Carpe diem

Oli nauru, oli hymy

oli sateenkaari

Oli vain yksi päivä, oli vain se hetki

oli ikuisuus

Oli unelma

jota kohti kurkottaa

Oli luottamus sen saavuttamiseen

Oli rohkeus

olla juuri sellainen kuin on

Oli ystävä, oli sielunsisko

oli yksi kahdessa ruumiissa

- pohjimmiltaan

Oli lupaus, oli itsestäänselvyys

Aina silloin kun tarvitset

Jäi vain puolet, jäi vain tyhjyys

jäi vain verille lyöty sydän

Mutta jäi myös tehtävä, lupaus, elämänehto

Vain tämä tunne, vain tämä hetki

ei muuta ole

Taistellen tanssittava elämänrtki

Periksiantamaton tahto

kohti unelmaa

Kun ovi sulkeutuu

puolikkaasta tulee taas kokonainen

Eikä kaduttavaa ole

Kaksi vuotta sitten olin autuaan tietämätön, että minulle hyvin tärkeä ystävä oli ottanut enkelin kädestä kiinni ja antanut johdattaa perille. Olin autuaan tietämätön, etten enää ikinä näkisi häntä - en tässä todellisuudessa.

   Se oli meille niin tuttu tauti, epilepsia. Ystävälläni se oli pahempi ja salakavalampi kuin omani. Ystäväni päätti ottaa päiväunet, eikä enää herännyt.

   Seuraavana päivänä, kun saimme vuosiluokkamme kanssa tietää, että meille niin rakas ystävä oli kuollut epiepsiakohtaukseen, järkytyin. Järkytyin jo pelkästään tiedosta, että rakas ystäväni oli nukkunut pois, mutta eniten järkytyin siitä, että se oli ollut epilepsiakohtaus, eikä esimerkiksi auto-onnettomuus. Kun muut rupesivat itkemään, minä olin niin shokissa, etten saanut kyyneltäkään rutistettua ulos. Kysyin itseltäni vain uudestaan ja uudestaan "voiko epilepsiaan kuolla?" No, ilmeisesti voi. Ja kyllä ne kyyneleet lopulta minunkin silmäulmiini ilmestyivät - ja itkua on riittänyt kyllästymiseen asti.

   Surutyö on ollut valtava, eikä se varmasti ikinä lopu. Suren ja pidän sydämessäni ystäväni paikkaa koko lopun ikäni. Se, että nuori, kaunis, nauravainen ja älyttömän elämänhaluinen ihminen kaapataan tästä maailmasta pois, tuntuu kohtuuttomalta. Ei sellaista voi ymmärtää, ei ehkä koskaan.

   Onneksi me kuitenkin saimme tuntea hänet. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain tuntea hänet kuuden vuoden ajan. Ja vaikka se kuusivuotinen kutistuu yhä pienemmäksi ja pienemmäksi murto-osaksi elämääni vuosien kuluessa, niiden vuosien merkitys on, pysyy ja kasvaa. Sain tuntea ihmisen, jolla oli sama sairaus kuin minulla, sain kertoa kokemuksistani ihmiselle, joka ymmärsi kaiken sen mitä kerroin. Vaikka en itse saanutkaan yhtään kohtausta tuntemisemme aikana, tiesin, että minulla olisi aina joku, jolla puhua sairaudestani, jos tarve sitä vaatisi. Ja ystävälläni oli minut, jonka kanssa sai jakaa monet ilot ja surut sairaudestamme. Ja paljon muutakin, sillä elämää oli epilepsiasta huolimatta - tai juuri sen vuoksi. Kunpa olisin voinut ottaa häneltä kohtauksia itselleni - vaikka sen viimeisen.

   Ystäväni auttoi minut selviämään yläasteen koulukiusaamisesta jotenkin kokonaisena - ilman häntä keräilisin itseäni varmasti vieläkin lattialta. Hänen luotaan lähdin aina iloisempana kuin olin sinne mennyt. Hän antoi onnen potkuja takapuoleen ja sai hymyilemään surullisempanakin päivänä. Hän sai minut uskomaan, että unelmia voi oikeasti toteuttaa. Ja ennen kaikea, hän oli aidosti sellainen kuin oli - rohkea ja täynnä elämää.

   Näen hänet vieläkin sieluni silmin juoksemassa punainen tukka hulmuten koulumme käytäviä porukasta porukkaan. Hän oli kaikkien ystävä. Jokainen oli hänelle tärkeä.

   Hän toitotti meille aina mottoaan "Elämä pitää elää täysillä loppuun saakka, sillä koskaan ei voi tietää milloin loppu tulee" Ja hän todella eli mottonsa mukaan - täysillä viimeiseen henkäykseen saakka. Hän sai elää onnellisen ja täyden elämän, eikä varmasti jäänyt katumaan mitään.

   Ja vaikka suru onkin valtava, tiedän ettei ero ole ikuinen. Vielä me tapaamme. Saimme nähdä, kuinka ystävämme kannettiin valkoisessa arkussaan autoon ja auto lähti liikkeelle. Me jäimme vilkuttamaan. Näin saattelimme rakkaamme pitkälle matkalle, jossa hän saa nauraa ja riemuita ikuisesti. Ja me muut liitymme hänen matkaseurakseen kukin vuorollamme. Siihen asti pidämme ikävää ja elämme hänen mottonsa mukaan - täysillä loppuun asti.

 Rakasta ystävää aina lämmöllä muistaen

~ Roosa ~



Pääsiäisen kuvasaaste

Meillä oli oikein ihana perhepääsiäinen. Saatiin viettää yhdessä aikaa syöden, pelaten, ulkoillen ja löhöten illat telkkarin ääressä. Sunnuntaina näin muutamaa ystävääni Carcassonne-pelin merkeissä - oli kiva nähdä porukalla pitkästä aikaa! :) Eilen palauduin ysin pintaan kämpille ja tänään ollaankin taas arjessa kiinni. Onneksi pian on taas vappu ja seuraavat lomat edessä - niitä odotellessa ;)

Mitä kuului teidän pääsiäiseen? Toivottavasti se on ollut aurinkoinen :)

~ Roosa ~

Vamma&pääsykokeet - sisään vai ulos?

Minähän hain yliopistohaussa Joensuun yliopistoon teologian opettajalinjaa ja kulttuurilinjaa opiskelemaan. AMK-haussa taas (priorisointijärjestyksessä) Ylivieskaan yhteisöpedagogiksi-kirkon nuorisotyönohjaajaksi, Järvenpäähän sosionomiksi-kirkon nuorisotyönohjaajaksi ja Pieksämäelle sosionomiksi. Eniten haluaisin tonne Ylivieskaan, jossa saan yhteisöpedagogin papereiden lisäksi kirkon virkaan oikeuttavan koulutuksen. Tokana on varnaankin toi Joensuu.

   Yhden välivuoden kohta kokeneena tiedän, että opiskelupaikka ei ole nykypäivänä itsestäänselvyys ja mistä sen opiskelupaikan ikinä sitten saakin, on se kullanarvoinen. Silti jokaisella opiskelemaan ja ammattiin haluavalla on varmasti se ykköstoive - mulla se on toi Ylivieskan vaihtoehto. Eli oon päättänyt, että mistä ikinä sitten saankin sen opiskelupaikan (esim. Joensuusta), tulen hakemaan niin monta kertaa uudestaan, että pääsen tuota kirkon nuorisotyötä opiskelemaan. Sinnikkyys palkitaan lopulta - toivottavasti.

   Mun hakuvalintoihin vaikutti myös hirveästi taloudelliset seikat. Mun vanhemmat eivät tule mun opiskelua maksamaan, kun kotona on 4 alle täysi-ikäistä lasta vielä reilun kolmen vuoden ajan. Ja sittenkin niitä jää vielä jäljelle kolme. Meidän iskällä on ainoastaan vakituinen työpaikka UPM:llä. Äiti on työtön/tekee pätkätöitä opettajana milloin missäkin. Tällä hetkellä äiti on Jyväskylässä Valmennuskeskuksella töissä preppaamassa lääkikseen hakijoita. Ja eihän tuosta UPM:n tilanteesta koskaan voi tietää. Kuitenkin toivon, että iskä pystyy eläkeikäänsä asti siellä työskentelemään.

   Iskä on luvannut maksaa mun netin ja puhelimen siihen asti, kunnes valmistun johonkin ammattiin. Olen siitä todella kiitollinen. Muuten oon tähän mennessä kaiken pystynyt maksamaan itse. Haluan pystyä siihen myös jatkossa opiskeluaikoinakin. Taloudellisesti parhain opiskelukaupunki olisi Ylivieska, jossa on opiskelija-asuntosäätiö, jonka vuokrat ovat 200-400 euron luokkaa kuussa ja vanhin peruskorjattu rakennus taisi olla vuodelta -96. Sieltä ois myös hyvät mahdollisuudet saada opiskelijayksiö. Minä kun oon tämmöinen sosiaalinen erakko, joka tarvitsee sosiaalisuuden vastapainoksi oman tilan ja rauhan. Muissa kaupungeissa vuokrat onkin sitten jo 500 euron kieppeillä eikä opiskelija-asuntosäätiöitä välttämättä ole, joten osaatte varmaan arvata, kuinka paljon sinne huvittaisi lähteä opiskelemaan?

   Sitten vähän siihen, mihin otsikkokin viittaa. Eli mun ja perheenkin paljon miettimään seikkaan eli vammaani ja sen vaikutukseen pääsykokeissa. Älyllisestihän mussa ei oo mitään vikaa, enkä usko, että opiskeluaikoina mulla olisi älyttömiä vaikeuksia suorittaa opintoja eteenpäin. Suoritinhan peruskoulun ja lukionkin normaalin opsin mukaan ilman henkilökohtaista avustajaa. Lähinnä mua hirvittää noi pääsykokeet AMK:n puolella. Mullahan on todettu kuulunprosessoinnin hitaus, eli etenkin vieraissa kielissä, mutta jonkin verran myös suomen kielessä mun kuullun ymmärtämisen käsittely on hitaampaa. Kelaan ikäänkuin sellaista vanhan ajan c-kasettia päässäni monta kertaa uudelleen ja uudelleen, ennen kuin löydän sen oleellisimman tiedon ja pystyn vastaamaan oikein. Mutta kyllä on myös huomattu se, että ennen kuin pääsen tehtäviin "kiinni", mä käsittelen kaikkea hirmu kokonaisvaltaisesti. esimerkiksi viime vuoden teologian pääsykokeissa muut lähtivät kirjoittamaan esseetä heti kun tehtävänannon saivat eteensä - mulla kesti varmaan 5-10 min. ennen kuin aloin kirjoittaa mitään. Käsittelin ja mietin sitä vastauksen rakennetta ja tehtävänantoa niin kauan.

   

Mullehan haetaan nyt sitten lisäaikaa pääsykokeisiin tonne AMK:n puolelle. Soveltuvuuskokeissa mä pääsin tehtävissä vauhtiin siihen mennessä kun jo aikamerkki soi. Olin ihan hilkulla päästä psykologin haastatteluun, joten uskoisin, että lisäajalla voisi olla suurikin vaikutus pääsykokeiden läpäisemiseen. 

   Hakuvaiheessahan kysytään sitä, onko mitään sairautta, mikä estäisi opiskelun. Pistin, että ei ole. Oon paljon miettinyt sitä, pitäisikö mun kertoa tästä pääsykokeiden haastatteluvaiheessa vai ei. Oon puhunut, että mun on henkisesti aina paremipi olla, kun ihmiset tietää mun vammasta. Tiedän myös, ettei ketään saa jättää valitsematta sairauden takia. Varsinkaan, jos sairaus ei estä opiskelua. Ja kun mun mielestä IP ei minun kohdallani estä opiskelua ja ammatissa olemista. Jos vammaan liittyen kuitenkin kysytään jotain haastattelu(i)ssa, varmaankin kerron. Muutenhan valehtelisin ja se olisi mielestäni todella väärin. Silti tähän asiaan liittyvät mielipiteeni vaihtelevat päivittäin. 

Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella blogiani lukee monta ihmistä, jotka omaavat samoja/samankaltaisia sairauksia kuin itselläni on ja ovat opiskelleet ja päässeet ammattiin tai sitten ovat jo työelämässä.  Kerroitteko te vammastanne oma-aloitteisesti pääsykokeissa vai puhuttiinko asiasta ollenkaan? Miten tieto vammasta/sairaudesta otettiin vastaan? Onko sairaus vaikuttanut opiskeluun? Jos on, miten? Kaikki tieto tälle opintoja kohti kurkottavalle naiselle on kullanarvoista. Auttakaa naista mäessä!

~ Roosa ~

Pääsiäisen viettoa

Eilen päättyi yksi kiireellinen työviikko ja vaihtui neljän päivän lomailuun. Kiirastorstain messun kautta sitten porukoiden luokse pääsiäisen viettoon.

   Meille on siis äidin ja mummun (äidinäiti) kanssa muodostunut tavaksi käydä kiirastorstain messussa. Ikään kuin sitten siitä laskeudutaan pääsiäisen viettoon. Muuten ei kylläkään uskonnollisuus näy meidän pääsiäisen vietossa. Itsellä toki on uskonnollinen vakaumus (ja veljellä - kai?), mutta muu perhe onkin sitten ihan vain tapakristittyjä. Pääsiäisenä on tärkeintä viettää perheen kanssa yhteistä aikaa, syödä pääsiäismunia ja olla vaan. Mitään perinteisiä juhlaruokiakaan meillä ei ole - tarkoitan tällä lammasta. Sillä kyllähän meillä perinteitäkin on, joista ainakin me lapset hauamme pitää kiinni. Pääsiäisenä me haluamme syödä linnunpesiä ja pashaa. Mämmit voi jättää suosiolla iskälle. Linnunpesät ovat ihan jotain muuta, kuin mitä nimi antaa ymmärtää - yksinkertaisuudessaan ne ovat lihapullia, joiden sisälle on laitettu keitetty kananmuna. En ihan kehdannut osallistua eilen opehuoneen keskusteluun pääsiäispöydän guormet-ruoista :D Totuus on, että kukaan meistä lapsista ei varmasti pitäisi lampaasta ja olemme niin perinteistä kiinni pitäviä, että ei hevillä luovuttaisi perunamuusista ja linnupesistämme...

   Tänään ollaankin oltu yhdessä, paitsi veljeni, joka tulee tänään kaverinsa luota yökylästä ja iskä lähtee yöksi töihin. Ollaan pelailtu, käyty äidin ja siskon kanssa lenkillä sekä herkuteltu syklaalla, ambrosiankakulla ja banaanikakulla. Harvoin pelaamme lautapelejä, mutta jotenkin näin lomien aikaan, kun koko perhe (tai ainakin suurin osa) on koolla, otamme lempipelimme esiin ja alamme pelaamaan. Nytkin on viikolopuksi suunnitteleillä pelailla useampaa peliä ilman älylaitteiden piipitystä ja läsnäoloa. Keskittyä siihen, mikä on oikeasti tärkeintä - nimittäin toisiimme :) 

Mitä te teette pääsiäisenä - onko teillä perinteitä, joista haluatte pitää kiinni?

Viettäkää rauhallinen ja iloinen pääsiäinen! :)

~ Roosa ~

Kreisit työpäivät = hullu viikko

Kulunut viikko on sisältänyt naurua ja kyyneleitä. Viime viikonloppu oli ihanan keväinen ja lämmin, oikein kutsui lenkkeilemään. Edes jäätävän kipeä rakko vasemmassa kantapäässä ei saanut mua pysähtymään (tosin lenkin jälkeen oli pakko hakea apteekista kaiken pelastava Compeed). Pääsykoekirja kolahti postiluukusta tiistaina ja eilen ja tänään sitä jo vähän lueskelin - huomenna alkaa kunnon pänttääminen ja oman lukusuunnitelman mukaan mun olisi mahdollista lukea se pääsiäiseen mennessä läpi. Pyrin siis siihen, että kun Joesuussa pitää olla ahertamassa kesäkuun alussa, niin siihen mennessä kirja olisi luettu kolme kertaa ja muistiinpanot tehty. Ja kyllä, uskon että tämä on mahdollista, vaikka aikaa onkin vähemmän kuin viime keväänä jolloin pääsykoekirja tuli myös luettua kolmesti muistiinpanoja unohtamatta ;) Ei tässä vaiheessa pääsykokeista enempää, sillä suunnitelmissa on kirjoitella viimeistään ensi viikolla enemmän mun kevään hauista ja pääsykokeisiin valmistautumisesta. Ja luulempa, ettei täällä kevään aikana tulla pääsemään pääsykokeista yhdellä tai kahdellakaan postauksella. :D
   Keskiviikko oli ihan kreisi työpäivä. Ajattelin, että kaikki menee niin kuin ollaan ohjaavan opettajan kanssa puhuttu, mutta musta tuntuu, mitä lähemmäs koulujen loppumista mennään, sitä enemmän käsikirjoitukseen tulee aukkoja, jossa on vaan pakko improvisoida. Eli aamu alkoi yhden oppilaan palaverilla, jossa olin osallisena. Tämä oli ainut kohta päivästä, joka kuului kässäriin, muu olikin sitten iltapäivän viimeisiä tunteja lukuunottamatta aivan muuta. Palaverin jälkeen pojan luokalla oli liikuntaa, muta poika oli unohtanut liikkavaatteet kotiin. Siispä minä juoksen ottamaan matikan kopioita hänelle. Olen jo sillä hetkellä myöhässä seuraavalta tunnilta. Kun sinne ehdin, tunnin ope sanoi, että voin rauhassa mennä järjestelemään kuvisluokkaa. Huokaus, ihanaa hiljaisuutta. No, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä ohjaava ope juoksee mua vastaan ja pyytää tekemään uudelle oppilaalle lukujärjestyksen. Suunnitelman muutos, lukujärjestyksen teko. yritän ensin käsin, muta pian luovutan ja teen koneella (kiitos Excel!). Lähdetään luokkaan jääneen pojan kanssa syömään. Poika välkälle, minä jatkan lukujärjestyksen loppuun. Välitunti loppuu. Ajattelen, että menen nyt edes tunniksi sinne kuvisluokkaan. Olen juuri lähdössä, kun yksi toinen ope tulee huikkaamaan mulle "niin, sähän pidät mun ussan tunnin tänään klo. 12." Ai pidänkö? Ei mulle vaan oo ilmoitettu mitään :D Siispä kuvisluokka unholaan ja tää ope antaa selittää mulle ussan tunnin kulun. Perehdyn ja valmistelen tuntia loput puolituntia. Luojan kiitos, aihe oli mulle tuttu ja omalla mukavuusalueella, elikkäs pääsiäisen tapahtumat palmusunnuntaista Jeesuksen tuomitsemiseen. Kahdeltatoista hihkaisen pienellä huumorilla ohimennen ohjikselle, että et sit tällaista maininnut. Tämä pahoittelee ja kiittää joustavuudesta. Ussan tuntia pitämään. Luokka on tuttu, muttei mikään helpoin tapaus, tunti kuitenkin kunnialla läpi. Ja tunnin jälkeen päivän eka tauko. Olen mahdollisimman tyyni, hengähdän rauhassa ja toivon, ettei kukaan tule minkään kopiointityön kanssa mun luokse. Ei tullut. Ja ihana ohjis antoi mulle seuravaksi tunniksi hiljaista työtä, jossa voi laittaa aivot narikkaan ihan suosioilla - leikkaa ja liimaa. Viimeinen tunti, enkkua. Sekin onneksi sanisten ja Herran siunauksen tarkistusta. Ja eikuin kotiin! Selvittiin, mutta toivon, ettei yksikään pallo jäänyt tuolta päivältä ilmaan - niin monta muuttujaa oli matkassa.
   Yöllä tapahtumarikas päivä sitten palkittiin - ensiapuun migreenissä. Tosin ea-keikkaa ei olisi tarvittu, jos mun lääkereseptitasku ja sen myötä KELA-kortti olisivat olleet tallessa. Sain itkupotkuraivarit, vaikka etittiin ystävän kanssa vaikka kuinka pitkään. Joten sain palkaksi tuosta parusta ja jalanpoljennasta niin kovan migreenin, ettei mun vanhat, eri migreenilääkkeet tehonneet. Oli pakko turvautua ensiapuun, jossa sain tällä kertaa tosi nopeaa ja hyvää palvelua. Pyysin Imigrania, joka siis mulla muuten on käytössä migreenikohtauksiin (joita ei mulla pitkään aikaan ollutkaan) ja sain sen. Kyseessä on siis nopeavaikutteinen, mutta pahanmakuinen nenäsumute. Lisäks ne antoi jonkun piikin. Tunnin kuluttua ensiapuun saapumisesta lähdin hyvillä mielin kotiin ja torstai menikin saikkua pidellessä. Mutta sainpahan uudet reseptit ensiavusta hukkuneiden tilalle ja uusi KELA-kortti saapuu luokseni kahden viikon kuluessa. Jos tästä huumoria haluaa löytää, niin onhan noi uudet KELA-kortit paljon hienomman näköisiä kuin ne vanhat :D
   Tämä päivä onkin olut sitten onneksi normaali työpäivä. Hienoa, niitä normaaleja työpäiviä lisää, niin tämä migreenipotilas pysyy tolpillaan ja menossa mukana. Tosin, mikä sitten on normaalia...

Teille lukijoille toivotan aiheeseen liittyen normaalia, tasaista viikonloppua, sillä itse pyrin ainakin sellaisen viettämään tämän aikas vauhdikkaan työviikon jälkeen - niin normaalin, kuin pääsykoekirjalta pystyy! ;) 

~ Roosa ~