Ensimmäinen postaus ihan uudessa blogissa. Outoa, mutta toivottua. Pidin siis vähän yli puolen vuoden ajan Näissä Kengissä -blogia, mutta erinäisten syiden vuoksi (joita en nyt lähde erittelemään), koin sen tulleen tiensä päähän ja päätin perustaa uuden. Jospa sitä nyt olisi viisastunut edellisestä/edellisistä kerroista.
Olen kertonut aika paljon itsestäni tuolla Kaiken takana - sivulla, mutta ekan postauksen kunniaksi kerrottakoon nyt vielä tässä samoja asioita plus jotain nippelitietoa:
Olen siis Roosa, 18-vuotias nuori nainen Keski-Suomesta. Kirjoitin ylioppilaaksi tänä keväänä, mutten kovasta yrityksestäni huolimatta saanut haluamaani opiskelupaikkaa sosionomina tai uskonnon opettajana. Tiedossa on siis välivuosi, johon mahtuu toivottavasti tarpeeksi töitä ja muuta tekemistä, vaikkapa opintoja avoimessa yliopistossa. Suunnitelmat alkavat hahmottua pikkuhiljaa ja aion kertoa niistä myöskin täällä sitä mukaa kun kerrottavaa on.
Olen lievästi vammainen. Perussairauteni nimi on Incontinentia pigmenti, joka aiheuttaa minulle erinäisiä oireita, esim. epilepsian, yhden näkevän silmän ja lievän cp-vamman. Näistäkin olen kertonut enemmän Kaiken takana - sivulla. Olen sinut vammani kanssa, niin kuin perheeni ja laaja sukulais- ja tuttavapiirikin. Luulen, että avoimuus on ollut yksi avaintekijä sen hyväksymisessä. Olen saanut aina haluamani tiedon, samoin tietoa saaneet, kaikki asiasta kysyneet. Mieluummin kertoo totuuden, kuin kuuntele juoruja, jotka eivät ole lähelläkään totuutta. Voin elää täysipainoista elää vammastani huolimatta - tai juuri sen vuoksi. Haluan elää joka päivä täysiä, ilojen ja surujen kanssa. Jos joku asia ei vamman takia luonnistu hyvin, niin sitten sovelletaan - luovuus kunniaan!
Perheeseeni kuuluu vanhemmat ja neljä nuorempaa sisarusta, joista vanhin pääsee kuukauden kuluttua ripille ja nuorin täyttää heinäkuussa 5 vuotta. Ajattelen, että laaja sisarusparvi on enemmänkin hyöty kuin haitta. On oppinut tärkeitä sosiaalisia taitoja elämää varten: jakamista, riitely- ja neuvottelutaitoja, paineensietokykyä ja ennen kaikkea rakkautta, paljon sitä. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa huomata, että meillähän on ihan hauskaa keskenämme - että meidän välillämme on vahvat sisarussiteet ikäeroista huolimatta. Ainakaan kotona ei joudu olemaan usein yksin! :D
Toiveenani olisi, että olisin joku päivä töissä lastentarhassa tai sitten koulussa opettamassa uskontoa ja historiaa. Uskon, että välivuodesta tulee opettavainen ja tulen näkemään, mikä on minun juttuni. Kyllä elämä opettaa, isäni sanoisi. Niin, ja kun itse saan vielä luottaa siihen, että Jumala tietää, mikä on minulle parhaaksi, ei tässä voi käydä hirveän huonosti, eihän? Lisäksi toivelistaani kuuluisi se oma rakas, jonka vierellä ei tarvitsisi esittää mitään muuta kuin on sekä (tietenkin) pari muksua, punainen tupa ja mansikkamaa :D
Tämä blogi tulee siis pyörimään paljon sen ympärillä, mitä elämässäni tapahtuu nyt alkavana välivuotena sekä siitä eteenpäinkin. Matkassa ja teksteissä mukana kulkee vahvasti myös vammaisuuden teema. Vaikka itse sanonkin selvinneeni melko vähällä, ei vammaisuutta voi kuitenkaan kohdallani ohittaa. Se on matkakaveri, joka tulee kulkemaan rinnallani aina - välillä se tuo iloa, välillä surua. Mutta niinhän elämän kuuluukin. Se viesti, minkä haluaisin teksteistäni välittyvän, on se, että vammankin takana on tavallinen ihminen. Olen usein joutunut surukseni huomaamaan, että moni ei ajattele niin. Edelleenkään en siihen ketään pakota, mutta vaihtoehto on heitetty ilmaan ja ehdotan, että tartut siihen - koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea hyvää se tuo mukanaan!
Hyvää viikon jatkoa kaikille!
Ps. Olisin kovin kiitollinen jos jättäisit kommenttia käydessäsi blogissani. Otan myös mielelläni vastaan kysymyksiä ja postaustoiveita sekä muita ehdotuksia, jotka liittyvät blogiini. Olettehan rakkaat lukijat aktiivisia! <3
Vaikka eilen fiilis oli apeaakin apeampi, niin tänään kuitenkin tunnelma jälleen katossa :) Olin siis muutama viikko sitten rippileirillä isosena ja tänään leirin nuoret konfirmoitiin. Tuolla riparilla oli aivan mahtava olla isosena: vetäjät, muut isoset ja etenki nleiriläiset olivat aivan supermahtavia! Omassa raamisryhmässäni oli juuri ne oikeat raamislapsoset, joista sai useasti olla ylpeä. Ja vielä kun tänään käytiin suurimmalla osalla nuorista laulamassa niin ei voi olla muuta kuin iloinen :) Ja sainpahan itse pitää kolmelle raamislapselleni pienen puheenkin :) Voi-voi, mikä ihana päivä!
