Luvatako vai ei?

Vuosi on taas vaihtumassa piakkoin (älyttömän nopeasti nämä vuodet kuluu!) ja minä aloin tänään miettimään uuteen vuoteen kiinteästi liitettäviä asioita - lupauksia. Luvatako vai ei?

 Jotkut lupaavat viettää tipattoman tammikuun, toiset aloittavat kuntokuurin ja yrittävät unohtaa edellisvuoden sohvaperunailut ja muut synnit. Eräs ystäväni on palavasti päättänyt rakastua vuonna 2014.

   Mun ja alkoholin suhde on sen verran etäinen, että elän tipattomalla n. 90% koko vuodesta. Tietysti voisin olla myös kokonaan ilman, ei tuottaisi vaikeuksia. Tästä esimerkkinä se, että iskä oli ostanut mulle joulusaunaa varten siiderin jos toisenkin (???) ja oli mulla kyllä aikomuksena ottaa yksi tai kaksi, mutta sitten vain totaalisesti unohdin koko asian...heh. Mutta tuntuisi väärältä luvata sellaista, jonka varmasti pystyisi pitämään. Rakastan liikaa sitä, että pystyn säilyttämään kontrollin itselläni, joten toi tipattomuus olisi täysin "turha" lupaus.

   Kuntokuuri? Ehkä, mutta neurologi on kieltänyt kireyksien takia aloittamasta minkään asteista sali/ryhmäharjoittelua. Fyssari on täysin toista mieltä. Olen päättänyt olla menemättä salille, koska luotan enemmän tähän kokeneeseen neurologiin. Ja ensinnäkään en koe minkäänlaista mielenkiintoa moista kohtaan. Ällöttää ja kammoksuttaa moinen. Enkä siis todellakaan vieroksu ihmisiä, jotka harrastavat kuntosaleilla käymistä. Minä en vain ole luotu punttikselle. Mieluummin menen yksin lenkille. Niin kuin olen mennytkin ja useasti. Ei siis lupausta kuntoiluunkaan liittyen.

   Tämä rakastumislupaus hymyilyttää minua suuresti. Lupaukset ovat henkilökohtaisia, enkä epäile sekuntiakaan, etteikö rakastuminen olisi hyvä lupaus tälle ihmiselle, mutta itse en pysty lupailemaan tuollaista. Rakkaus vaatii kuitenkin sen toisen ihmisen löytämisen, häneen tutustumisen, häneen ihastumisen, lopulta rakastumisen. Ja tietysti plussaa olisi se, että se rakkauden kohdekin pitää toisesta. Voihan siis toiseen rakastua ilman toisen osapuolen vastavia tunteita, mutta se lopulta enemmän särkee kuin antaa. Ja se ei lopulta särje muita kuin rakastunutta. Ja kyllä, nyt puhun kokemmuksen syvällä rintaäänellä. Ei rakastumisesta ole mitään iloa, jollei toisella osapuolella ole tunteita pelissä. Ainakaan minun mielestäni. Eikä rakastumista voi päättää etukäteen. Tietysti voi tehdä kaikkensa, että rakastuisi, mutta pakottamalla mistään ei tule mitään. Minä en siis lupaa rakastua, vaikka rakastuminen olisikin enemmän kuin toivottavaa (tällä kertaa ihmiseen, jolla olisi myös tunteita minua kohtaan), jos kukaan ei vielä osannut sitä tästä päätellä.

   Mitäs minä lupaisin? Aluksi ajattelin, etten lupaisi mitään. Olen pettynyt itseni antamiin lupauksiin. Eivät ne uuden vuoden lupaukset oikeasti pidä - omalla kohdallani. Mutta tässä kun kirjoittelin tätä varsin negatiivissävyitä, kuvatonta postausta, tulin miettineeksi sitä, että entä jos sittenkin lupaisi jotain? Jotain sellaista, joka saisi minut kokemaan, ettei nuoruus jäänytkään minun kohdallani elämättä. Tähän mennessä olen jopa hiljaisesti sen hyväksynyt, että nuoruus nyt vaan skipataan mun kohdallani. Että ei minun elämääni kuulu baarit, lempiartistien/bändien keikat, humala ja päivällä herääminen siihen, että puolet yöstä on pimennon peitossa. Okei, nyt liioittelin. Mutta täytyy todeta, etten ole kertaakaan käynyt baarissa, puhumattakaan HimosAreenalla, joka olisi vain kivenheiton päässä. Miksi? Lähinnä siksi, että pelkään, etten pidäkään olostani uusissa tilanteissa. Jään huomioimatta kaveriporukassa, ei oo sopivia vaatteita, kyytiä...nämä taas ovat niitä selityksiä, jotka on helppo lisätä mukaan, kuulostaakseen vakuuttavammalta.Oikeasti sisimmässäni vain toivon, että joku kysyisi mua mukaan jonnekin, lopulta on aivan sama, minne. Itse kun se on niin vaikeaa, jotenkin sitä kun ajattelee, että mitä muut ajattelee kun kysynkin mukaan johonkin sellaiseen, joka ei ole minulle lainkaa tavanomaista. Mutta josta voisi tulla tavanomaista. Ei viinalla läträämisestä, vaan vaikka vaan siitä, että näkisi kavereita ja viettäisi ikäisilleen normaalia vapaa-aikaa. Eikä murehtisi asioista, jotka kuuluvat suunnilleen omien vanhempien elämään. Ei eläisi tällaista marttyyrin elämää.

   Ehkä oikea sana olisi irti päästäminen. Irti päästäminen näistä selittelyistä ja tutustuminen ikäiselleni tyypilliseen elämään. Olisi lottovoitto, jos olisin edes yhden viikonlopun aikana ensi vuonna jossain muualla kuin kotona tai srk:n nuortenilloissa. Varmastikaan ei voi puhua mistään elämänmuutoksen tapaisesta, mutta edes tutustuminen sellaiseen elämään, mikä voisi olla normaalimpaa kuin tämä, olisi enemmän kuin mahtavaa. Se olisi terapiaa tällaiselle kontrollifriikille Roosalle.

Teettekö te lupauksia vuodelle 2014? Jos teette, millaisia? Jos ette, miksi?

Itse lausuin varovasti toiveeni, jota en ehkä pysty sanomaan 100%:sti lupauksesti, mutta toivon enemmän kuin 100%:sti, että siitä tulisi totta. Pelkään ehkä hiukan sen toteutumista, mutta ehkä se kuuluu asiaan? Joka tapauksessa, toivotaan parasta, muttei pelätä pahinta! :)

~ Roosa ~

Henkinen äitini, ihailuni ja arvostukseni kohde

Näin iloisella päällä täällä ollaan oltu!

Tämä bloggaaja oli niin tumpelo, että unohti kuvata joululahjansa, ennen kuin tuli uudestaan tänne porukoille. Olin siis yhden yön kotona keskustassa hamaslääkärin takia. Kun äiti sitten haki mut takaisin, toi hän samalla mun lahjat mun kämpille. Siellä ne mua sitten odottavat, kun ensi vuonna palailen omaan kämppään. Joten lahjapostaus tulee varmaan sitten ensi vuoden puolella :D

Muutama lahja tänne kylläkin jäi, tai oikeastaan yksi todella mieluinen, johon ajattelin keskittyä tässä postauksessa hieman enemmän. Kyseessä on Tuula Karjalaisen kirjoittama Tove Jansson - tee työtä ja rakasta niminen eläkerta taiteilijasta, jota todella ihailen. Eli siis Tove Janssonista. 

   Innostus muumeihin alkoi minulla jo pienenä, olin kaksi/kolmivuotias, kun ensimmäisen kerran kävin äidin ja iskän kassa Naantalin Muumimaailmassa. Ja tähän mennessä vierailuja muumien parissa on ollut 5-6. Äitini on myös muumifani. Muumimukeja meillä on yli 30 ja petivaatteistakin löytyy muumia. Mutta Tove Janssoniin hän ei ole sen enempää perehtynyt.

   Kiinnostus Tove Janssoniin alkoi kuudennella luokalla ja kasvoi sen verran, että olin seitsemännellä luokalla otin osaa Tupla tai kuitti -tv-ohjelmaan, jossa kisailin aiheesta Tove Janssonin elämä. No,vastasin yhteen kysymykseen väärin ja potti meni sivu suun, mutta hieno kokemushan tuo oli.

 Loppu yläkouluaika ja lukio olivat niin kiireisiä, että Tove Jansson vähän pääsi unohtumaan. Tai no, unohtuminen on ehkä väärä sana, ei kerrassaan vaan ollut aikaa. Muumiastioita, mukeja, kattiloita ja kaikkea muuta muumiaiheista tuli kyllä kerättyä, mutta itse tähän suureen taiteilijaan ei ehtinyt perehtymään. Omistan ennestään siis Boel Westinin Tove Jansson - sanat, kuvat, elämä - opuksen. 

   

Tänä jouluna äiti bongasi Sokoksen joulukuvastosta tuon Karjalaisen kirjan ja kysyi, haluaisinko sellaisen joululahjaksi. Todellakin halusin! Päätin tuolloin, että joululomalla perehdyn taas tuohon ihailemaani henkilöön.

   Olen nyt lukenut vajaat 100 sivua tuosta liki 300 sivuisesta kirjasta. Ja nautin kyllä joka solullani. Paljon on vanhaa, tuttua tietoa, mutta myös täysin uutta. Veljelleni sanoin, että tuon kirjan lukeminen on kuin suklaata söisi.

   En tiedä, miksi ihailen tuota taiteilija-Janssonia niin paljon. Ehkä hänen boheemiutensa ja periksiantamattomuutensa ovat sellaisi luonteenpiirteitä, joita kadehdin - hyvällä tavalla. Hän pysyi mielipiteissään ja oli rohkea, uskasi uhmata valtavirran mielipiteitä (jopa perheensä arvoja). Eikä saa unohtaa Tove Janssonin töitten määrää - hän sai aikaan todella paljon ja menestyi. 

Ennen kaikkea Tove Jansson oli ja on taiteilija - koko

sydämestään.

Keitä julkisuuden henkilöitä te lukijani ihailette?

~ Roosa ~

Avautuminen

 

Pikkussísko 5 vee halusi ottaa valokuvan...

Muistin tässä, etten olekaan kertonut, miten mun valituksen kävi. No, se hylättiin. Fyssari oli kirjottanut vastineen ja tietysti sillä oli niin suuri painoarvo, että se mun vaivalla ja työllä tekemä valitus lytättiin. Kyllä sapetti, vaikka mä sen arvasinkin.
   Vaikka elokuussa tehty päätös pysyy voimassa, yhden asian on kuitenkin pakko muuttua. Mun fysioterapeutin. Se hoitosuhde on niin pahasti tulehtunut, että mielestäni sitä ei kannata jatkaa. Jos kummallakaan ei ole kunnioitusta toista kohtaan ja tunnin terapia saadaan juuri ja juuri menemään läpi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos -tekniikalla, mitä järkeä on jatkaa? Mielestäni ei kerrassaan mitään. Kun fysioterapeuttini soittaa minulle tammikuussa, aion ilmoittaa kylmän rauhallisesti ja korrektisti, että uusi fysioterapia-aika voidaan kyllä varata, muttei hänelle.

Nyt on muutaman viikon tuntunut muutenkin tosi pahalta. Tiesin, että periksi ei saa antaa näissä vammaisuus-jutuissa ja positiivinen mieli pitää säilyttää hamaan tappiin asti. Ja lopulta nämä asiat eivät ole niin huonosti; mulla on nyt neurologina se Pihlajalinnan neurologi, fysioterapiaa on kuitenkin myönnetty edes jonkin verran, päänsäryt pysyneet poissa ja uudet kortisonipiikit tulossa.
   Mutta silti. En tiedä, onko ongelmana se, että kun tulee vastoinkäyminen saatan esittää muille, että minähän selviän, mutta sisimmässäni otan kuitenkin kaiken liian raskaasti.
   Alun perin tämän blogin piti kääntää vammaisuus voitoksi. Onneksi en tiennyt kesäkuun lopussa, mitä kaikkea sitä onkaan edessä. Jotekin tuntuu, että olen pettänyt itseni, kun tämä blogi täyttyy valituksesta kun asiat on huonosti. Tai kun ne asiat voisivat olla paremmin.
   Edelleen olen kyllä sitä mieltä, että vammaisuus on rikkaus ja ilman vammaani en olisi minä. Ja kyllä, vammaisena voi pystyä vaikka mihin, jos vain haluaa ja vain mielikuvitus on rajana siihen, miten haluamansa asiat saavuttaa. Vammaisuudesta pitää puhua avoimesti, eikä sulkea ketään vammansa takia pois tästä yhteiskunnasta.
   Mutta on hyvä myös muistaa se, että välillä on hyviä ja välillä huonoja hetkiä ja kausia. Välillä tekee mieli takoa päätä seinään kun menee huonosti ja välillä taas asiat menevät paremmin kuin koskaan. Tätä vammaisen ja terveenkin elämä on. Terveen ja vammaisen ilot ja surut pyörivät vain täysin omissa ympyröissään, niitä ei välttämättä koskaan voi verrata keskenään. Kyllä se on vaan niin suhteellista, näin kliseisesti sanottuna.

Ehkäpä asiat alkavat tästä kääntyä taas parempaan päin - edelleen jaksan pitää toivoa yllä! Ja saattepahan te lukijat realisistisen kuvan siitä, mitä on olla vammainen ihminen - hyvässä ja pahassa.

 

~ Roosa ~

 

Ps. 2 yötä enää jouluun! <3

Voisinko mä jouluna olla terve??

26.11.-11.12. en juurikaan päänsärytöntä päivää nähnyt. Olin kahteen otteeseen ensiavussa ja sain aikamoiset tropit. Tuon neljän viikon aikana sain myös älyttömän räkätaudin ja korvatulehdusepäilyn, joka onneksi jäi omaksi epäilyksekseni. 11.12. olin neurologilla perutusajalla (mikä tuuri!), ja sain 4 kortisonipiikkiä, joiden ansioista mulla on ollut nyt 5 päänsärytöntä päivää. Mutta eihän se tarkoita, että kokonaan kivuton olisin! Itse voin enää lähinnä nauraa tälle, sillä muuten tässä meisi järki.

11.12. jälkeen räkätauti jatkui monta päivänä tosi pahana, ääni meinasi mennä. Vasen jalka tuntui menevän vain huonompaan suuntaan. Perjantaina vasen ukkovarvas tuli yhtäkkiä taas puolen vuoden tauon jälkeen todella kipeäksi, eikä sille voinut varata painoa. Muutaman tunni päästä pystyin taas kävelemään kunnolla. Lauantaina varvas oli musta. Keväällä mulla siis todettiin nivelen alentuma eli alkava nivelrikko juuri tuossa vasemmassa ukkovarpaassa. Uudet tukipohjalliset auttoivat koko tämän puolen vuoden ajan, mutta nyt varvas taas mustui. Mutta perjantai ja 13. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tilannetta.
   Tämä viikko alkoi yhtä loistavasti. Sunnuntai-iltana oikea ukkovarvas taas puolestaan kipeytyi, sitä alkoi särkeä. Maanantai-aamuna diagnosoin kynsivallin tulehduksen siihen. Kävin sairaanhoitajalla ja hän sanoi, että selvä kynsivallin tulehdus mulla on. Eilen illalla oikea käsi, lähinnä kyynärtaiva-haukkari-olkapää-kainalo-akselilla, alkoi vihoitella. Särki, tänä aamun, en voinut taivuttaa kättä suoraksi. Tänään lääkäri sanoi, mulla olevan tenniskyynärpää. Ei kuin Buranaa naamariin! En nimittäin halua tämän ns. paremman käden menevän täysin toimintakyvyttömäksi - vasemmalla hemikädellä mä en tee mitään (oiva apukäsi se on, mutta yksinään sillä en pärjää).

Tällaista täällä. No, päätä ei sentään ole (vielä) särkenyt. Koputtelen puuta. Onneksi huumorintaju vielä antaa myöten. Oisko kohtuutonta pyytää ja toivoa, että olisin jouluna edes terve?

Toivottavasti teillä lukijoilla menee paremmin!!

~ Roosa ~

Lahjapaperin rapinaa...

Tänään on enää jäljellä 10 yötä jouluun, huijui! Aika todellakin rientää.

Tänään on ollut mukavan ohjelmantäyteinen päivä. Aamulla herätys kympin aikoihin, yhdeksitoista parturiin ja 13.20 nokka kohti Jyväskylää lapsuudenystävän kanssa. Meidän missiona oli siis metsästää joululahjat porukoillemme. Aikaa käytimme reilut kolme tuntia pyörien keskustan kaupoissa ja lopulta saimme kaiken ostettua.
   Yleensä minulle on ollut vaikeinta ostaa lahja isille tai äidille. Tänä vuonna taas tiesin jo etukäteen, mitä ostan vanhemmilleni, mutta veljien ja siskojen lahjat tuottivat päänvaivaa. Tai no, 7 vee siskolleni tiesin, että alan keräämään jotain kirjasarjaa, josta voisi ostaa aina seuraavan kirjan synttäri- ja joululahjaksi. Tämä toteutuikin ja nyt on ensimmäinen osa yhdestä suositusta kirjasarjasta paketissa! Kaikista vaikein taisi olla löytää lahja pikkuveljelle 15 vee. Veikalta löytyy kaikki mahdollinen kitaraharrastukseen liittyen nuottikirjoja myöten, vaatteita on vaikea ostaa hyvinkin kriittiselle veljelle. Nappi tai vetoketju sentinkin väärässä paikassa, niin heti on mutrussa suu. Olisi ollut kiva ostaa joku venekauluksinen huppari esim. Jack&Jonesista, mutta kun toinen ei juuri sellaisista venekauluksista tykkää. Ei auttanut kuin soittaa äidille, joka lopulta keksi, mitä veikalle ostan. Kun ei 15-vuotias itsekään osannu antaa mitään suuntaa antavaa neuvoa mulle lahjaan liittyen. Pikkuveljelle 11 vee ja pikkusiskolle 5 vee löytyi myöskin jotain kääritäväksi pakettiin.
   Lahjoja en nyt paljasta, sillä tiedän, että tätä saattaa joku sukulainen ja miksei perheenjäsenkin lukea. Mutta sen verran voin sanoa, että kovia paketteja kaikki ja helppo oli kääriä paperiin. Kulttuurillisia ja vapaa-aikaan liittyviä paketteja myös kaikki, joista jokainen lahjansaaja varmasti ilahtuu. Ainakin toivon niin. :)

Sen verran mun päänsäryistä, että nyt on ollut kaksi kivutonta päivää takana. Tänään on ollut ensimmäinen kunnolla kivuton päivä. Sain tiistaina peruutusajan neurologille yhä vain jatkuvien päänsärkyjen vuoksi. Kivutonta päivää en ollut juuri neljään viikkoon nähnyt. Neurologi oli todella huolissaan. Mulle on siis elokuussa vaihtunut neurologi, tämä nykyinen on sama kuin silloin Pihlajalinnassa Tampereella. Hän on siis vanhempi nainen, todella asiansa osaava ja kokenut. Oli siis huolissaan siitä, että päänsäryt vaan jatkuu ja ensiavussa olin muutamia päiviä taaksepäin saanut todella kovat tropit erilaisia lääkkeitä. Tämä kierre oli siis saatava loppumaan.
  Neurologi kokeili mun puremalihakset sekä kaularangan- ja hartiaseudun lihakset. Koska minusta kaularangan lihakset olivat puremalihaksia kireämmät, neurologi antoi mulle 4 kortisonipiikkiä niskaan. Se on aika paljon se. Ja voi elämä, miten se sattui!!!! Se sattui myös ehkä siksi enemmän, koska mä oon aika kyllästynyt ja turhautunut piikkeihin ja kipuun viimeisimpien viikkojen aikana. Neurologi totesi, että jos tulee hyvä vaste piikeistä (4-7 kivutonta päivää), mä saan uudet kortisonipiikit 31.12. klo. 16:30. Sen lisäksi mulle aloitettaisiin uusi estolääkitys, joka 98%:n varmuudella auttaisi, ainakin jos katsotaan esto- ja kohtauslääkityksiä, mitä oon viimeisimpien vuosien aikana saanut. Tässä lääkkeessä olisi vastaavaa ainetta (mutta vähemmän), kuin mun ekassa estolääkityksessä, joka auttoi, mutta lopetettiin sen vuoksi, että se voi vaikuttaa muistiin. Piikkejä ja estolääkitystä käytettäisiin siis yhdessä. Tässä estolääkityksessä olisi vain se huoompi puoli, että se on vastakkainen mun epilepsialääkitykselle. Tosin, olen ollut sen 10 vuotta kohtauksetta, joten naurologin mielestä olisi erittäin epätodennäköistä, että kohtaukset alkaisivat taas.
   Nyt siis odotellaan vuodenloppua, jolloin hyvin todennäköisesti saan uudet piikit ja lääkkeet. Lisäksi odotellaan vieläkin päätöstä valituksesta. Minun ja perheeni lisäksi sitä toivoo myös neurologi. Jalkaan, niskaan, kaikkeen. Eilen isovarvas taas tuli niin kipeäksi, ettei painoa voinut toiselle jalalle varata ja tänään aamulla varvas oli mustunut. Mulla on siis nivelen alentuma vasemmassa isovarpaassa ja alkava nivelrikko. Toivotaan, ettei tilanne näin puolen vuoden kivuttoman kauden jälkeen pahene. Mutta kuten äiti leikkisästi totesi: täytyyhän sitä joku paikka kipeänä olla. Näinpä. Toivotaan kuitenkin, että tässä olisi vähemmän kivuttomia päiviä edessä lisää.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

~ Roosa ~

Joulua kotiin

Koska vietän joulun pyhät porukoilla, laitoin joulukoristeita jo kuun ensimmäisinä päivinä esille tänne mun omaan kotiin, jotta ehtisin nauttia mun "oman kodin joulusta" mahdollisimman kauan, eikä koristelu menisi "hukkaan", kun pyhät kuluvat muualla. Mielestäni sain tästä kämpästä ihan jouluisen. Uudet viininpunaiset koristetyynynpäälliset saapuivat parahiksi alkuviikosta, uusi vahakangas kotiutui tänne heti kun rahaa tuli tilille ja sain ennakkoperintonä äidin seimiasetelman, kun porukoilla sille ei ole enää oikein paikkaa. Muuten pärjäilen oikein hyvin koristeilla, joita on tullut ihan lapsena ostettua. Ja edelleen nuo lapsena ostetut koristeet ovat oikein mieleisiä - jospa muutaman vuoden kuluessa tulisi ostettua uusia vanhojen kaveriksi parin vuoden tauon jälkeen. Mutta tämä joulu ainakin mennään näillä. Tässäpä mun jouluinen koti kuvin...

Ihanaa joulunodotusta kaikille!

~ Joulufani-Roosa ~

Ystäväni migreeni

Hengissä ollaan! Viimeiset puolitoista viikkoa on kuluneet enemmän tai vähemmän sairaalassa pitkittyneeseen migreeniin/päänsärkyyn apua etsiessä ja saikkupäiviä pidellessä. Mutta nyt (ehkä) elämä akaa taas voittamaan (?).

Kaikki alkoi viime viikon keskiviikkona 27.11. Mulla alkoi särkeä päätä iltapäivästä töissä. Sinnittelin viimeiset kaksi tuntia ja lähdin sitten ajallaan kotiin. Otin migreenilääkkeen, koska ajattelin ja uskoin, että kyseessä on migreeni eikä tensio. Eipä auttanut. Illemmalla/alkuyöstä otin 600 mg Buranan. Eipä auttanut sekään, joten aamulla ilmoitin töihin, että tämä tyttö ei ole työkunnossa vaan lähteepi ensiapuun kivunlievitystä hakemaan.
   Ensiavussa odotin pari tuntia, että pääsin vastaanotolle. Koska itse olin vahvasti tensiopäänsäryn puolella (koska migreenin kohtauslääkkeeni auttaa puhtaaseen migreenikohtaukseen 100% todennäköisyydellä), sain kaksi piikkiä kankkuun, parin päivän saikun ja mut lähetettiin kotiin nukkumaan. Ensiavussa oli siis täyttä, en siksi voinut jäädä sinne seurantaan. Mulle sanottiin, että tule takaisin, jos huono olo ja kipu ei hellitä seuraavaan aamuun mennessä. Sain myös Burana reseptin seuraaviksi viideksi päiväksi - 600 mg 3 kertaa päivässä nassuun.
   Kipu kyllä hellitti ja olin kuin mitään ei olisikaan seuraavat neljä päivää, jotka mulla oli vapaata saikun ja viikonlopun johdosta. Maanantaina sitten kaikki taas muuttui.
   Maanantaina menin töihin. Parin tunnin jälkeen mulla olkoi semmoinen pieni, kihelmöivä päänsärky. Ajattelin, että jos ei helpota parin päivän kuluessa, lähden kotiin. No, kipu yllättäen helpotti, mutta palasi työpäivän jälkeen. Koska olin menossa Jyväskylään avoimen ryhmäsuoritusta tekemään, otin migreenin kohtauslääkkeeen, joka tuntui helpottavan ja vievän kivun kokonaan pois. Sitten tein virheen. Tuutor-opettajamme oli ollut edellisellä viikolla laser-leikkauksessa. Koska hän oli niin tyytyväinen lopputulokseen, hän toi meille konvehtirasian. Otin kaksi (2!) konvehtia siitä rasiasta. Ja kipu palaili taas. Hiton kovehdit!
   Tiistai-aamuna kipu jatkui. Taisin ottaa yhden 600 mg Buranan. Menin töihin. Samainen tunnin pari päällä oleva ja sitten taas häipyvä pieni, siedettävissä oleva kipu jatkui. Töiden jälkeen (5h), nukuin puolentoista tunnin päikkärit ja taas tuntui kipu olevan poissa. Siivoilin kämppää ja äiti toi mulle joulukoristeet. Äiti lähti kuoroon ja mä jäin joulukoristeita laittamaan. Kipu palasi jälleen siedettävässä muodossa. Menin pienelle lenkille, koska ajattelin raittiin, kirpeän ulkoilman auttavan. Joo, eipä auttanut.
  Tuli keskiviikko-aamu. Jälleen soitto töihin, että tämä nainen lähtee taas lääkäriin. En siis enää tennyt, mitä lääkettä uskaltaa syödä. Tilasin nyt sitten lääkäriajan, koska ajattelin lääkärin laittavan mut jatkotutkimuksiin. Laittoi migreenitippaan, joka tippui 3,5 tunnissa noin suunnilleen. Kipu vaan yltyi. Mulla alkoi henkinen kantti pettää ja pahasti. Itkin hoitajalle, etten mä enää kestä. Kipu yltyy ja tipasta ei ole mitään hyötyä, saan vain jatkuvan vessahädän. Tipan tiputtua sain kankkuun taas kipupiikin, ei apua.
   Sitten ensiapuun, jonne päiväinen lääkäri oli mennyt päivystämään. Pari tuntia jouduin kuitenkin vuoroani odottamaan, kun osui vuoronvaihdos siihen ajalle, kun menin ensiapuun jonottamaan. Äiti tuli tsemppaamaan mua ja pitämään mun puolia, kipu alkoi olemaan sietämätöntä. Se oli ihmeellisesti päivän aikana pahentunut, mitä se ei ollut tehnyt viimeisen kahden päivän aikana ollenkaan. Todella miellyttävä, (ihan hyvän näköinenkin ;D ) mieshoitaja mittasi mun paineet ja pulssin, ohjasi lepäämään ja toi peittoa, kun odottelu istuvilteen muiden kanssa alkoi käydä mahdottomaksi. Painnet oli OK (muistaakseni 127/78), mutta pulssi hieman kova (ei tainnut sanoa?), mikä nyt kiputilaan nähden ei mikään ihme ollut. Lääkäri mietti kovasti, mitähän mulle vielä voisi antaa, koska olin saanut aika kovat tropit jo ja epilepsialääkkeiden takia mulle ei mitä tahansa voinut antaa. Sain sitten vielä yhtä triptaania nenäsumutteena. Mikä taivas - jo puolessa tunnissa! Kipu ei kokonaan lähtenyt, mikä nyt ei ihme ollut pitkittyneen migreenin vuoksi. Lääkärikin tuota sanoi. Teki mulle vielä koordinaatiatestit ja lähetti pitkän sairaalapäivän jälkeen kotiin nukkumaan. Tosin en itse uskaltanut mennä omaan kotiin, vaan menin porukoille höntin olon takia. Apu olisi lähellä jos jotain olisi sattunut.

Eipä onneksi sattunut. Eilen saikkupäivä taas ja menin hammaslääkäriin Jyväskylään, jossa sain purentakiskon yöpurennan vuoksi. Jospa se auttaisi niihin päänsärkyihin, jotka tulee ihan yöpurennan takia - toivo on ainakin suuri! :)
   Tänään taas suurin piirtein tolpillaan (kipulääkkeiden vaikutus hävinnyt), järki luistaa taas suunnilleen ja kipu ainakin toistaiseksi poissa. Apteekissa kävin hakemassa nopeampivaikutteisia migreenilääkkeitä ja odotan maanantaita kuin kuuta nousevaa. Tarkoituksena on siis soittaa neurologille aikaa, jotta saisi lääkitystä kuntoon. Olisi kiva päästä töissäkin välillä olemaan - ei enää tällaisia viikkoja kiitos!
   Tänään myös leivottu mummulassa pikkuleipiä jouluksi. Seuraavassa postauksessa hieman tämän naisen kodin joulutunnelmaa kuvien avulla esitettynä! :)

Ihanaa ja kivutonta viikonloppua kaikille (ja anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet)!

~~ Roosa ~