Joulufiilistelyä

Oon ollut jotenkin tosi laiska päivittämään blogia, vaikka eihän mulla ole ollut kuin vaan aikaa työpaikkauutisia odotellessani. Nyt kuitenkin päätin ottaa niskaotteen itestäni ja vähän fiilistellä viikon päästä koittavaa joulua teidän kanssanne!

   Kuulun jouluihmisten joukkoon. Opiskelujen aikaan joulumieli piti vain kaivaa esiin jostain viime metreillä, joskus jopa aattoaamuna. Tänä vuonna asiat ovat kuitenkin olleet toisin - johtuisiko juuri siitä, ettei mulla ole ollut muuta tekemistä kuin joulun odottaminen.

   Tove Jansson on sanonut, että kuta pienempi itse on, sitä suurempi joulu tulee. Siinä on pointtinsa - ei ole lapsuuden jouluja voittaneita jouluja. Sillä silloin juuri kaikki oli aina niin suurta ja ihmeellistä. Toinen kirjailijasuosikkini Astrid Lindgren varoittaa taas puolestaan jouluähkystä - joulua pitää nauttia pala kerrallaan ennen varsinaista joulua, joka onkin yhtä juhlaa. 

   Tuota Astrid Lindgrenin neuvoa olenkin noudattanut tänä joulunalusaikana. Oon tehnyt lähes joka päivä jotain pientä pala kerrallaan, joka vie kohti joulua. Esimerkiksi joulukuun ekoina päivinä askartelin joulukortit itse, joka on melkoista tällaiselta liimanäpiltä. Syytän askarteluhulluudestani työttömyyttäni ja uskallan väittää askartelujen onnistumisen johdosta, että sellaista jouluntaikaa tuskin nähdään seuraavina vuosina. Mutta en voi väittää, etteikö korttiaskartelu ja kirjekuorten kirjoittelu olisi tuonut sitä fiilistä, että kohta tulee joulu.

Joululahjapohdinnat aloitan yleensä jo syys-lokakuussa, mutta johtuiko opparista, muutosta vai mistä, nyt pohdiskelut ajoittuivat marraskuun vikoihin päiviin. Eli joululahjaostokseni saapuivat luokseni postitse tai itse kaupasta haettuna sekä ostettuna myöskin kuun alkupäivinä. Yksi lahja lähti jo omistajalleen viime viikonloppuna, toinen puolestaan ensi viikolla ennen jouluaattoa. Loput lahjat menevät perheenjäsenille, joten niiden antohetki ja -paikka on aattoaamuna kuusen alla. Oon suht tyytyväinen lahjavalintoihini, olisivathan ne toki voineet olla luovempiakin valintoja sekä ratkaisuja, mutta tää syksy on ollut melkoista härdelliä, joten annoin itselleni luvan varmoihin valintoihin. Ensi vuonna sitten palataan jo alkusyksyllä alkaviin pohdiskeluihin ja sen sellaisiin. 

Mulla on ollut itselleni pari sääntöä joulun odotukseen. Ne liittyvät juurikin joulufiilistelyyn. Ensimmäinen on se, että glögiä saa alkaa juomaan vasta lokakuun loppupuolella. Joululaululistaa saa taas kuunnella Spotifysta (repeatilla) mun synttäreiden jälkeen, eli marraskuun ohitetettua puolivälinsä. Tänä vuonna nää mun itselleni luomat säännöt ovat kuitenkin...no, eivät rikkoutuneet, vaan venähtivät. Mun kiireisen syksyn takia join ensimmäistä kertaa glögiä vasta marraskuussa ja sitä on kulunut kyllä harvinaisen vähän. Joululaulut puolestaan alkoivat raikaa joulukuun alussa. Varmasti tähän on syynä myös se, että asun vuoden loppuun väliaikaisesti porukoilla. Vaikka oma tila piha-aitassa mahdollistaa joululaulujen kuuntelun juuri siihen vuorokaudenaikaan kuin haluan ja glögiäkin löytyy jääkaapista, ei se ole sama asia kuin omassa kämpässä. No, ehkä nämäkin korjaantuvat ensi vuonna joulua odotellessa.

   Joululahjoja olen kuitenkin paketoinut periaatteilleni uskollisesti - yksi tai kaksi pakettia kerrallaan. Paketoiminen nimittäin tuo mulle ehkä eniten joulun tunnelmaa. Viimeinen lahja saa kääreensä ja koristenauhansa todennäköisesti 22.12. - tai vasta aatonaattona. 

Piha-aitta mahdollisti sen, että pääsin kuin pääsinkin laittamaan omat joulukoristeeni tänäkin vuonna esille. Tonttuarmeijani viritin jouluvahakankaan lisäksi pöydälle jo joulukuun alussa. Seimiasetelma puolestaan pääsi esille vasta eilisiltana. Lisäksi muita tonttuja olen ripotellut pitkin poikin aittaa. Valonauhat äiti viritti mulle jo lokakuun puolella. Mun mielestä joulukoristeluissa on sama juttu kuin lahjojen paketoinnissa - pala kerrallaan. Niin tulee hyvää ja vältytään jouluähkyltä.

   Kulunut viikko on mennyt vähän suorittaessa ja sitten kipeänä nuha-kuume-yhdistelmässä maatessa. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että pääsen kuin pääsenkin laulamaan illasta kauneimpia joululauluja kirkkoon äidin, mummun ja siskojen kanssa. Siitä tulee viimeistään sellainen olo, että joulu on ihan just täällä. Eli enköhän saa siitä kipeyden takia vähän karanneesta joulufiiliksestä taas paremman otteen. Onneksi vielä on aikaa fiiilistellä ja odottaa joulua - se odottaminen nimittäin on se paras juttu!

Onko siellä ruudun toisella puolella muita joulufiilistelijöitä?

~ Roosa ~

1917-2017

En ole juuri ehtinyt kirjoitella yllättäen päälle iskeneen joulunalusfiilistelyn keskeltä. Mutta tämä päivä ja tämän päivän postausaihe oli selkeä jo lokakuussa. Satavuotias itsenäinen Suomi. Mitä se minulle merkitsee?

   Olisi varmaan hyvä aloittaa paljon kauempaa kuin omasta syntymästäni. Toisen puolen sukuni miehet joutuivat kokemaan sisällissodan aiheuttamat kauhut. He joutuivat surukseen huomaamaan, ettei veri ole aina vettä sakeampaa. Onneksi minulle on opetettu, että me nykysukupolvet emme ole enää vastuussa menneiden sukupolvien teoista. Menneisiin tarttumisen sijaan me voimme luoda parempaa tulevaisuutta.

   Osa isovanhemmistani on joutunut elämään sodan keskellä, toiset vanhempina ja toiset nuorempina. Kukaan muu kuin sodan itse kokenut voi tuskin ymmärtää sitä, miltä tuntuu pelätä itsensä, perheensä ja oman itsenäisen maansa puolesta. Heidän sekä monen muun suomalaisen sisumiehen ja -naisen ansiosta ollaan kuitenkin tässä - juhlimassa edelleen itsenäistä Suomea.

   On vinhaa miettiä, miten menneiden sukupolvien kohtalot ovat vaikuttaneet siihen, että minä olen olemassa tässä ja nyt. Ilman sodassa salaa vaihdettuja katseita ja sanoja ei olisi ostettu kihloja, menty naimisiin, saatu lapsia - puhumattakaan rakennettu sitä rintamamiestaloa, jota itse saan kutsua kodikseni jo neljännessä sukupolvessa.

   Tämän maan sotaveteraaneja ja omien sisutarinoidensa sankareita on siis kiittäminen siitä, että olemme tänään tässä. Kiitos jokaiselle, joka mahdollisti tarinan 1917-2017. Ja kiitos heille, jotka mahdollistavat saman tarinan jatkumisen tästä päivästä eteenpäin.

   Satavuotiaassa Suomessa on varmasti asioita, jotka voisivat olla paremmin. Ja niin kuuluukin olla - jos kaikki olisi pelkkää priimaa ja glitterisadetta, joku asia olisi varmasti pahemman kerran vinksallaan. Jopa peruuttamattomasti. Siksi voisi sanoa, että on hyvää ja tervettä, että meillä on asioita, jotka voisivat olla paremmin - sillä niin niiden on mahdollista korjaantua.

   Asiat voisivat kuitenkin olla paljon huonomminkin. Sillä tänään olen satavuotiaassa Suomessa 23-vuotias monivammainen nainen, jolla on täysien kansalaisoikeuksien lisäksi ammattikorkeakoulututkinto. Se on mielettömän paljon ja aika hiton merkittävää. Kirsikkana kakun päällä voin myös tehdä tutkintoani vastaavaa työtä vammastani tai sukupuolestani riippumatta. Lisäksi Suomi mahdollistaa minulle erikoissairaanhoidon, jota muut maat ihailevat. Eli ei, en osaa toivoa enempää eikä kiitollisuutta voi pukea tarpeeksi kattavasti sanoiksi.

Muuta kuin että KIITOS #SUOMI100. 

Toivottavasti me tämänpäivän kansalaiset osaamme kunnioittaa sinua tarpeeksi ja luoda Suomea, maata, jossa on tulevaisuudessakin turvallista ja tasa-arvoista elää. 

~ Roosa ~