöydässä sitten ihmeteltiin, harmiteltiin ja yritettiin ymmärtää, mitä yöllä oli tapahtunut.

Aamulla minä heräsin (en tiedä aikaa) vähitellen leikkauksesta. Kesti hetken ennen kuin tajusin, missä oltiin ja mitä oli tekeillä. Sitten se tuli, viha ja suru yhtä voimakkaina. Taas minä olen täällä. Taas sama h*ton sairaalaviikko letkuineen, tippoineen, katetreineen ja kipupumppuineen edessä. Voi saakeli. Teki mieli itkeä, mutta en jaksanut. Olin niin totaalisen väsynyt. Myöhemmin oltuani täysin tällä maailmankartalla kuulin, että leikkaushaavaani oli tullut kiinnikkeitä edeltävästä leikkauksesta. Nämä kiinnikkeet olivat tarttuneet ohutsuoleeni ja saaneet sen kuolioon 25 sentin matkalta.
   Hoito eteni edelliskerran tavoin. Sain kaikki letkut ja härvelit pois samassa tahdissa kuin viimeksikin. Mullahan oli siinä mielessä jopa helppoa, kun tiesin esim. miten sängystä tulee nousta tuollaisen leikkauksen jälkeen. Ei tarvinnut opetella kaikkia juttuja uusiksi, se helpotti paljon. Osasin olla realistinen toipumiseni suhteen.
   Fyysinen parantuminen menikin aika hyvin ja joutuisasti ajatellen sitä, että multa oli just poistettu suolta reilun parinkymmenen sentin verran. Toki ensipäivinä oli hyvinkin heikossa kunnossa ja sen myös näki. Veriarvot (etenkin hemoglobiini ja tulehdusarvot) eivät kyllä olleet kuuden viikon takaiseen mitenkään priimaa, mun hemppa putosi johonkin 94 (naisten alin viitearvo 118) ja antibioottia meni koko sairaalaviikon ajan. Kotiin lähtiessä lyötiin rautaresepti käteen.  Mutta toisaalta, nyt tilanne olikin ollut paljon vakavampi ja suoleen oltiin jouduttu koskemaan. Ja kyllähän ne arvot levolla ja lääkkeillä korjaantuivat hyvin - rauhaisasti, mutta vakaasti.
   Toista oli henkisen puolen kanssa. Olin pettynyt kehooni. Olin vihainen Jumalalle ja mietin uskon jättämistä. Mietin, mitä mä oon tehnyt väärin. Miks mä jouduin tänne uudestaan? Oonko mä niin paska ihminen, et oon oikeesti ansainnut tän? Eiks Jumalan ois pitäny pitää huoli, etten joudu sairaalaan uudestaan? Mitä mä olin yläkerran herran mielestä tehnyt niin väärin, että laittoi mut taas Jyväskylään makoileen? Lisäksi olin tosi väsynyt monta päivää siellä kriisihuoneessa annetuista lääkkeistä. Äiti oli ympyröinyt mulle lehdestä mielenkiintoisia ohjelmia, joita voisin katsella. Aloitin, mutta joka kerta havahduin lopputekstien kohdalla. Olin nukahtanut. Sekös ärsytti ja harmitti vielä lisää. Eikö musta ole edes telkkaria katsomaan?
   Masennuin kyllä hetkiseksi aika pahasti. Kukapa ei? Mä olin just päässyt taas normaaliarkeen, palannut kouluun ja saanut kaikki kiinni koulutehtävissä. Sitten matto vedettiin jalkojen alta uudemman kerran. Mua ei ilahduttanut oikein mikään. En pystynyt katsomaan, kun joku söi huoneessa. Mulla oli tosi paha olo, henkisesti. Halusin kotiin ja kavereiden luokse kouluun, mutta tuntui, ettei mun olisi sielläkään hyvä. En tiennyt, olisiko missään mitään paikkaa, missä olisin onnellinen. Päivät oli pitkiä odottaa vanhempia ja sisaruksia käymään, aivan liian pitkiä. Ei ollut intoa tehdä helppojakaan koulutehtäviä, joihin kyllä olisi ollut voimaa sängyn pohjallakin. Mulla ei ollu intoa parantua, muttei myöskään jäädä sairaalaan. En tiennyt, miten päin olla.
   Sitten jotenkin asia purkaantui. Yhtenä kertana itkettiin äidin kanssa molemmat mun pahaa oloa - mulla oli paha olla ja äidillä oli paha olla, kun näki esikoisensa kärsivän. Normaalisti kun mulla on sisua kyllä kääntää asia kuin asia voitoksi. Nyt olin hiljainen ja aivan muissa maailmoissa. Sen olivat kyllä hoitajatkin huomanneet edelliskertaan verrattuna. Mutta pitkään yritin vain pitää kestohymyä yllä, vaikken olisi jaksanutkaan. Ajattelin, että kyllä se tästä, vaikkei se siitä.

Tuon itkuhetken jälkeen puhuin yhdelle sairaanhoitajista, voisinko puhua psykologin kanssa. Äiti soitti sukulaiset läpi ja kehotti tulla piristämään mua pian sairaalaan, että mun olo kohentuisi. Monet kun olivat ajatelleet tulevansa moikkaamaan mua sitten, kun pääsisin kotiin. Oli perjantai-ilta, joten psykologi oli tavattavissa vasta maantaina. Mutta seuraavien kahden päivän aikana mun luona ravasi solkenaan vieraita, esim. kaikki tädit puolisoineen, kummitäti ja mummut ja papat. Jos joku heistä ei ollut paikalla sairaanhoitajat tulivat juttelemaan ja pelailemaan. Tässä kyllä täytyy mainita, että sairaanhoitajat lastenosastolla olivat huippuja, oon kyllä todella kiitollinen heille! He tsemppasivat, lohduttivat ja hauskuuttivat - tekivät kaikkensa mun hyvinvoinnin eteen. Se työ, mitä he tekevät, on kullanarvoista.
   Viikonlopun aikana huoneessani ollut ihmisvirta sai mut hyvin iloiseksi ja masentuneet fiilikset hälvenivät. Sain kuitenkin vielä maanantaina tavata psykologia, jonka kanssa kokemustani käytiin läpi. Maanataina psykologin käynnin jälkeen pääsin lähtemään kotiin. Oli syyskuun 27. vuonna 2010.
   Kotona olin vielä jonkun aikaa sairaalasta tulon jälkeen. Opettajat lukiossa olivat hyvin huomaavaisia ja joustavia. Täysipäiväisesti palasin kouluun syysloman jälkeen. Siihen asti kävin istumassa tunnin siellä, toisen tuolla oman vointini mukaan. Istuminen on nimittäin aika rankkaa, kun on 2 kertaa menty lyhyen ajan sisään vatsalihasten läpi! Ruokavalio oli leikkauksen jälkeen muutaman viikon helposti sulavaa. Sekin vaikutti osaltaan siihen, että olin toipilasvaiheessa aika pitkään. Jääkaapistamme löytyi myös paljon suklaamannapuuroa, koska mun paino oli tippunu tosi rajusti sairaalassa. Taisin painaa just ja just 40 kiloa, eli sairaalassa paino putosi viiden kilon verran.
   Tämä sairasteluaikani oli rankka minulle ja perheelleni. En tiedä, miten se vaikutti  esimerkiksi sisaruksiini, mutta varmasti vaikutti. Pienin siskoni ei muista sairasteluani, vaikka hän se taisi tokaista leikkauksen jälkeen "Siukulla on vetoketju mahassa!"  Ehkäpä ihan hyvä, ettei muistakaan. Vaikka välillä arpeni nouseekin hänen kanssaan puheeksi. Että mistä se vetoketju nyt olikaan peräisin.
   Rankkuudestaan huolimatta selvisimme, kaikki. Pitkään ajattelin, että turha toipua, joudun taas sairaalaan. Mutta en joutunutkaan. Sen sijaan aloimme pikku hiljaa taas keskittymään elämiseen - voimakkaammin kuin koskaan aiemmin.   

Arpi ennen ja jälkeen. Aluksi vihasin sitä. Nyt olen kiitollinen siitä - ilman sitä en olisi tässä.

Tässä tämä tarina nyt olisi. Pitkä, hurjilla juonenkäänteillä ja kyynelillä varustettu. Tätä kirjoitin itse välistä kyllä niin kyynelten lävitse, että hädin tuskin näin, mitä kirjoitin. Halusin kuitenkin jakaa nämä tarinat kanssanne. Tuo viisi vuotta mitä tänään tulee tästä vikasta leikkauksesta täyteen, on mulle merkittävä rajapyykki. En tiedä täysin, miksi. Ehkä siksi, että tässä oltiin niin lähellä kuolemaa, ettei tosikaan. Jotenkin sitä osaa arvostaa tämän kautta omaa elämäänsä, kun tietää että voisi olla toisinkin. Siksi keskittykäämme nauttimaan elämästä täysillä, nyt ja tässä!

~ Roosa ~