Elämä hampaiden saamisen jälkeen (josta tuli eilen kuluneeksi jo KUUKAUSI), on ollut monenlaisten tunteiden sävyttämää. On vuoroin hymyilyttänyt, naurattanut, ihmetyttänyt, mietityttänyt, huolestuttanut, itkettänyt ja taas jo naurattanut. Tämä nyt jo kuljettu matka ja tulevaisuus mahdollisuuksineen on pistänyt mietityttämään ja useasti.
Lyhyesti sanottuna toivuin tuosta kahden tunnin hampaidenlaitto-operaatiosta todella nopeasti. Operaatio oli sen verta monivaiheinen, etten millään pysty kirjoittamaan siitä tarkkaa ja yksityiskohtausta postausta (en edes kanta.fin avulla). Jälkikivuista ja säryistä sen sijaan voin kirjoittaa. Niistä selvisin 1,5 vuorokauden Burana-Panadol -yhdistelmällä ja yhden päivän kestäneellä kuumeella. Kuume nousi varmastikin vain stressin purkautumisen johdosta. Olin odottanut kyllä enemminkin migreenikohtausta kuin kuumetta, mutta säästyivätpähän migreenin täsmälääkkeet seuraavaan kertaan.
Kun hampaat laitettiin maanantaina, oli samaisen viikon torstai ensimmäinen kunnon päivä, jolloin pystyin jo nauttimaan hymystäni. Silloin aloin todella ymmärtää, että mulla on nyt ne hampaat, eikä kukaan tule viemään niitä minulta pois. Olo oli myös sellainen, että särkylääkepurkki jäi kaapin perälle. Pystyin vain hymyilemään ja näistä kaverini ottamista kuvista myös paistaa se onni, mikä oli noina endorfiinipöllyisinä päivinä pinnassa koko ajan.
Pidin alusta asti hymystäni, vaikka pari päivää menikin ihmetellessä sitä, kuuluuko ihmisen suussa olla näin paljon hampaita. :D Olin pelännyt niin paljon sitä, etten pitäisikään hymystäni. Se(kin) pelko oli onneksi turha - minä rakastuin myös tähän hymyyni.
Tämä aika hampaiden kanssa on kuitenkin sisältänyt myös toisenlaisia tunteita. Vasta nyt olen uskaltanut hieman huolettomammin mielin syödä mm. ruisleipää, pähkinöitä ja muita kovempaa pureskelua vaativia ruokia. Omenaa en enää ikinä taida uskaltaa haukata, vaan minun tulee tyytyä omenalohkojen syömiseen. Se kuitenkin taitaa olla varsin pieni menetys kaiken saadun rinnalla. Syömiseen ja hampaisiin on siis liittynyt huolia. Pesenhän ja lankaanhan kaikki välit tarpeeksi hyvin? Apua, mulla on ientulehdus! Onkohan se vaan tän alun outouden tuottamaa? Lähteeköhän se pois vaan harjaamalla ja Listerineä käyttämällä? Voinko jälleen syödä tätä? Onko tuo tunne tuolla suussa totutteluprosessiin liittyvää arkuutta vai pitääkö olla huolissaan? Kysymyksiä on ollut mielen päällä paljon. Enemmän kuin ajattelin. Onneksi tiedän, että voin soittaa hammaslääkäriin milloin vain. Lisäksi mulla oli hampaidenlaiton jälkeen kaksi lisäkäyntiä kontrolloinnin ja purentakiskon tekemisen vuoksi. Sain kummallakin kerralla tosi hyvää palautetta lääkäriltä ja hoitajalta mun suuhygieniasta ja vastauksia kysymyksiini. Kyllä, suurin osa kaikista oudoista tuntemuksista tuolla suussa johtui vain siitä, että mulla ja ikenilläni oli paljon totuteltavaa uusien hampaitteni kanssa. Ja nyt kuukauden jälkeen ne oudot tuntemukset ovat enää muisto vain.
Onhan tämä aika sisältänyt myös paljon naurua ja vitsejä. Olen muun muassa saanut naururemakan luokassa aikaiseksi sillä, kun olen tajunnut, että hei, tältä tuntuu kun on ruokaa hampaiden välissä! :D Kyllä sitä voi puolessa vuodessa unohtaa kaikenlaista...Ensimmäistä kertaa myös olen kiittänyt Luojaani siitä ihmisestä, kuka keksi hammaslangan. Ja ymmärrän, miksi sellaista ihmiset tarvitsevat. Elämä on kuulkaa ollut uudelleen koettuja ihmetyksiä täynnä!
Olen myös itkenyt. Mutta vain ja ainoastaan kiitollisuudesta. Itku ei tullut heti hampaidenlaiton jälkeen, koska mulla kesti ensinnäkin monta päivää tajuta, että ne hampaat on oikeasti nyt mulla suussa. Mutta kun muutaman päivän olin kelaillut koko parinkymmenen vuoden mittaista oikomistaivaltani sekä hymyillyt uutta hymyäni ja miettinyt kaikkia niitä upeita minua hoitaneita ammattilaisia, kyyneleet alkoivat vieriä poskillani. On ollut onni syntyä Suomeen, jossa erikoissairaanhoito pelittää. Joku toinen aikakausi ja joku toinen maa, niin ei oltaisi tässä. En voi kuin kiittää ja todeta, että "kiitos" on aivan liian pieni sana tällaiseen.
Kun parin kuukauden Ylivieska-Jämsä-Jyväskylä-Ylivieska -kierros oli ohitse, tunne oli outo. Minulla oli aikaa pysähtyä. Tai no - toki meillä oli todella kiirettä viimeisten lähiopetusviikkojen suhteen koulussa. Mutta minulla oli ainakin enemmän aikaa pysähtyä sen kysymyksen äärelle, että mitäs nyt? Ja sen kun vielä tietäisi.
Omanlaisensa identiteettikriisi tämä kyllä on. Ehkei kuitenkaan niin negatiivinen kuin mitä sana "kriisi" antaa ymmärtää. Nämä hampaat ovat antaneet minulle vain tilaisuuden pysähtyä kunnolla miettimään sitä, kuka minä olen, mistä tulen ja minne olen matkalla. Tämä on kuin omanlaisensa välipysäkki, jossa voin hetken hengähtää, ennen kuin säntään eteenpäin kohti muita elämän haasteita. Koska niin vain on pakko tehdä. Tästä oman itsensä etsimisestä tulen varmasti kirjoittamaan oman postauksensa, sillä tämä on mulle nyt tosi ajankohtainen aihe.
Sen voin kuitenkin varmuudella sanoa, että tämä matka oikomishoidoista hampaiden saamiseen ja tärkeän päämäärän täyttymiseen on lisännyt järkyttävän paljon omaa tervettä itsekunnioitustani. Arvostan sitä tietä, minkä olen kulkenut lävitse. Arvostan myös itseäni. Tämä hullu matka on näyttänyt, kuinka paljoon sitä pystyy, jos vain jaksaa painaa sisulla. Samalla kunnioitus ja luotto suomalaiseen hammaslääketieteeseen ja sen ammattilaisiin on kasvanut. Kun jaksaa tehdä joka päivä, kuten hammaslääkärit käskevät ja luottaa 110%:sti sanoihin "Hyvä tästä tulee", niin tulee lopulta se päivä, kun siitä tuli oikeasti hyvä - aivan älyttömän hyvä.
Tätä omaa monen vuoden kokemustani ja sen tuomaa tietoa tulen varmasti hyödyntämään jossain elämäni vaiheessa. Mulla ois kova tahto päästä asiantuntijuus-koulutukseen, jotta voisin joku päivä auttaa omalta osaltani niitä, jotka kulkevat samanlaisia polkuja pitkin kuin minä joskus. Mä haluan ehdottomasti olla lisäämässä asiakkaiden kunniotusta lääkäreitä ja hoitajia kohtaan, olla puhumassa asiakkaista enkä potilaista, kertoa asiakkaiden oikeuksista mutta myös velvollisuuksista. Antaa vinkkejä ja niksejä hampaiden hoitoon ja hammaslääkärikäynteihin liittyen. Olla edistämässä hyvien hoitosuhteiden syntymistä. Mutta kaikista eniten mä haluaisin sanoa niille lapsille ja nuorille, joilla on pitkät sekä kivuliaatkin hoidot edessään, seuraavaa:
Vaikka sulla on pitkät ja välillä kivuliaatkin hoidot edessä, usko mua. Se päivä, jolloin sulla on unelmiesi hampaat ja hymy, tulee. Se päivä on vielä kaukana, mutta se tulee. Sillä jos se tuli minullekin, niin se tulee myös sinulle. Ja sinä päivänä sä et voisi olla onnellisempi.
Sillä kaikkien niiden nykyisyyteen ja tulevaisuuteen liittyvien kysymysten sekä ihmetysten takana piilee kuitenkin onni näistä hampaista ja tästä hymystä.
~ Roosa ~
