Uuden vuoden toivotus

En ole välittänyt uuden vuoden juhlimisesta sitten yläkouluiän. En tiedä, mikä siinä on - olen kokenut uuden vuoden juhlimisen vaan jotenkin turhana. Tiedän, että on hiukan marttyyrimaista sanoa näin, mutta oman lisänsä tähän on varmasti tuonut se, ettei mulla ole ollut ketään muita kuin perheenjäsenet, joiden kanssa vuoden vaihtumista kilistellä. 
   Ehkä syynä tähän välinpitämättömyyteen on myös omanlainen ahdistus, minkä kätken pintani alle. En tiedä millä tuurilla kaikki elämäni kriisit ovat monena vuonna painottuneet loppusyksyyn: terveysongelmat, ihmissuhteiden katkeamiset sun muut. Vuoden vaihtuessa olen yleensä uuden kynnyksellä ja stressaan tulevasta todella paljon - varsinkin kun monilla on tapana vielä toivottaa parempaa uutta vuotta. 
   Kukaan ei voi oikeasti tietää, millainen omasta tai lähimmäisen vuodesta tulee. Siitä voi tulla parempi kuin edellisestä tai siitä voi tulla huono, pahimmassa tapauksessa tosi huono. Sen näkee vasta elämällä. 

Olen kokonaisuutena tyytyväinen kuluneeseen vuoteen. Alkuvuodesta en tosin juurikaan muista mitään, mutta se kertoo siitä, että tekemistä koulun kanssa riitti. Koulu ja opinnot ovat kuitenkin tuoneet stressistä huolimatta paljon iloa, naurua ja upeita ihmisiä elämääni. Eli muistamattomuudesta huolimatta ei pidä luulla, että alkuvuosi olisi ollut pelkkää tuskaa ja hikeä täynnä - se oli täynnä tavallista opiskelija-arkea. Ja tavallinen arki on mielestäni parasta.
   Kesällä pääsin kokeilemaan siipiäni työelämässä, seinäjoen alueseurakunnan kesätyöntekijänä. Kahdella poikaleirillä ja kahdella rippileirillä pääsin rakentamaan työminääni. Tapasin upeita nuoria ja työkaverit olivat mukavia. Sain paljon neuvoja tulevaan sekä rutkasti kehuja. Loppukesästä uskalsin jopa myöntää itselleni, että kyllä mä osaan. Olen tosi kiitollinen tuosta työkesästä. Varsinkin Ahvenanmaalla koettu rippileiri ihmisineen tulee jäämään sydämeeni ikiajoiksi. Voi kuinka hämmentyneen siunattu olo on tuosta Saaristoriparista.  

Loppukesästä oli onneksi kuukauden verran aikaa pelkästään lomailua varten. Tuo kuukausi oli yllätyksekseni jopa liiankin pitkä aika olla ilman kummempia aikatauluja ja deadlineja. Niinpä koulun jatkuminen ja tutorointitehtävien alkaminen tulivat just sopivaan paikkaan. 
   Syksy menikin sitten jopa liiankin nopeasti. Tiesin etukäteen, että syksy tulee olemaan rankka. Niinpä puolessa välin syyslukukautta tein tietoisen päätöksen: en stressaisi turhista. Menin koulutehtävä kerrallaan ja luotin vain siihen, että kaikki tulee hoidettua ajallaan. Niinhän tulikin. Olen tuohon stressaamattomuus-päätökseeni näin jälkikäteen ajateltuna äärimmäisen tyytyväinen. En olisi muuten välttämättä jaksanut. Ehkä alitajunta tiesi, että elämä tulisi minua muilla osa-alueilla pyörittämään ihan 6-0. Mutta nyt se pyöritys on ohi - selvisin.
   On loppuvuosi ja olen jälleen uuden kynnyksellä. Toivoen, että tuleva vuosi olisi parempi, mutta ymmärtäen sen, ettei elämää voi käsikirjoittaa juuri mitenkään etukäteen.

Niinpä en toivota teille lukijoille parempaa uutta vuotta. En oikeastaan onnellista uutta vuottakaan. Sen sijaan haluan sanoa teille seuraavaa:

Elä jokainen vuoden 2016 päivä koko voimallasi. Naura kun naurattaa, itke kun itkettää ja hymyile leveästi kun siihen on aihetta. Älä piilota tunteitasi tai etenkään kiellä niitä. Sillä juuri silloin, kun tunteiden annetaan nousta pintaan sellaisina kuin ne tulevat, on ihminen aidoimmillaan. 
    Astu rohkeasti eteenpäin silloinkin kun pelottaa. Sillä sä et voi tietää mitä saatat menettää, jos jäät. Mistä kaikesta voit jäädä patsi. Usko mua, rohkeus kannattaa.
   Sanoilla on valtava voima. Niinpä älä jätä huomiseen sitä, minkä voit sanoa toiselle jo tänään. Kannusta ja kiitä. Neuvo ja rohkaise. Sano jotain kivaa ja piristävää toisille silloinkin, kun ei edes tarvitsisi. Sillä koskaan et voi tietää, milloin se on liian myöhäistä. Kun laittaa hyvän kiertämään, saa siitä itsellensäkin ainakin palan takaisin. Ellei kaksikin. Niin...ja muista pyytää ja antaa anteeksi. Muista antaa anteeksi myös itsellesi.
   Älä pelkää sitä, että mokaat. Tai että jotain menee rikki. Sä selviät kyllä. Ilman noita elämän säröjä me ei koskaan voitaisi jatkaa matkaa viisaampina eteenpäin. Äläkä etenkään kadu noita elämäsi synkimpiä päiviä ja sirpaleita. Siinä, että uskalsi ja epäonnistui, ei ole mitään kaduttavaa. Usko tämäkin: enemmän sä olisit katunut, jos et olisi uskaltanut laisinkaan. Muista, että niin kauan kuin on elämää, on aamuja ja uusia alkuja. 
   Tee aina välistä jotain hauskaa ja rentouttavaa - vaikka useamminkin. Työt tai opiskelut eivät nimittäin lopu niitä tekemällä. Sitä jaksaa yllättävän paljon enemmän, kun tekee välillä jotain, mistä tykkää.
   Unelmoi ja isosti. Unelmat eivät kuitenkaan ole tehty pelkästään haaveiltaviksi. Joten entäpä jos uskoisit niihin ja tekisit jotain niiden saavuttamiseksi. Ei olemassa yhtäkään niin suurta unelmaa, ettei sitä voisi tavalla tai toisella saavuttaa. Muttei ole olemassa myöskään yhtään niin pientä haavetta, ettei se olisi toteuttamisen arvoinen. Anna vain palaa! 
   Ja viimeiseksi - muista hengittää!

Tule vain vuosi 2016, mä oon valmis!

~ Roosa ~

  

Kohta se on menoa...

Huomenna se on. Päivä, jonka kohdalla kalenterissa lukee tuomio. Tuomio kello kahdessatoista. Huominen on se päivä, jota olen toisaalta odottanut läpi syksyn, toisaalta jännittänyt. Toisaalta se on myös päivä, jonka jälkeen olen niin paljon viisaampi. Huomisen jälkeen mitään ei voi peruuttaa, vaan kaikki alkaa vyöryä vääjäämättä kohti. 
   Huomenna on hammaslääkärikäynti Jyväskylään. Tapaan siellä hammaslääkärini lisäksi ainakin kirurgin, ehkäpä myöskin teknikon ja hammasortopedin. Juttelemme tulevasta leikkauksesta, sen kulusta ja ajankohdasta. Mutta myöskin siitä, mitä kaikkea ennen tuota leikkausta tulee tapahtumaan. 
   Viime aikoina tuo leikkaus on ollut mielessäni useastikin, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Tiedän, että en voi odottaa kauempaa, mutta silti tuo leikkaus vaatii minulta itseltäni älyttömästi henkistä kanttia, valmistautumista ja rohkeutta. Ehkä se on myös omanlaistaan outouden tunnetta siitä, että tämä alkaa olla loppusuoralla. Valmistautumista luopumisen tunteisiin?
   Leikkauspelkoni tai ehkä nyt tarkemmin ajateltuna nukutuspelkoni vaatii muutaman psykologikäynnin. En häpeä myöntää sitä, kuinka paljon tuo leikkaus ja sen mukana tuoma nukutus pelottaa. Viime kerralla itkin vuolaasti, kun jouduin muistelemaan viimeisimpiä nukutuskertojani viiden vuoden takaa. Eli kyllä, ne ylöskirjatut toiveet psykologin luona käymisestä eivät ole tiedoissani turhaan. Tästä nukutuspelosta aion tehdä vielä erillisen postauksen, koska uskon sen juontavan juurensa monestakin eri asiasta, ei ainoastaan muutamasta viimeisestä nukutuskokemuksestani. Samalla tuosta pelosta kirjoittaminen auttaa mua matkalla kohti lekurin veitsen kohtaamista - tai anestisiahoitajan piikin. Kyllä, tähän aiheeseen vielä palataan (varmaan useammastikin kuin kerran).
   Näin viime yönä unta, että hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen oli tuotu iso liitutaulu. Siellä oli hirveät suunnitelmat ja piirrokset tulevasta operaatiosta sekä tietysti ylimpänä leikkauksen päivämäärä. Se oli 4.4.2016. Toivottavasti kuitenkin vasta lähempänä toukokuuta tai vasta toukokuussa, niin ei tarvii olla pois lähiopetuksesta. :D 
   Tänään kirjoitan varmaan vielä listan kysymyksiä, johon toivon saavani vastaukset viisaammilta. Sillä lopulta kuitenkin tämä epätietoisuudessa eteenpäin kahlaaminen kuluttaa älyttömästi. Tieto tuo ehkä tuskaa, mutta ainakin tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Helpottaa paljon, kun tietää mihin ja millaiseen juttuun sitä on ryhtymässä. 
   Huomenna se siis on, tuomio. Jännitän, mutta kuitenkin odotan...tästä se lähtee, olin valmis tai en.

Palailen viisaampana sitten kertomaan, mitä kuulin. 

~ Roosa ~

   

Sisulla

  
Meillä on ollut perheen kesken yksi jouluperinne siitä lähtien, kun minä aloin muistamaan paketein jouluisin perheenjäseniäni. Aattoaamuna kuusen alla odottaa minun pakettini sekä vanhempieni ostamat joululahjat meille lapsille (yksi jokaiselle). Loput lahjat tulevat sitten pukin matkassa aattoiltana. Vuosien varrella myös veljet ovat alkaneet muistaa meitä muita perheenjäseniä pienin paketein ja siskot omine askarteluineen. Tänä vuonna aattoaamuna lahjoja olikin melkoinen kasa kuusen alla odottamassa. Vanhempien kuusenaluslahjasta minulle paljastui kirja. Kirja, jonka saaminen ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan.

"Sisu alkaa sieltä, missä sinnikkyys loppuu."

Tässä teoksessa eri suomalaiset henkilöt kertovat oman sisutarinansa ja määrittelevät siten sen, mitä sisu on. Sisu kun on käsitteenä varsin suomalainen - sitä ei ole kyetty kääntämään edes englanniksi. Vaikka ilmiönä sisukkuus on tunnettu myös maailmalla, sanaan "sisu" kätkäytyy jotain uniikkia, jotain varsin suomalaista.
   Äiti sanoi, että kirja tuli OAJ:n kautta hänelle (unohti peruuttaa kirjapaketin) ja hän tiesi heti, että tämä kirja olisi minua varten. Minulle, jos kenelle se sopisi. Äiti ei ollut varmasti väärässä.
   Niin kuin olen jo sanonut, tämä syksy on ollut rankka. Ehkä enemmän päänsisäisesti kuin fyysisesti. Tämä syksy on ollut melkoinen matka omaan itseensä: mistä tulen, minne olen menossa? Mitä mä haluan? Mitkä piirteet ovat luovuttamaton osa minua, missä pitäisi kehittyä? Keneen luotan? Ketkä säilytän elämässäni, keihin otan etäisyyttä?
   Mun elämässä on ollut paljon risteyskohtia, jotka ovat muuttaneet elämän suuntaa. Jos ne eivät ole koetelleet, niin ainakin ne ovat pistäneet miettimään. Elämääni on kuulunut paljon ihmisiä, joiden olen luullut jäävän elämääni. Valitettavasti vain pieni osa heistä jatkaa edelleen matkaa kanssani. Sielunystäviä on vielä vähemmän. Ja yhden heistä jouduin saattelemaan viimeiselle matkalleen lähes neljä vuotta sitten. Elämä ei ole todellakaan ollut mustavalkoista, vaan oman itseni kohdalla se on sisältänyt myös kaikki harmaan eri sävyt.
   Mua on aina sanottu sisukkaaksi. Roosa ei koskaan luovuta, ei ikinä. - niin voi kuulla monen suusta. Myönnän sen itsekin; välillä huomaan itsestäni löytyvän sellaista voimaa, jota en ikinä ajatellut sisältäväni. Monen monta kertaa olen ollut ahtaassa putkessa näkemättä valoa toisessa päässä. Kuitenkin olen jollain ihmeen voimalla päässyt ulos vapauteen. Sisukkuutta ei ole nimittäin ole ollut jäljellä yhtään, ei enää oikeastaan voimiakaan millä päästä taas jaloilleen. Ei välttämättä edes halua. Mutta sisua on ollut.

"Sisu kätkeytyy usein miltei tyynen pinnan alle. Sisu ei välttämättä näykään päällepäin. Suurin osa ihmisistä on sisukkaita ja rohkeita, kun heidän on pakko ja selviytyminen riippuu siitä."

Pakko, kun on pakko olla sisukas. Nousin kouluun yläasteella, vaikka kolme luokkani poikaa saivat minut voimaan erittäin pahoin. Vaikka joinain päivinä tuntui siltä, ettei ollut oikeastaan ketään, kenen luokse mennä juttelemaan ja hengailemaan, nousin, söin, pukeuduin ja lähdin kouluun. Koska oli pakko. Jokin pakotti minut liikkeelle ja kulkemaan läpi sen sumuisen yläkouluajan. Se ei ollut äiti tai isi, se oli sisu. Ilman tuota sisua en olisi selviytynyt. En tiedä, mistä sitä riitti niin moneksi aamuksi (varsinkaan kun en kasiluokasta muista mitään), mutta ilmeisesti sitä oli kuitenkin tarpeeksi, koska olen vielä tässä.
   Nykyisyyteen ja lähimenneisyyteen palatakseni...tällä hetkellä päässä pyörii miljoona eri ajatusta ja tunnetta, joista oikein yhdestäkään en saa kiinni. Olen soittanut monta itkuista puhelua syksyn aikana Merjalle. Muutaman kerran Merja on puhelun lopussa kysynyt, selviänkö tai pärjäänkö minä. Olen vastannut, että minun on pakko. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Vaikka tekisi mieli luovuttaa, jokin pieni ääni sanoo, että sinun on pakko seviytyä ja jatkaa elämää. Sä pääset yli. Koska sun on pakko.
   Kaikki tämä voi kätkeytyä ja usein kätkeytyykin peilityynen pinnan alle. Vedän kasvoilleni hymyn, vaikkei hymyilyttäisi. Kysyn toisten kuulumiset, vaikkeivät ne välttämättä kiinnostaisi. Kerron, että menee hyvin, tai ainakin, että tässähän tämä. Vaikkei se niin olisikaan. Kaiken lisäksi autan enemmän muita hätään joutuneita, vaikka ensin minun pitäisi auttaa itseäni. Mutta sisukas ihminen luottaa siihen, että oma minä voi odottaa hetken. Että sisua löytyy vielä huomennakin, jos tänä iltana toinen kaipaa apua. Vasta päästyään pahimman yli sisukas ihminen myöntää ne tulenlieskat, joiden läpi on kulkenut. Itsellensä sekä niille, jotka eivät ole asiasta olleet millään tavalla tietoisia. Eli suurimmalle osalle ihmisistä. Sisukas ihminen ei halua huolestuttaa liian montaa läheistään. Vain niille hän kertoo, jotka hänet oikeasti tuntevat. Joiden hän tietää pystyvän auttamaan hänet sekunnista seuraavaan, kun omat voimat ovat hetken aikaa lopussa. Siitä eteenpäin hän jatkaa taas sisulla. Muuta kun ei ole jäljellä.

"Sisuun liittyy aivan olennaisesti se, että onnistuaksen täytyy uskaltaa epäonnistua."

Kun valitsee kahdesta toisen tai kun ylipäätään tekee omaan elämään vaikuttavia päätöksiä, täytyy myös muistaa kolikon kääntöpuoli - kaikki ei välttämättä menekään niin kuin suunnitteli. Voi olla, että herään kahden kuukauden kuluttua ojan pohjalta tai sitten kävelen parrasvalojen loisteessa. On uskallettava, vaikka pelkää.

    Pelko kuuluu elämään, mutta sille ei saa antaa liikaa valtaa. Itse jopa sisuunnun entistä enemmän, jos pieni pelko kulkee mukana takataskussa. Pelko on hyvä renki, mutta erittäin huono isäntä. Nytkin taistelen tuon pelon kanssa, jotta pääsisin eteenpäin elämässäni. Jotta saisin kurottua ison kuilun elämässäni umpeen tai edes hypättyä sen yli.

   Epäonnistuin, mutta jos jotain hyvää etsii, ainakin uskalsin. Uskalsin, vaikka tiesin voivani epäonnistua. Nyt täytyy enää kerätä rohkeutta ja uskallusta, jotta joskus voisin onnistua.

"Niin kauan kuin on elämää, on aamuja ja uusia alkuja."

Viimeiset kolme päivää ovat olleet raskaimpia. Olen saattanut vain maata sängyssä ja kietoutua sekalaisiin ajatuksiini. Mutta päivät ovat vaihtuneet iltoihin ja illat uusiin aamuihin alakuloisuudestani huolimatta. Ei siis auta jäädä tuleen makaamaan, vaikka lieskat välillä meinaavatkin kaataa minut uudestaan maahan. On jaksettava nousta yhä uudelleen pystyyn ja jatkettava eteenpäin. Pienin ja varovaisin askelin, mutta eteenpäin kumminkin. Jokin sisälläni sanoo, että tämän täytyi tapahtua. Että tämä kuului suunnitelmaan, joka joku päivä toteutuu kokonaan. Saan kyllä sen, mistä unelmoin, tavalla tai toisella. Nyt ei pidä lannistua, nyt ei sa menettää toivoaan. Jatka eteenpäin askel askeleelta, mutta muista olla itsellesi armollinen. Mua saa harmittaa, minä saan itkeä. Mutta en liikaa. Sillä jos jään vain märehtimään, onni ja elämä lipuu huomaamattani ohitse. Sitä en sentään halua. 

"Kun aivot ja sydän ovat linjassa jonkun asian saavuttamiseksi, sellaista ihmistä on aika vaikea pysäyttää."

Minä koin tuon hetken. Olen kokenut sen monesti, pienempienkin asioiden kohdalla. Aivojen ja sydämen asettaminen samaan linjaan vie oman aikansa ja panostuksensa. Se vaatii kysymyksiä ja niihin vastaamista. Se vaatii itsetuntemusta ja seikkailua oman elämäntarinansa sivuilla. Mutta se kannattaa. Olen henkisesti varustautunut muutaman kuukauden retkeen, jonka aikana oman elämän kuviot pitää suoristaa ja laittaa järjestykseen. On ehkä heitettävä konkreettisestikin asioita roskikseen, mutta ehkäpä juuri nyt on hyvä paikka tälle inventaariolle. Kun pöydän pinta on jälleen puhdas, olen valmis nostamaan pääni rohkeasti ylös, katse luotuna kohti seuraavaa maalia. Tuohon pisteeseen on vielä matkaa. Mutta en sentään ole niin pohjalla kuin kasi- tai ysiluokalla. Sain kiinni tukevasta oksanhaarasta matkalla kohti kuopan pohjaa ja tarrasin lujasti kiinni. Vuosia sitten en tehnyt niin, koska ei ollut voimia tai halujakaan moiseen. Mutta nyt tilanne on eri. Erona on se, että kuitenkin pohjimmiltani tiedän, mitä haluan. Enkä tuosta ajatuksesta luovu, vaikka mikä tulisi eteen.

Minä haluan elää. Kokea ne kaikki värit mustasta kirkkaan keltaiseen. Muuttaa harmaat väreiksi. Se ei varmasti tule olemaan jatkossakaan helppoa, mutta minä pääsen sinne, minne haluankin. Niin pääset sinäkin. Jos ei muulla, niin sisulla.

~ Roosa ~

Mistä tulee joulumieli?

Blogi on nyt saanut suurin piirtein ulkoasunsa uuteen uskoon. Sivupalkin kuvat pitäis vielä päivittää kunnolla, mutta ne ehtii sitten joulun jälkeen säätää loppuun. Nyt on nimittäin aika vielä hetkeä ennen aattoa aikaa kerätä joulumieltä sisimpäänsä. Minulle joulumieli syntyy näistä:

Nyt jätän koneen kolmeksi päivää ja toivotan teille blogini lukijoille ihanaa ja rauhallista joulua!

~ Roosa ~

Ulkoasu elää

Päivittelin tossa banneria, mutta tekstien osalta joudun vielä hiukan sääteleen fontteja sekä niiden kokoa ja paikkoja. Myöskin blogin taustat sun muut voivat muuttua (ja todennäköisesti muuttuvatkin). Kärsivällisyyttä siis sinne - eiköhän tää tästä huomisiltaan mennessä! :)

~ Roosa ~

Pahin, mutta kuitenkin se kaikista tärkein

Olin tässä ystävilläni istumassa iltaa. Juttelimme perheistämme ja siitä, kuinka tärkeää se on, että on perhe ja sen jäsenet, joita rakastaa. Tästä syntyi innostus ja halu kertoa jotain perheestäni ja sen jäsenistä tänne bloginkin puolelle.

   Alkuun todettakoon, että olen tehnyt tietoisen päätöksen jo blogini alkutaipaleella, etten perheenjäsenteni nimiä täällä kertoile. Veljiltä olen kysynyt luvan kuvien käyttämiseen blogissa, samoin äidiltä. Joskus olen jonkun satunnaisen kasvokuvan julkaissut pikkusiskoistani, mutta varsin pian tein sen linjan, etten halua tehdä siskoilleni some/internet-identiteettiä valmiiksi. He saavat tehdä sen itse sitten joskus. Siskoistani täällä tullaan jatkossakin näkemään harvakseltaan takaapäin otettuja kuvia tai vastaavia, joissa omanlaisensa "koskemattomuus" säilyy. Vesileimoista tuskin tarvitsee puhua, ne länttään aina kuviin, joissa on itseni lisäksi muita henkilöitä, esimerkiksi perheenjäseniäni. Mutta mennään tämän teoriaosuuden jälkeen asian äärelle.

    Miksi perheeni on minulle niin tärkeä? Tiedostan nimittäin senkin puolen, ettei ikäisilläni välttämättä näin ole. Miksi minun kuului tulla osaksi tätä perhettä?

1. Saat olla oma itsesi.  

Hyvinä ja huonoina päivinä. Jos ärripurri puraisi nilkasta, saat huutaa ja ärsyyntyä (muistathan toki pyytää anteeksi). Jos taas Naantalissa paistava aurinko tavoittaa sinut, anna vain loistaa.

2. Jokainen on oma persoonansa. 

Meistä lapsista ei olla kasvatettu identtisiä. Meidät on huomioitu yksilöinä. Vaikka paljon meistä lapsista löytyy samaa, tavoiltaan, luonteenpiirteiltään kuin ehkä ulkonäöllisestikin, meillä on silti omat nimet. Ja sotut. Me olemme silti erillisiä ihmisiä, joita arvostetaan omina itsenään. Niin ja myös meidän vanhemmiltamme löytyy omat sosiaaliturvatunnuksensa...ja pankkitilinsä. ;)

3. Toisen ilo on sinun ilosi ja surunkin voi puolittaa. 

Jos jonkun päivä ylitti odotukset, postissa tuli hyväksyntä musiikkiopistoon tai onni potkaisi työpaikalla, meistä jokainen on iloinen toisen puolesta. Jos ei nyt halaten, niin ehkäpä sitten hymyillen tai kivojen sanojen siivittämänä. Sama pätee myös vastakkaisissa tapauksissa. Mieleeni muistuu tilanne pari kevättä sitten. Veljeäni oli kohdannut vääryys ja epäoikeudenmukaisuus. Koko perhe oli siitä järjettömän surumielinen. Mutta yhdessä asian jakaen ja taistellen selvisimme - ja saimme asian myös korjattua oikeille raiteilleen.

4. Meidät on opetettu säästämään.  

Penniä on tässä perheessä osattu venyttää. Tai euroa. Serkusparvessa sekä pikkuserkusten kesken vaatepussit ovat vaihtaneet omistajaa säännöllisin väliajoin ja suurin piirtein jokainen on tiennyt, kenen vuoro on seuraavaksi saada uusi älyluuri. Veljiltä löytyy myös omat säästönsä soitinhankintoihin ja voi sitä ilon päivää kun Thomannin paketti viimein saapuu perille. Itse sitä osaa budjetoida oman tilinsä saldon joka kuukausi sekä miettiä etukäteen, mihin sitä tässä kuussa voi satsata, mistä pitää pihistää. Tiukilla ollaan oltu, mutta kertaakaan ei olla eletty yli varojen. Uskon, että meistä jokaisesta lapsesta kasvaa kelpokansalaisia rahankäytön suhteen. Tässä perheessä osataan olla pieneen tyytyväisiä - ja miksi surkutella? Aina on löytynyt puhtaita vaatteita, urheiluvarusteet koululiikuntaan, ruokaa jääkaapista...eli kaikki tarvittava. Ei kai sitä ihminen enempää tarvitsekaan.

5. Huumori. 

Tässä perheessä kukkii välillä mitä omalaatuisemmat huumorin kukkaset. On omat sanonnat, pikkusisko, jonka näyttelijän lahjat ovat täysin omaa luokkaansa, pientä naljailua toisen kustannuksella...muun muassa ilman näitä en selviäisi tästä elämästä. Jos nauru ei pidennä ikää, niin ainakin se tekee siitä joskus helpomman kantaa. Ja mikäs sen parempaa kuin nauraa räkättää yhdessä rakkaiden kanssa!

6.  Et ole koskaan yksin. 

Tai ehkä 15 minuuttia tiettyyn aikaan iltapäivästä. Kotona on yleensä aina joku, jonka kanssa jutella, syödä, pelata tai katsella telkkaria. Mutta mahdollisuus on myös olla eri kerroksessa tai talon eri päädyissä omassa rauhassa. Aina ei tarvita katsekontaktia tai sanoja. Joskus tieto toisen läsnäolosta voi riittää. Itse asiassa aika useastikin.

7. Paljon yhteistä aikaa. 

Tämä on luonteva jatko edelliseen. Siihen nähden, että perheessämme on seitsemän henkeä, iskä tekee vuorotyötä, äiti päivätyötä (ja opintoja), minä asun muualla ja muilla sisaruksilla on koulunsa ja harrastuksensa, vietämme paljon aikaa yhdessä. Ruoka syödään saman pöydän ääressä ja iltaisin katsellaan telkkaria samalla sohvalla istuen ja loikoillen. Minä pääsen tästä tietenkin osalliseksi vain silloin, kun olen kotipuolessa käymässä. Paljon vanhempia on viime aikoina harmituttanut, kun yhteistä aikaa on niin vähän...mutta uskallanpa väittää, että vietämme silti paljon enemmän aikaa yhdessä kuin joissakin ydinperheissä.

8. Kotityöt.

Niistä ei ole kukaan päässyt sluibailemaan. Varsinkaan vedoten "naisten ja miesten töihin". Eihän se vessanpesu tai viikkosiivous ole aina mukavalta tuntunut, mutta luulisi niin vasaran kuin lattiamopinkin pysyvän meistä jokaisella kädessä, kun omilleen päästään. Terveisin, vessan hajulukon kuukausi sitten hoidellut.

9. Rajat.  

Meillä on aina ollut selkeät säännöt, rajat ja seuraukset. Joskus ainakin minun kavereistani on tuntunut siltä, että meillä on ollut liiankin tiukka kasvatus. Mutta nyt itse aikuisena voin todeta, että ei kyllä ollut. Meillä on säännöt, jotka on laadittu mitä aidoimmalla rakkaudella meidän lasten parhaaksi.

10. Rakkaus. 

Sitä ilman meistä kukaan ei ole jäänyt sanktioista ja kotitöistä huolimatta. Sitä osoittavat meistä kaikki toisilleen omine, persoonallisine tapoineen. Eikä rakkaus onneksi lopu, vaikka se välillä läikkyisi yli.

Lisäksi paljon muita onnen palasia. Mitkä jutut tekee sun perheestä sen rakkaimman ja tärkeimmän?

~ Roosa ~

   

Joululomalle kotipuoleen päästyäni haluaisin...

...nukkua myöhään

...lukea kirjan

...unohtaa aikataulut

...käydä lenkillä, useasti

 ...nauraa 

...sään salliessa laskea pulkkamäessä

...pelata yhden päivän aikana mahdollisimman monta lautapeliä lävitse perheenjäsenten kanssa

...kirjoittaa blogia

...muistaa jälleen, kuinka hienoilla asioilla ja ihmisillä minua on siunattu

...päättää päivät iltasatuun pikkusiskojen kanssa

...nähdä ystäviä

...ettei tarvitse lähteä uutena vuotena jonnekin katsomaan raketteja

...vaan sen sijaan leipoa pizzaa

...tehdä jotain ihan vain päähänpistosta

...edetä jonkin verran opinnäytetyön tekemisessä (juhlapyhien jälkeen)

...saada inspiraation

...hiljentyä ja nauttia joulun tuomasta rauhasta

...ihan vain OLLA

Kohta pääsen näitä toteuttamaan, sillä huomenna isi hakee mut Keski-Suomeen kolmeksi viikkoa. Mitä te haluaisitte tehdä joulunaikaan?

~ Roosa ~

Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää

Tiedättekö, millaisia ihmisiä arvostan? Tai jos mun käskettäisiin valita yksi luonteenpiirre, mitä vaadin toiselta, jotta hän voisi olla lähemmin osana elämääni, mikä se olisi? Mistä kaikesta olisin valmis luopumaan, jotta kaikkein tärkein säilyisi? 
   Rehellisyys. Kaikki muu saa jäädä veneestä pois, kunhan tuo luonteenpiirre säilyy matkassa mukana. Miksi? Koska ilman rehellisyyttä ei ole luottamusta, ilman luottamusta ei ole yhdessä jaettuja arkoja, kipeitäkin elämän tuomia salaisuuksia. Ja ilman näitä ei ole ymmärrystä, eikä mitään muutakaan. Kaikki pohjautuu rehellisyydelle, valheen vastakohdalle.
   Harvassa ovat ne ihmiset, jotka jaksavat yhä uudelleen nousta pystyyn tuhansien kaatumisten jälkeen vaikka usko tulevaisuuteen olisi kuinka hatara tahansa. Myönnän itsekin lukeutuvani tähän kastiin, joka nousee sieltä tulen keskeltä makaamasta, kokoaa itsensä jälleen kerran ja jatkaa matkaa. Mutta silti voin sanoa olevani tuhat kertaa ylpeämpi niistä ihmisistä ympärilläni, jotka ovat tehneet saman omalla käsikirjoituksellaan. 
   Ja kun ihmissuhteista on kysymys, ei mielestäni riitä, että on rehellinen sille toiselle osapuolelle. Pitää pystyä olemaan rehellinen myös itselleen. Totuuden myöntäminen saattaa satuttaa, mutta pidemmän päälle enemmän tuhoa tuo se, että tekee vastoin oman sydämensä tahtoa. Jos petkuttaa omaa sydäntään, ollaan kaukana rehellisyydestä, kaukana kaikesta hyvästä. 
   Pelkuruutta ei ole se, että päättääkin kääntyä takaisin kohti lähtöpistettä. Pelkuruutta ei ole se, että takaisin risteykseen tultuaan päättääkin lähteä kulkemaan sittenkin sitä toista polkua pitkin. Pelkuruutta se ei ole varsinkaan siinä tapauksessa, jos (ja kun) myöntää sen ääneen myös toiselle. Tiedättekö, miksi sitä sitten sanotaan? Rohkeudeksi, suureksi rohkeudeksi. 
   Ja jos tällainen ihminen on osana omaa elämää, pitää siitä olla vähintäänkin kiitollinen. Ajatus siitä, ettei nämä palat sopineetkaan tähän palapeliin, voi ja saakin harmittaa. Mutta mikäli itsellä on yhtään selkärankaa tai kasvoja jäljellä, ymmärtää sydämessään sen, mitä silmät eivät näe. Sillä vain omalla, rehellisellä sydämellään voi nähdä oikein ja katsoa silti valoisasti kohti tulevaa. Eihän sitä ajatusta palapelin kokoamisesta nimittäin tarvitse heittää kokonaan unholaan. Tilalle tarvitsee vain vaihtaa uudet ja oikeat palaset. 
   Tänä syksynä minä sain rinnalleni edellä kuvatun mukaisen ystävän. Ystävän, jonka rehellisyydestä ja rohkeudesta olen ylpeä. Joka omien sanojensa mukaan osaa olla täysi kusipää. Ystävän, joka on varmasti sitä. Mutta tiedän nähneeni kuoren alle ja osanneeni lukea rivien välistä. Siellä on paljon muutakin, jos vain osaa etsiä ja katsoa oikein. 
    Tai vaikkei olisikaan, siellä on se tärkein - rehellisyys.

Tämä syksy oli täynnä kiirettä, koulutehtäviä ja myllerrystä. Mutta silti voin sanoa, että tämä oli ehkä opettavaisin ja parhain syksy, minkä olen ikinä elänyt. 

~ Roosa ~

Kuvia lokakuun viimeiseltä päivältä

Käytiin lokakuun lopulla vaihtuneen hiustyylin johdosta vähän kuvailukeikalla Merjan kanssa. Kuvauspaikaksi valikoitui vanha, suljettu junaradan pätkä Jämsän Kellokalliolla. Löytyi siitä vierestä vähän järvimaisemaakin, jossa napattiin muutama kuva. Näistä ois ainakin jonkun kuvan tarkoitus päätyä blogin uuteen banneriin, joka on ollut ajatustasolla työstössä jo sieltä lokukuusta asti. Oliskos ehdotuksia kuvan suhteen? Muuten...löytykös teiltä toivomuksia myös uuden ulkoasun suhteen? Yksi vai useampi kuva banneriin, tummaa vai vaaleaa taustaa, jotain muuta..?

Mitäs ootte mieltä? Entä miltä uusi hiustyyli näyttää? Mun mielestä tuli taas tosi hyviä kuvia ja hiuksiinkaan en voisi olla tyytyväisempi (hyvästi päiväkodin täti -look). Halusin, että kuvista tulis sellaisia urbaaneja maisemiltaan ja valotuksiltaan ja sain haluamani. En voi taas kuin kiittää Merjaa näistä. Muutenkin Merja ansaitsee tältä kuluneelta 1,5 kuukaudelta ison halauksen ja kiitoksen. Elämä on ollut sellaista hullun myllyä, että edelleen oon päästäni pyörällä ja monta puhelua on tullut otettua Jämsän suuntaan. Mutta hyvä ystävä ei onneksi lähde viereltä, vaikka toinen meinaakin kaatua. Hyvä ystävä ottaa vastaan ja nostaa pystyyn. Mutta näistä avaudun sitten toisessa postauksessa sen verran kuin mitä katson tarpeelliseksi. 

Ihanaa joulukuun 15. päivää - aatelkaa, 10 päivän päästä on jo joulu! <3

~ Roosa ~

HENGISSÄ!

Tässä ei todellakaan pitänyt käydä näin...en voi itsekään uskoa, että oon ollut 1,5 kuukautta kirjoittamatta yhden yhtäkään postausta! Kun tulin syyslomalta takaisin omaan kotiin ja ahertamaan koulun pariin, niin ei siinä oikein ehtinyt henkeä vetää missään vaiheessa. Kuluneet viikot ovat siis kuluneet koulujuttuja puurtaessa. Eilen alkoi loma ja tämän päivän kärsinkin sitten migreenistä ja varsin sitkeästä sellaisesta. Vasta nyt iltaa kohden ja kahden lääkeannoksen jälkeen helpotti. Kiitos alitajunta näistä kivuista! ;)
   Elämässä ylipäätään on tapahtunut nyt tosi paljon kaikkea ja oon vähän itsekin pyörällä kaikesta tapahtuneesta. Olisi tosi paljon mistä kirjoittaa, mutta eihän niitä kaikkia voi yhteen postaukseen tunkea. Joten tekstiä kyllä olisi päässä kilometrikaupalla valmiina, kunhan tämä lähtee tästä taas rullaamaan...ja sehän lähtee! Nyt kun on joululoma, niin on aikaa keskittyä taas bloggailuun ja korjata tapahtunut virheliike.
   Multa jäi lokakuiset syyskuvailut Merjan kanssa päivittämättä kokonaan, voisin aloittaa huomenissa niistä. Tuli tosi hienoja kuvia, joista ois kiva lähteä vääntämään tänne blogiin uutta ulkoasua. Saatte vähän avittaa kuvien valitsemisessa. :) Lisäksi ois kerrottavaa hammasprojektiin liittyen, ylipäätään omasta voinnista ja muista henkilökohtaisen elämän jutuista sekä joulusuunnitelmista.
   Lähden siis kirimään tätä blogikuilua umpeen...toivottavasti ootte kuitenkin pysyneet mukana. Bloggailua ei oo missään nimessä tarkoitus lopettaa, joskus elämä vaan pääsee yllättämään ja tänä syksynä se yllätti mut koko voimallaan, vaikkakin ihan positiivisesti! :)

Tästä tää lähtee, rupean tekeen postauksia, joten etteköhän jo huomenna saa uutta tekstiä lueskeltavaksi!

~ Roosa ~