Mökkikupla

Meidän mökki on mulle yksi elämäni rakkaimmista paikoista. Siitä ehkä kertokoot jotain se, että laskujeni mukaan olen vain yhtenä juhannuksena ollut muualla kuin pienen lammen rannalla aikaani viettämässä. Ja silloinkin esteenä olivat työt, ei vaihtoehtoinen tarjonta. Ja kertokoot sekin, että ideaalitilanne on, että mökillä ehtisi käymään kesän aikana kahteen otteeseen.
   Tänä vuonna otin revanssin viime vuoden heinäkuusta ja pyöräilin uudemman kerran mökille 40 kilometriä. Se oli viime torstai, mahtava päivä sekä pyöräilylle että neljän päivän päivän mökkeilyn aloittamiselle. En edes muista, milloin viimeksi olisin ehtinyt olemaan siellä niin monta päivää peräkkäin.Tiesin, että juhannuksesta ei voisi tällä aloituksella kuin tulla parasta. Ja siitä tuli. 
   Koska se oli niin perinteinen ja yksinkertainen. Oikea vuodesta toiseen samanlaisena toistuva mökkikuplansa, veikkaani lainaten. Tänä vuonna perinteisyyttä vähensi vain serkkujemme poissaolo. Mutta ymmärrettävistä syistä. Tuosta muutaman hengen puuttumisesta huolimatta juhannuksesta tuli ihana. 

Kun sanon meneväni mökille, tarkoitan pienen lammen rannalla sijaitsevaa tonttia, jonka isin puolen isovanhempani ovat ostaneet 70-luvulla ja jonne on vuosien saatossa kohonnut mummun ja papan mökin sekä saunarakennuksen lisäksi myös vanhempieni aitta sekä papan rakentama uudempi aitta. Lisäksi on tehty terassilaajennuksia ja muita pihan muutostöitä. Sekä remonttia mummun ja papan mökissä. Mutta edelleen mökillä sähkö tulee agregaatista ja muutamasta akkutoimintaisesta pistorasiasta. Ja pesuvedet sekoitetaan itse, suihku ja vesivessa eivät sinne kuulu. Ja kun on viettänyt tuolla lammenrantatontilla aikaa kesästä toiseen, oppii rakastamaan elämän yksinkertaisuutta. Hyvin pieniä asioita ja tapoja, jotka ovat ja pysyvät. Niistä asioista tietää, että nyt ollaan mökillä.
   Kaikki alkaa jo menomatkasta. Viimeistään siitä, kun asfaltti vaihtuu hiekkaan. Ja kun jalat osuvat mökin pihamaahan, muu maailma hyvine ja huonoine uutisineen unohtuu, menettää merkityksensä. Sillä mökki on mulle paikka, jossa unohdan tietoisesti ja tiedostamatta kaikki pienimmätkin murheet. Mökki on paikka, jonne ikävät asiat eivät kuulu. Elämä ja oleminen taas kuuluvat. Veikkani kuvaama mökkikupla sulkee sisäänsä ja voi vain fiilistellä kaikkea.
   Pakattuja vaatteita, jotka eivät ole adidasta eivät edes sitä parempaa seppälää. Muotonsa menettäneitä ja väreiltään haalistuneita vaatteita, joiden ei tarvitse millään tavoin mätsätä yhteen tai kuulua kesän uutuusmuotiin. Riittää, että ne tuntuvat hyvältä päällä.
   Mökin tuttua tuoksua. Kiveä, jonka päälle kiipeäminen lapsena oli elämän suurimpia saavutuksia. Nykyään se näyttää järjettömän pieneltä, mutta lapsena se oli vähintäänkin järkälemäisen suuri. Myös sisarusteni ja vanhimman serkkuni mielestä. Sitäkin voi fiilistellä, että mökillä ollessa mun ei ole tarve olla yhteyksissä ystäviin. Voi sen sijaan lukea kirjaa, ottaa päiväunet tai kuulla sängyllä silmät kiinni loikoillessa, kuinka pappa tapansa mukaan kävelee pihamaalla vihellellen ja omia askareitaan tehden. Lisäksi ei yleensä mene tuntiakaan tavaroiden viemisestä papan rakentamaan aittaan, kun pappa tulee ja kysyy, tarkeneeko siellä nukkua vai pitääkö lämmittää. Sama kysymys joka juhannus ja joka päivä mökillä ollessa. Kysymys, josta tietää olevansa mökillä.
   Jokailtainen saunominen pesuvesien sekoittamisineen ja naku-uinteineen. Parasta. Aamuöiset huussiin kävelyt kasteen tuoksussa ja saunan käsipesupisteen kautta takaisin. Parasta. Papan tekemässä keinussa keinumista. Parasta, koska siinä on monta metrii pitkät narut ja vieläkin pappa tulee yllättäen ja vapaaehtoisesti antamaan vauhtia. 

Mummu, joka syntymäpäiviensä kunniaksi haluaa paistaa meille muille pikkulettuja. Papan vadelmahillo ja ne samat lusikat, joilla sitä hilloa otetaan. Vanhat, käytössä pehmeiksi kuluneet lakanat, joiden väliin nukahtaa saunan ja järviveden raikkautta tuntien ja tuoksuen. Jokailtaisten korttipelien jälkeen. Joko ristiseiskaa tai paskahousua. Pienempien serkkujen kanssa pelataan lisäksi usein Mustaa Pekkaa tai maijaa. Tänä juhannuksena ei, mutta muuten kyllä. 
   Mummu, jonka vieraanvaraisuutta arvostan. En ole moneen vuoteen kantanut mökille niitä petivaatteita tai pyyhettä, mummun varastoista kyllä löytyy. Nykyään se sentään antaa mun ja veikan laittaa pedin nukkumiskuntoon ilman mitään sen apuja.
   Veikka, joka haluaa edelleen nukkua mun kanssa siellä aitassa. Toinen veikka, joka nukkuu saunakamarissa. Ja muu perhe vanhempien aitassa. Ja se, miten sopu antaa sijaa, kun serkutkin on paikalla. Tuntui suorastaan oudolta, kun ei tarvinnut miettiä tänä vuonna, kuka nukkuu missäkin.
   Hyttysten tappamissirkus iltaisin. Punaiset laikut ympäri kehoa, joista ei voi tietää, onko ne hyttysten/mäkäräisten/polttiaisten tekemiä paukamia vai finnejä. Lapsuudesta tutut lautapelit, joita saatetaan pelata vielä aamuneljältä veikan kanssa. Tai sitten keskustelut, jotka ovat maailman turhimpia tai maailman syvällisimpiä. Tai sitten niitä, joiden aikana puhutaan siitä, mikä on parasta mökillä ollessa.
   Makkaranpaisto ulkotulipaikalla. Soutuveneessä tai papan rakentamalla lautalla istuminen. Puhelin, joka käydään laittamassa laturiin silloin, kun agri käy. Jos se unohtuu tehdä, voi tuon älylaitteen toki ladata akkupaikastakin. Mutta usein sitten toteaa, ettei se nyt oo se pääpointti, että puhelimen virtataso on  90%. Että jos akku loppuu, loppukoot. Ladataan sitten seuraavalla agrinkäyntihetkellä. Onhan niitä kuitenkin neljä päivässä. Eikä enempiä tarttekaan olla. 
   Niin se agri. Sen käyntiin en edes herää enää, vaikka tuo laite sijaitsee nukkumapaikkani seinän toisella puolella. Yleensä herään vasta agrin käytyä jo jonkin aikaa. Ja ekalla kerralla voin jatkaa nukkumista, sillä silloin kello on jotain aamuseiskan ja aamukasin väliltä. Mutta toisella kertaa kannattaa nousta heti, jos haluaa vielä aamukahvia (joka on toisille jo aamupäiväkahvia). 

Spesiaalitekemiset, joita usein keksii pappa. Joka vuosi jotain uutta. Tänä vuonna pappa ois halunnut viedä meidät kaikki lammen toiselle puolelle tekemällään lautalla, koska siellä oli hänen kokoamansa kokko. Mutta sitten oli perinteistäkin perinteikkäämpi juhannussää ja jäi tekemättä ja kokko polttamatta. Mutta sitten pappa ootti sunnuntai-aamuun ja ilmoitti, että halukkaat pääsevät lauttamatkalle, jonka aikana on mahdollisuus mato-ongintaan. Kaikki saatu saalis heitettiin lokeille. Siitä voi tajuta, ettei se onginta ollut lauttamatkamme olennaisin asia. Lisäksi veikka tarjosi myös juhannusajelut mehtäautotiellä kaikille halukkaille juhannuslauantain ratoksi. Mulla oli niin kivaa, että ilonkiljaukseni saivat veikan lupaamaan, että hän ei ota mua moponsa kyytiin enää ikinä. Hups.
   Mutta ennen kaikkea meidän oma porukkamme, ne ihmiset, jotka viettävät juhannusta tuolla tontilla yksin ja yhdessä. Omassa rauhassa sekä toistensa seurassa. Tavallisia ja erikoisempiakin asioita tehden. Ihmiset, jotka heräilevät aamuisin omista sopeistaan, mutta kokoontuvat yhteen ruokapöydän ääreen ja iltaisin sitä korttia pelaamaan. Muuten annetaan tilaa niin yksin kuin yhdessä olollekin. Sillä vaikka makoilisi itsekseen siellä omassa sopessaan, tietää, että ei ole yksin. Sillä jos yhtäkkiä haluaiskin keinua tai vaikka mennä soutelemaan, joku lähtee varmasti mukaan.
   Nämä ihmiset ovat kasvaneet siihen, että kädet pestään saunassa kylmävesihanan alla, ovista kuljetaan nopeasti, pesuvettä ei saa tuhlata ja luontoa arvostetaan. Ja ennen kaikkea arvostetaan sitä paikkaa, jota saadaan mökiksemme kutsua.

   Niin ja jos johonkin ei löydy syytä tai syyllistä, se oli varmasti Peikko Peloton, joka on siirtänyt vuosien kuluessa asuinsijansa lammen toiselta puolelta sijaitsevasta telkän pesästä mökkitontillemme. Toivon mukaan sieltä hän ei kuitenkaan muuta minnekään. Onhan hänkin nimittäin kuulunut mökkikuplaamme aina, lapsuusvuosistani lähtien.

Mökkeily on vaan parasta mahdollista. Vaikka se tietää sitä, että sieltä palattuaan pitää aloittaa pyykinpesulla ja mökkikuplan puhkeaminen tietää yleensä mökkikrapulaa - eli sopeutumisvaikeutta normaaliin, sähköiseen ja somen täyttämään arkeen. Mutta kyllä tämä tästä. Ja kun kaipaa jälleen pausea kesäelämäänsä, voi palata elämän perusasioiden äärelle. 

Mökille.

~ Roosa ~

Oodi minulle

Näissä kuvissa esiintyy nainen, joka on lopettanut vihdoin toisten ihmisten miellyttämisen. Se on aika iso juttu, sillä tuo nainen huomasi viime kesänä tehneensä sitä vuosikausia. Toisten miellyttämisen lopettaminen ei tarkoita sitä, että hän olisi unohtanut käytöstavat. Ei. Se tarkoittaa sen sijaan sitä, ettei hän yritä esittää mitään sellaista, mitä en ole. Hän antaa toisille mahdollisuuden nähdä sekä hyvät että huonot puolensa. Sillä hän on tajunnut, että ennen pitkää heikkoudet tulevat kuitenkin esille ja totuus (muun muassa arkisten päätösten tekemisen vaikeudesta ja asioiden selittämisestä jokaista (turhaa) yksityiskohtaa myöten) paljastuu.

Kuvissa näette naisen, joka uskaltaa kokeilla rohkeasti uutta. Aloittaa hiusten kasvatusprosessin tai opetella erityislapsen kanssa työskentelemisen saloja. Hän osaa myös nykyään perusasiat ruokien hiilihydraattimääriin, verensokeriin ja insuliinin pistämiseen liittyen. Kun joku töissä ihmetteli tuota nopeaa oppimista, se sanoi, ettei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa homma haltuun. Ja voin sanoa, että hyvin ottikin.

Näissä kuvissa näette myös naisen, joka on ylittänyt monta uskomusta, oletusarvoa ja rajaa. Käyttänyt korttinsa oikein, jos näin voi sanoa. Ja jos minulta kysytään, ehdottamasti niin voi sanoa.

Niin, näissä kuvissa näette minut.

Olen usein myöhässä, ja kun sanon olevani valmis viidessä minuutissa, en usko sitä itsekään. Jos pystyn, käytän mieluusti aamupalahetkeeni tunnin. Ja olen aina valmis katsomaan jakson Kotikatua. Muina hetkinä odotan, että Areenaan tulee uusia jaksoja.
   En ehkä väännä hymyä joka kerta naamalleni, kun harmittaa. Saatan myös itkeä. Mutta se ei tarkoita sitä, että olisin luovuttanut tai hukannut sisukkuuteni. Minussa on olemassa edelleen se kaikki sisu, mitä ennenkin. Olen vain antanut itselleni luvan kaikenlaisiin tunteisiin kaikkina vuorokaudenaikoina ja 365 päivänä vuodessa.
   Tajuan asioita ja aivopähkinöihin verrattavia vitsejä hitaasti. Liian hitaasti. Mutta sitten kun tajuan, saatan nauraa niille puoli tuntia. Eli käytännössä hihitän lattialla vedet silmissä ja vatsalihakset kipeinä. Välillä nauruuni sekoittuu myös hiljaisia jaksoja, mutta perheenjäseneni tietävät, ettei se oli vaarallista, vaan omaan myös taidon nauraa ääneti. 

Harkitsen välillä palkkaavani itselleni sihteerin hoitamaan kaikki vammaan liittyvät puhelinsoitot, ajanvaraukset, reseptien uusimiset, paperien kopioimiset ja lähettämiset sekä monet muut sairaudenhoitoon liittyvät juoksevat asiat. Välillä harkitsen koko IP:n heittämistä roskiin tai kesäloman ottamista sairaudestani. Aina en myöskään jaksaisi selittää ja muistella jokaista oirettani perus tk-lääkärin vastaanotolla, vaikka tiedän hänen tarvitsevan nuo infot milloin mitäkin asiaa varten. Mutta sitten on onneksi niitä ammattilaisia, joille ei tarvitse selitellä, tai joiden reaktioita oireideni lukumäärät kuultuaan ei tarvitse pelätä. Tämänhetkinen neurologini esimerkkinä mainiten. Hän myös sanoi aidon välittävästi arvostavansa, miten jaksan hoitaa asioitani muun elämän ohessa. Hän ei sanonut sitä ihailun kiilto silmissä ja tanhupallomaisella äänensävyllä. Sillä kiiltokuvamaista ihailua tämän sairauden kanssa eläminen ei kaipaa, eikä toisaalta sääliäkään. Tämä kaipaa vain hyväksyntää, ihmisenä näkemistä ja hyppysellisen tervettä arvostusta. Onneksi sitä olen myös saanut.

Unelmoin työpaikasta jossain vähän isommassa cityssä ja olenkin rustannut melkoisen kasan työhakemuksia nuorisotyön puolelle. Vielä yksikään ei ole johtanut työhaastatteluun, mutta luotan siihen, että sitten juuri ne paikat eivät olleet minua varten. Minä saan vielä töitä ja nimenomaan sen työn, joka minulle on tarkoitettu.
   En ole hyvä viiden tähden Michelinkokki. Enkä tule olemaan. Mutta se on okei mulle. Ja muista ei tartte niin välittää. 
   Yritän itse hyväksyä, että ison leikkausarpeni lisäksi olen saanut kannettavakseni muitakin arpia. Ja että en tule koskaan enää pystymään tikattujen haavojen katsomiseen, olivatpa ne siistejä tai eivät. Puhumattakaan leikkausten katsomiseen tv:stä. Suolistoleikkaukset vajaa kahdeksan vuotta sitten tekivät tehtävänsä. Että vaikka haava oli viime viikolla ok sen jälkeen, kun nukkuessani olin vahingossa kääntynyt mahalleen, minä en ollut. Enkä ollut ok varsinkaan sen jälkeen, kun sama, juuri tikinpoistosta selvinnyt haavani repesi auki ja jouduin etsimään siihen lääkekaapista steriililapun. Ja pian sen  jälkeen kummitädin suosituksesta (kiitos taas!) vaihdoin steriililapun teippiin. Verensokerini olivat sen jälkeen ansainneet suklaata.

 Rakastan yksinkertaisia asioita. Juuri tuuletettuja ja vaihdettuja petivaatteita (etenkin talvisin). Kesäisin yöllistä käyskentelyä mökin pihamaalla matkalla aitasta huussiin ja saunan kautta takaisin. Sitä tuoksua, joka mudostuu usvasta, aamukasteesta ja kasveista. En ehkä tiedä parempaa. Lisäksi rakastan arkiaskareiden tekoa musiikin soidessa taustalla (saan silloin paljon enemmän aikaiseksi), aamukahvia, mäntysuovan tuoksuisia puhtaita mattoja sekä kirjoja. Etenkin jos niitä saa lukea läpi yön ja nukahtaa vasta aamuyön pikkutunneilla.  Arkea, sitäkin mä rakastan.
   Yritän olla aina vähän enemmän carpe diem. Joskus onnistun ja joskus en, mutta sitä kai on elämä. Ja 95% kerroista huomaan, että se carpe diem ois kannattanut, ei järjetön stressi. Koska lopulta kaikki meni enemmän kuin hyvin.
   Sekään ei oo helppoa, että joskus on pakko olla neito hädässä. Ne on nolostuttavia tilanteita, koska mut on kasvatettu pärjäämään - taisin vain itse ottaa sen liian tosissani aikoinaan. En istu siltäkään kantilta muottiin, mutta onneksi se ei tänä päivänä haittaa. 

Yhtä asiaa itsessäni häpeän enemmän kuin mitään. Vain harvat sen tietävät. Mä myös tiedän, ettei mun kannattaisi hävetä sitä, sillä mä en ole oikeastaan voinut vaikuttaa asiaan mitenkään. Se ei ole minun syyni. Mutta silti se hävettää. Tässäkin yritän joka kerta armahtaa itseni.
    Fanitan bändejä, joita harva mun ikäinen nainen fanittaa. Esimerkiksi Vesterinen on hyvä, Ida ja Kalle tekee mahtavia biisejä, Samae Koskinen on ehdoton hyvän fiiliksen tuoja ja luoja. Tietysti Samuli Putro, Eput, Neljä Ruusua ja kaikki nämä tähän kastiin menevät otan myös lukuun. Kaija Koon Tinakenkätyttöä lauloin tauotta lapsena. Ennen kuin tiesin biisin syvempiä merkityksiä ja totesin, että sehän kertoo myös minusta. Samoin Kaunis, rietas, onnellinen ja Hillitse itsesi. Ja  mitä tulee Juha Tapioon...tartteeko enempää sanoa. <3
   Kun mun pitää laittaa itseni epämukavuusalueelle, yritän vimeiseen asti taistella vastaan. Keksiä tekosyitä, ettei tarvitsisi. Lietson itseni vähintäänkin mielensisäiseen paniikkiin. Mutta sitten jostain mä usein myös kokoan sen voiman, millä mä menen sinne epämukavuusalueelle. Ja sitten kaiken jälkeen (lähes) aina huomaan, että mä selvisin voittajana. Eikä mua sit enää pelota yhtään. Totean pelänneeni turhaan. Ja sen jälkeen totean vain, että tämäkin kannatti kokea.

Aloitin yhden unelmalistallani olevan asian toteuttamisen. Ja aion saattaa sen myös loppuun. Aion onnistua, vaikka se vaatisi kuinka ja paljon. Oon saanut huomata, että kunnianhimo ja nöyryys kannattavat. Uskon vakaasti, että niiden avulla saavutan tämänkin unelmani. 

Monesti mietin, että tässä mun pitää olla parempi. Monet näistä asioista ovat niitä, joista tässä postauksessa mainitsin. Mun ei pitäisi selittää asioita kautta rantain ja kilometritolkulla, eikä jännittää turhaan. Mun ei myöskään pitäisi saada turhia puolentunnin hervottomia naurukohtauksia. Mä myös yritän petrata, kehittyä. Sillä itsereflektoinnin taito on mulla verissä. Mutta toisaalta - jos mä unohtaisin noi kaikki edellä mainitut kokonaan, olisinko mä enää oma itseni? Se tyyppi, joka on parasta, mitä mulle on koskaan elämässäni tapahtunut? En varmaankaan.
   Siksi tämä teksti onkin oodi minulle. Kaikille mun hyville ja huonoille puolille. Koska ne tekevät minusta minut. Joskus tiedän muiden aattelevan, että mikä järki jossakin mun toimintatavassa on. Ihan lähimmätkin ihmiset saattavat näitä pohtia. Mutta tosiasia on, että jokainen näkee samatkin asiat ja kokemukset eri tavoin, omasta historiastaan käsin. Niin myös minä. Ja siitä tulee ne toimintamallit, joita käytetään milloin missäkin tilanteessa. Eikä siinä ole mitään väärää. Mä saan elää mun elämää, kehittyä, kompastua ja taas kehittyä - unohtamatta itseäni. Ja sä saat elää sun elämää. Ollaan rohkeasti sitä, mitä ollaan. Millaiseksi maailma on meidät muovannut. Ja uskotaan hyvään.

Mä koen olevani just nyt elämän taitekohdassa tai oikeastaan sen äärellä. Mä en tiedä, mihin tie vie, mutta kaiken jälkeenkin mä luotan Jumalaan. Siihen, että vaikken mä tiedä, se tietää ja vie mut kohti hyvää. Ei ehkä sitä tietä, kuin mä aattelin. Mutta juurikin sitä tietä, jota mun täytyy mennä hyvien asioiden luokse.

~ Roosa ~

Kirje tulevaisuuden äärelle

On hirveän pitkä aika siitä, kun kirjoitin. Mutta jos kaipasitte raadollisen rehellistä ja itkun läpi kirjoitettua tekstiä, niin tässäpä on. Suorastaan hävettää tulla tällaisellä tekstillä "takaisin", mutta kun ei muuta kirjoitettavaa ole, niin olkaa hyvät. 

Mä laitoin tänään postiin yhden kirjeen. Sen määränpää on Tampereen Koskiklinikka ja perinnöllisyyspoli. Mä oon aina tiennyt, että joku päivä mun vaan täytyy mennä päivittämään tiedot IP:n periytymisestä - vaikka luulen tietäväni sen kaiken, mitä perinnöllisyyslääkäri voi mulle kertoa. Pyysin siis neurologilta lähetteen viime kuussa ja ensi viikolla tapaan perinnöllisyyslääkärin. Sitä varten lähetin postissa nipun papereita, jotka oon nimennyt ajatuksissani mun "juurikseni". Niissä on varmistettu se, että mulla on IP:n valtamutaatio. Ja vaikka Väestöliiton perinnöllisyyslääkärin tapaamisesta on kulunut pian tarkalleen 17 vuotta, luulen,  että periytyvyyslaskelmat eivät ole sairaudestani paljon muuttuneet. Että 33% todennäköisyydellä joko saan terveen tytön tai pojan, 33% todennäköisyydellä IP-diagnoosia kantavan tytön tai 33% todennäköisyydellä saan keskenmenon. Mä oon tiennyt tämän lukioikäisestä lähtien. Ja vielä pienemmästä, että mun tauti periytyy. Ja viimestään 13-vuotiaana, että mä en vain yksinkertaisesti saa tulla raskaaksi ilman neurologin lupaa. Ja ilman, että kukaan sitä mulle sanoi. Että sinänsä en usko uutta infoa ensi viikolla saavani, mutta tuo käynti on mun oikeus ja velvollisuus, jonka aion nyt käyttää ja suorittaa.
   Mä en tiedä, onko IP tehnyt musta välistä liiankin vastuullisen naisen. Joka miettii tarkkaan kaiken, mieluummin sitten vaikka umpirealistisesti kuin kevyillä pilvenhattaroilla höystettynä. Ehkä siksi mulla ei myöskään ole koskaan ollut parisuhdetta. Oon kunnioittanut toisen unelmia niin paljon, että olen varsin nopeasti osannut sanoa, olenko minä tautini kanssa vain tien tukkeena tai taakkana. Kironnut, että mä en haluis asuu kaupungissa, mutta...onko mulla muuta vaihtoehtoa? Mä en myöskään ole elämäni aikana nähnyt lähipiirissä hirveästi epäonnistuneita parisuhteita. Tai ruusunlehtiä sekä kermavaahtoa. Joskus tuntuu, että mun ois pitänyt elää 60-luvulla. Ajassa ennen tindereitä. Tässä maailmanajassa mä tunnun olevan sairauteni kanssa este tai kiiltokuvamaisen kunnioitettavaa materiaalia. Ja jos mä jotain oon oppinut, niin sen, etten mä halua olla kumpaakaan. En este enkä kiiltokuva. Oon huomannut sanovani itselleni, että mä tarvitsen ihmisen, joka rakastaa mua, eikä mun vammaa. Riittää, että mä elän viha-rakkaus-suhteessa vammani kanssa. Siihen väliin ei muita tarvita, osataan IP:n kanssa keittää soppamme kaksistaankin. 

Ehkä juuri noiden kokemusten tai vastuullisen naisen ominaisuuksieni vuoksi en jäänyt odottamaan, että mulla on kumppani, jonka kanssa mennä perinnöllisyyspolille. Mä tiedän hyvin täyttäväni marraskuussa 24 vuotta. Ja jos mä joskus haluan biologisia lapsia saada, se vaatii edellytysten lisäksi lääkityksen purkua, ainakin osittain. Mä olen vain tajunnut, että jos vuodet menee tätä rataa, kohta mä oon kolkyt ja asia on vieläkin kesken. Tai siis ohi. Lisäksi mä haluan, että mulla on lyödä faktat tiskiin toiselle heti, eikä pyytää ensin lähetettä ja odotella aikaa ajantasaisten tietojen saamiseksi molemmille. Mä haluan, että voin kertoa että näin se asia menee ja nyt voit joko jäädä tai lähtee. Jos koskaan tällaista tilannetta mun eteeni tulee. Mä en olis siitä niin varma.
   Kun reilun viikon päästä oon viisaampi, mä tiedän, odotellako vaan suosiolla sitä kaksvitosen ikälukemaa, jolloin saan käynnistää adoptioprosessin. Tai odotellako sihen asti ihmettä. Sen kuitenkin liiallisesta vastuuntunnostani huolimatta tiedän, etten halua olla hetkeäkään ihminen, kenen tunteilla leikkiä. 
   Ja kyllä, jos voisin, en olisi näin helvetin vastuuntuntoinen. Mutta mä en taida osata olla muuta, vaikkei se tän päivän trendeihin taida sopiakaan. Ja mä yritän antaa sen jatkuvasti itselleni anteeksi. Ja niissä tilanteissa, kun kyyneleet nykyään nousee silmiin, mä annan aplodit itselleni. Vielä reilu vuosi sitten mä oisin vaan purrut hammasta ja tehnyt siten vain enemän hallaa itelleni. Onneksi olen siinä suhteessa onnistunut joka kerta vain paremmin, menettämättä arvokkuuden tunnettani. Päinvastoin.

Kun juhannusviikko koittaa ja jos isovanhemmille vain sopii, olen mökillä viikon enkä ajattele mitään enkä ketään. Puhelimenkin voisin pitää kiinni. On ollut aika rankkaa prosessoida näitä normaalien ihmissuhde- ja työstressien seassa.

~ Roosa ~