Viikko ilman älyteknologiaa

Kun lähdin Ahvenanmaalle töihin tiesin odottaa, ettei verkkoyhteydet välttämättä toimi parhaimmalla tavalla. Kuulemani kokemukset tuon saaren verkkoyhteyksien toimivuudesta olivat vaihtelevat. Joillakin oli pelittänyt täydellisesti, joillakin taas ei ollenkaan.
   Niinpä en yhtään ihmetellyt, kun saarelle astuttuani luurini ilmoitti internetin toimivan vain roaming-tilassa - jos siis haluaisin tuottaa ihan älyttömän puhelinlaskun isini maksettavaksi. En halunnut. Päätinpä siis selvitä ilman nettiä.
   Saunalahden/Elisan tukiasemia ei siis ollut tarpeeksi lähellä. Niillä tyypeillä, joilla oli Soneran liittymä, netin kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Nuorisotyöntekijämme vinkkasi, että yritä saada sun kännykkäsi 3G-tilaan, niin johan pelittää. No, mullahan on vain 3G, ei neljää geetä, joten eipä onnistunut. Tämä upea leirimme isähahmo sanoi myös, että voi jakaa mulle yhteyttä tarvittaessa. Kiitin, mutta sanoin pärjääväni loistavasti ilmankin nykyteknologiaa - onhan sitä ennenkin pärjätty. Laitoin äidille viestiä, että perillä ollaan, netti ei toimi. Jos tarvii saada yhteyttä, niin vanhat kunnon tekstarit ja puhelut toimii.
   Viikon aikana puhelimeni nettiyhteys toimi nukkumaan mennessäni puolenyön aikaan noin viiden minuutin ajan - jos makasin tietyssä kohtaa sänkyä ja puhelin oli tarpeeksi korkealla. Se riitti mainiosti.
   Suosittelen kyllä jokaiselle netitöntä viikkoa ja elämistä ilman viimehetken teknologiaa. Pystyin keskittymään täysillä jokaiseen hetkeen ja jokaiseen ihmiseen. Pystyin nauttimaan paljon enemmän kaikesta, kun WhatsApp ei häirinnyt joka sekunti tai facebook hälyttänyt. Instagramiinkin kuvat pystyi laittamaan kollaasina sitten paluumatkalla. Ja oli se kyllä ihmeellistä huomata illalla, ettei mun välttis tarvitse ladata kännykkää joka ilta, kun akkua oli jäljellä vielä 80%

Kyllä sitä paluumatkalla mietti, miksi siitä teknologiasta on tullut kaikille niin tärkeää. Miksi sitä puhelinta pitää pyyhkiä joka sekunti. Siellä meren keskellä ja omalla tavallaan luonnonvoimien armoilla tajusi, mikä oikeasti merkkaa. Tämä hetki ja nämä ihmiset. Meiltä jää niin paljon näkemättä ja kokematta, jos yksi ainut puhelin voi saada meidän huomion lähes kokonaan jokaikinen päivä. Oli paljon mukavampaa jutella toisen mietteistä ja ajatuksista kasvokkain kuin lukea niistä fb:n tai instan kautta.
  Mä en koskaan ole ollut liikaa teknologian perään. Musta on ihanaa päästä esimerkiksi joka juhannus mökille, jossa kaikki toimi agregaatin voimalla. Eikä agriakaan käynnistetä kuin tarvittaessa. Mökillä pesuvedet tehdään saunan kiukaan vieressä olevassa säiliössä tulikuumaksi lämmitettävästä vedestä sekä jääkylmästä lähdevedestä muoviämpärissä sekoittamalla. Sielläkin sitä aina huomaa, että ei sitä ihminen paljoa tarvitse tullakseen onnelliseksi. Ihminen on luotu elämään luonnon kanssa sopusoinnussa. Me unohdetaan se niin älyttömän helposti tässä uutis- ja elektroniikkapainotteisessa maailmassa. 

Jos susta tuntuu, että kaikesta äly-alkuisesta on tullut sulle liian tärkeää, kannustan sua - kokeilepa laittaa se luuri vaikkapa päiväksi kiinni. Älä selaa facebookia, twitteriä tai instaa. Ne ehtii lukea kyllä parin päivän päästäkin. Jos viistoistakesäiset pystyi olemaan mun lisäksi ilman nettiyhteyttä viikon (ja vieläpä osittain nauttivat siitä), niin kyllä säkin pystyt jättämään puhelimen yöpöydälle ja keskittymään elämään!

~ Roosa ~

Riparilla Kyrkogårdsöllä

Olen tavattoman kiitollinen. Kiitollinen ensinnäkin kesätöistä Seinäjoella, mutta ennen kaikkea siitä, että minulle annettiin mahdollisuus pitää riparia huipputiimillä Ahvenanmaalla, Kökarin kunnassa, pienellä Saarella nimeltään Kyrkogårdsö. Aluksi jännitin hirveästi ja jopa pelkäsin lähteä Saaristoon leireilemään - se olisi niin kaukana, mun ensimmäinen ripari työntekijänä ja seli seli seli...
   Eka oltiin 3 päivää Seinäjoella kaupunkijaksolla aloittelemassa ja tutustumassa toisiimme. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä (eli 11.6.) lähdettiin kolmen aikaan yöllä bussilla kohti leirillä. Voin sanoa, että oli aika rankka reissu vähillä yöunilla, kun bussissakaan ei meinannut saada nukuttua. Mentiin kolmella lautalla Kyrkogårdsölle, joista kaksi ensimmäistä oltiin vielä bussin kyydissä. Viimeisellä lautalla meillä piti olla lounas, mutta lauttafirma oli mokannut jutun, joten jäätiin sämpylöiden ja Trip-mehujen varaan. Onneksi nuorisotyöntekijämme sai järjestettyä meille lounaan leirikeskukseemme heti kun saapuisimme perille.

   

Olimme väsyneitä ja nälkäisiä kun viimein saavuimme Saaristoon. Meitä oli autolla vastassa isäntäperheemme, joka hoiti majoitus ja ruokkimispuolemme. Kaikki hymyilivät, nostivat raskaat laukkumme pakettiauton kyytiin ja niin me saimme kävellä puoli kilometriä ilman kantamuksia majapaikkaan. Kun saavuimme perille, tuntui kuin olisimme tulleet paratiisiin (en ollut läheskään ainoa, joka kuvaili tilannetta niin). Luonto oli kauniin vehreää, meri näkyi, ympärillä oli söpöjä rakennuksia, ei tuullut, aurinko paistoi, ihanat koirat Ella ja Molly tulivat heti rapsutettaviksi, isäntäperhe toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi ja ruoka oli sisällä meitä odottamassa. 

Minä ja huippuisot! <3

Tämä 3x2 km:n saari on ollut saman suvun omistuksessa 1400-luvulta lähtien. Elantonaan kalastus ja joskus postikuljetus. Nyt isäntäparin pojat kuuluvat 17 sukupolveen. 2000-luvulta lähtien Marcus ja Satu ovat pyörittäneet saarellaan leiri/majoituskeskusta. Leirikeskukseksi Kyrkogårdsötä tosin ei voi sanoa. Leirialueeseemme kuului Kivitalo (kuvissa tumman harmaa rakennus), navettarakennus, sauna ja grillikatos. Kivitalossa hoitui ruokailu sekä minun ja puolikkaan tyttöryhmän majoitus, navettarakennukseen oli remontoitu opetusluokka. Navettarakennuksesta löytyi myös poikien kämpät ja loppujen tyttöjen makuusijat. Navetan vintillä pidimme aamujumikset, iltaohjelman sekä iltahartauden. Pihapiirissä oli myös isäntäperheen koti ja työntekijöiden mökit.
   Koko saari ei ollut meidän käytössämme. Saari on aikanaan jaettu kolmeen osaan suvun kesken ja me liikuimme tietysti isä Marcuksen omistamalla alueella. Mutta sielläkin oli paljon tilaa olla ja temmeltää.

   
Yksi leirin kohokohtia (jos vikaa päivää ei lasketa), niin oli matka Utön majakkasaarelle. Sinne ei ole kauan aikaa mennä vierailulle. Siellä on voinut käydä vasta muutamia vuosia, kun Suomen puolustusvoimat veti vartiointinsa sieltä pois. Upea pikkusaari 3 tunnin matkan päästä leirisaareltamme. 50 asukkaan saari, josta löytyi pienen pieni K-market ja paljon ihania taloja. Se oli myös paikka, jossa kännykkäni nettiyhteys toimi täydellisesti. Ajatelkaa - melkein Suomen uloimmalla pikkurillin kokoisella saarella! :D No, toisaalta netittömyys ei mulle ollut onneksi ongelma!

Aluksi siis epäilin lähteä Saaristoon. Mutta pian epäilys vaihtui kiitollisuuteen siitä, että sain olla siellä - ja vieläpä töissä! Meri-ilma oli raikasta hengittää, iho päivettyi, ilma oli todella upea (aatelkaa, vain YHTENÄ päivänä satoi) ja suupielet olivat yhtä päivää lukuunottamatta aina ylöspäin. Sain kohdata mahtavia nuoria, ohjata uskossaan vahvoja huippuisosia ja olla osa taitavaa työntekijätiimiä. Enkä tule muuten koskaan syömään niin hyvää ruokaa kuin Saaristossa söin. Kiitos vielä Satu & muu keittiötiimi!

Voisin kertoa tuhat ja kaksisataa tarinaa tuosta leiriviikosta, muta tiedän, ettei se olisi inhimillistä teidän lukijoiden kannalta. Tärkeimmät muistot on myös hyvä pitää itsellään sydämessä tallessa. Niinpä sanonkin vain - oli ainutlaatuista ja hienoa, uskokaa pois! Tämä nainen meinaa haljeta kiitollisuudesta ja lähimmäisen rakkaudesta, jota tuolla leirillä sai kokea. Loppuun vielä erityiskiitos Saaren isäntäperheelle ja henkilökunnalle - arvostan elämäntapaanne ja työtänne. Ja rippilapset - nähdään pian konfisharkoissa ja konfirmaatiossa!

~ Roosa ~

Viikon biisi: Kuka tahansa kelpaa

Kun mä tulen kiinni sinuun

 Arkuuteni kaikkoaa 

Olen vastarantaan ripustettu viiri voitokas 

Joka heilahtelee itsevarmasti 

Kun sä tulet mua vasten 

Aika tahtoo pysähtyä 

Olet lautta ilman lautturia 

Ja usvan keskellä 

Linnut väistyvät 

ja kalat myös 

Kuka tahansa kelpaa 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä leveät haaveet 

Yhtä raikas mieli 

Kuka tahansa riittää 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä kevyet pelot 

Yhtä vahva totuus 

Kun me tehdään yksi rakkaus 

Kun me tehdään pyhä hetki 

Olen kasvotusten kanssasi 

Ja pidän silmät auki 

Koska kauneutemme vaatii niin

 Kuka tahansa kelpaa 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä leveät haaveet 

Yhtä raikas mieli

 Kuka tahansa riittää

 Jos sillä on sun nimi 

Yhtä kevyet pelot 

Yhtä vahva totuus 

Sä olet ainutkertainen 

Niin varmuudella tehty 

Mä etten tohtis luomistyötä kyseenalaistaa 

Sä olet viilto seinämaalin täydelliseen pintaan 

Se virhe jonka arvokkuus on mittaamaton 

Kuka tahansa kelpaa 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä leveät haaveet 

Yhtä raikas mieli 

Kuka tahansa riittää 

Jos sillä on sun nimi

Yhtä kevyet pelot

Yhtä vahva totuus 

Kuka tahansa kelpaa 

Kuka tahansa kelpaa

Oon muutamaankin otteeseen taannoin kirjoitellut blogissa siitä, miten mua ahistaa, kun en seurustele.En edelleenkään seurustele, eipä ole kävellyt sitä oikeaa vastaan. Tää biisi tais tulla radiosoittoon reilu vuosi sitten, ellen ihan väärin muista. Jotenkin se sykähdytti mua heti. Ja  loi samalla uskoa tulevaan.

   Oon teinistä asti ajatellut, että sitten kun mä alan seurustella, suhtaudun siihen vakavasti. Mä en ole koskaan ollut sellainen vaihdan miehiä kuin sukkia -tyyppi. Mä myönnän ehkä hieman naivistikin, että haluan sen toisen kuolemaan saakka siihen rinnalle, en muutamaksi kuukaudeksi tai vuodeksi. Haluan toisen loppuelämäksi.

   Ehkä tämä naivi ja yltiöromanttinenkin ajatusmaailma tulee siitä, että omat vanhemmat on pitäneet yhtä vuodesta -89, vaikka naimisiin menivätkin vasta paljon myöhemmin. Mä olen nähnyt, miten arjen kaaoksesta huolimatta omat vanhemmat saa asiat hoidetuksi ja samalla huomioitua toisensa. Vasta viime vuosina porukat ovat alkaneet käydä viikonloppureissuilla kahdestaan - muuten me lapset ollaan oltu mukana. Mä olen nähnyt arjen rakkautta, en ruusun terälehtiä kylpyammeessa. En itsekään haaveile tulevaisuudessa moisesta ylellisyydestä. Tietysti niitä tähtihetkiä tarvitaan, mutta tärkeämpää on huomioida toinen arjessa. Lähteä kauppaan ja tankata samalla auto, ettei toisen tarvitse sitä kiireessä aamulla tehdä ennen työkeikkaa. Tai sitten tyhjentää se pyykinpesukone, minkä toinen on laittanut päälle aamulla töihin lähtiessään. Asettaa toiselle tyyny pään alle, ennen kun sen pää retkahtaa tv:n äärellä torkkuessa. Ottaa siinä samalla se illan aikana puoliksi juotu viinilasi pois kädestä, ennen kuin sohva ja matto on pilalla. Hakea ehkä myös ne villasukat. Tällaista rakkautta minä olen nähnyt. Sellaista rakkautta minäkin haluan vielä joskus kokea.

   Mutta jos mennään takaisin siihen, mitä tää biisi mulle toi soidessaan...Se toi sen varmuuden, että hyvää kannattaa odottaa. Enää en oo niin masentunut ja kärsimätön. Kuka tahansa kelpaa, kunhan sydämet lyö samaan tahtiin. Kunhan löytyy niitä yhteisiä päämääriä. Pelkoja, jotka eivät toisen ansiosta nouse taivaisiin. Vahva luottamus.

Ja  kunhan on toisen nimi kohtalon karttaan kirjoitettuna.  

Tiedän - se on aika paljon vaadittu. Mutta uskon, että sen on mahdollista toteutua.

~ Roosa ~

Treeniä ja tuloksia

Oisi jälleen aika palata treenikatsauksen äärelle. Kun sain nyt sellaisen käsityksen, että nämä tällaiset postaukset teitä kiinnostaisivat. Onhan edelleen näin?

   Tässäpä puolivuotiskatsaukseni: Tammikuussa salilla lähdettiin käymään ja toukokuun puolessa välin kävin vikaa kertaa ennen kuin pistin salisopparin tauolle kesän ajaksi. Töiden vuoksi kun olen tiiviisti Seinäjoella niin siinä ei paljoa kerkeä puntteja nosteleen. 

Mun punttikerrat pysyi aika vakiona n. 2krt/viikko. Joinain viikkoina lisäksi tuli fysioterapia, joka oli aikamoista menoa tuolle jalkapuolelle. Hiki nousi vähemmästäkin pintaan. 

   Taukoja tuli muutamaan otteeseen salilla käymisestä. Yksi syy oli flunssa, jonka jälkeenkin oli hyvä pysytellä rauhassa muutaman päivää. Sitten oli talvi- ja pääsiäislomaa. Nyt sitten salikortti alkaa piippailla vasta elokuussa, joten kuntoa olisi hyvä pitää kuosissa jotenkin näin kesälläkin. En halua todeta salilla syksyllä, että painoja pitää vähentää ainakin 10 kiloa, että rauta alkaa nousta! ;D 

Kesällä aion kahvakuulailla niin usein kuin vain mahdollista. Leireille en todellakaan ala kuulaa raahaamaan, eikä siellä mitään ehtisikään tekemään treenauksen saralla. Toukokuussa Jämsässä pari kertaa viikossa tein tunnin kahvakuulatreenit ja vikana välipäivänä Ykassa tein sellasen reilun puolen tunnin sykettä nostattavan pikatreenin. Seuraavan kerran kahvakuula saa kyytiä juhannusperjantaina, kun odotan pyykinpesukoneen pysähdystä, että voin lähteä mökille. Isommin aikaa kuulailulle onkin kesätöiden jälkeen loppukesästä, jolloin työt loppuu ja virallinen loma alkaa. Elokuussa salille palailenkin jännittävin fiiliksin: pysyikö se kunto edes suurin piirtein samana?

 Sitten kehityskuvien vuoro.

 Eka tammikuulta treenien alkaessa, toinen maaliskuussa ja vika parin viikon takaa.

Näyttää kehitystä kuitenkin tapahtuneen jonkin verran. Maha ei oo enää löllö, vaan oikeesti näkee, että se on kiinteytynyt - vatsalihasliikkeitä ei oo väännetty turhaan! Viimesessä kuvassa vaan eri housut (matalampi vyötärö) niin näyttää ihan siltä, kuin ois jäätävät jenkkakahvat :D Oikeesti kylkilihaksetkin on vaan vahvistuneet kun on treeniä tullut tehtyä. Suurimman muutoksen huomaa jaloissa. Nyt kun on tehty reisien ojentajia ja vahvistajia, niin reiden ympärys on kyllä kasvanut ja farkkuja saanu välillä hyppien vetää jalkaan useamman tovin :D

Kuitenkin sivusuunnasta näkee, ettei kyseessä ehkä nyt oo jenkkakahvoja, koska kehittymistä on tapahtunut. Sori muuten, en ehtinyt nyt vääntää näistä uusista kuvista kollaaseja töiden vuoksi. Toivottavasti ei hirveästi häiritse. Yritän muistaa värkätä näistä kollaasit sitten kun syksyllä jatketaan taas salin puolella!

   Häiritsevänä tekijänä mun loppukevään treeneissä oli lisääntyneet niskaperäiset päänsäryt. Niihin joutui useasti ottamaan relaksantit, joten homma meni vähän reisille, kun ei pystyny oottaan lihasten normaalia palautumista. Nyt kävnkin ennen tätä Seinäjoki-proggista muutaman kerran hierojalla ja voi että kun teki terää. Aion säästää kesätöistä sen verta, että pääsen sit syksylläkin käymään Ykassa urheiluhierojalla kerran kuussa - vähintään! Jos vähentyis sit relaksanttienkin syöminen. Ja se ruokailu - se pitää pistää kans kuosiin. 

   Siinä oiskin tavoitetta syksylle: lihashuolto ja ruokailupuoli kuosiin ja ei kun treeniä vaan samaan malliin. Ootan ihan sikana, että pääsen taas salille syksyllä. Nyt kuitenkin haluan ottaa kaiken irti kesätöistä, paistella makkaraa ja syödä uusia perunoita. Yritän ottaa rennosti nyt kesän - kahvakuulailla silloin kun ehtii ja jaksaa ja toivoa että se riittää pitämään kunnon yllä. Kasvattaa sitä ei tarvitse - jätetään sekin syksyn tavoitteisiin. Joka tapauksessa voin olla tyytyvinen itseeni - salikärpänen puraisi oikein toden teolla ja kuntosali pysyy harrastuksissa jatkossakin.

Mites te, puhuuko kuvat puolestaan vai kuvittelenko vain näkeväni kehitystä? Ja haluatteko, että syksyllä palaillaan treenipostausten pariin? Kommentteja kehiin rohkeesti!

~ Roosa ~

  PS. Häiritsee muuten pienoisesti, etten saa otettua kunnon selkäkuvia itse. Ja en nyt mieluusti viitsinyt veljiä pyytää räpsimään kuvia, kun niitä ei hirveesti mun blogi kiinnosta ja oon niin tarkka, että heidän ottamat kuvat vois pistää suoraan paikkaan mappi Ö.

Entä jos en olekaan niin kuin sisarukseni?

Minulla on neljä pienempää sisarusta. Vaikka meillä onkin paljon yhdistäviä tekijöitä, emme kuitenkaan ole samanlaisia - eikä meidän kuulukaan olla. Kuitenkin on olemassa yksi paikka, jossa sisarukset helposti rinnastetaan toisiinsa. Tuo paikka on koulu. 
   Mitä minä nyt koulusta yleisellä tasolla höpisen, varmaankin ihmettelette. Näin minäkin olisin varmasti itseltäni kysynyt muutama vuosi takaperin. Kuitenkin nyt jo lapsuuden kodista poismuuttaneena olen huomannut, miten sisarusteni hyvinvointi on muodostunut minulle hyvin tärkeäksi. Lapset ja nuoret viettävät koulussa hyvin paljon aikaa, joten hyvinvointi siellä on tärkeää.
   Vammastani huolimatta pärjäsin loistavasti koulussa. Jos motoriikassa minulta oltiin otettu pois, niin kielellisesti ja älyllisesti minua oltiin siunattu. Olen keskiarvoisesti ollut se 9 oppilas, eikä AMK-opinnoissakaan ole ollut minulle mitään ylitsepääsepääsemättömän vaikeaa. Hyvin on pärjätty.
   Kuitenkaan kaikki sisarukseni eivät ole samanlaisia. Olen huomannut, miten helposti perheiden pikkusisarukset rinnastetaan koulumaailmassa perheen esikoiseen. Että kun tuo Liisa on niin menestynyt oppilas, niin täytyyhän sen Matinkin olla. Mutta entäpä jos Matti ei olekaan se kiltti ja kaiken tietävä oppilas? 
   Yhdellä sisaruksistani todettiin oppimishäiriö, mikä tekee opiskelusta hieman haastavampaa. Sisarustani oltiin pidetty koko ala- ja yläkouluajan häirikkönä. Jos näytti tunnilla siltä, että hädin tuskin kuunteli, oli häirikkö. Tai jos muuten vain opettaja ei pitänyt sisaruksestani, oli häirikkö. Tiedän itsekin tämän sisarukseni haastavan luonteen - olenhan hänen miltei koko elämäni tuntenut. Mutta sen kanssa pitää vain oppia pelaamaan oikein. Kaikki opettajat eivät kuitenkaan muista tavata oppilasta ihmisenä, vaan hänen osaamisensa oman oppiaineen tunnilla määrää koko hänen olemuksensa.
   Annetaanpa esimerkki. Oppimishäiriötulosten tultua opettajilta kysyttiin mielipidettä sisaruksestani ja hänen oppimistaidoistaan. Muun muassa eräs kommentti meni suurin piirtein näin: "Kyllä sen X:n pitäisi miettiä jotain muuta koulua kuin lukiota. Tuskinpa se oppimishäiriö mitään selittää, laiska hän vain on." Olimme aika tyrmistyneitä. Onhan tuo sisarukseni laiskakin. Myönnettäköön. Mutta laiskuus on luonteen lisäksi tullut siitä, että oppimishäiriö todettiin niin myöhään. Ja miksi pitäisi vaihtaa koulua, jos vain muutamassa aineessa menee huonosti? Muut arvosanat ovat aivan hyviä. Eikö laiskuutta kannattaisi vaikka kitkeä sillä, että antaa uuden mahdollisuuden, on tiukempi tälle opiskelijalle sen älyluurin käytöstä tunnilla ja vaikka puolittaa ne sanakokeet? Eikä sillä, että näyttää kokonaan punaista valoa. 

Tietysti asiat voivat mennä myös toisinpäin. Esikoinen voi olla se rämäpää ja sitten ihmetellään kun se nuorempi versio on todella nokkela, älykäs ja mallikelpoinen oppilas. Onko se todella ihmettelyn paikka - oikeasti? Voisiko olla vaikka opettajat niin, että kaikki olemme yksilöitä?
   Sisarukseni kertomukselle hänen "häirikkö"-taustastaan haukkoivat henkeään monet kaverit eräänä iltana. Sinäkö muka häirikkö? Et todellakaan. Niin erilaisia ovat luonteemme ja niin eri asioihin kiinnitetään huomiota eri tilanteissa - esimerkiksi koulussa ja vapaa-ajalla.
   Tämän kokemukseni myötä silmäni ovat todella avautuneet sille, että opettajat helposti näkevät perheiden pikkusisarukset esikoisten kautta. Ja jos kuva ei ole sama, sitten petytään. Se, että jokainen on omanlaisensa, unohtuu, jos opiskelijoita katsotaan vain tämän linssin kautta. Tuskin kukaan on täysin sisaruksensa kopio. Eikä se, että oppilas ei ole niin hyvä vaikkapa matikassa tee hänestä täysin huonoa ihmistä. Jokainen meistä on arvokas - myös koulumaailmassa. Joskus voisi opettajakin kysyä oppilailtaan, mitä kuuluu, eikä vain robottimaisesti vetää tunteja ja rageta sille, joka ei mahdukaan kuviteltuun muottiin.

Lopuksi haluan korostaa, ettei tämä postaus ollut kohdistettu suoraan kenellekään opettajalle tai ihmiselle erityisesti. En myöskään halua kyseenalaistaa kenenkään ammattitaitoa. Tiedän, että tässä maassa on myös opettajia, jotka näkevät jokaisen oppilaan erillisenä olentona sisaruksistaan. Kiitokset heille. Tällä tekstilläni halusinkin vain kertoa siitä, millaisen kokemuksen minä olen aiheesta saanut. Ja avata tietysti teidän silmiänne. Onko teillä kenelläkään samanlaisia kokemuksia?

~ Roosa ~

Viikon biisi: Blaablaa (en kuule sanaakaan)

Aseman, kulmalla jätkät päätä aukoo 

Ja mä nään, kun niiden suut on täynnä vaahtoo 

Pikku raukat huutaa niin (tosissaan) 

Harmi vaan en kuule (sanaakaan) 

Kun fiksut jätkät päätä aukoo

 Paan täysille luureihin, sen laulun jonka voima vie mut mukanaan

 Moi, teille kaikille 

Senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan (blaa blaa blaa) 

Blaa blaa blaa Blaa blaa blaa 

Sen kun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan 

 Pätemään, kun tyypit kaupungilla alkaa 

Yritän, vaan olla herrasmies ja hiljaa 

Raukat koittaa hengissä (pysyä)

 Olla viilee oikeessa (jengissä) 

Taas fiksut jätkät päätä aukoo 

Heeei 

 Paan täysille luureihin, sen laulun jonka voima vie mut mukanaan 

Moi, teille kaikille 

Senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan 

Joo mä tajuun, et on rankkaa 

Kun niin kauheesti pelkää mitä käy jos muut ei tykkää 

Paan täysille luureihin, sen laulun jonka voima vie mut mukanaan 

Moi, teille kaikille 

Senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan (blaa blaa blaa) 

Blaa blaa blaa 

Blaa blaa blaa 

Sen kun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan 

Blaa blaa blaa

Tänä keväänä ilmestyi albumi, josta varmasti kaikilla on joku mielipide (joka kaikkien muiden on myös kuultava). Kyseessähän on tietysti Antti Tuiskun albumi En kommentoi. Heti ensimmäisestä sinkkulohkaisusta #Peto on irti, pystyi päättelemään sen, että nyt on Tuiskun poika vaihtanut genreä ihan kokonaan. Jotkut vihasivat, jotkut rakastivat. Itse kuulun siihen sakkiin, joka rakastui täysin.

   Olen aina pitänyt Antti Tuiskun musasta - sieltä alkumetreistä saakka. Kuka kolmosluokkalainen tyttö ei olisi vähän ihastunut nuoreen pop-laulajaan? Yläasteella tosin Antti Tuisku heitettiin suoraan roskakoriin, eihän siitä nyt mitenkään voinut tykätä. Lukiossa kaivoin kuitenkin tuon upean laulajan sieltä, minne sen olin viskannutkin ja päätin, että enää en piilottele fanitustani, jos siitä Tuiskusta tulee joskus puhe.

   Muutama levy jäi kuitenkin yläasteella kuuntelematta. Muutamalta levyltä tiedän vain radiohitit. Muutama levy puuttuu hyllystä kokonaan. Edellinen albumi, Toisenlainen tie, tuli kuunneltua ainoastaan Spotifyn kautta. Nyt kuitenkin tämä uusin levy löytää varmasti tiensä levyhyllyyni.

   Syy tämän biisin valitsemiselle oli toisaalta vaikeaa ja toisaalta helppoa. En ole hirveästi uusinta levyä kunnellut, joten valitseminen oli sitä kautta haastavaa. Kuitenkin halusin liittää musavideon postaukseen mukaan, joten biisivalinta jäi kahteen sinkkulohkaisuun. Ensimmäinen oli #Peto on irti ja toinen tämä Blaablaa (en kuule sanaakaan). Olisin hyvin voinut valita myös #Peto on irti. Valitsin kuitenkin tämän Blaablaan.Siihen on syynsä.

   Ei ole epäilystäkään siitä, ettei Antti olisi tehnyt vuoden kovinta suomenkielistä pop-albumia. Ja ei, mielestäni hän ei ole vaihtanut genreä. Tuisku on vain halunnut tuoda jotain uutta ja kiehtovaa suomipopin maailmaan. Antista on liikkunut koko hänen uransa aikana monenlaista juttua. On niitä uskollisimpia faneja ja sitten niitä, jotka haluaisivat hänen painua maan alle. Kuitenkin Tuisku ei  enää anna niiden pahimpien kommenttien haitata elämäänsä. Ihailen sitä, miten tämä artisti uskalsi repäistä ja lähteä tekemään jotain täysin uutta. Monien haastattelujen mukaan hän oli omalla tavallaan kyllästynyt siiden balladipoppiin mitä hänen tuotantonsa oli ollut 10 vuotta. Hän ei halunnut jäädä riviartistiksi, vaan mennä eteenpäin, raikastaa suomalaisen popin kenttää. Tämä kipale kertoo hyvin tästä valinnasta: Antti ei aio välittää negatiivisista kommenteista, vaan kulkea omaa tietänsä. Ei esittää mitään, vaan olla 100% sitä, mitä hän on - hyvä Antti!

   Ehkä myös meidän kaikkien pitäisi oppia huonoimpinakin päivinä luottamaan itseemme. Sinä ja minä kyllä riitämme juuri sellaisina kuin olemme. Aivan varmasti.

Tällä selitykselläni en halua käännyttää ketään Antti-vihaajaa, jos teissä lukijoissa joku sellainen on. Minä olin myös aluksi kauhuissani tästä uudesta tuotannosta. Sitten kuuntelin muutaman kerran sinkut läpi ja löysin niistä jotain, mihin rakastuin. Jokaisella on oma mielipiteensä Tuiskusta ja hänen musiikistaan, ja niin saa myös olla. Tärkeintä olisikin vain kunnioittaa toisen välillä rohkeitakin valintoja. Minä teen niin, toivottavasti tekin.

~ Roosa ~

Ps. Muistakaa, että Antinkin mukaan musavideot on tehty tarkoituksella kieli poskessa - älkää siis ottako niitä turhan vakavasti! ;) Ja Bloggerilla taas ongelma, kun ei anna vaihtaa suurempaan fonttiin. Koittakaa kestää, jos ensi postaukseen jo onnistuis normaali fontti!

Reissu takana, kohta uusi edessä

 Veljen kanssa testattiin Jämsässä mua odottanut uusi älyluuri ja 

totesin veljeni #selfiepeilin toimivan.

 Alemassa kuvassa pienimmän siskon kanssa aloittamassa päivää 

leikkikentän kautta. :)

Heissan taas pitkästä aikaa! Hengissä ollaan. 2,5 viikkoa Jämsässä kuluivat ihan liian nopeaan. Kuitenkin sain noihin päiviin tasapainotettua hyvin viimeisiä koulutehtäviä, perhettä, ystäviä ja blogia. Oli kivaa päästä pitkästä aikaa perheen luokse, katsoa illalla vakkaripaikalla sohvalla 6 muun rakkaan kanssa tv:tä ja herätä veljen vierestä aamulla. Monen tärkeän ystävän näkeminen antoi voimaa ja oli rentouttavaa vaihtaa kuulumisia. Kahden ystävän juhlatkin juhlittiin kuun lopussa, Merjan valmistujaiset ja Stellan ylppärit. Sitten olikin aika pakata kimpsut ja kampsut porukoiden nurkista ja matkata kohti Seinäjokea.

Maanataina alkoivatkin sitten työt Seinäjoen seurakunnalla. Heti maanantai-aamusta repäistiin kesän keissi käyntiin vauhdikkaasti neljän päivän poikaleirillä. Olihan tuo jännää. Uusi paikka, uudet ihmiset ja uudet lapset sekoittivat pään aika totaalisen hyvin. Pää on edelleenkin vähän sekaisin tuosta reissusta, etten saa sanottua siitä oikeastaan sen enempää. Kiva kuitenkin oli tuo leiri kokea ja astua sillä kesätyön saloihin. Jospa juhannuksen jälkeisen poikaleirin jälkeen olisi enemmän kerrottavaa (mitä nyt voi töistä kertoa vaitiolovelvollisuuden vuoksi..), kun paikat ja käytänteet ovat tutumpia sekä työntekijän rooli vähän fokusoitunut vahvemmaksi.
   Ei tässä kuitenkaan ehditä paljoa henkeä vetämään. Eilen palasin Jämsä-reissun ja poikaleirin kautta kotiin Ylivieskaan ja jo sunnuntaina olisi lähtö takaisin Seinäjoelle. Maanantaina nimittäin alkaa Saaristo-riparin kaupunkijakso, joka kestää 3 päivää. Ke-to-yönä starttaa matka kohti Ahvenanmaata ja Kökarin kuntaa. Kyllä, meitsi lähtee Ahvenanmaalle viikoksi! Niin siistiä, mutta toisaalta myös hieman jännittävää, kun ollaan vähän kauempana meren ympäröimänä leiriä viettämässä. Riparilta palaan juhannusta edeltävänä torstaina ja juhannuksen vietänkin sitten taas mökillä perheen, mummun ja papan sekä kolmen serkkuni kanssa akkuja lataillen ennen seuraavaa leiriä.

Odotan tosiaan innolla ja jännityksellä tuota tulevaa puolentoista viikon työrupeamaa. Koen, että kun ollaan vähän pidemmällä leirillä ja nuorten kanssa, niin mun ammattiminä pääsee oikeuksiinsa. Tiedän, että varmasti mokilta ei tulla välttymään, mutta oppimassahan tässä ollaan. Ja varmasti paljon enemmän tulee tehtyä asioita oikein kuin väärin. Luotan, että tästä tulee huippua! 
   Huippupäiviin olenkin sitten varautunut eilen ja tänään oikein kunnolla. Pyykkiä on pesty, 65 litran rinkka hankittu (vihdoinkin!!), punkkirokotteet otettu sekä punkinpoistovälineet hankittu. Taisi tuolta kaupasta kaikkea muutakin pientä tärkeää matkaan tarttua. Huomenna viimeiset koneelliset pyykkiä pyörimään, junapaikan varaus ja rinkan pakkaaminen. Täältä mä vielä tuun!
   Yritän tässä nyt muutaman postauksen tehdä ja ajastaa, nin teillä riittäisi luettavaa mun reissuni ajaksi. "Reaaliajassa" pääsen varmaankin postailemaan vasta kesäkuun loppupuolella, joilloin mulla alkaa ensimmäinen pidempi vapaapäiväputki. Katoamassa tässä ei kuitenkaan olla, kyllä mä heti palailen kirjoittelemaan, kunhan vain kykenen.

Tässä nyt vähän yleisluontoisia kuulumisia, joita on multa kyllä paljon toivottukin. Nyt vähän rentoudun ja katson hieman rästiohjelmia pois alta. Hyvää viikonloppua, lukijat!

~ Roosa ~

* kuvituksena tuliterällä älyluurillani (Sony Xperia Z1 Compact) napattuja kuvia kuluneiden viikkojen varrelta