Sanat, jotka satoivat paperille

Joskus tulee sellainen hetki. Niin kuin muutama päivä takaperin. Hetki, jolloin on pakko ottaa kynä ja paperia esille ja antaa sanojen tulla. Vaikka kello lähentelisi puolta yötä. Tässä postauksessa siis ajatuksia perjantain ja lauantain väliseltä yöltä. Ajatukset nousivat pinnalle Vain Elämän ja Sannin päivän pohjalta.

Mieleen tulee hetkiä yläkoulusta ja lukioajoilta. Hetkiä, jolloin ihminen on murrettu, uudelleenrakentuva minäkuva särjetty ja heitetty itsetunnon kanssa samalle roskalavalle. Kun se ihastuminen tuntui väärältä, suorastaan rikolliselta. Kaipa sitä tuli myös mietittyä, että jos mä vain ihastun ja rakastun väärällä tavalla. Ehkä mussa on rakennusvirhe siinä kohtaa. 

   Myöhemmin elämässä on ollut kausia, jolloin olo on ollut näkymätön. Elämä on rullannut eteenpäin, mutta skipannut mut - jättänyt bussipysäkille odottamaan seuraavaa autoa, jota ei koskaan tullutkaan. Ihmiset on kävelleet kaupungilla hymy huulilla, eikä musta ole tuntunut mitään. Onko mua edes nähty? Varmasti on. Mutta jos mä olisin katsonut katukuvaa, olisinko nähnyt itseäni? Tuskin.

Mun elämään on kuulunut paljon sielunystäviltä vaikuttavia henkilöitä. Sellaisia, joiden kanssa olen ajatellut pitäväni aina ja ikuisesti. Monta kertaa olen joutunut pettymään ja jättämään kaiken taakseni.. Vielä pahemmalta on tuntunut se, että taakse on jäänyt ihminen, joka kantaa minua mukanaan. Minua ja minun tarinaani. Se satuttaa. On vain täytynyt toivoa, että ne ihmiset ovat osanneet käsitellä tarinaani kunnioituksella, enkä törmää kuvitettuihin tarinoihin seuraavalla viikolla. Sillä minä itse en ole pystynyt jatkamaan.

   Epäitsekäs sydän ei kuitenkaan koskaan opi. Olen jaksanut uskoa ihmisiin uudestaan ja uudestaan. Kykenen löytämään ihmisistä jatkuvasti hyvää, vaikka mieli käskisi jo rikkomaan kaiken pieniksi palasiksi. Pyrin aina näkemään kuoren alle, näkemään ihmisen.  Ehkä tuo piirre on ollut onni: en ole ehtinyt kyynistymään.

   Epäitsekäs sydän jaksaa myös välittää ihmisistä - joskus liikaakin. Kun toisella on hätä, otan sen tosissaan. Kun kaveri soittaa ja pyytää avuksi kasaamaan huonekaluja, usein pesen samalla tiskit ja imuroin....vaikkei toinen pyytäisikään. Eikä tuollaiset johdu välttämättä siitä, että kaverilla on sotkuista. Se johtuu siitä, että haluan näyttää lähimmäisen rakkauteni toista kohtaan. Ajattelematta, että toisen pitää maksaa se takaisin seuraavalla viikolla. Varmaan hakisin kuunkin taivaalta, jos toinen sitä todella tarvitsisi ja nappaisin vielä pari tähteäkin kylkiäisiksi mukaan. Että niin, välillä pistää kyllä oikeasti naurattamaan tää mun "Roosa-äiti"-vaihteeni. 

Viime aikoina olen törmännyt sanoihin "En mä saisi valittaa, kun sulla on tuo vamma ja välillä kipuja muille asti jaettavaksi." Se saa mut välillä vähän vihaiseksi. Kun mulla on mun ongelmat, muilla omansa, eikä niitä voi mitenkään verrata toisiinsa. Ei kenenkään elämää ole tarkoitettu samalaiseksi, muuten me ei voitaisi ikinä oppia toisiltamme mitään. 

  Vaikka elämä onkin omasta ja toisten mielestä heittänyt lokaa vähän turhankin paljon niskaan, en halua muuttua marttyyriksi. Samaan aikaan moni voi (ainakin blogin kautta) ajatella, että teen kaiken oikein. Marttyyrina tai pyhimyksenä en ole kuitenkaan koskaan halunnut esiintyä. Se ei sovi mun etiikkaan. Istuin iltapäivällä istuin kahvipöydän ääressä ja kohtasin kaksi ihmistä, joilla on ihan erilainen elämänkoulu takanaan kuin itselläni. Ja siltikään en voisi arvostaa enempää noita oman elämänsä sankareita. Vaikka minä olisin ja olenkin tehnyt elämässäni toisin, en ole täällä arvostelemassa ja tuomitsemassa ketään, koska itsekin olen vain erehtyväinen ihminen. Ihminen, joka tekee oman elämänsä virheitä.  

   Elämässäni kuin tulevassa työssäni (mikä se ikinä onkaan) haluan olla ennen kaikkea nöyrä. En "jeesustella" uskollani tai millään muullakaan tietämykselläni. Haluan käyttää sydäntäni, käsiäni ja korviani toisten auttamiseen. Vetää sen ihmisen pois ojasta - tai jos ei muuta, kävellä hänen vierellään siellä ojan pohjalla. Kyllä yhdessä tie takaisin valoon lopulta löytyy. 

Minun iloni ja aurinkoni löytyy toisten ihmisten hymystä ja naurusta. Ei omastani. Koska oma hymyni ja nauruni on toisten tuottamaa. Särjetty ihminen, joka jossain vaiheessa jo ajatteli puhaltaa pelin poikki, muuttuikin taas näkyväksi. Kai se haluaisi joskus edelleen syödä purkista ja katsella Netflixiä (jos sellaisen omistaisi). Mutta sitten se ihminen, nainen, tajuaa katsoaa peiliin. Näkee hetkeen ajan ne sirpaleet, joista hänet on koottu miljoonia kertoja uudestaan. Mutta näkee myös sen, mistä kaikesta on selvitty. Se nainen olen minä itse. En halua kostaa, katkeroitua tai etsiä virheitä muista. Haluan uskoa parempaan omassa ja muiden elämässä. Luoda uskoa muille ja samalla yhtä paljon itselleni. Uskoa siihen, että kaikella elämän tuomalla loskalla on tarkoituksensa. 

Ja että joku päivä saat sen, mitä et koskaan ajatellut saavasi. Sillä ihan tosi - sinä kuin minäkin olemme sen arvoisia.  

~ Roosa ~

 

Romahduksen jälkeen blogin pariin

Viime postauksen jälkeen ajattelin keskittyä loppuviikon opiskeluun ja palata sitten viikonloppuna kirjoittelemaan, olisihan mulla silloin mm. Jämsä-viikonloppu. Siitä saisi varmaan hyvin juttua aikaiseksi. Sitten kuitenkin tapahtui sitä ja tätä, joka sai pakan ei pelkästään sekaisin, vaan leviämään hallitsemattomaksi.

   Kerron kyllä kohtaamistani vaikeuksista, mutta en ole se, joka vuodattaa heti kaiken blogiin. Varsinkin viime viikkoina mun on tarvinnut selvittää ja käsitellä asiat ensin itse, ennen kuin olen voinut edes ajatella kertovani niistä mitään täällä.

   Välillä kysyn itseltäni, miksi ne ongelmat kaatuu niskaan aina yhtä aikaa? Miksei niiden välillä ole juuri koskaan sellaista tyyntä ja seesteistä aikaa, jolloin kaikki sujuu normaalisti? Mutta ei, jotenkin se vaan menee niin, että ne tulevat perätysten omilla vuoronumeroillaan paikalle lakisääteisistä kahvitauoista välittämättä.

    En oikeastaan muista, mikä tapahtui ensiksi. Se taisi olla se hammaspolin juttu. Kävin siellä OYSissa neurologilla leukojen ja päänsäryn tilanteen vuoksi. Oikeastaan vastaus oli se, minkä tiesinkin: uutta lääkitystä ei voida näillä lääkemäärillä aloittaa - varsinkin kun mun maksa-arvot on vähän koholla. Ei hälyyttävän paljon, mutta kuitenkin. Nyt oonkin pistäny Norflexin ja Voltarenin pannaan, yritän selvitä lämpö/kylmähoidolla päänsäryt lävitse. Tähän mennessä ihan hyvällä tuloksella - pakollisten lääkkeiden lisäksi kipulääkkeitä ei juuri mene. Mutta siis...neurologi käski olla edelleen yhteydessä Jyväskylään hammaspolille näissä särkyjutuissa.

    Varasin heti soittoajan mun hammaslääkärille, sain sen parin päivän päähän. Siinä puhelun aikana tuli semmoinen pommi, jota en ikinä ois uskonu kuulevani: 100%:sta varmuutta siitä, että mun hammashoidot vietäis loppuun Jyväskylässä ei ole. Vaikka 2014 tuli se päätös, että asiakas voi valita itse hoitopaikkansa, niin nyt oli kyse laskutusongelmista, kun kuitenkin asun eri shp:n alueella. Tuo päätös oli tullut 2 viikkoa ennen tuota puhelua, mutta mulle ei oltu ilmoitettu mitään! Oli siis ehdottoman hyvä, että varasin tästä mitään tietämättä sen soittoajan (!) - milloin mä muuten olisin saanut tästä kuulla? No, Jyväskylästä laitettiin sitten OYSille maksusitoumus, että mun hoidot jatkuisi Jyväskylässä. Hammaslääkäri kirjoitteli mm. protetiikasta ja hoitosuunnitelmista.

   Joku pieni ääni käski mun kuitenkin soittaa OYSin hammaspolille ja varmistaa, että maksusitoumus olisi tullut perille. Halusin myös itse perustella, miksi mun on hyvä jatkaa hoidot loppuun Jyväskylässä. No, maksusitoumus oli lähetetty jo hyvän aikaa sitten, mutta OYSissa ei tiedetty asiasta mitään!! Siellä vaan ihmeteltiin, että mikä ihmeen maksusitoumus, ei sellaisia tarvita. Hoitajat ja ylilääkäri olivat ihan päät pyörällä. Koska oli iltapäivä, en voinut soittaa enää Jyväskylän päähän. Se menisi aamuun.

   Silloin se pato murtui - olin täysin loppu. Tuona selvittely- ja jännitysaikana oli myös koulu/luokkamurheita niskassa: hieman kiristynyt ilmapiiri luokan kesken ja kasa ryhmätöitä, joiden suoritusajankohdat polttelivat hermoja. Neljän-viiden aikuisen ihmisen aikataulut on joskus aika hankala saada yksiin. Lisätään tähän vielä tutorointikiireet, omat tenttiin lukemiset sun muut opiskelun aikataulutukset. Pää ei vain kestänyt.

   Musta tuntui, ettei mikään mun elämässä ole kestävää tai pysyvää. Hammashoidot, joita olin pitänyt mun hoidon pysyvimpänä kulmakivenä, koulujutut ja aikataulut, jotka muuttuivat jatkuvasti, stressi siitä, miten ehdin käydä loput fyssarikerrat täyteen, saanko 15 kertaa ensi vuodelle (entä pohjalliset?), omien ystävien pahoinvointi...mihin mä pystyisin mun elämässä luottamaan? En jaksanut olla vammainen. Olin kyllästynyt sellaisena elämiseen...mieleeni tulivat vain koulutoverit, joilla ei ollut tietoakaan tällaisista ongelmista omissa elämissään. Olin kateellinen heille: he saivat elää miten halusivat, he eivät tienneetkään mistään isoista lääkemaksuista, fysioterapiakäynneistä, puhumattakaan pitkäkestoisista hammashoidoista ja niihin liittyvästä menettämisen pelosta. He eivät tienneet, miten paljon aikaa vamman hoitaminen vie - kun he nukkuivat päikkäreitään, tekivät kouluhommiaan tai tapailivat muita ystäviään, minä soittelin puheluita, täytin vammaistukihakemuksia, kävin fysioterapiassa tai muuten vain stressasin vammajuttuja. Luotan ajatukseen "jokaiselle niin paljon kuin jaksaa kantaa". Tuona hetkenä suorastaan huusin, kuka tässä on tehnyt laskelmointivirheen - en mä oikeesti jaksa! Monet olisivat mulle varmaan sanoneet, että itke nyt kunnolla, se helpottaa. Mutta kun mä en voinut edes itkeä...siitä saa migreenin ja noidankehä olisi ollut valmis.

    No, onneksi soitin tuona romahdusiltana ystävälleni. Hän pyysi kylään, laittoi kynteni, teki iltapalaa, katselimme Pocahontasta ja juttelimme. Se oli juuri sellainen irtiotto, mitä kipeästi kaipasinkin. Hetkeen ei tarvinnut miettiä kaikkia elämäni epävarmuustekijöitä, vaan sain vain olla - keskittyä johonkin ihan muuhun.

   Seuraavana aamuna soitin Jyväskylään, jossa ihmeteltiin, miten maksusitoumus ei ollut mennyt perille. Asia laitettiin siellä uudelleen tarkempaan käsittelyyn ja minun käskettiin olla murehtimatta - tulisin vain seuraavalle polikäynnille lokakuun lopussa. He hoitaisivat sen maksusitoumuksen.

   Nää stressinaiheet saattaa kuullostaa tällein mustaksi valkoiselle kirjoitettuna pieniltä ja mitättömiltä. Hammashoidot ja koulujutut, kyllähän ne kestää. En voi kuitenkaan avata noita koulujuttuja enempää, kyseessä on muitakin ihmisiä kuin pelkästään minä itse. Mua on stressannut ja itkettänyt todella paljon ja blogin kirjoittaminen on ollut tässä tilanteessa viimeisimpänä mielessä.

   Nyt - romahduksen jälkeen - haluan sokeasti luottaa, että tuo hammashoitojuttu kääntyy minun edukseni ja hoidot jatkuu loppuun Jyväskylässä. Kun noi leikkauskuviotkin toukokuulle oli alustavasti lyöty lukkoon ja olin aikatauluttanut  koulujuttunikin leikkauksen mukaan. En jaksaisi uusia hoitokuvioita, uutta paikkaa, uusia ihmisiä ja epävarmuutta siitä, milloin leikkaus voidaan toteuttaa OYSissa. Heidän henkilökuntansa pätevyyttä en epäile, mutta luottamuksen muodostaminen vie minulta vuosia. Varsinkin kun pelko leikkausta kohtaan on takaraivossa valmiiksi. Mun hoitokuviot on muuton takia vaihtuneet muutenkin ja ainut pysyvä on ollut Jyväskylän hammashoidot. En kestä ajatusta ilman niitä.

Siksi olen päättänyt, että päätös on positiivinen ja maksukuviot selvenee. Jos näin ei ole, sitten valitetaan. Mutta sitäkään ei mietitä nyt, vaan pidän peukkuja, että valittamiseen ei tarvitse ryhtyä. Pidättehän tekin?

~ Roosa ~