Luvatako vai ei?

Vuosi on taas vaihtumassa piakkoin (älyttömän nopeasti nämä vuodet kuluu!) ja minä aloin tänään miettimään uuteen vuoteen kiinteästi liitettäviä asioita - lupauksia. Luvatako vai ei?

 Jotkut lupaavat viettää tipattoman tammikuun, toiset aloittavat kuntokuurin ja yrittävät unohtaa edellisvuoden sohvaperunailut ja muut synnit. Eräs ystäväni on palavasti päättänyt rakastua vuonna 2014.

   Mun ja alkoholin suhde on sen verran etäinen, että elän tipattomalla n. 90% koko vuodesta. Tietysti voisin olla myös kokonaan ilman, ei tuottaisi vaikeuksia. Tästä esimerkkinä se, että iskä oli ostanut mulle joulusaunaa varten siiderin jos toisenkin (???) ja oli mulla kyllä aikomuksena ottaa yksi tai kaksi, mutta sitten vain totaalisesti unohdin koko asian...heh. Mutta tuntuisi väärältä luvata sellaista, jonka varmasti pystyisi pitämään. Rakastan liikaa sitä, että pystyn säilyttämään kontrollin itselläni, joten toi tipattomuus olisi täysin "turha" lupaus.

   Kuntokuuri? Ehkä, mutta neurologi on kieltänyt kireyksien takia aloittamasta minkään asteista sali/ryhmäharjoittelua. Fyssari on täysin toista mieltä. Olen päättänyt olla menemättä salille, koska luotan enemmän tähän kokeneeseen neurologiin. Ja ensinnäkään en koe minkäänlaista mielenkiintoa moista kohtaan. Ällöttää ja kammoksuttaa moinen. Enkä siis todellakaan vieroksu ihmisiä, jotka harrastavat kuntosaleilla käymistä. Minä en vain ole luotu punttikselle. Mieluummin menen yksin lenkille. Niin kuin olen mennytkin ja useasti. Ei siis lupausta kuntoiluunkaan liittyen.

   Tämä rakastumislupaus hymyilyttää minua suuresti. Lupaukset ovat henkilökohtaisia, enkä epäile sekuntiakaan, etteikö rakastuminen olisi hyvä lupaus tälle ihmiselle, mutta itse en pysty lupailemaan tuollaista. Rakkaus vaatii kuitenkin sen toisen ihmisen löytämisen, häneen tutustumisen, häneen ihastumisen, lopulta rakastumisen. Ja tietysti plussaa olisi se, että se rakkauden kohdekin pitää toisesta. Voihan siis toiseen rakastua ilman toisen osapuolen vastavia tunteita, mutta se lopulta enemmän särkee kuin antaa. Ja se ei lopulta särje muita kuin rakastunutta. Ja kyllä, nyt puhun kokemmuksen syvällä rintaäänellä. Ei rakastumisesta ole mitään iloa, jollei toisella osapuolella ole tunteita pelissä. Ainakaan minun mielestäni. Eikä rakastumista voi päättää etukäteen. Tietysti voi tehdä kaikkensa, että rakastuisi, mutta pakottamalla mistään ei tule mitään. Minä en siis lupaa rakastua, vaikka rakastuminen olisikin enemmän kuin toivottavaa (tällä kertaa ihmiseen, jolla olisi myös tunteita minua kohtaan), jos kukaan ei vielä osannut sitä tästä päätellä.

   Mitäs minä lupaisin? Aluksi ajattelin, etten lupaisi mitään. Olen pettynyt itseni antamiin lupauksiin. Eivät ne uuden vuoden lupaukset oikeasti pidä - omalla kohdallani. Mutta tässä kun kirjoittelin tätä varsin negatiivissävyitä, kuvatonta postausta, tulin miettineeksi sitä, että entä jos sittenkin lupaisi jotain? Jotain sellaista, joka saisi minut kokemaan, ettei nuoruus jäänytkään minun kohdallani elämättä. Tähän mennessä olen jopa hiljaisesti sen hyväksynyt, että nuoruus nyt vaan skipataan mun kohdallani. Että ei minun elämääni kuulu baarit, lempiartistien/bändien keikat, humala ja päivällä herääminen siihen, että puolet yöstä on pimennon peitossa. Okei, nyt liioittelin. Mutta täytyy todeta, etten ole kertaakaan käynyt baarissa, puhumattakaan HimosAreenalla, joka olisi vain kivenheiton päässä. Miksi? Lähinnä siksi, että pelkään, etten pidäkään olostani uusissa tilanteissa. Jään huomioimatta kaveriporukassa, ei oo sopivia vaatteita, kyytiä...nämä taas ovat niitä selityksiä, jotka on helppo lisätä mukaan, kuulostaakseen vakuuttavammalta.Oikeasti sisimmässäni vain toivon, että joku kysyisi mua mukaan jonnekin, lopulta on aivan sama, minne. Itse kun se on niin vaikeaa, jotenkin sitä kun ajattelee, että mitä muut ajattelee kun kysynkin mukaan johonkin sellaiseen, joka ei ole minulle lainkaa tavanomaista. Mutta josta voisi tulla tavanomaista. Ei viinalla läträämisestä, vaan vaikka vaan siitä, että näkisi kavereita ja viettäisi ikäisilleen normaalia vapaa-aikaa. Eikä murehtisi asioista, jotka kuuluvat suunnilleen omien vanhempien elämään. Ei eläisi tällaista marttyyrin elämää.

   Ehkä oikea sana olisi irti päästäminen. Irti päästäminen näistä selittelyistä ja tutustuminen ikäiselleni tyypilliseen elämään. Olisi lottovoitto, jos olisin edes yhden viikonlopun aikana ensi vuonna jossain muualla kuin kotona tai srk:n nuortenilloissa. Varmastikaan ei voi puhua mistään elämänmuutoksen tapaisesta, mutta edes tutustuminen sellaiseen elämään, mikä voisi olla normaalimpaa kuin tämä, olisi enemmän kuin mahtavaa. Se olisi terapiaa tällaiselle kontrollifriikille Roosalle.

Teettekö te lupauksia vuodelle 2014? Jos teette, millaisia? Jos ette, miksi?

Itse lausuin varovasti toiveeni, jota en ehkä pysty sanomaan 100%:sti lupauksesti, mutta toivon enemmän kuin 100%:sti, että siitä tulisi totta. Pelkään ehkä hiukan sen toteutumista, mutta ehkä se kuuluu asiaan? Joka tapauksessa, toivotaan parasta, muttei pelätä pahinta! :)

~ Roosa ~

Henkinen äitini, ihailuni ja arvostukseni kohde

Näin iloisella päällä täällä ollaan oltu!

Tämä bloggaaja oli niin tumpelo, että unohti kuvata joululahjansa, ennen kuin tuli uudestaan tänne porukoille. Olin siis yhden yön kotona keskustassa hamaslääkärin takia. Kun äiti sitten haki mut takaisin, toi hän samalla mun lahjat mun kämpille. Siellä ne mua sitten odottavat, kun ensi vuonna palailen omaan kämppään. Joten lahjapostaus tulee varmaan sitten ensi vuoden puolella :D

Muutama lahja tänne kylläkin jäi, tai oikeastaan yksi todella mieluinen, johon ajattelin keskittyä tässä postauksessa hieman enemmän. Kyseessä on Tuula Karjalaisen kirjoittama Tove Jansson - tee työtä ja rakasta niminen eläkerta taiteilijasta, jota todella ihailen. Eli siis Tove Janssonista. 

   Innostus muumeihin alkoi minulla jo pienenä, olin kaksi/kolmivuotias, kun ensimmäisen kerran kävin äidin ja iskän kassa Naantalin Muumimaailmassa. Ja tähän mennessä vierailuja muumien parissa on ollut 5-6. Äitini on myös muumifani. Muumimukeja meillä on yli 30 ja petivaatteistakin löytyy muumia. Mutta Tove Janssoniin hän ei ole sen enempää perehtynyt.

   Kiinnostus Tove Janssoniin alkoi kuudennella luokalla ja kasvoi sen verran, että olin seitsemännellä luokalla otin osaa Tupla tai kuitti -tv-ohjelmaan, jossa kisailin aiheesta Tove Janssonin elämä. No,vastasin yhteen kysymykseen väärin ja potti meni sivu suun, mutta hieno kokemushan tuo oli.

 Loppu yläkouluaika ja lukio olivat niin kiireisiä, että Tove Jansson vähän pääsi unohtumaan. Tai no, unohtuminen on ehkä väärä sana, ei kerrassaan vaan ollut aikaa. Muumiastioita, mukeja, kattiloita ja kaikkea muuta muumiaiheista tuli kyllä kerättyä, mutta itse tähän suureen taiteilijaan ei ehtinyt perehtymään. Omistan ennestään siis Boel Westinin Tove Jansson - sanat, kuvat, elämä - opuksen. 

   

Tänä jouluna äiti bongasi Sokoksen joulukuvastosta tuon Karjalaisen kirjan ja kysyi, haluaisinko sellaisen joululahjaksi. Todellakin halusin! Päätin tuolloin, että joululomalla perehdyn taas tuohon ihailemaani henkilöön.

   Olen nyt lukenut vajaat 100 sivua tuosta liki 300 sivuisesta kirjasta. Ja nautin kyllä joka solullani. Paljon on vanhaa, tuttua tietoa, mutta myös täysin uutta. Veljelleni sanoin, että tuon kirjan lukeminen on kuin suklaata söisi.

   En tiedä, miksi ihailen tuota taiteilija-Janssonia niin paljon. Ehkä hänen boheemiutensa ja periksiantamattomuutensa ovat sellaisi luonteenpiirteitä, joita kadehdin - hyvällä tavalla. Hän pysyi mielipiteissään ja oli rohkea, uskasi uhmata valtavirran mielipiteitä (jopa perheensä arvoja). Eikä saa unohtaa Tove Janssonin töitten määrää - hän sai aikaan todella paljon ja menestyi. 

Ennen kaikkea Tove Jansson oli ja on taiteilija - koko

sydämestään.

Keitä julkisuuden henkilöitä te lukijani ihailette?

~ Roosa ~

Avautuminen

 

Pikkussísko 5 vee halusi ottaa valokuvan...

Muistin tässä, etten olekaan kertonut, miten mun valituksen kävi. No, se hylättiin. Fyssari oli kirjottanut vastineen ja tietysti sillä oli niin suuri painoarvo, että se mun vaivalla ja työllä tekemä valitus lytättiin. Kyllä sapetti, vaikka mä sen arvasinkin.
   Vaikka elokuussa tehty päätös pysyy voimassa, yhden asian on kuitenkin pakko muuttua. Mun fysioterapeutin. Se hoitosuhde on niin pahasti tulehtunut, että mielestäni sitä ei kannata jatkaa. Jos kummallakaan ei ole kunnioitusta toista kohtaan ja tunnin terapia saadaan juuri ja juuri menemään läpi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos -tekniikalla, mitä järkeä on jatkaa? Mielestäni ei kerrassaan mitään. Kun fysioterapeuttini soittaa minulle tammikuussa, aion ilmoittaa kylmän rauhallisesti ja korrektisti, että uusi fysioterapia-aika voidaan kyllä varata, muttei hänelle.

Nyt on muutaman viikon tuntunut muutenkin tosi pahalta. Tiesin, että periksi ei saa antaa näissä vammaisuus-jutuissa ja positiivinen mieli pitää säilyttää hamaan tappiin asti. Ja lopulta nämä asiat eivät ole niin huonosti; mulla on nyt neurologina se Pihlajalinnan neurologi, fysioterapiaa on kuitenkin myönnetty edes jonkin verran, päänsäryt pysyneet poissa ja uudet kortisonipiikit tulossa.
   Mutta silti. En tiedä, onko ongelmana se, että kun tulee vastoinkäyminen saatan esittää muille, että minähän selviän, mutta sisimmässäni otan kuitenkin kaiken liian raskaasti.
   Alun perin tämän blogin piti kääntää vammaisuus voitoksi. Onneksi en tiennyt kesäkuun lopussa, mitä kaikkea sitä onkaan edessä. Jotekin tuntuu, että olen pettänyt itseni, kun tämä blogi täyttyy valituksesta kun asiat on huonosti. Tai kun ne asiat voisivat olla paremmin.
   Edelleen olen kyllä sitä mieltä, että vammaisuus on rikkaus ja ilman vammaani en olisi minä. Ja kyllä, vammaisena voi pystyä vaikka mihin, jos vain haluaa ja vain mielikuvitus on rajana siihen, miten haluamansa asiat saavuttaa. Vammaisuudesta pitää puhua avoimesti, eikä sulkea ketään vammansa takia pois tästä yhteiskunnasta.
   Mutta on hyvä myös muistaa se, että välillä on hyviä ja välillä huonoja hetkiä ja kausia. Välillä tekee mieli takoa päätä seinään kun menee huonosti ja välillä taas asiat menevät paremmin kuin koskaan. Tätä vammaisen ja terveenkin elämä on. Terveen ja vammaisen ilot ja surut pyörivät vain täysin omissa ympyröissään, niitä ei välttämättä koskaan voi verrata keskenään. Kyllä se on vaan niin suhteellista, näin kliseisesti sanottuna.

Ehkäpä asiat alkavat tästä kääntyä taas parempaan päin - edelleen jaksan pitää toivoa yllä! Ja saattepahan te lukijat realisistisen kuvan siitä, mitä on olla vammainen ihminen - hyvässä ja pahassa.

 

~ Roosa ~

 

Ps. 2 yötä enää jouluun! <3

Voisinko mä jouluna olla terve??

26.11.-11.12. en juurikaan päänsärytöntä päivää nähnyt. Olin kahteen otteeseen ensiavussa ja sain aikamoiset tropit. Tuon neljän viikon aikana sain myös älyttömän räkätaudin ja korvatulehdusepäilyn, joka onneksi jäi omaksi epäilyksekseni. 11.12. olin neurologilla perutusajalla (mikä tuuri!), ja sain 4 kortisonipiikkiä, joiden ansioista mulla on ollut nyt 5 päänsärytöntä päivää. Mutta eihän se tarkoita, että kokonaan kivuton olisin! Itse voin enää lähinnä nauraa tälle, sillä muuten tässä meisi järki.

11.12. jälkeen räkätauti jatkui monta päivänä tosi pahana, ääni meinasi mennä. Vasen jalka tuntui menevän vain huonompaan suuntaan. Perjantaina vasen ukkovarvas tuli yhtäkkiä taas puolen vuoden tauon jälkeen todella kipeäksi, eikä sille voinut varata painoa. Muutaman tunni päästä pystyin taas kävelemään kunnolla. Lauantaina varvas oli musta. Keväällä mulla siis todettiin nivelen alentuma eli alkava nivelrikko juuri tuossa vasemmassa ukkovarpaassa. Uudet tukipohjalliset auttoivat koko tämän puolen vuoden ajan, mutta nyt varvas taas mustui. Mutta perjantai ja 13. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tilannetta.
   Tämä viikko alkoi yhtä loistavasti. Sunnuntai-iltana oikea ukkovarvas taas puolestaan kipeytyi, sitä alkoi särkeä. Maanantai-aamuna diagnosoin kynsivallin tulehduksen siihen. Kävin sairaanhoitajalla ja hän sanoi, että selvä kynsivallin tulehdus mulla on. Eilen illalla oikea käsi, lähinnä kyynärtaiva-haukkari-olkapää-kainalo-akselilla, alkoi vihoitella. Särki, tänä aamun, en voinut taivuttaa kättä suoraksi. Tänään lääkäri sanoi, mulla olevan tenniskyynärpää. Ei kuin Buranaa naamariin! En nimittäin halua tämän ns. paremman käden menevän täysin toimintakyvyttömäksi - vasemmalla hemikädellä mä en tee mitään (oiva apukäsi se on, mutta yksinään sillä en pärjää).

Tällaista täällä. No, päätä ei sentään ole (vielä) särkenyt. Koputtelen puuta. Onneksi huumorintaju vielä antaa myöten. Oisko kohtuutonta pyytää ja toivoa, että olisin jouluna edes terve?

Toivottavasti teillä lukijoilla menee paremmin!!

~ Roosa ~

Lahjapaperin rapinaa...

Tänään on enää jäljellä 10 yötä jouluun, huijui! Aika todellakin rientää.

Tänään on ollut mukavan ohjelmantäyteinen päivä. Aamulla herätys kympin aikoihin, yhdeksitoista parturiin ja 13.20 nokka kohti Jyväskylää lapsuudenystävän kanssa. Meidän missiona oli siis metsästää joululahjat porukoillemme. Aikaa käytimme reilut kolme tuntia pyörien keskustan kaupoissa ja lopulta saimme kaiken ostettua.
   Yleensä minulle on ollut vaikeinta ostaa lahja isille tai äidille. Tänä vuonna taas tiesin jo etukäteen, mitä ostan vanhemmilleni, mutta veljien ja siskojen lahjat tuottivat päänvaivaa. Tai no, 7 vee siskolleni tiesin, että alan keräämään jotain kirjasarjaa, josta voisi ostaa aina seuraavan kirjan synttäri- ja joululahjaksi. Tämä toteutuikin ja nyt on ensimmäinen osa yhdestä suositusta kirjasarjasta paketissa! Kaikista vaikein taisi olla löytää lahja pikkuveljelle 15 vee. Veikalta löytyy kaikki mahdollinen kitaraharrastukseen liittyen nuottikirjoja myöten, vaatteita on vaikea ostaa hyvinkin kriittiselle veljelle. Nappi tai vetoketju sentinkin väärässä paikassa, niin heti on mutrussa suu. Olisi ollut kiva ostaa joku venekauluksinen huppari esim. Jack&Jonesista, mutta kun toinen ei juuri sellaisista venekauluksista tykkää. Ei auttanut kuin soittaa äidille, joka lopulta keksi, mitä veikalle ostan. Kun ei 15-vuotias itsekään osannu antaa mitään suuntaa antavaa neuvoa mulle lahjaan liittyen. Pikkuveljelle 11 vee ja pikkusiskolle 5 vee löytyi myöskin jotain kääritäväksi pakettiin.
   Lahjoja en nyt paljasta, sillä tiedän, että tätä saattaa joku sukulainen ja miksei perheenjäsenkin lukea. Mutta sen verran voin sanoa, että kovia paketteja kaikki ja helppo oli kääriä paperiin. Kulttuurillisia ja vapaa-aikaan liittyviä paketteja myös kaikki, joista jokainen lahjansaaja varmasti ilahtuu. Ainakin toivon niin. :)

Sen verran mun päänsäryistä, että nyt on ollut kaksi kivutonta päivää takana. Tänään on ollut ensimmäinen kunnolla kivuton päivä. Sain tiistaina peruutusajan neurologille yhä vain jatkuvien päänsärkyjen vuoksi. Kivutonta päivää en ollut juuri neljään viikkoon nähnyt. Neurologi oli todella huolissaan. Mulle on siis elokuussa vaihtunut neurologi, tämä nykyinen on sama kuin silloin Pihlajalinnassa Tampereella. Hän on siis vanhempi nainen, todella asiansa osaava ja kokenut. Oli siis huolissaan siitä, että päänsäryt vaan jatkuu ja ensiavussa olin muutamia päiviä taaksepäin saanut todella kovat tropit erilaisia lääkkeitä. Tämä kierre oli siis saatava loppumaan.
  Neurologi kokeili mun puremalihakset sekä kaularangan- ja hartiaseudun lihakset. Koska minusta kaularangan lihakset olivat puremalihaksia kireämmät, neurologi antoi mulle 4 kortisonipiikkiä niskaan. Se on aika paljon se. Ja voi elämä, miten se sattui!!!! Se sattui myös ehkä siksi enemmän, koska mä oon aika kyllästynyt ja turhautunut piikkeihin ja kipuun viimeisimpien viikkojen aikana. Neurologi totesi, että jos tulee hyvä vaste piikeistä (4-7 kivutonta päivää), mä saan uudet kortisonipiikit 31.12. klo. 16:30. Sen lisäksi mulle aloitettaisiin uusi estolääkitys, joka 98%:n varmuudella auttaisi, ainakin jos katsotaan esto- ja kohtauslääkityksiä, mitä oon viimeisimpien vuosien aikana saanut. Tässä lääkkeessä olisi vastaavaa ainetta (mutta vähemmän), kuin mun ekassa estolääkityksessä, joka auttoi, mutta lopetettiin sen vuoksi, että se voi vaikuttaa muistiin. Piikkejä ja estolääkitystä käytettäisiin siis yhdessä. Tässä estolääkityksessä olisi vain se huoompi puoli, että se on vastakkainen mun epilepsialääkitykselle. Tosin, olen ollut sen 10 vuotta kohtauksetta, joten naurologin mielestä olisi erittäin epätodennäköistä, että kohtaukset alkaisivat taas.
   Nyt siis odotellaan vuodenloppua, jolloin hyvin todennäköisesti saan uudet piikit ja lääkkeet. Lisäksi odotellaan vieläkin päätöstä valituksesta. Minun ja perheeni lisäksi sitä toivoo myös neurologi. Jalkaan, niskaan, kaikkeen. Eilen isovarvas taas tuli niin kipeäksi, ettei painoa voinut toiselle jalalle varata ja tänään aamulla varvas oli mustunut. Mulla on siis nivelen alentuma vasemmassa isovarpaassa ja alkava nivelrikko. Toivotaan, ettei tilanne näin puolen vuoden kivuttoman kauden jälkeen pahene. Mutta kuten äiti leikkisästi totesi: täytyyhän sitä joku paikka kipeänä olla. Näinpä. Toivotaan kuitenkin, että tässä olisi vähemmän kivuttomia päiviä edessä lisää.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

~ Roosa ~

Joulua kotiin

Koska vietän joulun pyhät porukoilla, laitoin joulukoristeita jo kuun ensimmäisinä päivinä esille tänne mun omaan kotiin, jotta ehtisin nauttia mun "oman kodin joulusta" mahdollisimman kauan, eikä koristelu menisi "hukkaan", kun pyhät kuluvat muualla. Mielestäni sain tästä kämpästä ihan jouluisen. Uudet viininpunaiset koristetyynynpäälliset saapuivat parahiksi alkuviikosta, uusi vahakangas kotiutui tänne heti kun rahaa tuli tilille ja sain ennakkoperintonä äidin seimiasetelman, kun porukoilla sille ei ole enää oikein paikkaa. Muuten pärjäilen oikein hyvin koristeilla, joita on tullut ihan lapsena ostettua. Ja edelleen nuo lapsena ostetut koristeet ovat oikein mieleisiä - jospa muutaman vuoden kuluessa tulisi ostettua uusia vanhojen kaveriksi parin vuoden tauon jälkeen. Mutta tämä joulu ainakin mennään näillä. Tässäpä mun jouluinen koti kuvin...

Ihanaa joulunodotusta kaikille!

~ Joulufani-Roosa ~

Ystäväni migreeni

Hengissä ollaan! Viimeiset puolitoista viikkoa on kuluneet enemmän tai vähemmän sairaalassa pitkittyneeseen migreeniin/päänsärkyyn apua etsiessä ja saikkupäiviä pidellessä. Mutta nyt (ehkä) elämä akaa taas voittamaan (?).

Kaikki alkoi viime viikon keskiviikkona 27.11. Mulla alkoi särkeä päätä iltapäivästä töissä. Sinnittelin viimeiset kaksi tuntia ja lähdin sitten ajallaan kotiin. Otin migreenilääkkeen, koska ajattelin ja uskoin, että kyseessä on migreeni eikä tensio. Eipä auttanut. Illemmalla/alkuyöstä otin 600 mg Buranan. Eipä auttanut sekään, joten aamulla ilmoitin töihin, että tämä tyttö ei ole työkunnossa vaan lähteepi ensiapuun kivunlievitystä hakemaan.
   Ensiavussa odotin pari tuntia, että pääsin vastaanotolle. Koska itse olin vahvasti tensiopäänsäryn puolella (koska migreenin kohtauslääkkeeni auttaa puhtaaseen migreenikohtaukseen 100% todennäköisyydellä), sain kaksi piikkiä kankkuun, parin päivän saikun ja mut lähetettiin kotiin nukkumaan. Ensiavussa oli siis täyttä, en siksi voinut jäädä sinne seurantaan. Mulle sanottiin, että tule takaisin, jos huono olo ja kipu ei hellitä seuraavaan aamuun mennessä. Sain myös Burana reseptin seuraaviksi viideksi päiväksi - 600 mg 3 kertaa päivässä nassuun.
   Kipu kyllä hellitti ja olin kuin mitään ei olisikaan seuraavat neljä päivää, jotka mulla oli vapaata saikun ja viikonlopun johdosta. Maanantaina sitten kaikki taas muuttui.
   Maanantaina menin töihin. Parin tunnin jälkeen mulla olkoi semmoinen pieni, kihelmöivä päänsärky. Ajattelin, että jos ei helpota parin päivän kuluessa, lähden kotiin. No, kipu yllättäen helpotti, mutta palasi työpäivän jälkeen. Koska olin menossa Jyväskylään avoimen ryhmäsuoritusta tekemään, otin migreenin kohtauslääkkeeen, joka tuntui helpottavan ja vievän kivun kokonaan pois. Sitten tein virheen. Tuutor-opettajamme oli ollut edellisellä viikolla laser-leikkauksessa. Koska hän oli niin tyytyväinen lopputulokseen, hän toi meille konvehtirasian. Otin kaksi (2!) konvehtia siitä rasiasta. Ja kipu palaili taas. Hiton kovehdit!
   Tiistai-aamuna kipu jatkui. Taisin ottaa yhden 600 mg Buranan. Menin töihin. Samainen tunnin pari päällä oleva ja sitten taas häipyvä pieni, siedettävissä oleva kipu jatkui. Töiden jälkeen (5h), nukuin puolentoista tunnin päikkärit ja taas tuntui kipu olevan poissa. Siivoilin kämppää ja äiti toi mulle joulukoristeet. Äiti lähti kuoroon ja mä jäin joulukoristeita laittamaan. Kipu palasi jälleen siedettävässä muodossa. Menin pienelle lenkille, koska ajattelin raittiin, kirpeän ulkoilman auttavan. Joo, eipä auttanut.
  Tuli keskiviikko-aamu. Jälleen soitto töihin, että tämä nainen lähtee taas lääkäriin. En siis enää tennyt, mitä lääkettä uskaltaa syödä. Tilasin nyt sitten lääkäriajan, koska ajattelin lääkärin laittavan mut jatkotutkimuksiin. Laittoi migreenitippaan, joka tippui 3,5 tunnissa noin suunnilleen. Kipu vaan yltyi. Mulla alkoi henkinen kantti pettää ja pahasti. Itkin hoitajalle, etten mä enää kestä. Kipu yltyy ja tipasta ei ole mitään hyötyä, saan vain jatkuvan vessahädän. Tipan tiputtua sain kankkuun taas kipupiikin, ei apua.
   Sitten ensiapuun, jonne päiväinen lääkäri oli mennyt päivystämään. Pari tuntia jouduin kuitenkin vuoroani odottamaan, kun osui vuoronvaihdos siihen ajalle, kun menin ensiapuun jonottamaan. Äiti tuli tsemppaamaan mua ja pitämään mun puolia, kipu alkoi olemaan sietämätöntä. Se oli ihmeellisesti päivän aikana pahentunut, mitä se ei ollut tehnyt viimeisen kahden päivän aikana ollenkaan. Todella miellyttävä, (ihan hyvän näköinenkin ;D ) mieshoitaja mittasi mun paineet ja pulssin, ohjasi lepäämään ja toi peittoa, kun odottelu istuvilteen muiden kanssa alkoi käydä mahdottomaksi. Painnet oli OK (muistaakseni 127/78), mutta pulssi hieman kova (ei tainnut sanoa?), mikä nyt kiputilaan nähden ei mikään ihme ollut. Lääkäri mietti kovasti, mitähän mulle vielä voisi antaa, koska olin saanut aika kovat tropit jo ja epilepsialääkkeiden takia mulle ei mitä tahansa voinut antaa. Sain sitten vielä yhtä triptaania nenäsumutteena. Mikä taivas - jo puolessa tunnissa! Kipu ei kokonaan lähtenyt, mikä nyt ei ihme ollut pitkittyneen migreenin vuoksi. Lääkärikin tuota sanoi. Teki mulle vielä koordinaatiatestit ja lähetti pitkän sairaalapäivän jälkeen kotiin nukkumaan. Tosin en itse uskaltanut mennä omaan kotiin, vaan menin porukoille höntin olon takia. Apu olisi lähellä jos jotain olisi sattunut.

Eipä onneksi sattunut. Eilen saikkupäivä taas ja menin hammaslääkäriin Jyväskylään, jossa sain purentakiskon yöpurennan vuoksi. Jospa se auttaisi niihin päänsärkyihin, jotka tulee ihan yöpurennan takia - toivo on ainakin suuri! :)
   Tänään taas suurin piirtein tolpillaan (kipulääkkeiden vaikutus hävinnyt), järki luistaa taas suunnilleen ja kipu ainakin toistaiseksi poissa. Apteekissa kävin hakemassa nopeampivaikutteisia migreenilääkkeitä ja odotan maanantaita kuin kuuta nousevaa. Tarkoituksena on siis soittaa neurologille aikaa, jotta saisi lääkitystä kuntoon. Olisi kiva päästä töissäkin välillä olemaan - ei enää tällaisia viikkoja kiitos!
   Tänään myös leivottu mummulassa pikkuleipiä jouluksi. Seuraavassa postauksessa hieman tämän naisen kodin joulutunnelmaa kuvien avulla esitettynä! :)

Ihanaa ja kivutonta viikonloppua kaikille (ja anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet)!

~~ Roosa ~

Uskon.

En muista, kuinka paljon olen itse aiheeesta täällä blogin puolella puhunut, mutta puhutaanpa nyt sitten kerralla ja kunnolla.

  Eli minä olen uskossa. Kuulun ihan tähän perusluterilaiseen kirkkoon ja oon ollut nyt viitisen vuotta aktiivinen jäsen, lähinnä tuolla srk:n nuorten puolella. Tuolta nuorten toiminnan katta kylläkin on päässyt vaikuttamaan ja toimimaan aika monessa jutussa.
   Mun perhe ei ole mitänkään todella uskovainen. Kaikki kyllä kuulumme kirkkoon ja meidät on kastettu. Iskä ei käy kirkossa (paitsi esim. mun, veljeni ja äidin ja sen kummilapsen konfirmaatiomessut tietysti) , mutta maksaa kirkolisveronsa mukisematta sekä kyyditsee minua ja vanhempaa veljeäni tarpeen mukaan seurakunnan juttuihin. Äiti puolestaan on sellainen perusluterilainen: käy kiirastorstain ja jouluaamunjumalanpalveluksissa, kauneimmissa joululauluissa ja lapsuudessani menimme perheen voimin mm. laskiaistiistain perhetapahtumiin.
   Itse en ollut mitenkään uskovainen ennen rippikouluani. En uitenkaan ollut mikään ateistikaan. Suhtautumiseni seurakuntaan oli neutraalin positiivinen. Sen katson johtuvan siitä, että seurakunta ja sen toiminta on ollut minun elämässäni läsnä jo pienestä pitäen. Kävin seuraunnan lapsikerhossa ja eskarissa ja koululaisena serakunnan kokkiksessa. Olin myös mukana seurakunnan lapsikuorossa neljän vuoden ajan alakouluiässä. Myös kaikki sisarukseni ovat käyneet seurakunnan kerhossa. Nuorimmalla sisaruksistani on menossa viimeinen kerhovuosi - sitten "kerhoaika" loppuu perheessämme. Omalla tavallaan haikeaa. Mutta jää hyvät muistot. Kerhotäditkin ovat pysyneet samoina koko sen ajan, mitä kerhoa on meidän perheessä käyty. Ei ihme, että kerhotädeillä menee nimet välillä sekaisin ;)

Roosa - ensikertalainen isonen vuoden 2010 kesältä.

   Kävin rippikoulun kesällä 2009 seurakuntamme leirikeskuksessa. Takana oli puolitoista vuotta kamalaa yläastetta kiusaamisen takia. Itsetuntoni ja itsevarmuuteni olivat murusina. Pelkäsin mennä koko riparille, vaikka kiusaajani eivät olleetkaan samalla leirillä. Ajattelin, että muutkin ajattelisivat minusta samalla tavoin, kuin kiusaajani. Eivät ajatelleet. Tietenkään.
   Rippileiri oli kokemuksena upea. Leirille oli valikoituneet juuri ne oikeat ihmiset, jotka saivat minut kiskottua ylös yksinäisyyteni kuopasta olenalla omia itsejään. Sain kokea olevani omana itsenäni hyvä ja todella arvokas. Hienoin asia oli tietysti se, että tulin leirillä uskoon. Näin jälkeenpäin sanottuna olin sitä toivonutkin jo pitkän aikaa. Ja jos niin ei olisi tapahtunut, en oikeasyi tiedä, olisinko enää hengissä. Kiusaaminen oli saanut minut erittäin alas ja itsetuhoisuuttakin oli ilmassa. Onneksi tämä tarina päättyi hyvin ja uskoon tultuani pystyin lopullisesti antamaan anteeksi kiusaajilleni. Kiusaaminen loppui myös vähitellen ysiluokan aikana ja nyt asiat ovat loppuunkäsitellyt.

   Omasta ikäluokastani aika moni tuli mukaan seurakunnan vireään nuorten toimintaan minun lisäkseni. Vastaanotto oli lämmin ja sitä se on edelleen - aina olet tervetullut ja varsinkin uudet ihmiset! Kävi seurakunnan tarjoaman maksuttoman isoskoulutuksen, kerhonohjaajakoulutuksen ja seuraavana vuonna jatkoisoskoulutuksen. Kävin nuortenilloissa ystävieni kanssa. Kävin festarireissuilla seurakunnan poppoon kanssa. Olin isosena leireillä. Löysin ihan uuden maailman. Suvaitsevaisuuden, ilon ja auttavan maailman - kaikki olemme yhtä suurta perhettä.

   Vieläkin olen mukana seurakunnan nuorten toiminnassa tiiviisti. Viime kesänä oli neljäs rippileirini isosena ja ensi kesänä toivottavasti seuraava. Pari viikkoa sitten lähdimme seurakunnan kanssa kohti Turkua ja Maata Näkyvissä -festareita (josta tulossa oma postaus, kun saan kuvia Merjalta!). Oli huikea viikonloppu. Keskiviikko-iltaisin minut löytää useimmiten meidän nuorten tiloista, elikkäs Kelhältä.
   Nyt kun useimmat kavereistani lähtivät opiskelemaan muualle tai jotenkin muut asiat ovat ajaneet ohitse, olo tuntuu välillä liian vanhalta seurakunnan nuorten toiminaan. Parin vuoden sisällä pitää varmaan miettiä, mihinkä siirtyisi. Meillä on K-18 toimintaa, mutta jotenkin se on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja kato on tapahtunut myös ihmisissä parin vuoden aikana - uusia ihmisiä on vaikea saada mukaan. Mutta seurakunnan toiminta on aaltoilevaa - välillä tulee kausia, jolloin on katoa, mutta tulee myös aikoja, jolloin väkeä tulvii mukaan. Ehkäpä siis kohta tapahtuu taas käännettä parempaan. Saadaan lisää porukkaa "eliittimme" joukkoon :)

Tyttöjen vessan tulvalta ei voi välttyä koskaan.

   Seurakunta on siis minulle kuin toinen koti. Seurakunnan toiminnassa saan olla rohkeasti oma itseni ja nähdä muita, jotka myös uskovat Jeesukseen. Ketään ei jätetä yksin. Olen saanut kanaa paljon vastuuta: olla isosena, kerhonvetäjänä ja ptää nuorteniltoja ja puheita, hartauksiakin. Olen myös kirjoittanut valtakunnalliseen nuoren seurakunnan lehteen, Nuottaan, kolumneja tämän vuoden ajan. Se on ollut mahtava tilaisuus ja mahdollisuus. Ja juuri tämän positiivisen kokemuksen myötä olen päättänyt, että joskus minusta tulee srk:n nuorisotyönohjaaja.
   En koe, että julistaisin uskoani mitenkään erityisesti. En halua, enkä näe siihen erityistä tarvettä. Ei ketään väkisin saa uskomaan, joten en ala uskostani kenellekään erityisesti saarnaamaan. Tietysti joskus uskonasiat tulevat puheeksi, ja silloin saatan mainita, että olen uskossa. Ja tottakai ripareilla tulee puhuttua uskostaan leiriläisille, muille isosille ja ohjaajille. Tietysti pienellä paikkakunnalla, monet tietävät, kuka kukakin on. En osa sanoa, näkyykö usko minusta jotenkin ulospäin. Minula on kaulassani n. 360 päivänä vuodessa rippiristi, mutta muuta ulkoista kristityn merkkiä en itsessäni näe. Varmasti ulkopuoliselle se näkyy valinnoissani ja elämäntavoissani, mutta itselle ne on niin arkipäiväisiä asioita jo, ettei niitä edes huomioi enää :)
   Lauantai 26.10. oli minulle erityinen päivä. Meillä oli tuolloin Jämsän kirkolla nuorten jokavuotinen musiikintäyteinen Silmät ristissä -tapahtuma. Jämsän seurakunta oli aiemmin tänä vuonna tilannut mainosvideota toiminnastaan. Mainosvideon tekijä halusi kuvata nuorten osuuden tuolla tapahtumassa. Hän halusi yhden henkilön, joka antaisi ikäänkuin "kasvot" Jämsän seurakunnan nuortentoiminnalle. Yksi nuorisotyöntekijöistä halusi minut siihen. Ja minähän suostuin :D Olen erittäin kiitollinen, että sain ottaa tämän tehtävän kanettavakseni. Kiitos!
   Toivottavasti olin sitten luottamuksen arvoinen, sillä tässä tämä mainosvideo kokonaisuudessaan (nuorten osuus n. 3.30 min kohdalla ja siellä minut voipi nähdä ja kuulla!). Oli kyllä pikkuinen shokki kun näin lopullisen version - itsekriitikko taas lempipuuhissaan ;)

Tästä videota katsomaan!

Tällaista tällä kertaa! :)

~ Roosa ~

Vakavana.

Sitten vähän vakavampiin juttuihin....en oikeesti tiedä, paljonko jaksan tänne selittää, mutta yritän..

Mun työmarkkinatuki katkaistiin tossa pari viikkoa sitten minusta riippumattomista syistä. Just kun kaikki oli lähtenyt rullaamaan tosi hyvin. No, kesällä sanoin, että aloitan opinnot avoimessa töiden ohella. Ei ollut työkkärintädin mielestä ongelma. Mua ei ohjeistettu mitenkään jatkotoimiin sen
suhteen, kun opinnot alkaa (esim. ottamaan työkkäriin yhteyttä). Toissa viikolla äidin kanssa puhuttiin, että mullahan alkaa kuntouttava työtoiminta tammikuussa. Paikka, työnkuva ja ihmiset pysyy siis samana, nimike vaan vaihtuu. Tuli siinä mieleen, voinkohan opiskella samalla tavoin kuin aiemminkin näitä avoimen opintoja.
   Meninpä sitten yksi päivä työkkärin ohi ja aattelin, ettei kysyvä tieltänsä eksy. Olisi varmaan sittenkin ollut parempi eksyä. Työkkärin neuvontatäti sanoi, ettei ongelmaa ole, mutten ole toimittanut mitään tietoa mun opiskeluista työkkärille ja ne ei oo laittanut asiaa käsittelyyn. Olin silleen, että anteeksi mitä? Tein selväksi, että minä olen asiasta ekalla käynnillä ilmoittanut, mutta minua ei ohjeistettu opiskelun suhteen mitenkään jatkotoimiin. Työkkärissä olivat sitten vain unohtaneet laittaa ruksia oikeaan kohtaan ja tämä tuli nyt tällein yllättäen ilmi. No, työkkärin vikahan se oli, kyllähän se infotäti sen tavallaan myönsi. Minä en ollut tehnyt mitään väärää. No, asia laitettiin käsittelyyn, täytin paperit ja vein työkkäriin. Käsittelyn ajaksi työmarkkinatukeni siis katkaistiin, mikä on ihan työkkärin normaali menettelytapa. Mutta arvatkaapa minkä mittaset on käsittelyjonot? 7 VIIKKOA. Suomeksi sanottuna en siis saa rahaa 7 viikkoon mistään, paitsi asumistuen, josta siis kaikki menee vuokraan ja veteen. Ja vuokraankin mun pitää pulittaa 60 e itse.
   Aattelin sit siinä, et ok, mut saanhan mä ne kolmen viikon rahat, mitkä mulle on maksamatta ennen käsittelyä. Onneksi tuli varmistettua tämäkin juttu työkkäristä. Muuten...joo en edes tiedä mitä. Varmistin siis, saanko ne 3 viikon rahat ennen katkaisua. Enpä saakaan, arvatkaas miksi?! "Koska katkaisu on laitettu 17.8. alkaen, jolloin kirjauduit avoimen opiskelijaksi." Siinä vaiheessa teki mieli vähintään näyttää keskaria sille naiselle. Mutta en näyttänyt vaan nielin kiukkuni ja kyyneleeni ja menin kotiin itkemään.

   Periaatteessa hätä ei ole tämän näköinen. Mähän oon oikeutettu tämän 7 viikon ajan toimeentulotukeen. Varasinkin sitten heti aikaa sossulle ja tänään oli tapaaminen. Nyt mun pitäisi viedä huomenna loputkin puuttuvat paperit sinne. Viikon päästä on uusi aika, jolloin tää mun sosiaalityöntekijä voi omien sanojensa mukaan periaatteessa antaa päätöksen toimeentulotuesta, jos kaikki tarvittavat paprut on siellä ja kunnossa. Rahojen pitäisi sitten olla mun tilillä 2.12., jolloin onkin eka eräpäivä, jolloin laskuja pitäisi maksaa. Sormet ristiin, että näin myös tapahtuu! Ainakin siis se sosiaalitäti ei missään vaiheessa sanonut ei sille, että saisin toimeentulotukea. Ja 7 päivän kuluessa hakemuksen saapumisesta mun pitäisi saada päätös. Eli jos vien huomenna hakemuksen, niin viikon päästä perjantaina :)
   Lisätään vielä, ettei mun fysioterapian valitukseen ole tullut päätöstä. Mutta kaippa senkin pitäisi tulla pian. Ainakin mä toivon sitä. Mun fyysinen tila ei ainakaan pysy hyvänä omin voimin. Ensi viikolla on aika omakustanteisesti kalevalaiseen jäsenkorjaukseen. Jospa nyt ainakin niskajumit sillä helpottaisivat.
   Lisätään vielä kirsikka kakun päälle. Mun keho on alkanut reagoida tähän kaikkeen stressiin. Oon nyt parina peräkkäisenä päivänä saanut sellasen kohtauksen, että mua on yhtäkkiä alkanut puristaa rinnasta sydämen kohdalta. Ne on saattanut kestää jopa useita kymmeniä minuutteja. Mitään tykytystä/muljahteluja ei ole, vain sellasta, että joku alkais painaa mun sydäntä pieneen astiaan tms. Ja tuon "kohtauksen" jälkeen on loppupäivän painon tunnetta rinnan päällä.
   Kävin sitten tänään lääkärissä asiasta. Kuunteli mun keuhkot ja sydämen, kaikki ok sen osalta. Kyseli oliko tykytystä/muljahteluja. Kun kerroin, ettei, totesi, ettei varmaan sillein vakavaa, että sydänperäistä olisi. Sitten kysyi sellasen kysymyksen, etten voinut muuta kuin  purskahtaa nauruun.

Onko sua stressannut joku viime aikoina?

Että oonko stressaantunut? Kyllä vain. Varmaan 10 minuuttia kerroin kaikista jutuista, jotka tässä menee päin honkia. Tuli siihen tulokseen, että varmaankin näistä stressin aiheista on tullut noita oireita. Laittoi kuitenkin mulle lähetteen labraan ja EKG-filmiin. Menen noihin testeihin huomenna niin saan sitten tuloksia alkuviikosta.

   Suoraan sanottuna tässä on paukut aika vähissä. Kaikkeen. Tiedän, että noi raha-asiat kyllä järjestyy, nyt pitää vaan korkeintaan 2 viikkoa vaan odottaa. Se on kuitenkin nopeammin kuin 7 viikkoa. Ja jos nyt joku menisi pieleen, kyllä porukat on luvanneet auttaa. Siltihän tää masentaa, kun mä en oo tehnyt mitään väärää ja saan silti kärsiä. Onneksi oon koulussa töissä. Lapset antaa niin paljon muuta ajateltavaa, naurun/hymyn aihetta ja ennen kaikkea voimaa :) Ilman tota työkokeilupaikkaa oisin varmaan romahtanut jo ajat sitten. Mutta lasten takia on vaan jaksettava ja lapset auttaa mua jaksamaan!

   Voimat on kuitenkin nyt sen verran vähissä, että suunnitelmistani poiketen menenkin koko viikonlopuksi porukoille vähän huilimaan ja tuulettamaan ajatuksia (ylipäätään koko päätä). Tarkoituksena oli siis mennä vasta lauantaina porukoille, mutta nyt tuntuu siltä, etten halua olla yksin tän pään kanssa yhtään enempää kuin tarvis. Onneksi on rakastava, välittävä, kannustava ja auttava perhe. Ilman heitä en taas tiedä mitä olisin tehnyt <3

Nyt blogi hiljenee viikonlopun ajaksi, että saan sen tarvitsemani hengähdystauon. Rauhallista ja rentouttavaa viikonloppua kaikille - palataan astialle alkuviikosta!

~ Roosa ~

Toivepostaus part. 3: Muiden silmin

 Heippa kaikki! Tässä se nyt on, viimeinen osa toivepostauksessa, jossa ääneen ovat päässeet minulle tärkeät ystävät, koulukaverit, sukulaiset - kaikki ne, jotka ovat halunneet kertoa jotain minusta ja vammastani teille blogini lukijoille. Keräsin tarinat kahdella tavalla: laitoin facebookiin päivityksen, jossa kerroin blogistani ja tästä toivepostauksesta. En halunnut rajata itse sitä, kuka pääsisi kertomaan minusta tänne, joten vapaaehtoiset saivat lähettää inboxiin tarinansa minusta. Julkisesti blogista kertominen facebookissa jännitti hirveästi, mutta se ehdottomasti kannatti! Toinen  tapa oli muistolaatikoiden tonkiminen, josta löytyi paljon kirjeitä ja faniposteja. Myös tekemästäni muistojen taulusta, nappasin muutaman kuvan. Kuvien laadut eivät ole mitä parhaimpia, mutta koittakaahan selvitä! Kommentit/tarinat olen pistänyt tänne täysin anonyymisti ja sekaisin, lähimmäisteni yksityisyyttä kunnioittaen.

  

"Roosa on avoin vaikka välillä saattaakin sulkeutua, hän osaa huvitella, irtaantua murheista.
Roosa on niin ihanan avoin vammastaan ja moni ei siihen välttämättä pystyisi. Onhan Roosassa todella paljon hyviä, hienoja asioita. :) Roosa on kyllä kieltämättä välillä määräilevä, mutta olenhan Roosaa nuorempi niin sen kyllä ymmärtää. Kun Roosa kertoi vammastaan, se oli niin hienoa nähdä kuinka hän pystyi puhumaan avoimesti vammastaan. Kyllähän Roosan puolesta harmittaa nämä kaikki vastoinkäymiset mitä hän on elämänsä aikana saannut kohdata. Roosa on saannut kokea niin paljon ja hän on älyttömän vahva  <3 Olen ylpeä hänestä ja haluan, että Roosa pysyy koko elämäni vierelläni <3"

"Mä en ainakaan koskaan oo aatellu susta mitään negatiivista. Ja ollaanhan me samalla kylällä asuttu jo monen monta vuotta. Oot tosi ilonen ja mukava tytsy. Aina reipas ja iloinen. Susta ei huomaakaan mitään ns rajoitusta sun elämässä vaan sä jaksat aina painaa ilosena ja positiivisena eteenpäin. Sustakin vois niiiiiin moni ihminen ottaa mallia. :) en ite oo koskaa edes ajatellut asiaa siltä kantilta että sulla olis joku vamma tms. itse oon ajatellut että oot ihan samanlainen ja samalla viivalla kun kaikki muutkin. :)"

"Olen tuntenut Roosan ala asteelta saakka. Näihin vuosiin on mahtunut paljon hauskoja juttuja ja muistoja. Muistan kun välillä kävelimme koulusta meille syömään välipalaa ennen jumppaamista. Monesti pääsin itsekin mukaan ja etenkin venyttelemään. Ylä asteelta yhden liikuntatunnin muistan elävästi. Pelasimme lentopalloa. Oli tullut Roosan vuoro syöttää ja Roosahan syötti aivan loistavasti! Silloin oli hieno fiilis varmaan ihan koko joukkueella kun iloitsimme tästä onnistumisesta :).
Muutenkin Roosa on aina ollut poikkeuksellisen päättäväinen ja positiivinen, mitä tahansa on tullut eteen. Itse olen monesti miettinyt, ettei yhdelle ihmiselle pitäisi kasata noin paljon huonoa onnea, mutta Roosa on vain painanut sisulla. Minusta tuntuu, ettei Roosa ole koskaan ollut "se vammainen tyttö rinnakkaisluokalta" - Roosa on aina ollut Roosa. :)"

"Roosa on ihminen, jonka elämänasennetta ja jaksamista ei voi kuin ihailla. Hän on hyvin ahkera ja tunnollinen. Hän ei luovuta, van jaksaa yrittää aina uudelleen, jos joku ei ihan heti suju. Vastoinkäymisistä huolimatta hän jaksaa olla aina niin positiivinen ja iloinen ja uskaltaa olla rohkeasti oma itsensä. Lisäksi Roosa on hyvin rohkea, kuten nytkin pyytäessään näitä ajatuksia hänestä. Moni ei varmasti uskaltaisi näin tehdä, eikä se varmasti helppoa ollutkaan. Minulle oli selvää, että avunpyyntöön täytyy vastata ja että kertoisin omat ajatukseni Roosasta teille blogin lukijoille. Vammaisuus varmasti hankaloittaa elämää, mutta Roosa ei ole antanut sen näkyä ulospäin. Hän ei koskaan valita turhista, eikä ole vaativa - paitsi itseään kohtaan. En ole aiemmin pysähtynyt näin ajattelemaan koko vammaisuutta, koska Roosa on ollut mukana ihan tavallisessa arkielämässä samanlailla kuin kuka tahansa ei-vammainenkin. Asiaa on tietysti mahdotonta nähdä toiselta puolelta, mutta minulle Roosa on ollut siis ihan "samanlainen" (näin tökerösti ilmaistuna) kuin kaikki muutkin koulukaverit ja kaverit. Luulen, että vammaisuus on osaltaan tehnyt Roosasta niin vahvan kuin hän onkaan. Sellaisen korvaan, joka ei tunne Roosaa, tämä teksti voisi kuulostaa jopa epärealistiselta ylistykseltä, mutta minulta kysyttiin mielipidettäni ja ajatuksiani, ja seison täysin näiden sanojen takana. Luulempa myös, etten ole ainut, joka näin hänestä ajattelee."

"Musta sä oot hirmu vahva ihminen ja sinut sun itsesi kanssa. Sä niinku et anna pilata sun elämää sun vammalla ja yleensä aina kun nään sut niin oot aina niin ilonen ja hyväntuulinen :) Ja et tekis kärpäsellekkään pahaa. susta huokuu itsevarmuus ja suuri päättäväisyys et jos päätät jotain niin säähän myös teet sen :) ja lopuks vielä se , että oot ollu ihana kaveri <3"

 

"En ole tiennyt, mitä sairautesi/vammasi pitää sisällään tai mikä se oikeastaan on. Toki olen huomannut kävelysi olevan eri näköistä kuin muilla, ja silmissäsi olen myös nähnyt jotakin erilaista. Myös aiemmat päivityksesi ongelmiisi liittyen ovat antaneet jotakin kuvaa. Kiinnostuin tuosta uudesta päivityksestäsi ja löysin itse asiassa jo blogisi. Jotenkin yllätyin, että puhuit siellä ja päivityksessäsi itsestäsi "vammaisena". Ehkä minun olisi aika päivittää tietojani vammaisista, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että ihan normaalihan sinä olet. Tosiaan, ei vammaisuutta sinusta juuri huomaa. Toki se varmasti vaikuttaa elämääsi suuresti, ja joudut näkemään paljon vaivaa tiettyjen asioiden kanssa. Mutta ainakin näin kauempaa katseltuna se on niin luonnollinen osa sinua, ihan niinkuin mikä tahansa piirre kenessä tahansa ihmisessä. Juuri erilaiset piirteethän tekevät kustakin ihmisestä omanlaisensa. Olet järkevä, taitava, rohkea ja positiivinen nuori."

"Oltiin koko ala-aste samalla luokalla ja tutustuttiin sitä kautta. Joskus vitos-kutosluokan kieppeillä oltiin samassa kolmikossa ja vietettiin paljon aikaa yhdessä, katsottiin elokuvia ja muuta. Yläasteella jouduttiin eri luokille, eikä oltu enää niin paljoa tekemisissä, mutta ysiluokalla tulin teidän porukkaan ja lukioon mennessä nähtiin taas useammin. Oon aina pitänyt sua mukavana, avoimena, reippaana ja sinnikkäänä ihmisenä. Mä muistan ehkä huomioineeni sun vammaisuuden ala-asteella, mutta lukiossa mä oon aina onnistunut unohtamaan sen. Se tulee mieleen lähinnä vaan silloin kun sä puhut siitä. On tosi upeeta et sä pystyt puhumaan asioista avoimesti. Oot upea ihminen ja on ollu ilo tutustua suhun! : )"

"Ollaan ala-asteelta asti tunnettu ja sinä oot koko tämän ajan mitä ollaan tunnettu niin lyhyesti sanottuna reilu ja hyvä kaveri. Ja kun asiaa tarkemmin tutkaillaan niin oot kaikkien kaveri, jossei kaveri niin ainakin kaikkien kanssa loistavasti toimeen tuleva. Oot tosi sinnikäs ja pusket eteenpäin vaikka mikä olis ja se jos mikä on arvostettava piirre! Jos itsellä on ollut vaikeaa niin sinä olet aina kuunnellut ja vahvistanu omaa oloa siitä että kyllä kaikki selviää. Nyt kun alkoi miettimään sinua ja meidän yhteistä taivalta niin tulee mieleen sekä ylä- että alamäkiä mutta tottakai päällimäisenä hienoja muistoja."

Joka kerta kyyneleet silmissä luen tätä - kiitos äiti!

Haluan koko sydämestäni kiittää niitä ihmisiä, jotka kuluttivat aikaansa krjoittaen ajatuksia minusta ja vammastani tänne blogiin - ilman teitä tätä koko postausta ei olisi saatu kasaan. Ja ilman teitä tästä ei olisi tullut niin aito ja ihana kuin tämä postaus on - kiitos! <3

~ Roosa ~

Haaste!

Toivepostaus part. 3:n julkaisu siirtyy alkuviikkoon, koska annoin muutamille henkilöille hiukan lisäaikaa kirjoittamiseen. Mutta alkuviikosta tapahtuu. Niinpä mietinkin tänään, mistä postaisin teille näin pilvisenä ja epävakaisena lauantai-iltana. Onnekseni minun ei tarvinnut miettiä sen enempää postauksen aihetta, sillä beeskneesbritain -blogin Ringa oli haastanut minut.

Haasteesta tämmöistä infoa:  

Haasteen tarkoituksena on haastaa uusia blogeja, joissa on alle 300 lukijaa ja antaa blogille näkyvyyttä.

1. Jokaisen haastetun tulee kertoa itsestään 11 faktaa. 2. Pitää myös vastata haastajan 11 kysymykseen. 3. Haastetun pitää keksiä 11 uutta kysymystä haastetuille. 4. Pitää haastaa 11 bloggaajaa, joilla on alle 300 lukijaa. 5. Haasteessa tulee lukea, kuka sinut on haastanut ja kertoa se haastatuille. 6. Ei saa haastaa sitä, joka sinut haastoi.

Eli ei kuin vain hommiin!

11 Faktaa minusta: 
 

1. Tasan viikon päästä täytän huimat 19 vuotta - vihdoinkin! Synttäriviikonloppua vietän Turussa, jossa järjestetään jälleen kerran Euroopan suurin kristillinen nuorten viikonlopputapahtuma...elikkäs Maata Näkyvissä -festarit. Mukaanhan lähtee tietysti kaikki parhaat kaverit seurakunnan nuortenporukasta. Eli todellakin aion repäistä :D

2. Oon pitkästä aikaa kotona täällä maaseudun rauhassa tän viikonlopun. Tää lauantai kuluu lapsenvahtipuuhissa kun äiti ja isi on viihteellä ja huomennahan juhlistetaan isiä - isänpäiväkakku odottaa jo valmiina aamua!

3. Työkkäri sössi taas mun asioita (mua ei oltu informoitu tarpeeksi avoimen yliopiston opintojen ja työkkärin välisestä suhteesta...) ja rahojen maksuun tulee ehkäpä noin 6-7 viikon katko ensi maanantaista alkaen. Toivottaasti saan kuitenkin nämä katkoa edeltävien päivien rahat kahden viikon päästä, muuten kyllä menee eläminen tiukaksi ja joululahjat jää ostamatta...mutta kyllä tästä selvitään! Äiti ja iskä on luvanneet tarpeen tullen auttaa rahallisesti (kiitos veronpalautusten keksijälle!), mutta tietysti yritän selvitä yksin tästä(kin) rumbasta niin pitkään kun voin.

4. Mulla on mahassa semmonen n. 10-15 cm pitkä ja 2-3 cm leveä arpi, joka alkaa rintalastan alapuolelta ja jaatkuu tonne bikinirajaan asti. Lukion alussa jouduin yllättäen ja kiireellisesti kaksi kertaa vajaa kahden kuukauden sisällä vakavaan leikkaukseen. Mulla oli siis lapsesta lähtien ollut noin kerran vuoteen tosi kipeä maha yhden päivän ajan, eikä sille koskaan ollut löytynyt syytä. Kun lukion ekana päivänä maha tuli kipeäksi , kipu loppui vasta neljän päivän kuluttua K-S K-S:n lastenosastolla suolileikkauksen jälkeen. Syy: napanuoran pätkä, joka ei ollut surkastunut mulla pois, vaan ollut kiertyneenä suolen ympärille. Ja jottei oltaisi liian helpolla päästy (ei kyllä päästy ekalla kerrallakaan ymmärtämättömien lääkärien ja hoitajien takia), jouduin 6 viikon päästä uudestaan hätäiseen suolileikkaukseen, jossa oli hengenlähtö tosi lähellä - sillä kertaa syy oli kiinnikkeessä, joka oli pistänyt suolen kuolioon. Elämäni henkisesti rankimpia kokemuksia -etenkin se viimeisin leikkaus ja viikot sen jälkeen. Mutta tässä sitä ollaan - 35 senttiä lyhyemmän suolen kanssa, mutta elossa enemmän kuin koskaan aiemmin! :)

5. Haluaisin joskus kirjoittaa ja julkaista kirjan. Mulla on ollut ala-asteen vikoilta luokilta lähtien viha-rakkaussuhde yhteen tarinaan. Oon kirjoittanut sen jo kahdesti vai kolmesti uusiksi, mutta vieläkään se ei ole valmis. Mutta joku päivä se varmasti on (kunhan tämä jo iäisyyden kestänyt "luova tauko" ja vihan kausi loppuisi!)

6. Katson salaa Erilaisia äitejä.

7. Olen onneton ottamaan itse kuvia itsestäni tai ylipäätään tajuamaan, milloin kannattaisi ottaa kamera mukaan.

8. En uskalla sytyttää tulitikuilla kynttilää. Onneksi Bicin sytyttimet on keksitty!

9. Lapsena mulla oli mielikuvitusystäviä vaikka muille jakaa. Tärkeimmät olivat ne 3 dalmatiankoiraa jotka piti ottaa mukaan kaikkialle, jopa lääkäriin. Rispektit mun vanhemmille, jotka jaksoivat mua ja mun koiria päivästä toiseen. 

10. Vihaan eniten raskaana olevien naisten jo varmaan patentoituakin lausetta: "Ei sillä väliä kumpi tulee, kunhan on terve." Tässä iässä kun alkaa miettimään jo tulevaisuuttaan, niin sitä miettii sitä mahdollisista perhettäkin. Ja näin vammaisena tuo lause ärsyttää tosi tosi paljon. Ja ei siinä, toki ymmärrän, että kaikki haluaa terveen lapsen. Niin minäkin haluan. Mutta kun se ei ole ehkä mahdollista. Ja oon myös miettinyt sitä, että eikö ne tulevat vanhemmat rakaistaisikaan sitä vammaista ja ei-tervettä lasta niin paljon kuin tervettä? Eikö se ei-terve lapsi olekaan samalla "tasolla" kuin terveet lapset? Tiedän, että tästä voi ottaa joku nokkiinsa, näin ei kuitenkaan ole tarkoitus. Kehotan taas vain miettimään toista ajattelutapaa ja sitä, miltä tuo lause kuulostaa vammaisen, esim. minun korviini. Olenkin päättänyt ja patentoinut itselleni tällaisen lauseen tulevaisuuden varalle: "Ei väliä kumpi on, ja onko terve vai sairas, kunhan on toivottu ja rakastettu." 

11. Saan suunnattomasti sielunrauhaa ja mielenkiinnon tunnetta kävellessäni yksin hautausmaalla tai muussa historiallisessa paikassa. Sellaisessa paikassa, jossa voi aistia historian - etenkin sellaisen, johon itsekin jollain tavalla liityn. Viime viikolla kävin tarkoituksella hautausmaalla, jossa oli vuoden 1918 muistomerkki. Sen merkin alle on joskus ammuttu minunkin isoisoisäni - syyttömänä. (Tarkennan, etten tunne kateutta tai en syytä ketään tästä tapauksesta. Emme me ole vastuussa menneiden sukupolvien tekosista.) Oli joten adrenaliinia nostattava, mutta myös samalla rauhoittava tunne olla siinä ja nähdä oman sukulaisensa nimi kirjailtuna siihen muistomerkkiin. Outoa, mutta totta.

11 Kysymystä minulle: 

1. Mitkä ovat heikkoutesi?

- Luonteenpiirteistä varmaan jo mainitsemani ujous, arkuus ja tietty skeptisyys kaikkea uutta kohtaan. Pitäisi vain välillä rohkeasti mennä ja olla ajattelematta liikaa sitä, miltä minusta tuntuu tai mitä muut aattelee. Voisi ajatella vaihteeksi jälkeenpäin ja mennä rokaten eteenpäin! Jos taas ajatellaan muuta kuin luonteenpiirteitä, niin mä oon niin perso kaikelle makealle, että oksat pois. Jos joku voisi haastaa mut herkkulakkoon, niin mä oon heti mukana!!!

2. Entä vahvuutesi?

- Koska luettelin noita jo edellisessä postauksessa, niin sanon tässä vain yhden, joka nousee nyt ekana mieleen, elikkäs sitkeys ja periksiantamattomuus - mä en vähällä luovuta! Jos ei heti onnistu, niin sitten yritetään (ja ehkä myös sovelletaan) niin kauan, että onnistuu!

3. Mitä tahtoisit osata tai osata tehdä paremmin?

- Haluaisin olla liikunnallisesti lahjakkaampi. 

4. Onko jotain, jota olisit halunnut tehdä toisin? Mitä? 

- Yksi lapsi kysyi tätä minulta yksi päivä  vähän toisin sanamuodoin. Kerroin hänelle silloin kaksi tapausta. Ekana haluaisin palata jonnekin kasiluokalle ja mennä yhden ihmisen luokse selvittelemään välejämme. Minulle tarjoutui siihen silloin mahdollisuus, mutten silloin uskaltanut - pelkäsin kuollakseni. Näin jälkeenpäin se olisi ollut hyvä ja loistava mahdollisuus unohtaa menneet ja jatkaa peruskoulu loppuun pelkäämättä ja esittämättä tiettyä roolia. Vaikka asiat ovatkin nyt loppuunkäsitelty, niin olisihan tämän voinut hoitaa nopeammin kuin kuudessa vuodessa. Toiseksi haluaisin vielä siihen yhteen kevätpäivään kaksi vuotta sitten. Haluaisin vielä kerran juosta halaamaan ystävääni ja sanoa hänelle, kuinka tärkeä hän minulle onkaan. Vielä kerran, ennen kuin se olisi myöhäistä.

5. Minkä hetken haluaisit kokea uudelleen?

- 1.6.2013 ylioppilaspäiväni. En tule unohtamaan sitä koskaan. <3

6. Mikä on pahin pelkosi?

- Yksin jääminen. Enkä siis tarkoita, että jään kotiin yksin tms. Tarkoitan pikemminkin yksinäisyyttä...toivottaasti tajusitte!

7. Kuinka irroittelet?

- Oon tosi huono lähtemään mihinkään baariin tms. Luulin joskus 17 veenä, että mun epilepsialääkityksen vuoksi en voisi juoda ollenkaan alkoholia. Mu neurologikäynti oli maaliskuussa, kun olin elänyt jo 4 kk täysi-ikäisyyttä ja monta vuotta siinä uskossa, ettei alkoholi voisi kuulua mun elämääni. Jotenkin mua ei siinä vaiheessa kiinostanut lähteä yöelämään mukaan - enkä edes uskaltanut kysyä. Mieluummin otan yksin kotona muutaman - ellen pelkää, että kärsin migreenistä seuraavana päivänä. Irrottelen siis turvallisesti hyvien ystävien parissa hyvän musiikin ja herkkujen parissa höpötellen kaikenlaista. Ja ensi viikonloppuna irrotellaan Turussa!

8. Minne et matkustaisi mistään hinnasta?

- Varmaan joku tämänhetkisistä kriisialueista. Yks ope mun typsikalla lähti just Kosovoon - sinne en nyt lähtisi. Enkä Pohjois-Koreaan varmaan ikinä...

9. Mitä tekisit, jos kuulisit että sinulla on kolme päivää elinaikaa jäljellä?

- Tekisin hoitamattomat asiat loppuun, sopisin mahdolliset riidat, olisin läheisteni kanssa. Nauttisin jäljellä olevasta ajasta täysillä loppuun asti!

10. Jos sinun pitäisi jättää ruokavaliostasi pois liha tai hiilarit, kumpi se olisi?

- Luulenpa, että se olisi liha. Rakastan liiaksi pastaa!

11. Mitä nimeä et missään nimessä antaisi lapsellesi?

- Tämä on vaikea! Koskaan ei saa sanoa ei koskaan, mutta tytölle "Rita" ja pojalle "Ilmari" ovat sellaisia nimiä, ettei varmaan heti ole nimenanto-listalla! 

11 Kysymytä haastetuille:

1. Miksi aloit bloggaamaan?

2. Jos saisit muuttaa yhden asian itsessäsi, mikä se olisi?

3. Jos saisit olla yhden päivän ajan joku ihan muu, mikä tai kuka olisit?

4. Paheesi?

5. Mistä saavutuksestasi olet ylpeä?

6. Mistä haaveilet?

7. Ketä/Keitä ihailet tai arvostat?

8. Kenelle kerrot ensimmäisenä, jos sattuu jotain tosi ihanaa/entäpä, kenelle kerrot ensimmäisenä jos sattuu jotain kamalaa? 

9. Oletko jouluihminen?

10. Mottosi?

11. Tämänhetkinen tunnetilasi valitsemasi biisin sanoituksen avulla ilmaistuna?

Haastan:

Annnin
Vilman
Iipun

Merjan

Anteeksi, haastoin vain neljä, mutta haluan jo nukkumaan ja olen löytänyt vasta muutaman blogin luettavaksi - en siis millään saisi 11 blogia kasaan! Yrittäkää te haastetut olla vähän parempia ja aktiivisia :D 
 

Ihanaa sunnuntaita kaikille (sen puolella näköjään jo ollaan...)! Ja ihanaa isänpäivää kaikille iseille!

~ Roosa ~