Valitusvirsi...

Varokaa, tästä voi tulla pitkä!

 

Taustaa: Pari vuotta sitten mulla todettiin migreeni. Koululääkäri lähetti Jyväskylään neurologille. Puolitoista vuotta siitä taaksepäin lastenneurologian polille ja iki-ihanalle neurologille oltiin sanottu heipat kiitollisuus äänessä kuultaen. Tämä lastenneurologini sanoi tuolloin, että puolentoista vuoden kuluttua,mulle tulisi Jyväskylään aikuisten neurologian puolelle neurologin aika. Ei ollut tullut vielä silloin kun migreenin vuoksi Jyväskylään lähetettiin. Tämä "migreenilääkäri" ehdotti, että siirtäisivät mun koko hoidon ja kuntoutuksen kotipaikkakunnalleni. Oltiin vanhempieni kanssa ihan iloisia, saadaan asiat hoitumaan ihan tässä lähellä ja enää vaan hammasjutut Jyväskylässä.

 

Asiat kuitenkin pissi, eikä ihan vähääkään....

 

Näin kotipaikkakunnalla: neurologi maan huippuja. suostu ottamaan kantaa kuitenkin vain mun lääkityksiin!!!!!!! Siis ei mitään CP:n tai koko tän Incontinentia Pigmentin hoitoon. Siis itse tautiahan ei voi poistaa, mutta siis kuntoutusta tarvitsen just tohon CP:hen. Mutta ei, ei kertaakaan ole katsonut mun ryhtiä, jalkojen liikkuvuuksia, lihasvoimia jne niin kuin Jyväskylässä. Ja mikä ironisinta - mun kaikki paperit ei siirtyneet Jyväskylästä kotipaikkakunnalle, jouduttiin käymään skannaamassa niitä tk:hon monta kertaa. Kun olin ollut kotipaikkakunnan listoilla puoli vuotta, mitä postiluukusta kolahtaakaan? Kutsu Jyväskylän aikuisten neurologian vastaanotolle - tieto ei ollut sittenkään kulkenut. Ilmoitettiin, että olen täällä listoilla, hoito tapahtuu täällä, ei Jyväskylässä. Silloin kaikki vielä vaikutti menevän hyvin. Ei ihan mennyt, mutta ajateltiin, että mennään tää n. vuoden murrosvaihe, sitten opiskelupaikkakunnalla laitetaan kaikki kuntoon. Nyt jälkeenpäin sanottuna meidän ois pitänyt mennä takaisin sinne Jyväskylään...

 

 

Tilanne nyt: kaikki menee päin persettä! Tai siis nyt asiat alkaa selviämään, mutta antakaas kun selitän. Neurologini täällä ei koskaan siis ottanut kantaa muuhun kuin lääkitykseen, joka epilepsiassa oli kohillaan, mutta migreenissä ei juurikaan. Ei puhettakaan sen kannanotosta kuntoutukseen. Valitukset neurologin johtajalle ei juurikaan auttaneet. Neurologi määräsi vain uusia lääkkeitä mun migreeniin, kun edelliset ei auttaneet. Kertaakaan mua ei magneettikuvattu tai tutkittu muutenkaan, että onko tämä varmasti migreeniä. Hän oli asianosaava, ei puhettakaan, että olisi voinut sanoa vastaan! Mullahan on virheasento niskassa, josta kaikki voi oikeasti johtua, tai sitten tää on niiden kahden sekoitusta....argh!

   Kuntoutustyöryhmä on myöntänyt uusia fysioterapiakertoja mulle, mutta nyt kuntoutussuunnitelma pitäisi uusia syyskuussa. Missäs on neurologi? Vuorotteluvapaalla, eikä edes välttämättä palaa takaisin. Ja neurologeja täällä on tasan tämä yksi!!!
   Lisäksi mulle tuntu löytyvän epilepsialääkkeen nostosta estolääke myös tähän migreniin vai mikä sitten onkaan. ainakin päänsärkykohtauksia on paljon vähemmän. Neurologi käski pudoittaa takaisin 1½x2 puolen vuoden kuluttua 2x2 aloituksesta. Aloitin varovaisen pudotuksen juhannuksen jälkeen. Siitä lähtien mun elämä on ollut yhtä helvettiä. Olen positiivinen ihminen, en vähästä lannistu ja luovuta. nyt kuitenkin tuntuu, että elämänilo on mennyt. Makaan viikosta n. 5 päivää päänsäryssä, johon mitkään lääkkeet ei auta ja joutuu pelkäämään, kestääkö maksa enää kauaa. Yhtenä päivänä olin jopa ensiavussa tämän migreenin takia.

   Eilen torstaina olin normilääkärin vastaanotolla, koska halusin lääkitysasian (ja kaiken muunkin) kuntoon. Neurologia täällä ei ole, joten neuropkl hoitaja sanoi, että lääkäriaika ja lääkäri tekee lähetteen muualle, että asia saadaan kuntoon. Lääkäri onneksi teki lähetteen ja kirjasi, mitkä kaikki asiat täytyy hoitaa ja saada kuntoon. Mm. tämä migreeni (pitää selvittää mitä tää oikeasti on, onko esim. tensiopäänsärky?), kuntoutussuunnitelma ja joku lääkäri ottaa muutenkin kantaa mun CP:n tilanteeseen, VAMMAISTUKI. Mun pitäisi saada siis vammaistukea, mutten saa. Tajuttiin tuo vanhempien kanssa tuossa alkukesästä...argh! Miksei meille ole siitä puhuttu missään????

   Tämä päänsärky on nyt suurin mun elämää rajoittava tekijä. Ja oikeasti tarkoitan sitä. Koskaan ei voi tietää särkeekö aamulla päätä, tai jos ei särje, milloin se mahtaa alkaa. Olen joutunut perumaan työkeikkoja tämän takia. Haluaisin tehdä töitä, mutten tämän säryn takia vain voi! Niskat on koko ajan jumissa, mä tarttisin oikeesti eri ajat niskahierontaan ja jalkoihin fysioterapiassa. Koska tietysti noi niskajumit vaikuttaa päänsärkyyn. Lisäksi nämä CP:n jäykkyydet, joille ei pystytä suuria tekemään kun puolet mun 45 min. fys.ter.käynneistä kuluu niskojen hoitoon. Lisäksi tullut alkavaa nivelrikkoa ja sellaista. Mä sanon tämän nyt tosissaan, niin kuin sanottiin sille lääkärillekin torstaina:

 

Jos kohta joku ei ota kantaa mun tilanteeseen, niin mä en ole 20 vuoden päästä enää työkunnossa.

 

Ja arvatkaa kuinka pahalta se ajatus ja tieto tuntuu, kun elämä on vasta edessä? Niin pahalta, ettei tämän postauksen kirjoittamisen aikana kyyneliltä ole voinut välttyä - niin kuin ei siellä lääkärikäynnilläkään, kun kerrottiin äidin kanssa yhdessä tätä mun kohtaloa. (Onneksi lääkäri kuitenkin nyt ehdotti lääkityksen takaisin nostamista 2x2 ainakin tuohon neurologin aikaan asti. alkaa siis ehkä helpottamaan...)

 

Onko teillä kenelläkään lukiojoista mitään kokemusta tällaisesta/tämän tyyppisestä kohtelusta? Olisi jotenkin terapeuttista ja huojentavaa saada kuulla, etten ole yksin.

 

Nyt todella toivotaan, että kun n. kuukauden päästä pääsen  sinne neurologille (on muuten yksityinen!) ja kaikki alkaa järjestyä. Vaikka tuo ajatus mun syrjäytymisestä kuulostaa pahalta, en halua ajatella sitä liikaa. Nyt asioille on kuitenkin tapahtumassa jotain (toivottavasti hyvää). Varma mä voin olla vasta sen neurologin käynnin jälkeen. Siihen asti pitäkää varpaita ja sormianne pystyssä yhdessä mun kanssa, että tämä nainen saa vihdoinkin tarvitsemaansa palvelua ja kuntoutusta!

~ Roosa ~

Ps. Anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet...oon niin loppu ja vihainen ja turhautunut koko tilanteeseen, etten jaksa tarkistaa/välittää...



Tammerfest ja aikas täydellinen PMMP (!!!)

On tässä jotain hyvääkin tapahtunut vastoinkäymisien ohella - onneksi :)

   Olin siis lauantaina lapsuuden ystäväni kanssa Tampereella Tammerfesteillä! Upea reissu, anto jotenkin hirveen paljon iloa ja voimavaroja elämään, ihmissuhdekiemuran ja miltei jokapäiväisten päänsärkyjen/migreenien siivittämään arkeen. Onneksi tuolloin lauantaina niistä ei ollut tietoakaan :)
   Lähdettiin siis rakkaan ystäväni kanssa Tampereelle junalla alkuiltapäivästä, saatiin Sokos Hotel Villan sikahieno huone käyttöön klo. 15. Sitten syötiin paikallisessa pizzeriassa, hotellihuoneelle vielä kääntymään ja kohti Ratinaa.
   Paikalle päästiin just kun Jonne Aaron lopetteli. Istuttiin rinteeseen pinkkien muovikassiemme päälle ja alettiin kuunnella Jukka Poikaa. Hyvä oli, mutta omanlaisensa lavakarisma vaati totuttelua. Mutta ehdottomasti jatkan kyseisen artistin fanittamista. Tulihan Jukan fanipaitakin ostettua ;)
   Yötä kuunneltiin siinä hetki, hyvä tämäkin bändi. Biisit jopa tutumpia kuin Jukka Pojan, kiitos vanhempien levytarjonnan (meillähän kuunnellaan enimmäkseen kotimaista suomirockia ja -poppia). Vähän kyllä taas nauratti Ollin esiintymisasento - aina se jalat haara-asennossa ja jalkojen poljenta :D Yön keikan aikana vielä kierreltiin myyntikojuissa ja tarttuipa mukaan PMMP:n fanipaita ja vähän myöhemmin se Jukka Pojankin :) Käytiin siinä vielä anniskelu-alueella nauttimassa yhdet ja syömässä kunnon festariruokaa. Itsehän en siis paljoa tuota alkomahoolia juoda, koska pitää pystyä epilepsialääkkeetkin ottamaan...ja sitä paitsi: siellä ei ollut kuin omenasiideriä, joka mun makuun vielä just ja just meni. Kyllä tuli huomattua, että mä oon enemmän makeitten perään :D
    Irinan keikan kääntyessä puoleen väliin mentiin jo varmistamaan paikkojamme sen illan odotetuimman artistin keikkaa varten, ihana PMMP! Saatiinkiin ihan hyvät paikat läheltä lavaa. Sitten vain odoteltiin ja kuunneltiin Irinan loppukeikka :)
   Minähän olen siis PMMP:n suuri fani, jos joku ei sitä vielä ole tästä postauksesta osannut päätellä. Omistan kaikki CD:t, paitsi lastenlevyn (joka löytyy siskoiltani) ja Kovemmat kädet - albumista multa löytyy vain se kumipainos. Ikä ei ole koskaan riittänyt keikoille ja aikaisemmin yksi keikka jäi käymättä Paulan sairastumisen takia. Nyt kun bändi lopettaa syksyllä oli pakko päästä kuuntelemaan! Vielä taustalta löytyy yksi syy - mun rakas sielunsiskoni ja kohtalontoverini siis kuoli reilu vuosi sitten. Meillä oli unelmana lähteä heti kun 18 tulisi täyteen PMMP:n keikalle, oltiin molemmat faneja. Ystäväni kannusti unelmiin ja niiden toteuttamiseen. Hän myös piti itse kaikki lupauksensa. Ja vaikka meistä kahdesta vain minulle 18 tuli täyteen, halusin pitää oman osani lupauksesta, sillä ystävänikin piti omansa.  Niinpä minä kävin katsomassa sen PMMP:n keikan, enkä pettynyt. Vaikka tuntuikin siltä, että yhden ihmisen olisi pitänyt olla siellä kanssamme kiljumassa, huutamassa, tanssimassa ja laulamassa minä tiedän, että ystäväni teki sitä sydämessäni. Ja varmasti hän on minusta ylpeä, minä ainakin olen, en olisi uskonut pystyväni tekemään sitä ja vieläpä nauttimaan.

    <3Mutta minä tein sen ja nautin joka hetkestä! <3

~ Roosa ~ 

"Anna mulle edes yksi kunnon syy..."

Minun heikkouteni ihmisenä on jatkuva kärsivällisyys. Pystyn myös loppumattomiin ymmärtämään ihmisiä ja antamaan heille anteeksi pahimmatkin mokansa (joita ei kuuluisi antaa anteeksi..). Välillä joudun vaikeuksiin näiden piirteiden takia. Etenkin viime vuosina ihmissuhteita on kariutunut siitä syystä, että olen antanut ihmisten käyttää minua hyväkseen, omana pelinappulanaan ja kaatopaikkanaan, jonne kaataa kaikki murheensa. Viime viikolla tulin taas siihen pisteeseen, että oli vain pakko sanoa hyvälle ystävälle jäähyväiset kolmen ikimuistoisen vuoden jälkeen.
   Mietin kovasti, kertoako tästä asiasta täällä blogini puolella. Kirjoitan omalla etunimelläni ja kyllä minut noista kuvista tunnistaa jos on jotain tunnistettavaa. Ja jos ihmiset haluavat saada tietää asioista, niin sitä ei estä mikään. Kyllä niitä muitakin kanavia on totuuksien etsimiseen kuin tämä blogini. Päätin kuitenkin, että kerron.  Tämän entisen ystäväni etunimeä en tietenkään paljasta, enkä kerro henkilökohtaisimpia asioita ystävyydestämme. Se olisi mautonta. Ne jääkööt meidän kahden välisiksi asioiksi ja muistoiksi. Kerronkin ehkä tästä vain siksi, että tämä päätös lopettaa ystävyys oli erittäin vaikea ja radikaali. Kerron asiasta myös siksi, ettette te joutuisi ikinä tällaiseen tilanteeseen.
   Tutustuin tähän ihmiseen jo yläasteella. Meitä yhdisti yhteisen ystävän lisäksi yhteiset ryhmätunnit fysiikan ja kemian parissa sekä piakkoin hyvin samantapainen huumorintaju. Juteltiin paljon mesessä, facebookin tultua kuvioihin juttelu jatkui siellä. Kun peruskoulu loppui, pelkäsin, että tämä hyvä tyyppi katoaisi elämästäni. Lukion ekana talvena hän otti kuitenkin yhteyttä minuun, päätimme tavata jälleen. En olisi ikinä voinut uskoa, miten tärkeäksi hän minulle muodostuisi.
   Olen monta kertaa ihastunut ja paljastanut tunteeni joutuen vaikeuksiin..milloin on kiusattu, milloin välit on rikkoutuneet kokonaan. Sen vuoksi olin ajautunut tilanteeseen, jossa ajattelin, etten mitenkään kelpaisi vastakkaiselle sukupuolelle edes kaverina. Tämä ihminen sai kuitenkin hävitettyä päästäni tuon tuhoavan ajattelutavan - tunsin kerrankin olevani arvokas nainen, sellainen joka on hyvä omana itsenään edes jollekin, varsinkin miespuolisen silmissä. Pidimme hauskaa, käytiin Tampereella ostosreissulla, leffassa, hän kävi meillä, juteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja ennen kaikkea - jaettiin kipukohtiamme toisillemme ja yritimme auttaa toisiamme parhaamme mukaan. Vuoron perään nostimme toisemme ylös. Olin luottavinen tähän ystävyyteen - se kestäisi mitä vain, sillä meidän ei tarvinnut esittää toistemme seurassa. Saimme luottaa siihen, että jos toinen kaatuu, toinen nostaa toisen ylös. Ja taas jatketaan eteenpäin.
   Jotain särkyi kuitenkin heti aluksi, jotain, minkä uskoin sitkeästi korjaantuvan vielä joskus. Minusta tuntuu, ettemme olleet kuitenkaan niin tasaveroisia keskenämme, mitä minä uskoin koko ajan. Ystäväni tuntui vievän minua ensin kuin pässiä siinä kuuluisassa narussa. Minulle on aina ollut selvää, että kun sovitaan joku aika milloin nähdään, sitä ei peruta ellei pää ole kainalossa yms. Hän kuitenkin oli toista maata. Hirveän monta kertaa sain tekstiviestin, jossa hän perui tapaamisemme puolta tuntia ennen sovittua aikaa. Joskus viittä minuttiakin ennen. Monesti unelmani murskautuivat juuri kun niistä oli tulossa totta. Suunnitelmista mikään ei tuntunut koskaan toteutuvan - tai jonotusaikaa piti varata ainakin puoli vuotta. Usein myös hänen erittäin omituinen tyttöystävänsä ajoi ohitseni, monta kertaa minä sain väistyä hänen tieltään. eikä siinä mitään, totta kai tyttöystävä on ehkä läheisempi kuin ystävä. Mutta miltä silloin tuntuu, kun hän peruuttaa viime hetkellä sovitun menon ja myöhemmin saan tietää, että hän olikin lähtenyt käymään tyttöystävällään 200 km:n päässä? Ei hirveän kivalta, varsinkin kun on ensin valehdeltu tekevän jotain aivan muuta.
   Syitä siirtää tapaamisia riitti - milloin kyse oli terveyden reistailusta, milloin siitä, että joku toinen päivä saattaisi sittenkin sopia paremmin (vaikka sovittu päiväkin oli ihan ok). Loppujen lopuksi niitä "sopivia aikoja" oli erittäin niukasti.
   Kysymys herääkin, miksi annoin itseni tulla tähän tilanteeseen, miksi en lähtenyt jo aikaisemmin? Niinpä. Minä en tosiaankaan tiedä. Välillä ystävyydessämme oli todella hyviä kausia, jolloin kaikki meni todella hyvin. Välillä riideltiin tai minua alkoi ahdistaa, mutta niistäkin selvittiin. Kai minä sitten ajattelin, että huonot ja hyvät ajat kuuluvat ystävyyteen (ja niinhän se on), kyllä tämä tästä vielä - vaikka puolet vuodesta melkein menikin huonosti. Jaksoin ymmärtää ja uskoa, kuunnella murheita, joihin minulla ei vain ollut mitään kosketuspintaa. Jaksoin, vaikka toisaalta en olisi millään jaksanut. Ilmeisesti ihminen pystyy pettämään itseään aika pitkään.
   Viimeinen niitti tuli sitten niillä Himosfestareilla. Tämä poika oli luvannut mulle, että mennään yhdessä. Perjantaina kyselin sitten monelta nähdään. Mitä tämä tekee? Menee tyttöystävänsä kanssa, vaikka on luvannut mennä mun kanssa! En ollut kuullut sanaakaan tästä aiemmin! Ja mikä "parasta": "älä sitten näytä siltä (jos tavataan), että me tunnettais kovin hyvin. Mä kerron sitten X:lle joskus" Siis täh? Mun olisi pitänyt näytellä jotain, mitä en oikeasti ole, eikä hän ollut koko kolmen vuoden aikana kertonut tyttöystävälleen minusta, vaikka minä tiesin tyyliin kaiken. Pelännyt hänen mustasukkaisuuttaan...
    Niin minä sitten selitin, että tämä riitti mulle. Kirjoitin pitkän "jäähyväiskirjeen", jossa kerroin, kuinka tärkeä hän oikeasti mulle oli (eikä ne tunteet haihdu vähään aikaan) ja tämä oli se radikaalein päätös, mitä en olisi ikinä halunnut tehdä. Mutten halua enää satuttaa itseäni, tai kumpaakaan meistä.

Vaikka nyt harmittaa, niin tiedän, että lopulta tämä on oikein. Toivottavasti me molemmat opimme tästä ystävyydestä jotakin, minä ainakin. Ja myös niitä ihania muistoja tuli haalittua roppakaupalla - niitä ei sovi unohtaa! <3

Toivottavasti teillä lukijoillani on käynyt parempi onni ihmissuhteissanne. Parempaa alkavaa viikkoa kaikille! <3

~ Roosa ~

Liikunta&vamma

On tullut huomattua, että ikä ei tuo helpotusta CP:n suhteen. Tuntuu, mitä vanhemmaksi tulee (joo 18 onkin toosi vanha :D), sitä enemmän menet jökkiin ja jumiin joka paikasta. Vähän väliä saat olla venyttelemässä, kun takareisi tai pohjelihas jumittaa. Mutta se on tämän taudin luonne. Onneksi on kuitenkin yksi keino, joka vähentää iän myötä tulevaa kangistumista.
   Liikunta. Mitä enemmän liikun ja pyörin ja hyörin, sitä todennäköisemmin toi mun "huonompi puolikin" pysyy kondiksessa ja "mukana" päivän touhuissa. Liikunta onkin kuulunut mun elämään aina ja omatoimisen lenkkeilyn aloitin jo ala-asteen lopputaipaleella. En tykännyt yhtään joukkuelajeista (eikä ne edelleenkään ole herkkuani), joten löysin itseni omatoimisimpien urheilusuoritusten parista, kuten suunnistamasta, pyöräilemästä ja lenkkeilemästä. Enkä niistä ole luopunut. Joukkuelajeissa minut valtaa ehkä turhakin epätoivo siitä, olenko muille taakka, kun en ole niin hyvä. Pessimismi nostaa päätään. Mutta esimerkiksi suunnistaessa voit valita itse reittisi ja nopeutesi. Siinä saa olla oman itsensä herra, joka tuntuu ainakin minusta hienolta. Kukaan ei voi tulla sanomaan minulle pahaa sanaa omista valinoistani, sillä minä olen ne itse päättänyt. Oma päänsisäinen jälkipelihän on sitten oma juttunsa ;)
   Valitettavasti liikunta salakavalasti hävisi elämästäni lukioaikana, jolloin sitä todella olisi tarvittu. Lukion ihan ensimmäisinä päivinä minulle tehtiin kiireellinen suolistoleikkaus ja valitettavasti sain ekasta leikkauksesta komplikaatioita, jotka johtivat vielä kiireellisempään ja vakavampaan leikkaukseen 6 viikon päästä. Minut siis leikattiin kahdesti vajaan kahden kuukauden sisällä syksyllä 2010. Olin lähes puoli vuota yhteen soittoon liikuntakiellossa, enkä saanut nostella yli 2kg painavia esineitä yms. Se oli mulle kova paikka. Liikuntakiellon purkautumisen jälkeenkin piti aloittaa varovasti. Tulivat liukkaat kelit, jolloin ei uskaltanut juuri toipunut lähteä lenkkeilemään. Ja jotenkin sitä vain jäi yhä useammin neljän seinän sisälle, oli muka koulun takia niin kiireinen, ettei ehtinyt urheilla. Kakkosvuonna hemoglobiini-arvoni olivat todella alhaiset. Silloin äiti sanoi, että kannattaisi sen raudan syönnin lisäksi alkaa taas lenkkeilemään. Havahduin, niin tosiaan, se lenkkeily. Huomasin olevani aika huonossa kunnossa. Kolmosvuonna aloin ryhdistäytyä. Erityisesti lukulomalla pidin huolen, että tuli ulkoiltua ja urheiltua, että mieli saisi levätä lukurupeamien keskellä. Ja mikäs siinä mielen levätessä, kun asuu maaseudulla ja loistavat maisemat avautuu lähes joka puolelta - peltomaisemaa on joka puolella. :)
   Tämän kevään ja kesän aikana olen onneksi saanut huomata, että liikunta ei tunnu enää velvoitteelta, miltä se tuntui lukioaikana. Olen löytänyt taas sen liikunnan ilon, mikä mulla oli aikaisemminkin. Kunto on noussut ja CP:stä johtuva paikkojen kireys tai jähmeys ei tunnu enää haittaavan niin pahasti kuin ennen. Kyllä se liikunta vaan tekee niin hyvää keholle kuin mielellekin. Enää en ikinä aio päästää itseäni siihen kuntoon ja tilanteeseen kuin pari vuotta sitten - mä haluan elää vielä vuosikymmeninkien kuluttua mahdollisimman tervettä elämää vammani kanssa! :)

~ Roosa ~

Töitä, töitä, töitä...(ja hieman ajatuksia lapsista)

Päiväkodissa tuli leikittyä dominonappuloilla...

Nyt kun reilusti kesän puolen välin alkaa miettimään, niin onpa tämä kesä juossut sukkelaan eteenpäin! Ja jos nyt suoraan sanon, niin niitä "lomapäiviä" on ollut suhteellisen vähän. Lähes koko ajan on saanut juosta yhden sun toisen asian perässä.
   Kesän ensiviikot menivät pääsykokeissa. Kun ne loppuivat lähdin suoraan riparille isoseksi. Pari päivää hengähdystä, juhannus. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina töihin päiväkotiin, jossa tuli tehtyä 10 päivää töitä, hieman katkonaisesti kylläkin, mutta päivät tulivat tehdyiksi - viimeinen työpäivä oli perjantaina. Päiväkotitöiden välissä kävin siellä Tallinnan reissulla. Viime viikonloppu vapaa, tänään alkaakin sellainen loppukesän kestävä lastenhoitokeikkailu. Tällä viikollan tämä päivä, huominen, keskiviikko ja perjantai kuluvat lastenhoidon merkeissä kahdessa eri perheessä. Toiset on ihan naapureita (matkaa kotoa 2 km) ja toinen perhe on kanssa aikas tuttu siskojen srk:n lapsikerhon kautta. Laskin tuossa että tällä víikolla lapsia tulee hoidettua n. 22 h! Mutta onneksi jää siihen paljolle muullekin aikaa, esim. lauantaina lähtö rakkaan lapsuudenystävän kanssa Tammerfesteille :)
   Minähän olen siis kovin lapsirakas ihminen. Kolmen vuoden ajan olen vetänyt srk:n kokkista varkkarinuorille (7-13v.) ja homma jatkuu nyt ainakin ensi syksyn, kun opiskelupaikkaa ei irronnut ja kotipaikkakunnallani asustelen. Lastenhoitoa on tullut tehtyä satunnaisesti ennenkin. Ja kaikesta väsymyksestäkin huolimatta pidän lasten kanssa oleilusta suunnattomasti. Lasten avoimuus ja aitous on jotain erittäin kadehdittavaa, koska jossain vaiheessa se tuppaa häviämään. Siksi on ilo ja kunnia päästä sitä seuraamaan. Myös se tunne, kun saa muodostettua lapsen kanssa sen erityisen "yhteyden" on jotain erittäin maagista. Tuo yhteys on ollut esimerkiksi hyvin tärkeää ja hienoa huomata juuri siellä kokkikerhossa. On tärkeää, että lapsi viihtyy minun ja toisen vetäjäkaverini seurassa, oppii sosiaalisia taitoja ja siinä sivussa vähän leipomisenkin saloja. Ja loppujen lopuksi olen tuon kokkikerhonkin kanssa tajunnut, ettei sillä ole väliä, paljonko yksi lapsi oppii kokkaustaitoja, läikkyykö maitoa pöydälle tai jauhelihaa hellalle. Tärkeää on se, että lapsi kokee itsensä arvokkaaksi juuri omana itsenään ja saa kannustusta yrityksiinsä. Viime keväänä kerhossamme särkyi lapsien kattaessa pöytää muutamia laseja. Varmasti joku olisi siitä suuttunut ja järjestänyt kunnon saarnan, mutta minä vain totesin "Ei se mitään, sehän oli vahinko. Mutta ole seuraavalla kerralla huolellisempi. Ota vain yksi lasi kerrallaan, niin ei tapahdu enempää vahinkoja." Eikä enää särkynyt kerhokauden aikana yhtään lasia.
   En väitä, että itse olisin täydellinen kerhonohjaaja tai lastenhoitaja. En todellakaan ole. Mutta tämä on minun näkökulmani asiaan. Lapsi tarvitsee kannustusta, rajoja ja rakkautta. Kyllä minäkin osaan sanoa jyrkjästi lapselle ja kieltää. Rajat on minunkin mielestäni oltava. Välillä on saanut kerhossa huomata, että kauan poissa ollut lapsi on oikein vaikea ja holtiton. Silloin niitä rajoja vasta tarvitaankin ja pitkää pinnaa. Mutta sekin tuli nähtyä, että kiukuttelu voi johtua testaamisesta. Se kiukutteleva muksu olikin seuraavalla kerralla oikein ihana - hän oli vain testannut meitä, osaammeko pistää vastaan ja asettaa rajat, jotta hän voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Ja palatakseni kappaleen alkupuolella kertomaani - tässä hommassa kehittyy koko ajan.
   Toivon todella, että välivuoteni olisi täynnä lapsia ja nuoria - sitä, mitä haluan tulevaisuuden ammatissanikin tehdä. Olisi loistavaa saada kannnustusta ja varmuutta siihen, että opetus/sosiaaliala on minun juttuni. Ja ennen kaikkea: kumpi se olisi. Nyt kun on ehkä vähän kahden vaiheilla. Ja jos niistä kumpikaan ei sovi minulle, olisi sekin suotavaa havaita. Ja nähdä ehkä välähdyksiä jostain aivan uudesta, jota koskaan ei ole ajatellutkaan. Toivon kuitenkin, että kelkkani ei täysin kääntyisi näissä ammatinvalinta-asioissa, olisi ehkä karmaisevaa huomata, että haluankin apteekkariksi sosionomin sijaan :D Mutta tulevaisuus ja välivuosi sen näyttäköön.

Hyvää alkavaa viikkoa jokaiselle! 

~ Roosa ~

Erikoispostaus: Yo-juhlat

Ajattelin tehdä tämmösen "teema/erikoispostauksen" mun ylppärijuhlista. Mun piti jo aikaisempaan blogiini sellainen tehdä, mutta sain kuvat juhlista vasta vähän aikaa sitten, ja aikakin on ollut kortilla. Teenpä siis ylppäri-postauksen tänne. Valottuu tämä mun elämä vasta nyt mukaan tulleillekin vähän enemmän :)

Sain ylioppilaslakin päähäni siis 1.6.2013. Edellinen päivä ja oikeastaan koko edeltävä viikko oli ollut täynnä hommia, sillä meidän perheellä oli liikuteltavana aika suuria massoja (vieraita kävi päivän aikana n. 150). Oli siis jännittävää, mutta toisaalta myös huojentavaa herätä kesäkuun ensimmäiseen aamuun.

   Ylioppilasjuhla alkoi koululla puoli yhdeltätoista, mutta paikalle menimme jo kymmeneltä. Juhla oli arvoisensa ja meidän abien puheenpitäjä piti hienon puheen, joissa muisteli kokemiamme kolmea yhteistä lukiovuotta - niin sen iloja kuin surujakin. Reksi hauskuutti meitä muistelemalla maailman tapahtumia peruskoulun alkutaipaleesta lukiouramme päätökseen. Kuka olisikaan muistanut, että X-box tuli markkinoille koulutaipaleemme aloitusvuonna ja markat vaihtuivat euroiksi ensimmäisen kouluvuotemme aikana? :D

   Sain yhden stipendin ja arvosanatkin miellyttivät sekä minua, perhettäni ja laajaa sukulais- ja ystäväjoukkoa. Tärkeintä kuitenkin on, että olen itse tyytyväinen suoritukseeni. Ja sitä minä todella olen. Opiskelu on itsessään ollut minulle helppoa, mutta harva osaa aavistaakaan, kuinka kivikkoinen ja mutkikas se on silti ollut. Nyt kun urakka saatiin päätökseen, tein juuri niin kuin äitini minua kehoitti: nauttimaan upeasta päivästä :)

   Juhlapaikalle väkeä alkoi saapumaan puoli kolmen aikaan, juuri niin kuin kutsussa olimme juhlien alkamisajaksi ilmoittaneetkin. Ja sitä väkeä vaan tuli ja tuli! ajateltiin, että tuskin kaikki tulee kerralla, mutta ensimmäisen tunnin ajan minä vaan halailin ja nostin maljaa :D Juhlatarjoiluja pääsin kunnolla maistamaan vasta puolitoista tuntia juhlien alkamisajasta. Mutta eipä tuo mitään, kivahan sitä on ihmisiä halailla :)


The Official

   Juhlapäivä oli ihana, juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin. Paljon rakkaita ihmisiä, hyvää ruokaa, halauksia ja hymyjä. Illan kruunasi tietenkin meidän lukion abien yhteinen illanvietto kaupungilla. Vaikken ollutkaan kuin kymmeneen asti ja kohtuudella liikenteessä (ma 3.6. oli pääsykokeet), niin se oli erittäin hieno ilta. Saimme vielä kerran nauttia toisistamme ja saavutuksistamme - ja ennen kaikkea olla ylpeitä! Me teimme sen - alusta loppuun asti yhdessä. :)

~ Roosa ~

Lomareissu Tallinnaan 9.-11.7.2013

Moikka! Ajattelin vähän kertoilla minun, veljieni ja iskän Tallinnan reissusta, joka toteutui tämän viikon tiistain ja torstain välisenä aikana.
   Meidän oli jo pitkään pitänyt lähteä "isojen lasten" ja iskän lomareissulle Tallinnaan, koska tuo kaupunki oli jopa minulta kokematta, vaikka 18 vuoden ikään onkin päästy. Nyt vihdoin se saatiin toteutetuksi. Lähdimme matkaan 9.7. tiistaina kello 13 aikoihin linja-autolla. Bussissa oli onneksi aikas väljää ja saimme peräkkäiset paikat bussin perältä, muut risteilijät kun olivat varanneet paikat bussin etu- ja keskiosasta. Puolessa välin matkaa pysähdyimme abc:llä, ja perillä Helsingin länsiterminaalissa olimme viiden aikoihin iltapäivällä. Oltiin hyvissä ajoin paikalla, koska saatiin odottaa laivaannousua about puolen tunnin ajan. Porukkaa oli aikas paljon laivalle tulossa, huomattiin se jo terminaalissa. Onneksi laivalla tuntui hiukka väljemmältä. :)
   Kun laiva lähti liikkeelle käytiin syömässä ja kierreltiin Silja Europan kaupat läpi. Mitän muuta ei matkaan tarttunut kuin sen illan mässyt. Katsottiin järkevimmäksi säästää kaikki ostokset paluumatkaan kun tultiin samalla laivalla poiskin. Tuskin valikoimat muuttuisivat parin päivän aikana hirveästi :D

   Kympin aikaan oltiin jo saavuttu Tallinnaan. Käytiin just ennen satamaan pääsyä kannella vähän katsomassa maisemia. Ihan lupaavalta näytti ja keli oli tosi nätti.
   Aamulla syötiin sitten maittava aamupala laivassa ja lähdettiin sitten metsästämään meidän hotellia eli Tallink Spa&Conferencea. Matkaa kertyi jalan sinne n. 1,5 kilometriä, vaikka linnuntietä hotellille oli vain n. 600 metriä. Huone saatiin käyttöön vasta kolmelta iltapäivällä, joten vietiin kamppeet säilöön iltapäivään asti hotellille ja jatkettiin siitä matkaa vanhaan kaupunkiin. Mutta täytyy kyllä sanoa, että jo respassa näki, että ihan hulppea hotelli on luvassa. Ja kyllä tämä epäilys piti paikkansa kun saatiin perhehuone iltapäivällä käyttöön! En ole ollut ennen niin uudessa, siistissä ja hienossa hotellihuoneessa yötä! Äitini on aika tarkka siisteydestä ja yleensä hänellä on hotellimatkoillakin mukana matkapuhdistusvälineet, jos hygieniataso ei häntä miellytä. Mutta täytyy kyllä sanoa, että tuolla ei olisi äidin tarttenut siivoilla, niin siistiä ja puhdasta siellä oli! :) Sänky oli oikein hulppea ja ihana, nukuin niin makeasti. Ja mikä kylppäri - sellaisen minäkin joskus haluan omaan (toivttavasti tulevaan) talooni! Voisin jatkaa tätä hehkuttamista loputtomiin, mutta nyt asiaan...

   Mentiin siis aamusta jo vanhaan kaupunkiin. Iskä ja äiti ovat käyneet vajaa pari vuotta sitten Tallinnassa ja vanhassa kaupungissa, joten paikka oli iskälllä suht' hyvin hallussa. Veli toimi silti kartanlukijana - varmuuden vuoksi. Täytyy kyllä myöntää, että hienohan tuo vanha kaupunginosa on. Rakastan kapeita kujia ja väripaljoutta. Mukulakivikadut, katusoittajat ja ylipäätään se tunnelma, mikä tuollaisissa paikoissa on, tuo erittäin rentouttavan ja nautinnollisen tunnelman. (Jostain syystä pidän silti enemmän Tukholman vanhasta kaupungista, en tiedä miksi?) Jos jotain huono tuosta löytää, niin turisteja oli muitakin kuin me neljä. Erityisesti just kaikki japanilaiset oli paikalla turistikierroksilla, niin esim. näköalapaikalla oli tosi paljon porukkaa kun me sinne saavuttiin. Sain mä silti ihan kivoja kuvia napattua sieltäkin.


Terranovasta 25 eurolla...

   Vanhan kaupungin jälkeen valloitimme Viru keskuksen. Ostin sieltä Terranovasta neljä paitaa 25 eurolla. Kyllä! 25 eurolla! Ei voisi moista kuvitellakaan Suomessa. Vaikka olikin alennusmyynnit, niin normaalistikin ne oli halvempia kuin Suomen kaupoissa.
   Käytiin sitten vielä illalla pienen lepohetken jälkeen vanhassa kaupungissa syömässä. Pizzaahan sitä tuli syötyä (ei voinut sitten rohkaistua ja tilata jotain "hienompaa" :D). Ihan hyvin maistui meille kaikille neljälle.
  Illalla kaikki oltiin tyytyväisiä, mutta aikas väsyjä, joten parin ristiseiskan jälkeen käytiin nukkumaan niihin ihaniin sänkyihin, iskä ja nuorempi veli toiseen parivuoteeseen ja minä ja tuo kohta konfirmoitava toiseen. Hyvin nukutti, vaikka veli kuorsasikin välillä aika kovaa :D

   Jos minä jostain hotellilomissa tykkään niin aamupalasta. En oo ikinä syöny niin hyvää aamupalaa ja ennen kaikkea niin hyvin. Letut oli erityisesti tositosi jees :) Vielä ehdittiin 10-12 välisenä aikana tuolloin torstai-aamuna kiertää ne hirveät sadamarketit ja merekeskukset. Nyt ymmärrän, mistä mummu tuo ne viron tuliaiset. Mummuni paratiisit :D Itellä meni kyllä hiukka yli ne kauppiaat siellä :D Koska kierrettiin noi marketit todella nopeasti, ehdittiin käydä vielä vanhan kaupungin laidalla ostamassa käsityömummojen kojusta äidille tulijaiksiksi viron mummojen käsinkutomat muumi-villasukat. Itse olin ostanut samanlaiset edellisenä päivänä, hieman eri väriset vain. Ollaan äidin kanssa siis aika muumifaneja. Oon ottanut paljon Tove Janssonin elämästä selvää, keräilen Arabian muumi-sarjaa ja huoneeni on sisustettu muumityylillä. Ei kuitenkaan sillein kaupalliseen tyyliin, vaan nimenomaan "vanhojen" muumien tyyliin. Pitää joskus laittaa kuvaa huoneesta ja perehdyttää teitä hiukan mun innostukseen, jos haluatte? :)

   Kahdeltatoista luovutettiin huone ja mentiin taksilla satamaan. Poikien vikat ostokset Sadama-marketista, laivaannousu, parkkeeraus kannelle 7 (paluumatkalla meillä ei ollut hyttiä), Tax Freen ostokset, pikainen välipala ja armoton odottaminen, että päästään Suomeen ja Helsinkiin. 16.50 noustiin Helsingissä laivasta ja bussilla kohti kotia. Kotipihassa oltiin 21.00 ja iloinen vastaanotto saatiin niin äidiltä kuin meidän pikku likoilta eli pikkusiskoiltamme :)

jos Sada-marketista jotain hyvää etsii, niin mulle löyty hyvä matkalaukku halvalla!

TaxFree-saalis

Ne mun ihanat muumi-villasukat <3

Kokemuksena hieno reissu, kannatti lähteä. Ja olipahan erikoista ja hauskaa olla meidän perheen miesväen kanssa reissussa - vaikkei ne ihan mun mukana kuljettamaa hygienia/kaunistautumis-settiä ymmärtäneetkään :D Hyvää alkavaa viikonloppua kaikille!

~ Roosa ~

Mitä mulle kuuluu?

Olen kärsinyt viimeiset viisi päivää lähes tauottomasta migreenistä, joka nujerrettiin tänään iltapäivästä viimein ensiavussa suonensisäisesti lääkkeillä ja nesteytyksellä.  Ei täsmälääkkeillä lähtenyt millään ja en tosiaan tiennyt, paljonko saan mitäkin lääkettä ottaa. En enää edes muistanut, paljonko olin vetänyt täsmälääkettä, buranaa ja panadolia. Eikä tuo henkinen kanttikaan tahtonut kestää. Onneksi lääkärisetä määräsi hoitajat laittamaan kunnon tropit ja viimein kipu on tiessään - tältä tuntuu siis olla kivuton! :)  Tässä siis syy postailemattomuuteeni.
   Huomenna olisi lähtö pikkuveljien ja isin kanssa Tallinnaan. Suomenlahden toiselta puolen palaamme kotiin torstaina. Ensimmäinen matka Tallinnaan - kyllä! - ja mukavin mielin matkalle lähdössä, nyt kun migreenikin tiessään. Suurempaa päivitystä tänne siis tulossa viimeistään viikonloppuna. Varmaan aika kuvapainotteista, sillä kuvia tulee otettua reissussa varmasti paljon ja erikoispostaus yo-juhlistani on myös työn alla. En siis teitä ole missään nimessä unohtanut! :)

 

Kärsivällisyyttä lukijat, palaillaan asiaan taas loppuviikosta! :)

~ Roosa ~

Minä olen hyvä

Tänä kesänä  olen saanut kokea aika upean tunteen: minä koen kelpaavani, minä koen olevani kokonainen. Se elämys tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta pyöräillessäni töistä kotiin. Pisti kyllä hymyilyttämään ja kovasti, sillä aikamoisesta tässä ollaan viimeisimpien vuosien aikana selvitty.
   Kiusaaminen on varjostanut minua monta vuotta. Ala-asteella kiusaaminen liittyi vammaani, eivät pienet lapset voineet ymmärtää, miksi olen niin erilainen. Ala-asteella kiusaamista riitti kolmanteen luokkaan asti. Vasta silloin monet alkoivat ymmärtää ja hyväksyä leikkeihin...jopa pojat. Viidennellä ja kuudennella kukaan ei enää edes muistanut koko vammaa. Tai sitten vamma oli niin olennainen juttu, ettei sitä tullut edes ajatelleeksi. Pääsin leikkeihin mukaan, tulin kaikkien kanssa toimeen ja sain kokea, että minut hyväksyttiin. Suurin palkinto ja ystävyyden osoitus oli, kun luokkalaiset äänestivät minut hymytyttöpatsaan saajaksi neljännen luokan keväällä.
   Yläasteella seiskaluokalla olin poikien suosikki, "hyvä jätkä". Sitten seiskaluokkalainen Roosa meni ihastumaan ja paljastamaan ihastumisensa ihastukselleen, hauskalle punapäiselle pojalle. Tämä poika alkoi kiusata minua kavereidensa kanssa, tai en tiedä, oliko kiusaaminen tämän pojan kavereiden päätös. Pahinta helvettiä kesti noin vuoden ajan, seiskaluokan lopusta kasiluokan loppuun. Ysiluokka oli jälkimaininkien aikaa. Pahimpina päivinä en olisi jaksanut edes mennä kouluun, mutta sisäinen pikku-perfektionistini ei antanut periksi. Luokanvalvojalle kyllä kerroin, mutta se auttoi vain hetkeksi. Kiusaaminen palasi. Niinpä hukutin itseni koulutyöhön - en olisi antanut itselleni anteeksi, jos koulutyöni olisi kärsinyt sen vuoksi. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin täysin pohjalla, enkä edes tiedä, miten olen vielä tässä ja itsetuhoisuus jäi pelkkään viiltelyyn.
   Onneksi oli ripari. Sain kokea, että kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Myös ympärilläni olevat isoset, vetäjät ja muut leiritoverit saivat minut vapautumaan kahleistani hyväksymällä minut ehdoitta. Uskoontulon jälkeen pystyin myös lopullisesti antamaan anteeksi kiusaajapojille. Olin mielessäni antanut anteeksi jo monta kertaa aiemminkin, mutten kuitenkaan.
   Toivon myös todella, todella paljon, että kiusaajat ovat pystyneet antamaan anteeksi itselleen. Ainakin tämä poika, johon ihastuin, on saanut maksaa kalliisti teoistaan. Jopa niinkin kalliisti, etten edes minä olisi sitä hänelle suonut.
  
Kiusaaminen on kuitenkin jättänyt jälkensä. Itsetunto- ja itsevarmuusongelmat jatkuivat pitkään ja osittain heijastuvat edelleen silloin tällöin. Monesti on joutunut miettimään, kelpaankohan minä nyt varmasti. Mitään avonaisia tai vähääkään sitä muistuttavia vaatteita en ole uskaltanut käyttää moneen vuoteen. Kun kasiluokalla olin epävarma itsestäni, halusin kokea itseni varmaksi edes vaatetuksessani. Ei v-aukkoisia paitoja, olkaimettumia toppeja, minihameita. Ja koska mieli oli musta, piti pukeutua mahdollisimman värikkäästi.
   Kun aloitin lukion, päätin aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä. Kiusaajani eivät seuranneet minua lukioon. Päätin, että nyt minä uskallan. No, olihan lukiossakin niitä, jotka katsoivat hieman kieroon ja jouduin narsisti-ystävän koukuttamaksi muutamaksi vuodeksi. Hän talloi mielipiteeni jalkoihinsa, eikä lopulta arvostanut minua yhtään. Tajusin irrottaa. Onneksi.
  Tänä vuonna äiti suostutteli minut ostamaan mustia paitoja. Se oli suuri askel. Vielä suurempi askel oli v-aukkoisen mekon käyttäminen yo-juhlissani. Ette voi edes uskoa, miten suurta rohkeutta se vaati, vaikkei se ollut mitenkään paljastava! Mutta en kuollut siihen. Olen pikemminkin kokenut suurta vapautumisen tunnetta. 
   Tänä keväänä olen huomannut, että parin vuoden aikana olen saanut hirveästi vahvuutta olla juuri sellainen kuin olen. Enää en mieti, kelpaanko minä tai mitä muut minusta ajattelevat. Kun pääsin narsisti-ystävästäni irti, päätin etten koskaan enää anna kenenkään ajaa ylitseni. Enkä ole antanut. Olen löytänyt omat rajani ja oppinut nauramaan omille virheilleni. Niin olen pystynyt olemaan paljon vapautuneempi muiden seurassa ja pistämään myös itseni likoon. Sen huomasi siellä riparillakin ja ehkä eritoten juuri siellä: heittäydyin täysillä mukaan sketseihin, olympicseihin ja kaikkeen, mitä leirillä tapahtuikaan. Nauroin enimmäisenä omille mokilleni ja annoin myös muiden nauraa niille. Kuuntelin muiden tarinoita ja jaoin omiani. En kertaakaan miettinyt, kelpaanko. Tiesin, että kelpasin. Ja ajattelin myös, että jos joku ei pidä minusta sellaisena kuin olen, minä en voi sille mitään. Sillä enhän minä voi olla mitään muuta kuin mitä minä itse olen. 
   Ehkä kuitenkin tärkein syy siihen, miksi pystyn hyväksymään itseni tässä ja nyt, löytyy reilun vuoden takaa. Silloin hyvä ystäväni kuoli hyvin äkillisesti epilepsiakohtaukseen. Hän oli minulle sielunsisko, niin epilepsian kuin muunkin vuoksi. Me monet ystävät jäimme kaipaamaan hänen positiivista elämänasennettaan ja rohkeuttaan. Hän vannotutti meillä, etttä elämä pitää elää täysillä, sillä se voi loppua koska vain. Minulle ystävä antoi usein rohkeutta ja onnenpotkuja takapuoleen. Ystäväni loi minuun luottamusta omiin kykyihini. Ja ennen kaikkea hän käski uskomaan unelmiin ja tekemään niistä totta - oudoimmistakin.

Kuva googlesta.

   Koin jääväni suureen kiitollisuuden velkaan ystäni kuoltua. Ja koska en kyennyt maksamaan enää sitä kaikkea hyvää takaisin, päätin alkaa uskomaan ystäväni sanoihin ja rohkaisuihin ensimmäistä kertaa kunnolla. Laitoin kaiken toivoni niihin. Ja olen huomannut, että se kannatti. Kaikkien näiden vaikeuksien jälkeen, koen olevani onnellinen, rohkea ja kokonainen Roosa - vammoineen kaikkineen :)

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille!

~ Roosa ~

Ennakkoluuloisuudesta ja erilaisuudesta

Pari viikkoa sitten ollessani riparilla isosena, meillä oli diakonia-rastit. Niissä leiriläiset kiersivät ryhmissä pisteeltä pisteelle, mukanaan eräänlaisia "lahjakortteja". Jokaisella pisteellä oli isonen näyttelemässä ihmistä, jolla oli asiat syystä tai toisesta huonosti. Oli kehitysmaassa oleva 13-vuotias kengänkiillottaja, joka yritti elättää sisaruksensa vanhempien kuoltua, 50-vuotias alkoholisoitunut nainen, jolla oli takana useita avioliittoja, nainen, jota oli pahoinpidelty lapsena ja se varjosti hänen elämäänsä vieläkin. Näiden ja erilaisten muiden roolien lisäksi löytyi 18-vuotias vammainen tyttö, joka oli ollut halvaantunut lantiosta alaspäin jo syntyessään.  Tämä nuori nainen oli kärsinyt koulukiusaamisesta ja porukan ulkopuolelle jättämisestä. Mutta ennen kaikkea häntä ärsytti se, miten me emme - etenkään Suomessa - hyväksy erilaisuutta.
   Ja mikä ehkä raastavinta - näiden kaikkien roolien taustalla on tositarina.
   Minä näyttelin tuota 18-vuotiasta nuorta naisenalkua. Halusin roolin ehkä siksi, että olen itsekin vammainen, mutta myös siksi, että ajattelen juuri niin kuin tuo nuori nainen - erilaisuus on meille vaikea asia. Myös toisen ajatuksen allekirjoitan, niin kuin tuo näyttelemäni 18-vuotiaskin - ennakkoluuloisuus on paljon kiinni kasvatuksesta.
   Lapsena kaikki on uutta ja mielenkiintoista. Varsinkin kaikki "normaalista" poikkeava. Lapsella on myös luontainen halu ottaa asioista selvää ja kysyä. Kysyvähän ei tieltänsä eksy. Monta kertaa olen nähnyt tai kuullut tilanteista, joissa lapsi kysyy vanhemmaltaan, mikä tuota vaivaa, miksi tuo on pyörätuolissa tai näyttää noin omituiselta. Mitä aikuinen tekee? Hyssyttelee, ei noin kovaa, älä vain osoita. Lapsi oppii: tässä on jotain salaperäistä, outoa, ehkä jopa hävettävääkin. Sellaista, mikä ei yksinkertaisesti sovi normaalin muottiin, ei sitten millään. Tätä pitää varoa.
   Olen monesti kokenut tämän itsekin, joku katsoo ihmettelevästi, sekunnin pidempään kuin pitäisi. Ei ehkä enää, mutta lapsena varsinkin. Kun motoriikka, ei toiminut lapsena niin hyvin, jäin monista leikeistä pois. Sana levisi - tuossa tytössä on jotain outoa. Myös jotkin aikuiset tekivät tuota. Todella lapsellista, sanoisinko. Monesti nykyäänkin tulee ihmettelevä "aijaa" suusta ja tutkiva katse, kun vammaisuus tulee ilmi. Nykyään sitä ei ehkä enää niin ärsyynny ja tule surulliseksi, mutta yhtä asiaa silti toivoisi, koko sydämestä.
   Että kun mietityttää, tulisivat kysymään, eivät osoittelisi. Kun näkee juuri tuota osoittelua ja hyssyttelyä, ehkä pientä nauruakin, tekisi mieli huutaa: mikset mene kysymään? Tuokin ihminen varmasti selittäisi mielellään kuin kuuntelisi tirskuntaa. Tieto ehkä lisää jonkin verran tuskaa, mutta auttaa ymmärtämään.
   Lapset ottavat kaiken yleensä pelkällä olankohautuksella vastaan. Että jos se on niin, niin sitten se on niin. Niin lopulta kävi minun ja luokkakavereideni kohdalla. Näin ei varmaan olisi ollut, ellen olisi ensimmäisinä koulupäivinä kertonut vammastani. Ei se yksi kerta riittänyt, kiusaamistilanteissa piti selittää uusiksi ja useasti tuli muilta kysymyksiä, joihin piti vastata niin hyvin kuin taisi. Mutta siitä se lähti. Vähitellen muut ymmärsivät, että sydämen asenne on tärkein, se, mikä ihminen on sisältä, ei ulkoa. Ja kun näin tapahtui, yllätten moni olikin tsemppaamassa niissä asioissa, joissa olin huono: koululiikuntatunneilla varsinkin. Ja mitkä riemuhuudot tulivatkaan, kun hyppynaruhypyt alkoivat ala-asteella luonnistua! Ja kyllä monista asioista ollaan myöhemminkin iloittu yhdessä. miten hienoa onkaan saada kokea, että muutkin tulevat iloisiksi omista onnistumisistani.
   Avoimuus ja sinnikkyys on koitunut minulle lopulta pelastukseksi. Olen saanut muiden ennakkoluuloja häviämään, mutta olen myös oppinut kohtaamaan muut sellaisina kuin he ovat. Riparilla kerroin aika avoimesti vammastani. Yksi toinen isonen kertoi minulle leirin lopulla, että osaa arvostaa asioita paljon enemmän kuin ennen - kiitos minun. Elämänasenteessani oli hänellä kuulemma opittavaa. Se oli ihanaa kuultavaa. Opin myös tästä isosesta paljon - saimme siis molemmat olla oppijoina ja opettajina.

   Kehotan siis kaikkia miettimään omaa suhtautumistaan muihin. Kysykää mieluummin kuin osoitelkaa, niin saisimme tätä ennakkoluuloisuuden viidakkoa hieman pienemmäksi. Ja muistakaa hymyillä toisillenne - siitä tulee hyvä mieli :)

    ~ Roosa ~