Luukku 10: Todennäköisesti se vain on niin.

Tämän kirjoittaminen pelottaa minua. Tiedän kuitenkin, että tämä tulee kirjoittaa. Tämän jälkeen haluat ehkä lohdutella minua sanoilla, mutta valitse ne tarkoin. En ehkä halua kuulla niitä. 
   Sillä jos oikeasti näkisit ja tietäisit, voisitkin ehkä ymmärtää. Jos oikeasti näkisit kaiken alle ja pääni sisäpuolelle. Tai sitten et. 
   Tulet ehkä sanomaan, että olen väärässä, mutta mistä sinä voit oikeasti tietää? Oletko sinä se, joka on kirjoittanut polkuni? Enpä usko. Jos viittaat kliseisiin uskomuksiin, miten sitten maassamme elää lukuisia määriä kaltaisiani ihmisiä, joiden joukkoon todennäköisesti itsekin kuulun ensi syksynä? Kerro minulle.
   Viittaat ehkä siihen, että olen niin ihana ihminen, että pakkohan sen on vielä muuttua. Pakkohan minun on saada se, minkä muutkin ovat saaneet. Mutta entä jos olenkin liian ihana, liian huolehtivainen ja ennen kaikkea - aivan liian vahva? Entä jos ne kaikki minun ominaisuuteni, joiden olen kuullut tuhansia kertoja olevan parhaimpiani, ovatkin kääntyneet minua vastaan?
   Olen myös alkanut pelätä sitä, liiaksikin. Mitä pidemmälle ja kauemmaksi elän ilman tuota, minkä näen tapahtuvan koko ajan muille ihmisille ympärilläni, sitä enemmän alan sitä kammoksua itseni kohdalla. Se saa minulle samaan aikaan aikaiseksi ikävän tunteen ja jäätävän oksennusrefleksin. 
   Aluksi luulin, että riittäisi kun antaisin itselleni aikaa. Asetin jopa vähimmäisrajan - sitten kun mulla on hampaat. Asetin tuon saman rajan, kuin niin monelle muullekin asialle. Se ei kuitenkaan tunnu riittävältä, mitenkään. 
   Se olisi myös äärimmäisen väärin toista kohtaan. Antaa toisen tulla tähän, kun itse olen niin äärimmäisillä lommoilla ja suorastaan pakokauhun vallassa. Minun takiani yksikään toinen ei saa mennä rikki. En antaisi sitä ehkä ikinä itselleni anteeksi. Tai jos tulisikin, varottaisin enemmän kuin kahdesti. 
   Eniten ehkä minua surettaa perheeni puolesta.Tulen ehkä pettämään odotuksia, salaisia toiveita. Anteeksi. Minusta ei ehkä vain ole tähän. Anteeksi isi, et todennäköisesti tule saattelemaan minua alttarille. Onneksi en ole ainut tyttäresi, vaan sinulla on kaksi muutakin mahdollisuutta. Anteeksi äiti, en ehkä tule koskaan esittelemään sinulle omaa ananasmiestäni. 
   Sillä olen joka päivä epävarmempi siitä, haluanko parisuhdetta. Joka päivä vieroksun sitä yhä enemmän. Välillä pieni toivon kipinä valtaa mieleni ja käsken itseni rauhoittua, olla pitämättä kiirettä. Mutta sitten vilun ja kammon väreet menevät pitkin selkärankaani ja suljen portit toiveilta. 
   Toiset suunnittelevat valmistumisen jälkeen vuosien työuraa, omistusasuntoakin ja ulkonmaanreissuja rakkaansa kanssa. Jossain vaiheessa ehkä lapsia Mutta jos ei niitä, niin sitten lemmikkejä.

Minä ajattelin valmistumisen kynnyksellä lähteä käymään Stokiksessa veljeni kanssa. Ja kun saan paperit pihalle ja muuttolaatikot pois Ylivieskan kämpästäni, maksan itseni terapiaan. Kolmen vuoden päästä pääsen onneksi aloittamaan adoptioprosessin.

~ Roosa ~