Rakas mummu

Tänään sinun elämässäsi kääntyi uudenlainen lehti. Olen ylpeä sinusta ja siitä, kuinka upeasti sinä sen otit. Lähdit iloisin mielin lomallesi ja pelkoni osoittautui turhaksi. Aika monen muunkin. Tästä alkaa uudenlainen aikakausi ja toivon, että saamme nauttia siitä vielä pitkään ennen seuraavia vaiheita.

Se oli vuoden 2016 alkua, kun pappa kertoi, että nyt se viimein varmistui - sinun sairautesi. Se oli minulle valtava helpotus, sillä niin monelle asialle löytyi syy. Mutta samalla, kun kaikelle sille huolelle löytyi selitys, tapahtui jotain muutakin. Sairaudestasi, jonka piti olla helpotus (ja olikin), tuli minulle aivan kamala mörkö. Aloin etääntyä sinusta, sillä en halunnut kohdata totuutta. 
   Olet ollut elämäni yksi tärkeimmistä henkilöistä - ja olet edelleen. Olet tehnyt paljon vuokseni näyttääksesi, kuinka paljon rakastat. Ja rakastat paljon - vähintään yhtä paljon, kuin minä sinua. Siksi oli vaikeaa elää sen tiedon kanssa, että sinun muistosi minusta ja meistä tulisivat seuraavien kuukausien ja vuosien kuluessa haalistumaan ja lopulta häviämään kokonaan. En osannut ajatella asiaa niin, että meillä voisi hyvässä saatossa olla kuitenkin vielä monia hyviä vuosia edessä. Ajattelin heti pahinta. En sinne vievää matkaa, jonka aikana meillä olisi vielä mahdollisuus kaikkeen hauskaan.
   Koin huonoa omaatuntoa siitä, etten pystynyt loppujen opintojen takia näkemään sinua niin usein - ja kun oli mahdollisuus, välttelin sitä viimeiseen asti. Minulla oli myös välissä itsenikin kanssa niin vaikea kausi, että en siksikään pystynyt. Olisin kyllä halunnut kokea "pakene" -refleksin sijaan jotain muuta. Olisin halunnut pystyä toimimaan, kuten moni muu läheisesi. Mutta en silloin vain pystynyt.

Muistan nähneeni yhtenä yönä toissakesänä unta. Siinä sinä kerroit minulle sairaudestasi ja tulin siitä todella onnelliseksi. Sinä kun et ollut sanonut minulle siitä mitään ääneen. Sitten heräsin ja tajusin, että se oli vain uni. En tiedä, miksi minulle oli niin hirveän tärkeää, että sinä itse sanoisit minulle, ettet muista enää kaikkea. Että menee ilmansuunnat ja ihmiset sekaisin. Tiesin nimittäin hyvin, että se, ettet myönnä mitään, kuuluu tähän prosessiin.   

   Lopulta minä kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni. Vaati paljon, että piileksimisen sijaan kättelin alzheimeria ja totesin sille "en mä sua toivonut, mutta terve nyt kuitenkin". Mutta havahduin siihen ajatukseen, että miten voisin tehdä mummu sulle mitään niin hirveää, kuin tulla käymään vasta, kun olen muuttunut silmissäsi joksikin toiseksi. Ei. En halunnut sen tapahtuvan - se olisi ollut väärin kaikessa siinä valossa, mitä sinä olet tehnyt vuokseni. Nyt on minun vuoroni olla sinun turvanasi monen muun meille tärkeän ihmisen kanssa. 
   En opi koskaan pitämään alzheimerista - ja tuskin sinäkään. Mutta olen yrittänyt tulla sen kanssa toimeen ja olla sille lempeä - jotta se olisi meille kaikille hyvä mahdollisimman pitkään. Erityisesti mummu sinulle. 
   Olemme nähneet hyviä ja huonoja päiviä - ja tulemme näkemään jatkossakin. Tämä matka on kuitenkin pelkojeni sijaan antanut myös jotain todella ainutlaatuista. Olen saanut oppia paljon kärsivällisyydestä ja siitä, ettei tärkeintä ole se, onko jokainen paikka ja ajankohta oikealla paikallaan - tärkeintä on se, että sinä saat noista muisteluhetkistäsi iloa itsellesi. Valmiissa maailmassa ei ole myöskään kiire, vaikka se tarkoittaisi sitä, että hoidat jonkun asian paljon paljon hitaammin kuin ennen. Syyllistäminen ei auta ketään missään tilanteessa, vaikka se olisikin niin äärimmäisen helppoa. Sen sijaan niissä tilanteissa, kun ei tiedä itkeäkö vai nauraa, kannattaa nauraa. Oikeasti. Kannattaa vain nauraa. 

Roolit ovat kääntymässä yhä vahvemmin toisinpäin. Vanhetessa palataan niihin samoihin asioihin, joita sinä opetit minulle lapsena. Nyt minä vain opetan niitä sinulle. Eikä se ole oikeastaan niin kamalaa. Sillä tiedän, että parikymmentä vuotta sitten sinulla oli varmasti yhtä vaikeaa kanssani samoissa tilanteissa. Ainakin tiedän, keneltä se päämäärätietoisuus ja omatahtoisuus on minulle periytynyt. 
   Ja silloin, kun on vaikeampaa, yritän muistaa, että se et ole sinä, vaan alzheimer. On varmasti aivan hirveää, kun yhtäkkiä asiat ja tavarat vain katoavat mielestä. En voi edes kuvitella, kuinka hirveää. Siksi yritän parhaani. Sillä tiedän, että tulen todennäköisesti kohtaamaan tuon taudin vielä itsekin, mikäli saan tulla yhtä vanhaksi kuin sinä. En aina kuitenkaan onnistu, mutta toivottavasti pystyt antamaan sen anteeksi. Kiitos, että annat. 

Tiedän, että vaikka tekisin muiden läheistesi kanssa mitä tahansa, lopulta alzheimer voittaa - ja se jos mikä, itkettää. Jossain vaiheessa vain minä muistan sorsien ruokkimishetket sekä sen yhden reissun, kun haimme veikan ja sinun kanssasi pajunvitsoja virpomista varten. Jonain päivänä et muista edes papan voipaperiepisodia, joka naurattaa sinua aina valtavasti, jos päädymme sitä muistelemaan. Ja mikä pahinta - joku päivä minä lakkaan olemasta sinulle lapsenlapsi. Olen vain yksi miljoonista muista ihmisistä.
   En kuitenkaan halua ajatella sitä vielä liiaksi. Tämä tie on opettanut kulkemaan hetki kerrallaan, askel askeleelta. Iloitsemaan niistä tilanteista, jolloin olet yhtä nokkela kuin vanhoina hyvinä aikoina. Iloitsemaan siitä, että muistat edelleen rakkaittesi nimet - ehkä pienen hakemisen jälkeen, mutta kuitenkin. Sinä muistat. Kysyt edelleen kylään tullessani, juotko kahvia ja menet keittämään sitä. Onnistuneesti. Sinä olet edelleen aina yhtä huolissasi ja aina yhtä innokas tarjoamaan herkkuja. Ihan niin kuin aina, ihan aina. Ja vaikka välillä joudumme papan kanssa toteamaan surullisina, että sinä olet mummu kotona, päiviin mahtuu vielä naurua ja elämää. Tämä tie on opettanut olemaan kiitollinen. Kiitollinen siitä, että saat jatkossakin nauttia värikkäästä elämästä - siihen tulee vain uudenlainen lisä. Ja olemaan ennen kaikkea kiitollinen siitä, että saan kulkea tätä tietä kanssasi - että päätin pelkäämisen sijaan kohdata totuuden ja oppia tulemaan toimeen sen kanssa. Ihan hyvinhän tämä on mennyt. Toivottavasti myös menee mahdollisimman pitkään.   

   Ja silloinkin, kun enää mä omistan meidän muistot, jotka oli joskus meidän yhteisiä, mä toivon. Mä toivon sitä, että mä voin nähdä sussa sen mummun, joka rakasti. Ja joka  rakastais edelleen, jos vain asiat olis menny toisin.  Ja että se rakkaus on silti olemassa ja mä oon edelleen olemassa sulle - kosketuksena ja tunteena siitä, ettei ole mitään hätää.

Rakkaudella,

lapsenlapsesi Roosa

Kun siukku bloggaa

Kun itse pitää julkista blogia, jossa avaa omaa elämäänsä varsin paljon, joutuu myös miettimään muiden kuin itsensä sosiaalisen median kuvaa. Ehkä jotkut mammabloggaajat joutuvat miettimään lapsiensa julkisuuskuvaa paljon enemmän, mutta myös itse joudun postauksia kirjoittaessani miettimään perheenjäsenteni yksityisyyttä. Erityisesti sisarusteni. Tässä postauksessa ajattelinkin kertoa, mitä ns. "linjavetoja" olen tietoisesti ja tiedostamattakin tehnyt liittyen perheenjäsenteni esiintymiseen niin blogissa kuin muuallakin somessa.
   Me ollaan seitsenhenkinen perhe, joka on varsin tiivis tiimi. Me ollaan aina tehty asioita enemmän yhdessä kuin yksin. Me saatetaan päättää, et mennään yhdessä festareille tai juhannukseksi mökille. Seitsemästä hengestä saa myös hyvin eri variaatioita, joilla lähdetään harrastamaan, kylään tai reissuun. On siis melkeinpä väistämätöntä, että perheeni vilahtaa vähintään sivulauseissa täällä blogissa, jonne elämääni kuvaan. Mutta mitä asioita otan huomioon postauksia tehdessä tai mitä juttuja en tänne perheenjäsenistäni kerro?

Ihan aluksi mainittakoon se, että kaikki perheestäni tietävät, että pidän blogia. Toinen pikkuveikka ja pikkusiukku ovat myös useasti ottaneet musta kuvia blogiin. Erityisesti veikka oli 2017 vuoden kesällä mun virallinen blogihovikuvaaja. Mutta takaisin asiaan - perheenjäsenteni tietosuojan kannalta mun mielestä tärkein juttu on, että he tietävät mun blogistani. He voivat halutessaan koska vaan lukea blogia, sillä tietävät sen nimen. Heillä on mahdollisuus vaikka joka päivä tulla katsomaan, onko täällä tekstiä, jossa viitataan mitenkään heihin. Harvemmin on, mutta toki silloin tällöin.
   Mä en kerro perheenjäsenteni nimiä. Puhun veikoista ja siukuista, äidistä ja isistä. Toki kahden pikkuveikan ja kahden pikkusiukun isosiukkuna saatan toisinaan täsmentää, onko kyseessä vanhempi vai nuorempi pikkuveikka/-siukku. Nimi on kuitenkin aika iso osa ihmisen identiteettiä ja puhumalla pikkusisaruksistani nimillä olisin väkisinkin luomassa jonkinlaista tarkempaa kuvaa heistä ihmisinä julkisuuteen, kaikkien ihmisten nähtäville. Samoin vanhemmistani. Nimi luo jo aika vahvan kuvan ihmisestä ja hänen persoonastaan, ihan tiedostamatta. Mun sisarukset on omia persooniaan jokainen. En halua luoda heistä julkisuuteen sellaista kuvaa, mitä he eivät oikeasti ole. Ikäkään ei luo niin vahvaa kuvaa ihmisestä kuin nimi. Haluan että perheenjäseni voivat itse muokata sosiaalisen median identiteettinsä, enkä minä ole luomassa niitä heille. Enkä varsinkaan kaksoiskuvaa.
   Toki teen välillä synttäri/juhlapäiväpostauksia ikään kuin kirjeiksi perheenjäsenilleni. Tällöin saatan nostaa paljon muistoja ja tilanteita esille ja luoda näin kuvaa toisesta ihmisenä, jopa enemmän kuin nimen paljastaminen kertoisi. En kuitenkaan koskaan ota esille tilanteita, jotka voisivat nolata toisen. Jos sisarukseni tai vanhempani ei voi nauraen muistella jotain sattumusta itse, se ei kuulu tänne blogin puolellekaan millään tavalla. Onneksi me osaamme nauraa perheessämme hyvin paljon toisillemme ja itsellemme, joten on lopulta aika vähän asioita, joista ei voi kirjoittaa. Nämä kohdennetut postaukset linkkaan usein myös wapin kautta toiselle. Esimerkiksi kun tein tämän postauksen vanhimmalle pikkuveikalleni hänen YO-päivänään, laitoin hänelle wapin kautta suoran linkin siihen. Siksi, että halusin sanoa hänelle kauniita sanoja, joita arjessa niin helposti unohtaa sanoa. Mutta myös siksi, että hän tietää, että olen julkaissut jotain hänestä kertovaa koko maailman nähtäville. Samoin tein vanhemman pikkusiukkuni kohdalla, kun kirjoitin äskettäin reissustamme. Ihmisen täytyy saada mielestäni tietää, jos toinen on julkaissut hänestä jotain nettiin.

Laitan myös kuvia perheenjäsenistäni tänne. Kysyn aina luvan kuvien julkaisuun blogissa. Siis ihan aina, vaikka mulle onkin lähtökohtaisesti annettu lupa julkaista kuvia perheenjäsenistä blogissa. Kysyn niin myös lisätessäni kuvia, jossa he esiintyvät, IG-tililleni, joka on myös julkinen. Mistä sitä tietää, jos toisen mielestä itsestä otettu kuva on huono ja se on ehtinyt olla blogissa jo vaikka kuinka kauan julkaisun jälkeen? Mä en itse halua, että muut lisäilee yhteiskuvia mun kanssa instaan, faceen tai omiin blogeihinsa ilman mun lupaa. Haluan tietää, jos musta on jossain julkista kuvamateriaalia. Siksi infoan ja varmistan nämä jutut myös toisilta. Aina.
   Julkaistut kuvat perheenjäsenistä ovat lähtökohtaisesti ja enimmäkseen niitä, joissa olen itsekin mukana. Siis yhteisselfietä tai muita yhteiskuvia. Näin kuvia on ehkä hieman haastavampaa väärinkäyttää. Käytän myös aina vesileimaa näissä kuvissa. (Ekaan tän postauksen kuvaan näköjään en oo sitä aikoinaan laittanut, mikä kummastuttaa. Onneksi on noin kaukaa otettu kuva.) Jos laitan perheenjäsenistä yksittäiskuvia, suurin osa on tilannekuvia, joissa perheenjäsen on selkä kameran linssiin päin. Erityisesti pikkusiskojeni kasvokuvia harkitsen aina tosi kauan, sillä he ovat vasta nyt alkaneet käyttää Snapchattia, ja siten ovat alkaneet luomaan itse omaa sosiaalisen median kuvaansa. Veljeni ovat käyttäneet instaa, facea ja snäppiä kauammin (toki toinen ahkerammin kuin toinen), joten asia on eri, kun he myös sitä kautta tarkemmin tietävät tämän maailman käytänteet, rajat ja vaarat. Näin luotan myös heidän mielipiteeseensä siitä, voinko julkaista jonkun kuvan heistä, jossa kasvot näkyvät. Nyt vanhempi pikkusiskoni on jo sen ikäinen, että Turun/Paimion reissusta laitoin muutaman kasvokuvan hänestä tänne (joihin olin myös saanut häneltä luvan). Hänkin alkaa ymmärtää koko ajan paremmin netti/somemaailmaa, mutta hänenkin kanssaan keskusteltiin jonkin aikaa ensin siitä, mitä kuvan laittaminen blogiin/faceen/instaan tarkoittaa. Hän tajusi myös itse, miksi laitoin hänestä instaan vain takaapäin otettuja kuvia, kun taas faceen laitoin paljonkin kasvokuvia. Tämä käyty keskustelu vahvisti käsitystäni siitä, että voin laittaa hänestä jatkossakin kuvia tänne, jos käymme vaikkapa uudella siukkureissulla tai vastaavalla. Pienempi pikkusiukkuni ymmärtää myös varsin hyvin somen periaatteet, mutta silti aion odottaa hänen kanssaan vielä muutaman vuoden ennen kuin kasvokuvia alkaa täällä olemaan. Ja sitä ennen käyn samaisen keskustelun hänen kanssaan kuin alkuviikosta kävin toisen siukun kanssa.

 En jatkossakaan aio laittaa perheenjäsenistäni tänne blogiin hirveää määrää kasvokuvia, jotka ovat erittäin tarkkoja, suoraan ja läheltä otettuja. Tämä blogi kertoo kuitenkin minusta ja perheeni on täällä vain pieni osa sitä. Siksi en myöskään kerro tarkasti, mitä milloinkin puuhaamme tai mistä käymme keskusteluja. Mökkikupla-postaus on hyvä esimerkki tähän - kerroin satunnaisia otoksia tekemisistämme ja meidän mökkielämäntyylistä, mutten tarkkoja keskusteluja, puheenaiheita tai muutakaan. Mun blogissa haluan esittää mun mielipiteitä ja mun elämää, mun näkökulmasta. Toki perhe on vahva vaikuttaja siinä, millainen mä olen tai miksi ajattelen joistain asioista tietyllä tavalla. Mutta perheen vaikutus ei ole yhtä kuin perhe. Eikä mun perhe ole yhtä kuin minä. Siksi blogissa perheenjäseneni ovat vain vierailijoita, jotka piipahtavat täällä silloin tällöin. Samalla kohtelen heitä täällä kuin vieraita - kohteliaasti ja arvokkaasti. 

Samanlaista käytöstä heitä kohtaan toivon teiltä blogini lukijat. Ootte onnekkaita, kun saatte lukea perheestäni. Ettehän siis käytä sitä etuoikeutta väärin. 

~ Roosa ~ 

Ps. Nice to know - kavereiden kohdalla käytän blogissa samoja sääntöjä kuin perheenjäsentenkin kohdalla. Kavereista saatan kuitenkin puhua nimellä, mutta vastapainoksi taas jättää kuvat usein kokonaan pois. Jollain tapaa toisen yksityisyys tulee säilyttää ja kavereiden kohdalla se on toiminut näin. 
   

Turku/Paimio miniloma 5.-6.8.2018

Viime kesän lopussa päätin, että ensi kesänä on kyllä pakko päästä käymään Turun linnassa. Oon keskiajan Suomen historian friikki (toinen Suomen historian lemppari on muuten toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat). Mä oon niitä ihmisiä, jotka tekevät sen, mitä päättävät. Niinpä mä aloin tekeen tosta reissusta totta puhumalla siitä kavereille ja sitten lopulta mieleeni tuli, josko kutosluokan tänään starttaava pikkusiskoni innostuisi lähtemään mukaan. No hänhän innostui asiasta niin paljon, että en päässyt unohtamaan lupaustani viedä hänet Turkuun koko talvena, keväänä enkä edes tänä kesänä.

Niinpä tuo lupaus itselle sekä 12 vuotta täyttävälle piti lunastaa. Sen aika oli sunnuntain ja maanantain aikana. Mun piti alunperin säästää talven palkoista sen verran, että oltais päästy hotelliin, mutta se nyt ei onnistunutkaan. Mulle tuli sitten lopulta mieleen, että olin myös keväällä luvannut mennä viettämään paljuiltaa yhden mun tutun luokse Paimioon kesän aikana. Muutaman viestin jälkeen olin sitten hoitanut meille tosi oivan ja hauskan majoituksen seuroineen halpaan hintaan. Tunsin siis tän tyypin mun hyvän ystävän Jonin kautta ja samalla saatiinkin myös nähdä siskoni kanssa Joniakin melkein vuorokauden verran, sillä hänkin punkkasi seuraavan yön siellä. Tosi mahtava juttu!
   Meidän reissun toteutuslistalla oli Luostarinmäen käsityöläismuseo, Turun linna, paljuilta Paimiossa, koiran rapsuttelua, käppäilyä Aurajoen rantaa pitkin, shoppailupysähdys Hansakorttelissa ja tsekkaus Turun 1827 palon alkupaikoilla. Plussana toivottiin hassuja sattumuksia - tosin niitähän tuppaa sattumaan ilman toiveitakin. Me savutettiin 26 tunnin reissullamme nämä kaikki ja paljon enemmänkin!
   Lähettiin sunnuntaina puoli kympin aikoihin käppäilemään juna-asemalle kämpiltäni, jonne siskoni oli tullut edellisiltana yöksi. Juna-asemalla selvisi, että juna on turvalaitevian vuoksi 30 min. myöhässä. Minähän siinä fiksuna laskin, että me ei millään ehditä vahtojunaan Tampereella. Tuli heti jännitystä matkan alkuun. Tiesin kyllä, että VR hoitaa meidät varmasti Turkuun, mutta pelkäsin, että mihin aikaan. Mielessä kävi jo kauhukuvat siitä, että me joudutaan skippaan Luostarinmäki kokonaan "to go & see" -listaltamme. Onneksi VR kuitenkin hoiti asian tosi hyvin. Me ei vaihdettu junaa Tampereella vaan jatkettiin samalla junalla Toijalaan asti, jossa meidän Treen vaihtojuna odotti meitä. Lopulta me oltiin aikataulusta jäljessä vain 5 minuuttia. Eli oikeasti pisteet VR:lle!

Siitä se reissu sitten varsinaisesti lähtikin käyntiin, kun Turun maan kamaralle astuttiin. Mun sisko (tai siis siukku) hoki koko ajan ettei oikeesti tajua, että me ollaan Turussa. Mutta siitä se lähti konkretisoitumaan. Me käytiin äkkiä syömässä subit, ostettiin pari pakollista juttua Hansasta ja lähettiin kävelemään kohti Käsityöläismuseota. Käveltiin siinä Vanhan Suurtorin ohi ja pysähdyin pitämään siukulle arvuuttelukerhoa, missä oli nämä ympärillä olevat talot nähnyt. Erityisesti yhden niistä. Tyttö pohti ja pohti ja pienten vihjeiden avulla hän sitten tajusikin, että tuolta parvekkeelta luetaan joulurauhan julistus! Ihmeteltiin hetki siinä, kuinka pieni Brinkkalan talo todellisuudessa on, samaten tori sen ympärillä. Kyllä TV-kuva osaa hämätä! Sitten nähtiin toki tuomiokirkkokin, mutta päätettiin jatkaa kuitenkin museota kohti.

Monen ylämäen (ne tuntui ihan liialta reput selässä ja helteessä) ja muutaman vikayrityksen jälkeen (käveltiin esim. vahingossa aluksi jonkun toisen ihmisen pihaan...hups!) saavuttiin kuin saavuttiinkin Luostarinmäelle, ostettiin liput, jätettiin selkäreput säilöön ja lähdettiin opaskartan kanssa kiertelemään taloja läpi. Oli kyllä niin mahtava sää, sai talot ja niiden tunnelman antamaan parastaan. Naurettiin taloja kierrellessämme, että oltais oltu kyllä aikoinaan hujoppeja kun minäkin jouduin jo välillä kumartelemaan ovenkarmien kohilla. Kuultiin muutamia hauskoja faktoja, arvuuteltiin kartan kanssa huoneiden omistajia, nautittiin tunnelmasta ja sit mikä parasta - sattumalta muurarin talossa oli opas vielä silloin kun me mentiin sinne. Meidän iskä on siis yhdeltä ammatiltaan  muurari, joten oli hauska kuulla faktoja fiksusta 1800-luvulla eläneestä muurarista ja hänen elämästään. Niitä faktoja oli sitten kiva kertoa iskälle palattuamme.

Luostarinmäellä meni keppoisasti 1,5 tuntia, jonka jälkeen Joni nappas meidät kyytiin kohti Paimiota. Kaupan kautta mentiin "Bed&Breakfast Tuuvalaan" ja iltaa viettämään. Mun sielu lepäs kyllä niissä maisemissa hyvin, en mää mitään hotellia ois tarvinnutkaan! Ilta kului syödessä, pelaillessa ja paljuillessa. Kävi jätkät huijaamassa meidät iltakävelyllekin, mutta oishan se pitänyt arvata, että Walking Deathia ne oikeesti halus pelaamaan, eikä vain maisemia näyttämään.
   Paimio kohteli meitä äärimmäisen hyvin ja erityisen hyvin 11-vuotiasta. Oikeastaan lopulta se, että mitä kaikkee kivaa mää sain kokea, oli toissijaista. Mulle koko reissun ajan oli tärkeintä, että siukku nautti. Ja mä tiesin, että vaikka mentiinkin majoittumaan nimenomaan mun tutulle, niin  mun ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, miten jätkät ottaa siukkuni huomioon. Ja koska erityisesti Jonin tunnen tosi hyvin, tiesin, että se tyyppi ainakin pitää kyllä huolen siitä, että lapsi tulee huomioiduksi kaikessa. Tyttö sai oppia avaamaan ananaspurkin ja lasten skumppapullon. Kun lopulta jo aamuyöstä kömmin onnellisesti sikeitä vetävän siukun viereen nukkumaan, en voinut kuin olla kiitollinen. Oon varmasti välillä tiukkis-siukku, mutten tahallani ja toisen kiusaksi - vaan rakkaudesta. Mun turviin voi kyllä laskea lapsen kuin lapsen matkustamaan. Siukun kanssa myös saatiin monet hyvät naurut ja keskustelut kahdestaankin aikaiseksi. Mutta kun sitten näki vielä, miten jätkät teki arkisista asioistakin tuolle tytölle hauskuutta ja uuden oppimisen aihetta...kyllä en voinut kuin olla tyytyväinen. Mä tiesin tän kyllä, mutta kun jälleen kerran näin erityisesti Jonin taidot lasten kanssa, en voinut kuin ihailla ja kiittää Luojaani tuosta tyypistä. Ei siinä, toinenkin veti hyvin - varsinkin kun otti meidät kattonsa alle majoittumaan. ISO KIITOS!

Maanantaiaamu lähti hyvin käyntiin. Toki mulle sanottiin, että ollaan mun takia 35 min. myöhässä, mutta tokkopa se oli niin pahasta. Sillä me ehittiin pitää lettukestit, nähdä yhden sijaan kahta nelijalkaista (jotka olivat kyllä persooniltaan mitä mahtavimpia!) ja saada pieni opastettu sightseeing Paimiossa. Kiitos Joni ajattelevaisuudesta ja vieraanvaraisuudesta! Ja se toinenkin, tuun mieluusti imuroimaan uudestaan, jos pääsen paljuun siitä hyvästä ja saan tyynyn pääni alle!
   Meidät tiputettiin puoli neljän jäljestä Turun linnan nurkille ja kehoitettiin kulkemaan Aurajoen vartta takaisin keskustaan. Tämä olikin itse asiassa mulla suunnitelmissa, mutta kiitti vinkistä hei! 

Ensin kuitenkin mentiin opastetulle keskiaika kierrokselle Turun linnaan. Oli kyllä hyvä opastus, tuli hauskoja lisäspeksejä keskiajan elämästä kaiken muun kattavan tiedon lisäksi. Monta kertaa luotiin siukun kanssa huvittuneet katseet toisiimme. Oli oikeestaan niin hyvä kierros, että paljoa en itse kierroksella linnaa kuvaillut. Keskityttiin oppaan tarinointiin ja ihmettelyyn. Sitten kierroksen jälkeen halusin vielä näyttää linnakirkon erikseen siukulle, mistä siirryttiin museokaupan kautta sisäpihoille kuvailemaan.

Puoli kuuden jäljestä sitten lähdettiin kohti keskustaa, jossa 11vee halus käydä shoppailemassa NewYorkerissa, Cubuksessa ja tietysti Tigerissa. Käveltiin rauhakseen Aurajoen vartta pitkin ja lopulta saatiinkin matkaan kulumaan lähes tunti kun pysähdyttiin Suomen Joutsenen kohalla vielä nappaamaan parit lisäkuvat. Puoli seiskan maissa oltiin Hansakorttelissa jälleen ja lopulta kierrettiinkin vain NewYorker ja Tiger - Cubus ei ollutkaan lopulta pakollisten listalla. Ostettiin molemmat yhdet paidat NweYorkerista ja yllätetiin ittemme, kun Tiger olikin vain ihmettelypaikka. Kauppa kuuluu molempien lemppareihin, mutta nyt ei kumpikaan löytänyt mitään ostettavaa - mitään ei oikeasti tarvittu, joten jätettiin sinne.

Sitten istuttiin vielä hetkeksi alas, vika vessatauko ja Subin kautta kohti linja-autopysäkkiä. Reittimme kulki vikan nähtävyyden, eli Turun palon alkupaikan kautta. Napattiin siinä vika reissukuva ja saavuttiin just sopivassa vaiheessa bussiasemalle vetämään vikat henkäykset Turkua keuhkoihimme ja muistoihimme. Bussi starttasi kohti Jämsää siis klo. 20.30 ja yhden vaihdon kautta oltiin perillä puoliltaöin. Bussimatka meni siinä, kun syötiin nappaamamme subit, jutellessa meidän ihan 6/5 reissusta ja siskoni nukkuessa mä selasin somea, jota muuten en paljoa junamatkaa lukuunottamatta selaillut (google maps oli tärkeämpi tsekkausjuttu silloin tällöin). Tyttö tosin sai ennen nukahtamistaan nähdä mun facepäivitykseni reissustamme ennen julkaisua ja vastasi myöntävästi myös niihin IG-kuviin, joita halusin hänestä tililleni lisätä reissukatsausta sinnekin tehdessä. Niissä hän tosin näkyi naamakuvien sijaan takaapäin. (Tästä sisarusteni some- ja boginäkyvyydestä postausta myöhemmin!) Ihan hyvä että siukku sai nukuttua osan bussimatkasta, sillä yöllinen naurukohtaus kämpilläni yhden kahden aikaan oli melkoinen. Siltikin ennen nukahtamista juteltiin monta hyvää keskustelua monestakin eri aiheesta. Täytyy sanoa, että mulla on fiksu siukku! <3

Kun kysyin siukulta, mikä oli reissussa parasta, hän ei osannut päättää, sillä kuulemma "kaikki on ollut parasta." Ja mitäpä sitä kieltämään, en minäkään tiedä, kumpi kohteli meitä lopulta paremmin, Turku vai Paimio. Meillä oli huippu reilu vuorokausi ja siihen mahtui tosi paljon kaikkea. Jotkut saattoivat miettiä, miten ehditään kaikki, jopa minä. Mutta oikeasti me ehdittiin tehdä kaikki haluamamme aivan loistavasti - mitään ei jäänyt puuttumaan ja saatiin vielä enemmän kuin ajateltiin. Esimerkiksi ne lettukestit ja iltainen kävely/pelihetki. Mä olin puhunut siukulle, että mä en aio kerätä reissusta mukaani hirveesti asioita, sillä kokemukset on tärkeempiä. Ja molemmat myös oikeasti keräs enemmän kokemuksia kuin kauppakasseja mukaansa takaisin arkeen. Siukku sai loistavan pohjan nyt kutosella alkavaan Suomen historian opiskeluun ja minä mahtavia hetkiä Turussa ja Paimiossa hyvien tyyppien kanssa. En voi kuin muistella ilolla ja kiitollisuudella meidän minilomaa ja ihmisiä, jotka sen mahdollisti. Ja uskon, että 11veellä riittää paljon kerrottavaa vielä pitkään kaikesta siitä, mitä me tehtiin ja koettiin niin kotiväelle, kavereille kuin opettajillekin. 
   Ja se onkin kaikista tärkeintä.<3

Ens kesänä onkin varmaan aika tehdä puolestaan reissu pienimmän siskon kanssa. Heureka käytiin viime vuonna tsekkaamassa hänen kanssaan - katsotaan, mikä on seuraava kohde! Suosituksia?

~ Roosa ~