Taistelua teräsvillaa vastaan

IP:stä johtuen minulla on karheat ja kiillottomat hiukset - ja erittäin taipuisat! Takkuisuus on myös minulle erittäin tuttua, etenkin suihkun jäljiltä. On myös hassua huomata, kuinka hiukseni ovat päältä kuin teräsvillaa - karheata ja pikkuista säkkärää - ja alhaalta sileät kuin mitkä.
   Joudun siis käyttämään paljon kosteuttavaa shampoota vuorotellen värjätyille hiuksille sopivan shampoon kanssa. Käytän myös huuhdeltavaa että hiuksiin jätettävää hoitoainetta. Joskus hiuksiin jätettävän hoitoaineen korvaa hiusöljy. Ja koska olen sortunut hiusten värjäämiseen, käytän myös muutaman kerran kuussa hiusnaamiota.
   Nyt varmaankin kuulostaa siltä, että pesen hiuksiani todella usein ja läträän kaiken maailman aineilla. Itse asiassa pesen hiukseni vain 2-3 kertaa viikossa. Osittain, siksi, että haluan suojata hiusteni väriä ja näin pidentää värjäämisväliä. Mutta myös osittain siksi, etten vain jaksa pestä niitä päivittäin. Olen myös kuullut, ettei hiuksille tee hyvää jokapäiväinen peseminen.
   Aamuisin laitan hiukseni kuosiin joko muotovaahdon tai hiusvahan avulla. Lakkaa käytän myös. Viikonloppuisin kuitenkin pyrin olemaan sekä kasvoiltani että hiuksiltani luonnollinen eli tänäänkin on menty ihan au naturel -meinigillä.

   Eilen olin Jyväskylässä tapaamassa ystäviäni, jotka siellä tällä hetkellä opiskelevat. Täältä kotipuolesta mukaani kaveriporukan tapaamiseen lähti lapsuudenystäväni. Lähdimme jo kympin junalla, jotta ehtisimme vähän kiertelemään kaupoilla ennen yhtä, joilloin olimme viidestään sopineet treffit matkakeskukselle.
   Minunhan ei pitänyt mitään ostaa. Rahaa oli tarkoitus kuluttaa vain siis syömiseen. Noh, en mä bubjetista paljoa luistanutkaan - kai. Perustelen kuitenkin ostoksiani tarpeellisuudella. Kevääksi ja kesäksi mun oli pakko saada uusia sukkiksia ja leggareita ja Seppälässä olikin osta 3 maksa 2 -tarjous meneillään. Kuitenkin ostos, minkä nostan ihan kuvan kanssa tähän postaukseen esille, on kyseinen kapistus:

                                 

Kuulin reilu vuosi sitten harjasta nimeltä Tangle Teezer. Eli siis harja, jossa on erittäin joustavat harjakset, eikä edes takkutukan harjaamisen pitäisi sattua. Myös hiuksia ei pitäisi lähteä niin paljon, kun käyttää kyseistä harjaa. No, tämä pehko on niin paksu, että eroa ei huomaa, lähteekö päästäni päivittäin 100 vai 300 hiusta. Lähinnä ostin harjan takkutukkaani ajatellen.
   Ja miksikäs en olisi ostanut kun Sokoksella oli ihana Late Lammas - Tangle Teezer! Muutaman euron jouduin maksamaan Late Lammas -lisää verrattuna tavallisiin Teezereihin, mutta kukapa ei haluaisi maksaa vähän enemmän, kun kyseessä on kuitenkin Late Lammas?!
   Eilen hiusten pesun jälkeen harja pääsikin heti testiin. Täällä ei hiustenpesusta selvitä ilman takkuja, joten harja pääsi heti koetukselle. Positiivinen yllätys tuli koettua, sillä ei sattunut yhtään ja takut hävisivät humps vaan tämän harjan käsittelyssä. Harjalla on mielestäni myös siloittava vaikutus, sillä pientä kikkaraa ei muodustunutkaan päällimmäiseen hiuskerrokseen ollenkaan. No, ei hätää, tänään se oli jo palannut piristämään päivääni...
   Uskon kuitenkin jo yhden käyttökerran jälkeen, että harja oli joka euron arvoinen ja tulee pelastamaan minut vielä monelta kyyneleeltä ja hampaiden kiristykseltä. Suosittelen!

~ Roosa ~

Odotettua postia

Maanantaina se tuli kuuden viikon odottelun jälkeen. Nimittäin tieto perusvammaistuen saamisesta! Olin niin älyttömän onnellinen ja olen edelleen! :) Kolmen kuukauden tuet lopsahtivat tilille tänään ja tästä edespäin marraskuuhun asti (ainakin) joka kuun 15. päivä tilin saldo kasvaa reilulla 90 eurolla.
   Faktatietoina mainittakoon tietämättömille, että vammaistukitasojahan on kolme, perustaso ja kaksi korotettua ja tuki voidaan myöntää enimmillään kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Itse sain perustason ja tuki myönnettiin 30.11.2014 asti. Kun täytin 16 ja tipuin hoitotuen piiristä pois, tilani oli niin hyvä, etten olisi millään täyttänyt vammaistuen kriteerejä. No, asiat muuttuivat parin vuoden kuluessa ja vuoden alussa saatiin vihdoinkin haettua tukea minulle.
 Äiti avusti hakemuksen täyttämisessä, kiitos jälleen kerran hänelle. Ekaa kertaa en olisi osannut moista hakenusta täyttää - tai tarkemmin sanottuna, en olisi osannut listata niitä kaikkia juttuja, mitä hakemukseen laitettiin. esimerkiksi sitä, että hillopurkit on kauhean vaikea aukeista, jos ne on tosi tiukassa kiinni. Helposti sitä ihminen vähättelee puutteitaan.
   Tuki myönnettiin siis marraskuun loppuun asti. Varmaankin sen vuoksi, että Kela toivoo - kuten minäkin - että migreenit ja niskapäänsärty helpottaa ja lääkekulut sen mukana vähenee. En usko, että koko ikäni tulen vammaistukea tarvitsemaan, mutta niin kauan sitä tullaan uudestaan hakemaan, kun on tarvis. Ja nyt ollaan iloisia tästä :)

Migreenin ja päänsäryn saralla tätä viikkoa lukuunotamatta on mennyt hyvin, lääkitys näyttää pelaavan sen suhteen. Tällä viikolla sain kuitenkin oikealle puolelle niin kovan päänsäryn, että luulin sitä ensin migreeniksi ja otin maksimiannokset lääkettä. No, migreeniä se ei kuitenkaan ollut, vaan tensiota. Yritin vänytellä ja unohtaa kivun, ottaa päikkärit. Viiden maissa luovutin. Päätin lähteä ensiapuun, mutta päätijostain syystä soitin ensin sinne ja kysyin tilannetta siellä päässä. Onnekseni puhelimeen vastasi vuorossa oleva ihana perhetuttumme. Kerroin tilanteen ja sanoin tarvitsevani lihasrelaksanttipistokset. Hoitaja sanoi, että tiesinkö samoja lääkkeitä olevan reseptilääkkeenä. Hän oli monta kertaa antanut minulle nuo pistokset, joten tiesi vasteen olevan hyvä. En tiennyt reseptilääkemahdollisuudesta, koska minulle ei ollut sellaista kerrottu. Sama vaikutus piikillä ja tabletilla, tabletti alkaa tehoamaan vain hitaammin. Hoitaja sanoi oitis patistavansa lääkärin kirjoittamaan mulle e-reseptin näihin kyseisiin lihasreleksantteihin, eli Voltareniin ja Norflexiin. Varmistin niiden sopivuuden muuhun lääkitykseeni vielä apteekissa ja vajaan tunnin kuluttua ensiapuun soittamisesta sain lääkkeet käsiini ja naamariin. Muutaman tunnin kuluttua kipu oli poissa. Mieletön kiitos tuota tuttuamme kohtaan, sillä jos vuorossa olisi ollut joku muu hoitaja, olisin todennäköisesti odottanut kivuissani ensiavussa vielä monta tuntia, eikä lääkäri olisi välttämättä siltikään määrännyt reseptiä. Onneksi maailmassa on pelastavia enkeleitä <3 
   Torstaina sain hieronnan jälkeen niskapäänsäryn ja tänään auringon hetkellisesti häikäistessä migreenin, mutta nyt pää tas jo ihan kunnossa. Toivotaan, että tämä viikko oli vain poikkeus ja saisin jatkaa varsin kivutonta elämää, niin kuin edelliset kolme viikkoa ovat olleet. :)

~ Roosa ~

Miten ja koska kertoa vammasta?

Minä ja perheeni ollaan oltu aina avoimia mun sairaudesta/vammasta. Tiedän kuitenkin, ettei tämä ole jokaisen vammaisen ja hänen perheensä toimintamalli. Itse olenkin lähiaikoina miettinyt paljonkin sitä, kuinka, koska ja miten kertoa vammastaan.
   Itse en hehkuta vammaani. Monet sanovat, ettei sitä edes välttämättä huomaa, ennen kuin se tulee puheeksi seikasta tai toisesta. Jotkin lapset ovat töissä saattaneet kysyä, miksi vasen jalkani läpsähtää omituisesti, silloin kun kävelen, miksi se ei ota samanlaista kanta-askelta kuin oikea jalkani. Tällöin olen rauhallisesti selittänyt, että vasen jalkani (ja käteni) on heikompi kuin oikea jalkani, koska minulla on sairaus nimeltään CP-vamma. Yhtälailla olen selittänyt toiselle lapsikatraalle, etten voi saada ajokorttia  sen takia, että toinen silmäni on sokea. Mutta näen silti hyvin. Lapset ovat ottaneet asian hyvin vastaan eli suomeksi sanottuna olankohautuksella ja "aijaa/okei"-ilmaisulla ja jatkanet sen jälkeen opiskeluaan kuin koskaan ei kysymystä olisi esitettykään.
   Olen huomannut lasten myöskin puolustavan minua joissain tilanteissa. Tämä on ollut hupaisaa ja pakostikin hymyilemään pistävää, mutta se on myöskin  saanut minut tuntemaan ylpeyden aihetta lapsista. Esimerkkinä mainittakoon tilanne, jossa olin viimeksi mainitun lapsiryhmän kanssa käsityötunnilla. Yksi näistä lapsista oli ollut pois sillä kerralla, kun toisen silmän sokeus oli tullut puheeksi. Tämän lapsen kanssa jostain syystä tuli toisen silmän sokeuteni puheeksi. Tämä alkoi tekemään minulla näkötestiä ("montako sormea mulla on pystyssä?"), johon suhtauduin hymy huulilla. Mutta ennen kuin testi oli ehtinyt alkaakaan, toinen poika sanoi tälle toiselle "Älä nyt ole tyhmä, yhtä hyvin ihminen voi nähdä yhdellä silmällä kuin kahdellakin." Voi mitä ylpeyttä tunsin tuolloin. Ja tunti jatkui jälleen eteenpäin. Tilanne oli ohitse yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin - ja jälleen yksi lapsi oli avartanut maailmaansa hiukan.
   Lasten kanssa työskennellessä tulee mielestäni olla rehellinen. Samoin työkavereilleen, varsinkin vamman kanssa, koska se saattaa ja yleensä rajoittaakin enemmän tai vähemmän työntekoa. Itse pystyn tekemään mielestäni hyvinkin paljon. Itselläni pois ovat jääneet vain liikuntatunnit, joissa en ole omimmillani neuvomaan ja näyttämään mallia lapsille. Myös migreenin takia ohjaava opettajani ja minä päädyimme siihen tulokseen, että en mene liikuntatunneille, ison ja kaikuvan salin takia, jossa melutaso altistaisi migreenille. Olen kiitollinen hänen ymmärryksestään.

   Nyt vanhemmiten olen alkanut miettiä sitä, että jos en olisikaan avoin vammastani. Tai millaista niiden ihmisten elämä on, jotka ovat kaltaisiani vammaisia, mutta eivät mielellään puhu sairauksistaan. Onko helppoa salata sairaus tai yrittää välttää siitä puhumista?
   Niin kuin jo alussa sanoin, en heti ihmisen ensimmäiseksi tavattuani esittelyni jatkoksi liitä luetteloa perussairauteni aiheuttavista vammoista. Se ajatus saa minut jo tätä kirjoittaessani nauramaan. Se, jos mikä, olisi mielestäni sosiaalisesti epäkorrektia kohdallani. Tietenkin niillä, joilla sairaus on näkyvämpi apuvälineiden esim. pyörätuolin takia, saraudestaan kertominen heti kättelyssä on mielestäni hyvä juttu. Oma sairauteni tulee puheeksi oikeastaan milloin sattuu. Ei ehkä ensimmäisellä, toisella tai kolmannella kerrallakaan, mutta varmasti sillä neljännellä jo. Tai sitten toinen on saattanut arasti tai rohkeammin kysyä itse, miksi toinen silmäni karsastaa tms. Ja minä olen vastannut, ja kertonut sairaudestani. Se saattaa tulla puheeksi myöskin, jos tulee puhe Lintsillä käymisestä. En voi mennä hurjiin laitteisiin epilepsian takia. Kyllä, vaikka siitä on jo 10 vuotta, kun olen saanut kohtauksen. Mutten myöskään tykkää hurjista, pyörryttävistä ja oksettavista laitteista. Ripareilla ollessani saatan mainita siitä hartaudessa (yleensä kerron lähes poikkeuksetta ainakin kiusaamiskokemuksistani) tai omalle ryhmälleni, jos en voikaan suorittaa omalta osaltani tehtävää Olympicseissa ja minut korvaa kyseisessä lajissa joku toinen vetäjä/isonen. Tai sitten asia tulee jostain puheeksi.

   Olen varmasti avoin siksi, että olen kasvanut siihen jo lapsesta saakka. Mutta olen jo hyvin pienenä tiedostanut erilaisuuteni ja olen ollut siitä huolissani. Vanhempani ovat kannustaneet kertomaan muille, jotta huoli kaikkoaa. Ehkäpä suurin syy avoimuudelle onkin vieläkin sisällä salassa oleva huoli, tosin paljon pienempi kuin lapsena: kelpaanko minä? Vammasta avoimesti kertominen on ollut mittari ihmissuhteille. Jos toiselle vammani ei ole ongelma, silloin minä kelpaan ja hän on luottamukseni arvoinen.
   Ehkä juuri tuon "toisten luottamuksen mittaamisen" takia en ole salaillut vammaani hirveän pitkään keneltäkään, jonka kanssa olen enemmän tekemisissä. Ne, jotka ovat minulle vain hyvänpäiväntuttuja, eivät välttämättä tiedä. Tai sitten tietävät muiden, yhteisten kavereiden kautta. Joka tapauksessa kaikki saavat halutessaan kuulla ja tietää vammastani. En halua törmätä kuvitettuihi juttuihin jo valmiiksi pienessä kaupungissa. Haluan, että tieto ja ennen kaikkea oikea, totuudellinen tieto tulee minulta.
   Muiden on ollut myös ehkä helpompi hyväksyä ja sisäistää vammani oman asenteeni takia. Kerron sairaudestani äänenpainolla ja -sävyllä, kuin kertoisin siitä, mitä aion tänään laittaa ruoaksi. Se ei ole hätkähdyttävä tai pelottava kertomus, joka on myös kertojalleen hätkähdyttävä ja pelottava.
   Ymmärrän niitä, jotka eivät mielellään kerro sairauksistaan. Itse tiedän henkilöitä, joilla on jokin sairaus, eli välttämättä vamma, mutta jokin muu), mutta eivät ole minulle siitä itse kertoneet. Olen saanut tiedon jostain muualta, luotettavalta taholta .Eivätkä nämä henkilöt välttämättä tiedä minun tietävän. Siksi kohteliaisuudestani välttelen heidän sairauksiastaan puhumista heille. En halua tulla toisen yksityisalueelle kutsumatta. Enhän tiedä, millaisen vastaanoton saan. Ehkä näiden hieman tökerösti sanottuna salailevien ihmisten salailun taustalla on perheen arvot ja hyväksyntä, mahdolliset ikävät tapaukset ja niistä johtuva pelko ja epävarmuus. Varmasti vaikuttaa myös elämämme aikakausi, joka ei varmasti ole helppo, mutta varmasti helpompi kuin 50 vuotta sitten. Jokainen päättää itse siitä, mistä muulle maailmalle avautuu.

Minkä johtopäätöksen tästä sitten vetäisin, miten ja koska? Itse silloin kun tilanne sitä vaatii tai kun kysytään. Mutta ymmärrän myös toisen tien valinneita. Kunnioitan heidän valintojaan, mutta suosittelen lämpimästi kuoresta ulos tulemista. Se ei välttämättä ole helppoa tai tunnu siltä, mutta on varmasti vapauttavaa. Eikä heti koko maailmalle tarvitse kertoa - yksikin ihminen voi riittää siihen, että oma erilaisuus ei tunnukaan niin vaikealta ja pelottavalta.

Ja ne jotka kohtaatte näitä erityisiä ihmisiä, olkaa ylpeitä siitä, että olette saaneet heidät kohdata. Tutustukaa heihin paremmin, jos vain mahdollista, ja ennen kaikkea - olkaa ennakkoluulottomia! Silloin saattaa hyvinkin käydä niin, että hetken päästä olette kokemusta rikkaampia.

Ihanaa viikkoa kaikille teille ja onneksi me kaikki olemme erilaisia!

~ Roosa ~