tiistai 31. joulukuuta 2019

2019

Kirjoitin vuosi sitten ystävältäni saamaani muistikirjaan rakettien räiskyessä taivaalla yhden lauseen. Tuo lause meni näin:

Vuodesta 2019 tulee mun vuosi.


Voin kertoa, ettei tullut. Tai tuli siitä, mun sairaskertomusten vuosi. Vuosi, jolloin keskityin nauttimisen ja flow:n sijaan enemmän hengissä pysymiseen ja siihen, miten ihmeessä mä voin luottaa elämään kaiken tän sairastamisen jälkeen.

Blogi on ollut tasan viimeinen asia mun to do -listalla. Sorit siitä. Mutta tässä hei nyt ollaan. Hengissä.

Koko vuoden alkukuukaudet mä kamppailin mitä omituisempien oireiden kanssa. Pahinta oli 100 yläpuolella hakkaava syke ja jatkuva antibioottikuurien syöminen, kun sormien iho aukeili ja tulehtui. Ihan koko ajan. Mua ahdisti, mut se ahdistus ei kohdistunut mihinkään. Mua ahdisti yleisesti kaikki ja toisaalta ei yhtään mikään. Olin varma jo itekin, et mul on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

Kieltäydyin lääkkeistä.


Maaliskuu alkoi varoittamatta suolitukoksella ja reissulla TAYSiin. Kaikki päättyi hyvin, mutta kukaan ei voinut luvata varmaksi, elänkö elämäni loppuun ilman tukoksia, vai tuunko joskus uusissa tuskissa sairaalaan ja päädyn leikkauspöydälle, jolta poistuisin parhaimmassa tapauksessa avanteen kanssa.

En oo vieläkään varmaan selvinnyt tuosta kokemuksesta. Henkisesti siis.

Huhtikuussa sattumalta todettiinkin, ettei mul oo yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, eikä se ainakaan aiheuta mulle kiitolaukkaa hakkaavaa sykettä. Sen sijaan mun luuydin on kuluttanut rautavarastot tyhjiin. Päädyin mun TAYS-taustani ja suolistoni tilanteen ymmärtävän sisätautilääkärin ansiosta rautatiputukseen. Kun kuulin puhelimessa sanan ”infuusio” ilman, että mun tarvitsi ottaa sitä itse puheeksi, itkin onnesta.


Loppukevät ja alkukesä oli muistini mukaan ihan jees. Heinäkuussa tuli lievempi suolitukos ja nukuin yhden yön TAYSin päivystysosastolla. Tänä syksynä keräsin jackpottiini vielä yhden kohtutulehduksen ja silmäoireita ainoassa näkevässä silmässäni, joihin ei löytynyt selitystä.

Ja se ensiavussa diagnosoitu kohtutulehdus ei muuten välttämättä sittenkään ollut kohtutulehdus.

Mut hei, sain silti antibiooteista kaupan päälle suolistoni täysin sekaisin. Just kun luulin, et se alkaa olla ok. Tai miten mä voin sanoo ”ok”, kun mä kuitenkin kamppailen lopun ikäni kiinnikekipujen sekä vatsanpehmikkeiden oikean annostuksen kanssa? Ja kun vielä lisäksi pelkään erityisesti joka reissussa, et tulee uusi suolitukos? Tai kun mietin, miten saan imeytettyä kaikki ne kadottamani viiskiloo takaisin?

Mun elämästä tuli tänä vuonna vaan yhtä ohutsuolta ja kanta.fi -kertomusta. Samalla mä rupesin vaan odottamaan ja pelkäämään, et mitähän seuraavaks. Niinpä tästä vuodesta tuli myös psykosomaattisten oireiden viidakko.

En oo nauttinut hetkeekään.

Tai okei, mun vuodessa on ollut myös kivoja juttuja. Mutten muistais niistä puoliakaan, ellei mun kameran rullalle ois taltioitunut videopätkiä ja kuvia, joista osa löytyy myös Instagramista. Okei, myös Facebookista.


Mun elämässä on ollut koko vuoden ajalle töitä - ja elokuussa pääsin unelmaduuniin nuorisotyön puolelle. Sain auttaa ystävää ja toistakin elämän tuskaisissa hetkissä - enkä antanut kummankaan luovuttaa. Reissasin Keski-Suomen ja Varsinais-Suomen väliä muutamaankin otteeseen, sillä juhlat, lomamatka ja rento illanvietto olivat lopulta parempia vaihtoehtoja kuin suolitukoksen ja elämän pelkääminen. Vaikka pelkäsin mä siltikin. Mut sain myös huomata, että pelkäsin turhaan.





Mä vein just ennen ekaa tukosta mun toisen veljen Apulannan keikalle Hartsulle joululahjamatkalle ja me selvittiin hienosti, vaikka veli olikin kipeenä. Otettiin myös samalle iltaa/yötä toinen keikka, jonka tarjosi Atomirotta. Pari kuukautta myöhemmin järjestettiin meidän porukoille kolmenkymmenen yhteisen vuoden kunniaksi yllätyskeikka Eppu-teemalla. Se jäi meidän kaikkien mieleen. Ja sit kävin myös noiden keikkojen välissä mun yhden elämän tukipilarin kaa Helsingissä kattomassa meidän yhteistä vanhaa gospel-lempparii. Kesällä nappasin vielä listalle Olavi Uusivirran ja Vesterisen sekä hänen yhtyeensä keikan.



Vietin paljon aikaa mökillä. Aloitin ilmajoogan, joka oli tosi vaikeeta CP:n kanssa, mut kehityin myös hirveesti. Jatkan sitä ensi vuonna.

Mun tekemä työ tänä syksynä nuorten parissa on saanut paljon tunnustusta niin arkisessa vuorovaikutuksessa kuin paikkakuntatsollakin. Oon siitä iloinen, mut samalla hämmentynyt - mähän teen vaan sitä, mist tykkään ja  niin hyvin kuin voin. Ja oon superkiitollinen, et tuota matkaa on vielä 5 kuukautta jäljellä. Toivon toki, et saan jatkaa sitä myös syksyllä, mikäli valtio tukee.


Mun elämässä on siis ollut myös iloa. Mut samalla mun on ollut hirveen vaikee nauttii siitä. Pikemminkin oon työntänyt ne asiat pois mun luota, koska en oo aatellut olevani niiden arvoinen. Tai et kohta kuitenkin joku vie ne multa pois. Ja jos ei muuta, mua on sattunut fyysisesti. Suolistossani olevilla kiinnikkeillä tuntuu olevan ihan oma elämänsä. Töissä vielä selviää niiden kanssa, koska kivoja juttuja tehdessä unohtaa helposti sen kivun, jolle huutais vapaa-ajalla pelkkää perkelettä. Mut auta armias, jos lähden tekemään jotain sellaista, mitä jännitän - silloin sattuu varmasti. Sit pitäis kuitenkin ylittää ittensä, eikä pelätä, et joutuuko täs lanssilla TAYSiin.

Älkää ees kysykö, miten oon hoitanut IP:tä.

En ole.

Mä oon tuhottoman pahoillani ja niin älyttömän kiitollinen kaikille niille, jotka on kestäneet mua tämän vuoden. Sillä välillä tai useamminkin mä en oo kestänyt edes ite itteeni. On ollut karua menettää se kivuton elämä vatsan suhteen, mitä elin kahdeksan edellistä vuotta. Kohdata se pelko, mitä ei koskaan enää kuvitellut kohtaavansa. Tajuta, etten mä ehkä koskaan saakaan biologista lasta, koska sain tänä vuonna niin monta huonoo korttia. Keksisin varmasti tuhat muutakin huonoo asiaa. Mut kiitos perheelle ja ystäville, jotka on kuitenkin pysyneet vierellä. Silloinkin, kun mä en ois sitä millään lailla ansainnut. Kiitos, kun olette yrittäneet ja välillä saaneetkin mut ajattelemaan muutakin kuin kipeää mahaani. Tai paskaa tuuriani. Niin ja anteeksi - yritetään ensi vuonna toivottavasti paremmalla onnella. 


Mä toivon, että ensi vuodesta tulisi terveempi ja iloisempi. Et muistaisin ja löytäisin taas ne vanhat jutut, mistä sain ennen voimaa. Et jaksaisin taas kirjoittaa blogia. Pystyisin taas käymään salilla. Ehtisin lukea monta kirjaa. Saisin työn ja mielekkään vapaa-ajan tasapainoon. Olisin vuorostani ystävä, joka antaa omastaan.

Onhan näitä. Ehken saa näistä mitään, mut yritän kaikkeni, et eläisin taas elämää, josta oikeasti pidän. 

~ Roosa ~

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Sulle, jäärä

Mun yhdellä lähimmistä ystävistä on tänään merkittävä päivä, joten halusin julkaista hänelle tekstin omanlaisena pienenä muistamisena tehdystä työstä. En tiiä, luetko Sä koskaan tätä tai odotitko Sä tällaista, mutta tässä olisi - ole hyvä!

Tänään olisi sitten se päivä - vihdoinkin! Oon niin onnellinen sun puolesta. Sä teit pirusti hommia ja turhautumisen täyteisiä päiviä on varmasti näihin vuosiin mahtunut. Puhumattakaan viimeisimmistä parista kuukaudesta (tai muutamasta viikosta). Välillä mut valtasi epäilys, pakko myöntää. Mutta mä en missään vaiheessa kadottanut sitä pientä ääntä mun sisällä, joka sanoi, että sä kyllä pystyt siihen. Ja niin sä pystyitkin. Aika mieletön suoritus! Erityisesti se sun loppuvaiheen päättäväisyys, kun sait oikeen vaihteen päälle...ei vitsit kuin upeeta sitä oli seurata. Silloin mä viimeistään tiesin, että valmista tulee. Sillä siinä pakersi se sama ihminen, joka päätti, et hän haluu prätkän ja hän haluu vaihtoon. Päätöksensä jälkeen se tyyppi hommas prätkän ja lensi myös 3 kuukaudeks Atlantin toiselle puolelle. Ja tänään se sama tyyppi on valmistunut. Koska se päätti niin. En voi kuin hymyillä.



Mä olen sanonut tän varmaan tuhannesti, mutta mä toivon, ettet pidä tätä sanahelinänä.
Mä oon kiitollinen sinusta.

Miltei kahteen ja puoleen vuoteen mahtuu aika paljon. Hymyä, naurua, tuhansia kilometrejä valtateitä sekä vähän mertakin, valtavan mielenkiintoisia ja älyä vaativia keskusteluja. Satoja turhia infoja ja kuvia whatsappissa. Mutta myöskin hampaiden kiristelyä ja salamoita, kun kaks jäärää ottaa yhteen tai käsittää tahtomattaan asioita väärin. Onneksi me saakelin jäärät ollaan kuitenkin haluttu pyrkiä niiden tilanteiden jälkeen sovintoon ja jatkamaan tätä omituista ystävyyttä eteenpäin. Kyllä me molemmat varmasti muistetaan ne tilanteet, jolloin paloi päreet. Mutta oon kiitollinen siitä, että ei liikoja niitä muistella, vaan ollaan opittu ja jatkettu siitä, mihin jäätiin.
   Oon kiitollinen myöskin siitä, että oot jakanut mulle paljon elämästäsi - onnen ja ärsytyksen hetkistä, huolista, unelmista, pohdintaa aiheuttavista jutuista ja ihan arkisista asioista. Mutta erityisesti niistä hetkistä, jotka on satuttaneet sua. En varmastikaan tiedä kaikkea susta, sillä sanot ehkä viideosan siitä, mitä sun päässä liikkuu. Mutta sen mä tiedän, että oon onnekas, kun oon saanut kuulla kaikista noista edellisistä. Sulla on ollut valitettavan rankkaa ihmissuhteissasi. Sut on nähty väärin hyvin pienestä pitäen. Yhden samantyylistä tarinaa kantavan läheisenä voin vain kuvitella, kuinka rankkaa se on ollut. En allekirjoita tai oikeuta tokikaan kaikkia sun tekoja, mutta oon koko meidän tuntemisen ajan ajatellut, että kunpa ihmiset näkis sut siinä valossa, missä mä nään sut. Että ne näkis sen ihmisen, joka on kaiken sen vitsin vääntämisen, tietynlaisen ehdottomuuden ja saamattomuuden alla. Kiitos, että mä oon saanut. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, sillä mäkin näin sut aluksi väärin (ja meni pitkään, ennen kuin annoin sen itelleni anteeksi). Kiitos, että annoit silti mahdollisuuden - ja oot antanut aika monta senkin jälkeen. Joskus aika lähtömetreillä kertoessasi vääryyksistä, joita oot kohdannut, sä sanoit myös jotenkin näin (muutin vähän, koska blogi on kuitenkin julkinen) "mä ajattelin, että siellä, sitten siellä, siellä ja siellä...muttei missään". Mä toivon, että mä oon voinut olla ainakin yksi poikkeus sääntöön. Yksi positiivinen muisto sieltä yhdestä paikasta, joka jäi myös elämään kaiken jälkeenkin - vaikka sä sanoit pelkääväsi muuta. Mutta kuten mä sanoin - me ollaan pelattu hyvin niitten pelikorttien varassa, mitä meillä on ollut. Se ei jäänyt Suksariin.




   Tiiäkkö mistä mä pidän tässä meidän kahden omituisessa ystävyydessä eniten?
   Siitä ehdottomasta rehellisyydestä, joka meidän välillä on ollut alusta asti. Oot ensimmäinen, jonka kanssa ei oo käynyt niin, että joku mun tahoton moka tulee esille muutaman vuoden päästä ja sitten juttu paisuu niin isoks pullataikinaks, ettei siitä vaan selvitä. Okei, nyt mä itken täällä...mutta mä aattelin niin pitkään, että mä oon vaan sellanen magneetti, joka kerää vaan tollasii ihmisii ympärilleen (tähän ei siis lasketa Epaa). Ja narsisteja. Sen takia mä myös silloin 2017 alussa mietin pitkään, annanko mä sulle mahdollisuuden. Mä olin just selvinnyt yhden ikävän tapauksen jäljiltä, enkä halunnut tippuu uudestaan. Mutta mä en onneksi tippunut, vaan opin taas luottamaan siihen, että hyviä ihmisiä on oikeasti olemassa. Myös mua varten. 
   Mä oon siis voinut luottaa siihen, että se, mitä sä sanot, on sun rehellinen mielipide. Sä et mielistele - sanot suoraan myös mun heikoista kohdista. Vaikka se sattuiskin. Ja jos mä mietinkin, että painaaks sun mieltäs joku, mä voin luottaa siihen, että sä kyllä kerrot ajallas. Kuten voin luottaa siihenkin, että jos vahingossa loukkaan tai meen liian pitkälle, sä annat kuulua. Sama tietysti toisinpäin - kerron rehellisesti ja ajallani sekä ilmoitan, jos raja ylitettiin. Mutta luulenpa, että sä tiedät osan siitä 3/5:sta, mitä jätän välillä sanomatta tai myöhempään hetkeen. Se on välillä pelottavaa, koska niin monelta pystyn kätkemään kaiken haluamani. Mutta sä näät mun naamasta, milloin mun tekis mieli ojentaa sua keittiön(kaappien) siisteydestä ja milloin mua jännittää jokin. Viimeisimmän sä tiedät kyllä ilman katsekontaktiakin - ja kuinka monen sadan tai tuhannen kilometrin päästä tahansa. Hirmu pelottavaa, mutta toisaalta - myös helpottavaa. En tiiä, miten sä teet sen, mutta hyvä et teet.
   Sun kanssa mä oon oppinut, etten mä ookaan niin hyvä, kuin luulin. Me molemmat vihataan turhaa draamaa, mutta huomaan aiheuttavani sitä tässä ihmissuhteessa. Suurimmaksi osaksi vain minä. Hups ja anteeks. Sekä kiitti ko siedät.

   Välillä mä pyöritän liian isoja rattaita päässäni ja opettelen pysäyttään niitä. Että sä pidät tätä ystävyyttä hengissä huvin vuoks. Vaikkei se oo totta, sun rehellisyys huomioiden. Kyllä mun yks pahimmista peloista on menettää sut - varsinkin oman ajattelemattomuuden takia. Oon jopa sanonut sun äidilles, että jos tulee päivä, ettet sä oo enää mun ystävä mun käytöksen takia, en anna sitä itelleni koskaan anteeksi. Enkä antaiskaan. En silti vois koskaan pitää sua pakolla mun ystävänä - jos sä haluaisit lähtee, sä saisit. Ja sun pitäiskin. Onneksi tiiän, että ainakin tällä hetkellä se on turha pelko. Toivon myös, ettei se koskaan toteudu.

Silloin tällöin mä mietin, unohtuuko ne kaikki hauskat sanavalinnat ja "meidän jutut", mitä luotiin vuoden 2017 aikana. Eikä siinä mitään - se ois aika inhimillistä. Ainahan voi keksiä uusia. Mutta välillä on hauska huomata, että saat mut nousemaan sohvalta 300 km päästä sanomalla että minuutin päästä whatsapp-keskustelussa on kuva tyhjästä sohvasta. Tai että mä saan tilaisuuden sanoa "ota buranaa ja panadolii". Onhan noita. Sä muistat yllättävän paljon niin unohtelevaksi luonteeksi. Ja yllätät joka kerta, kun muistat - sillä mä olin miltei unohtanut.
   Pidän siitä tavasta, miten sä tsemppaat mua unelmieni saavuttamisessa. Tai kun luulen, etten pysty, sä sanot, että kyllä mä pystyn. Ja sanot sen niin monta kertaa, et uskon itsekin. Tsemppaamisesta esimerkkinä ihan vaikka esimerkkinä tää tän viikkoinen unelma. Uskon, että mä oon osannut tsempata kans sua. Ei sais olettaa, tiedän. Mutta luulenpa, etten oo hirveen hukassa tän ajatuksen suhteen. On aika hienoo, et vastavuoroisesti tsempataan toisiamme tavoitteidemme kanssa, vaikka ne poikkeis toisistaan täysin tai ei ymmärrettäs niistä juuri mitään. Eikä tarttekaan. Sen ymmärtäminen, et mikä toiselle on tärkeetä, sen sijaan on älyttömän tarpeellista ja tärkeetä. En mä liiemmin pitänyt siitä, et lähdit vaihtoon, vieläpä niin kauas. Pelkäsin, et sulle käy jotain. Vaikka tiesin, et se sama vois käydä täällä Suomessakin. Mutta mä tiesin, et se on sulle tärkee juttu, niin totta helvetissä mä tsemppasin sua lähtemään. Ja olihan se näin jälkikäteen ajateltuna tosi kannattava juttu.
   Oon vuosien saatossa myös saanut huomata, että sä kyllä osaat ton aitähin myös suomeks. Joka kerta se saa aidon hymyn mun kasvoille. Siks kai sä sanot niin harvoin sen - ettei nyt mielensäpahoittaja aiheuttais liikaa iloo, eiku. Vaikken mä aina kuule sitä silloin kun olis kiva, mä tiiän, että sä sanot sen kyllä silloin, kun on oikeesti aihetta. Ja silloin, kun ois kiva kuulla, mutten kuule, oon tatuoinut ne yllättävät aidon hymyn aikaansaavat hetket mun verkkokalvolle.
  Jokainen tarvis yhden ystävän, jonka kanssa jutella tekstiilipesureista tai muusta hyvin randomista tai hyvin tavallisesta pitkään ja suurella mielenkiinnolla. Tai joka ottaa toisen perheen niin hyvin huomioon. Kattelen aina hymyssä suin ja suurella ylpeydellä sitä, miten sä huomioit koko mun perheen aina kun näät niitä - erityisesti ne pienimmät. Sä oot älyttömän hyvä kasvattaja ja se ei oo ainoastaan koulutuksen ansiota. Kyllä sulla on siihen myös luontaisia kykyjä.
   Jokainen tarviis myös ihmisen, joka kuuntelee, muttei jatka sitä asioiden atomeiks purkamista, johon toinen haluais lähteä. Mulla on onneks elämässäni ihmisii, jotka jaksaa käydä mun kanssa elämääni kohahduttaneita tapahtumia vaihe vaiheelta ja eri näkökulmista läpi niin monta kertaa kuin tarvii. Ja sitten on onneksi sinä, joka kyllä kuuntelee, mutta sitten käskee lopettamaan hössöttämisen ja panikoinnin. Ja joka joko tietoisesti tai tiedostamatta keskittyy mun naurattamiseen seuraavat pari päivää. Ootkin varmaan ainoa ihminen, joka saa mut paniikissakin nauramaan. En voi kuin arvostaa. Kun mä makasin TAYSis Acutassa enkä tiennyt (eikä kukaan tiennyt), mitä tapahtuu seuraavaks ja miten käy, luin sun viestin ja olisin nauranut, jos olisin voinut. Sen sijaan hymyilin aika leveesti. Vaikka jälkikäteen oon ajatellut, että jos Psalmi 23 ois ollut sun vika viesti mulle, ois se ollut aika lohdullinen. Sillä hetkellä kuitenkin hymyilytti, sillä en aikonut just siinä kohtaa kuolla. Seuraavinakin päivinä kätkit huolesi mun voinnista kysymyksiin, jotka oli muotoiltu mitä hauskimmilla tavoilla. Kuka toinen mut ois saanut siinä härdellissä oikeesti hymyileen? Tuskin kukaan muu kuin sinä.




   Mut kaikesta hauskuudestasi huolimatta - kyllähän sä välillä oot ärsyttävä. Mutta niin oon määkin. Tässä ystävyydessä en olekaan ainoastaan oppinut, missä mun pitää petrata. Oon oppinut myös enemmän kuin kenenkään muun ystäväni kohdalla sitä hyväksyntää, että ne ärsyttävätkin piirteet on vaan osa sua ja mun omat mua. Ystävyydessä pitää antaa tilaa molempien keskeneräisyydelle. Välillä sitä kutsutaan sietämiseksi.
   Kiitos kun esimerkiks siedät sitä, et kyläillessäni sun luona mä en vaan osaa jättää sun keittiötä rauhaan ja muutenkin liikun rätti kädessä ympäri sun kämppää. Lohdutukseksi - teen niin kaikkien muidenkin luona. Ne muut tosin mäkättää siitä edelleen, oot vissiin ainoa, joka on päättänyt olla puuttumatta asiaan. Oot vissiin tajunnut, ettei marmatus muuttais asiaa, joten parempi antaa olla. Tai sit jotain muuta. Joka tapauksessa - kiitos.
   En silti vaihtais. En mun älyttömiä sanoja, joiden ei ois pitänyt ikinä tulla ulos suusta. En sun saamattomuuttas. En yhtään automatkaa, joiden aikana ollaan puhuttu tai oltu rauhassa puhumatta. Enkä yhtään viestii, jotka sä lähetit sun päivällä ja mä luin ne mun aamulla. Jokainen niistä hymyilytti. Sinä aikana mietin, että jos me selvittiin 8000 kilometristä, selvitään aika monesta muustakin. Enkä mä ehkä vaihtais yhtään riitaakaan. Sillä niistä on opittu ja ollaan tilanteessa, jossa tunnetaan toisemme ja meidän trigger-pisteet yhä paremmin.
  Me ei olla enää niitä suksarilaisii, jotka paitaperseili sen vuoden. Se aika oli kieltämättä hauskaa ja ainutlaatuista, muttei se ois voinut jatkuu ikuisuuksia. Vaikka välillä ikävöinkin sitä aikaa. Mutta pidän valtavasti myös tästä vaiheesta, jossa molemmilla on työt ja typerii sekä turhii viestejä puhelimessa, mutta välistä myös paljon asiaa. Jotka ottaa kiintopisteitä muutaman kuukauden päähän - joilla on aina joku juttu, jota yhdessä odottaa.
   Odotan myös innolla ja mielenkiinnolla tätä uutta ja tulevaa vaihetta, kun molemmat on saavuttaneet saman tavoitteen. Toivon, että sä jatkossakin haastat mut ja järjestät mun varalle asioita, joissa joudun ylittämään itseni. Oon oppinut itsestäni näiden muutaman vuoden aikana enemmän asioita kuin 10 vuoden aikana yhteensä. Ilman sua en ois oppinut - ja kehittynyt. Mennyt epämukavuusalueille niin useasti ja huomannut selviäväni. Sä oot saanut mun päähän sen oman tahtotilan, että vaikka jännittäis tai tuntuis epämukavalta, tulta päin vain! Kiitos - ja tää tulee myös niiltä monilta ihmisiltä, jotka sitä ei aiemmin osanneet tai uskaltaneet tehdä.
  Toivon myös totisesti, et jatkat sitä brutaalirehellisyyttäs, joka on satuttavan tarkkanäköistä mutta kasvattavaa. Et oo suotta kasvatuksen ammattilainen.



En päätä tätä sanoihin vittusaatanaperkelejumalauta. Päätän tän näin:

ONNEA ja kiitos et oot. Sillä vaikka me ei koskaan samaan suuntaan kuljettukaan, nyt mä tiedän, miksi elää kannattaa.


~ Roose ~


maanantai 22. huhtikuuta 2019

Ihme nimeltä elämä


Huhhuh, onpa ollut pitkä tauko! Tätä(kään) ei suunniteltu (paluuta blogin pariin sen sijaan useasti), mutta pääpointti kai on, että täällä taas ollaan!
Mun elämä on ollut työn ja arjen tasapainoilua kokemusasiantuntijakoulutuksen kanssa. Olen ollut tosi tyytyväinen mun työhön ja säännölliseen työaikaan, se on tehnyt mulle pelkkää hyvää. Mutta jatkuva sosiaalisuus myös väsyttää ja olen saanut huomata, kuinka paljon tarvitsen omaa aikaa ja tilaa työpäivien jälkeen. Ja voin sanoa, että paljon. Oon avannut mun läppärin syyskuun jälkeen maksimissaan omien sormien lukumäärän verran. Valehtelematta yhtään. Kai mä sain oppari- ja opiskeluaikana ylipäätään tarpeekseni jokapäiväisestä koneen virtanapin painamisesta tarpeekseni - ja niin se homma jäi.
   Nyt olen kuitenkin tässä. Kuten sanottua, mun elämä ei ole näiden hiljaisten kuukausien aikana muuttunut juuri yhtään. Arkisin lähden paremmalla sekä huonommalla onnella kahdeksan pintaan töihin ja palaudun kolmen, neljän välillä kotiin. Teen ruokaa, siivoan, pesen pyykkiä, katson telkkaria ja menen nukkumaan. Sama setti seuraavana päivänä uudestaan.



Noin kirjoitin 1.3. ja ajattelin jatkaa seuraavalla viikolla - tai ehkäpä jo sunnuntai-iltana siskojen lähdettyä viikonloppukäynniltä. 3.3. siskojen lähdettyä oli pian kuitenkin minun aikani lähteä itse ensiavun kautta TAYSiin neljäksi päivää.
   Kiinnikkeen aiheuttama suolitukos. 
   On sanomattakin selvää, että säikähdin ja ajattelin jo hetken, että tämä oli tässä - enkä ole edes ehtinyt päivittää hautajaissuunnitelmaani! Elämä kuitenkin voitti ja kävi ihme - tukos meni ohi lääkkein ja nesteytyksellä. Onneksi sana avanne todettiin sivulauseessa minulle vasta sitten, kun se riski oli ohitse. Siihenkin oltaisiin varmasti totuttu, mutta hyvä näin. Lähtöpäivänäni kävin moikkaamassa arpisiskoani Epaa toisella osastolla ja sovittiin, ettei oteta uusintakierroksia enää - ei hän uusiutuneesta sairaudestaan, enkä minä suolitukoksistani. Nää riittää nyt.


Väsymys, rankat päänsäryt ja muut moninaiset oireet - sekä jaksamattomuus avata läppärin kantta - tuntuivat selittyvän jo kuukausia ohutsuolessani kehitteillä olleella ja sitten eskaloituneella suolenlaajentumalla ja sittem itse tukoksella. Silti alavireinen ja ahdistunut mieliala, sydämen korkea syketaso joulukuulta lähtien ja monet muut oireet eivät. En oikein tahtonut hyväksyä kuin puolittain diagnoosin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstäkään. 


Sitten se lääkäri, joka teki mulle ahdistuneisuusdiagnoosinkin, päätti mun jatkuvan aaltoilevan pahoinvoinnin takia "varuiksi" tarkistaa mun varastorauta-arvot eli ferritiinin. Naisilla pidetään hyvänä arvona yli 50 lukemaa menkkojen takia. Viitearvon alaraja on 13. Mun arvo oli 8. BINGO! Pääsin osittain oman tahdikkuuteni ja määrätietoisuuteni avulla noin kolmessa viikossa rautatiputukseen, mikä ei sinällään ole automaatio. Mutta juuri hyvinkin tiukoilla olleen ohutsuoleni (joka edelleen välillä kipottelee), perussairauteni ja laajan oireistoni takia en uskaltanut ottaa riskiä kuuden kuukauden rautakuurin suhteen. Eikä onneksi sisätautilääkärikään. Viime viikolla kävin siis tankkauttamassa itseni täyteen rautaa. Yleensä oireiston ja oman voinnin paranemisen huomaa 2-3 viikon kuluttua rautatiputuksesta eli rautainfuusiosta. Nyt on kulunut vajaa viikko ja huomaan sen jo nyt! Eli tässä innolla odottelen, mikä on olo parin viikon päästä! Kesäkuussa kontrollit ja toivotaan, että rautavarastot tulivat nyt kerralla kuntoon ilman lisätankkausta. 




Nyt jaksan siivota ja pestä pyykkiä samana päivänä. Kävin myös kahtena peräkkäisenä päivänä lenkillä ja sykkeet palautui melkein heti! Saattaa kuulostaa hassulta, mutta mun arki oli tuon aloituksen kirjoittamisen aikaan sitä, että mietin, jaksanko tänään a) siivota b) käydä kaupassa c) laittaa ruokaa vai d) katsoa televisiota. Kaikkea ei voinut entiseen malliin tehdä samana päivänä - olin vaan niin loppu ja koko oireisto lääkärien mukaan psykosomaattista. Tänään oli tosi helppo pyykinpesun, petivaatteiden tuuletuksen ja pikaimuroinnin jälkeen avata vielä läppäri! Aika huippuu, tällaistako elämän kuuluukin olla?! 



Kuvituksena kuvia kuluneilta kuukausilta, jolloin tuli tosiaan myös käytyä kokemusasiantuntijakoulutus loppuun ja valmistuttua koulutetuksi kokemusasiantuntijaksi. Josko nyt, kun kirjoittamattomuus ja aivosumu eivät olleet vain laiskuutta tai ahdistusta, tulisi tännekin taas enemmän juttua - varsinkin siitä arkisesta elämästä! Tuosta uusimmasta suolitukoksesta en ainakaan toistaiseksi kykene kirjoittamaan, vaikka psykiatrisen sairaanhoitajan mukaan olen hyvin tuota asiaa työstänytkin. Ehkä joku päivä, mutta voi jäädä myös kirjoittamatta.  Katsotaan. Nyt haluun keskittyä (tai pyrkiä keskittymään) elämiseen ja siihen, että luotan taas kroppaani. Rautainfuusiosta ajattelin kyllä jonkin ajan kuluttua sitten tehdä postausta ja kantaa oman osuuteni kekoon tähän "muoti-ilmiö nimeltä ferritiini" -vääntöön perusterveydenhuollon ja asiakkaan välillä. Mua kohdeltiin hyvin ja aika vähin taistoin, mutta näin ei suinkaan kaikilla ole. Ei läheskään kaikilla.


Toivon tästä aurinkoista ja tervettä kevättä niin sulle kuin itsellenikin. Palataan!

~ Roosa ~