Day 4 - Teko,josta olen tavattoman ylpeä

 On varmaan väärin sanoa, että olen ylpeä monista teoistani ja saavutuksistani. Eihän sellainen sovi suomalaiseen itsensä vähättelyyn millään muotoa. Onneksi kuitenkin osaan myös vähätellä itseäni, tarpeitani ja tekojeni hienoutta liiallisenkin hyvin. Osaan vähätellä itseäni jopa niinkin taidokkaasti, että AMK-opettajani ja harjoittelujeni ohjaajat sanoivat minulle useasti "Roosa, noin ei voi jatkua." Niinpä viime vuosina olenkin tietoisesti opetellut sanomaan, että hoidin jonkin minulle annetun tehtävän hyvin. Yhtä lailla olen opetellut, että saan olla ylpeä siitä, mitä olen tehnyt. Itsekkyydellä ja terveellä ylpeydellä on nimittäin eronsa. Tämä postaus siis minulle suotakoon.

Vaikken olekaan leijaillut ylpeydestä missään elämäni vaiheessa, olen silti ollut aina salaa ylpeä milloin mistäkin asiasta, ihan jo pienestä pitäen. En vain ole aina kehdannut sanoa tunteistani ääneen. Voisinkin kertoa, kuinka ylpeä olin oppiessani pyöräilemään ilman apuapyöriä tai siitä, kuinka hienosti jaksoin 20 vuotta kestäneet oikomishoidot ja lopulta sain implanttihampaani. Olen ollut ylpeä itsestäni, kun käteeni lopulta annettiin kansio, jossa minun todettiin suorittaneen AMK-tason tutkinnon, joka oikeuttaa minua käyttämään nimikettä yhteisöpedagogi. Yhtä lailla vielä saavuttamaton unelmani tekee minut ylpeäksi uurastuksestani, sillä olen lähempänä ikuisuusunelmani toteutumista kuin ikinä ennen elämässäni.

Silti yksikään näistä ei ole se teko, josta olen kaikista ylpein. Suurimman ylpeyden tunteen tuotti ihan vain se, että tajusin tällä viikolla yhden asian:

Mun on pakko hidastaa vauhtia. 

Olen oireillut pitkään fyysisesti. Viime vuosi oli älytön, sillä olihan mulla oireitakin vaikka muille jakaa: satasen leposyke, jatkuva väsymys ja palelu, pahoinvointi, haurastuvat hiukset, jatkuvat tulehdukset antibiootteineen ja totaalinen jaksamattomuus käydä edes kaupassa - puhumattakaan minkään muun asian hoitamisesta. Luulin maaliskuisen suolitukoksen aiheuttaneen kaiken, sitten oireet katosivat raudanpuute-diagnoosin ja rautainfuusion myötä. Mutta oireet palasivat - eikä kertaakaan oireilleni löytynyt syytä - ei elimistön rautatasapainosta eikä vatsalaukun tähystyksestä. Myöskään yksikään mahakipuni ei enää heinäkuun minitukoksen jälkeen johtunut kulkuesteestä ohutsuolessa, olivatpa kipuni kuinka saatanallisia tahansa. Koska blogini olisi ollut täynnä vain valitusta oireilevasta kropastani, pistin sen kirjoittamisen tauolle - halusin antaa teille muutakin kuin tuskaa. Mutta sitä muuta iloa tuskin olisin löytänyt. 

Tämän kesän aikana luulin jo oikeasti, että joudun uuteen rautainfuusioon, sen verran paljon mulla oli oireita. Mutta mun rauta-arvot olivatkin laskemisen sijaan nousseet. Itsestään. Pysähdyin ja tajusin: tämä on stressiä. Mun elimistö huutaa, että pysähdy - muuten en sitä näköjään itse tajua. Toki olin huomannut, että kesälomattomuus määräaikaisen työsuhteen päätyttyä ja kesätöiden alettua siihen heti perään vaati veronsa. En palautunut kolmen päivän viikonloppujen aikana yhtään. Ja sitten kehtaan miettiä, miksi mun sykkeet on taas punaisella.

Olen tällä hetkellä ainakin hetken aikaa työtön. Tajusin, että nythän mulla olisi sitten aikaa palautua vuoden työkuormasta ja muista stressioireistani, jotka ovat aivan muita kuin työperäisiä. Hoksaukseni oli hyvä, mutta etenin heti ojasta allikkoon - tein to do -listan, jossa oli mieltä palauttavia asioita, joihin minun pitäisi panostaa. 

Aloin heti suorittaa palautumistani. 

Luulen, että kärsimäni stressi on monen vuoden taakkaa ja lähtöisin jo AMK-opinnoista. Lisäksi siinä on järkytys siitä, kuinka vähällä th:n seurannalla pärjään IP:n ja sen tuomien erityisyyksien kanssa. Tuo järkytys toi minulle pelon: huomaanhan, jos minulle tulee jokin oire, johon pitää reagoida? Ennen jatkuvan seurannan aikakaudella kun pystyin tuudittautumaan ajatukseen siitä, että jos minä en huomaisi jotain poikkeavaa olossani, lääkäri huomaisi sen kyllä seuraavalla jo kalenteriin merkityllä vastaanottokäynnillä. Nyt tilanne ei ole se, ei ole ollut vuosiin. Niinpä ei kestänyt tovia pidempään kun jo ravasin tk:ssa oireideni kanssa. Epäilenpä vahvasti, että raudanpuutteenkin aiheutin vain stressaamalla. Enkä halua samaa uudestaan.

Niinpä viikolla tekemäni päätös keskittyä tästedes palautumiseen ja minulle ominaisten palautumiskeinojen löytämiseen tekee minut mahdottoman ylpeäksi  itsestäni. Tähän asti olen laittanut oireeni vain 20%:sti stressin piikkiin, muuten olen ollut varma rauta-arvojen romahtamisesta. Nyt annan stressioireille 95%:n varmuuden. Se on aivan älyttömän iso muutos pääni sisällä.

Sitä en tiedä, kauanko kestää, että elämäni on taas balanssissa ja stressi inhimillisemmällä tasolla. Siinä voi hyvinkin viedä taustaani katsoen vuosia; onhan stressi ollut minulle elämäntapa. Otan kuitenkin kaiken sen ajan, minkä tarvitsen. 

Lupaan myös olla tekemättä yhtään to do -listaa tämän matkan taittamisen avuksi. Jos epäonnistun, palaan vain takaisin reitilleni ja yritän uudestaan.

~ Roosa ~

Haaste Day 3 - Quote, jonka mukaan elän

Ajatelmakortteja rakastavana tämä postausaihe oli mulle enemmän kuin mieluinen. Mutta jo ennen kuin istahdin näppiksen äärelle, tajusin tämän samalla mahdottoman vaikeaksi aiheeksi. Tilanne kun on se, että minulla on niin monta rakasta quotea, jonka mukaan haluan elää ja elän. Olohuoneen seinällä noita elämäntapalauseita on parikymmentä ja lipaston laatikossa toinen mokoma; olohuoneen seinäni kun on kausittain vaihtuva taideteos. Sen värit, muoto ja ihanat lauseet vaihtuvat sen mukaan, miltä ulkona näyttää ja mitä pääni keksii. Saatan hyvinkin kuluttaa 3 tuntia täydellisen quote-seinän tekemiseen (miten niin olen hurahtanut...). Onpahan minulle jopa annettu kerran tai kaksikin ostokielto korttien suhteen. Kun päätin ensimmäistä kertaa luopua kerran joistain korteistani antamalla niitä muille merkkipäivien kunniaksi ja lahjapaketin päällisiksi, kerroin ideasta yhdelle ystävälleni. Hän totesi:

"Ai, sä käytät niitä kortteja siihen, mihin niitä pitääkin käyttää. Nerokasta!"

(Tässä tämän postauksen pakollinen kevennys.)

Kuvissa näette muutaman ihan lempiajatelmani. Samalla minun on todettava, että lempparini ja sitä myöten elämäntapaquoteni myös vaihtuu ajanjakson ja elämäntapahtumien myötä. Koska todella halusin valita teille sen yhden, aloin kuumeisesti miettiä sitä ja totesin, että tämänhetkinen "quote to live by" ei löydy olohuoneeni seinältä eikä lipastoni laatikosta. Kortista se kylläkin löytyy - siitä, jonka ostin siskolleni taannoin syntymäpäivälahjan kylkeen. Kortit ovat katsokaas yhtä tärkeä juttu kuin varsinainen lahjakin - ja ilmaisukeinoina ihan mielettömiä. Kyseisessä kortissa luki:

"Kurkota vain kuuta taivaalta. Vaikka et sitä saisikaan, voit silti saada tähtiä."

- Les Brown

Vaikka minulla on kuinka huono elämäntilanne tahansa, yritän saada vesisateessa tanssienkin kuun taivaalta. Kiukuttelen ja itken varmasti äidille puhelimessa (kuten kuka tahansa 25-vuotias), mutta tavoitteisiini en itkujeni anna vaikuttaa. Tyydyn vain parhaaseen. Tähän mennessä olen onnistunut tavoitteissani ja ollut saavuttamaani tyytyväinen. Tavoitteseen pääseminen ei tokikaan tarkoita, että matka sinne olisi taittunut helposti. Voi kunpa olisikin - silloin minun ei olisi tarvinnut esimerkiksi opinnäytetyötä tehdessäni viettää niin erakkomaista elämää ja kuluttaa itseäni niin loppuun kuin lopulta kulutin. 

Mutta ehkä IP:llä ja sen liitännäisoireilla on vaikutuksensa asiaan. Kun elämän lähtökohdat eivät erityisyyden takia ole olleet  samanlaiset moneen muuhun verrattuna ja monet asiat ovat älyttömän isojen ponnistusten takana, ne ponnistukset haluaa tehdä mahdollisimman mallikkaasti. Että lopussa voi ylpeänä sanoa "Mä tein sen!" Oli sitten kyse uimaan oppimisesta, kengännauhojen solmimisesta tai unelmien duunipaikan nappaamisesta. Erityinen haluaa suoriutua tavoittelemistaan asioista erityisen hyvin - ja uskon, että tämän voi allekirjoittaa usea muukin erityinen, diagnoosinumeroihin katsomatta.

Niinpä olen kurkotellut vain kuuta taivaalta. En ole sitä vielä saanut, mutta lukuisia tähtiä kylläkin. Niistä iloiten jaksan jatkaa kurkottelemista jatkossakin - ehkä jonain päivänä vielä onnistun.

~ Roosa ~

Haaste, day 2: Blogin nimi

Tänään puhutaan blogin nimestä ja tarinasta sen takana. Blogin nimi on ollut sama yllättävän kauan - se vaihtui Kaiken takana on naisesta Kokonaiseksi jo 2015. Hullua: kokonaista VIISI vuotta. Kun blogin nimi vaihtui tähän nykyiseen asuun hetken mielijohteesta, mutta toisaalta toteamastani tarpeesta, kirjoitin näin:

"Nimi on edellisestä blogin kuvauksesta - vammastaan huolimatta kokonainen. Olen aina rakastanut sanaleikkejä ja ajattelin jo silloin sanan kokonainen kahdella tavalla. Elämässäni on tapahtunut paljon. Se on ollut varsinainen seikkailu, johon on mahtunut runsaasti koskenlaskuja, niitä vaikeimpiakin. Mutta tähän seikkailuun on mahtunut onneksi paljon hyvääkin: tärkeimpinä ne ihmiset, jotka ovat pysyneet rinnallani kaikesta huolimatta. Elämäni vaihtelevasta maastosta huolimatta olen pysynyt kokonaisena. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Monta kertaa olen tosin ollut hajoamispisteessä kaikin mahdollisin tavoin, mutta ehjänä ollaan säilytty.

Kokonaisesta voi myös erottaa kaksi sanaa: koko & nainen. Haluan, että blogini on aito ja näyttää kaikki elämäni puolet (tai ainakin sen verran, mitä blogin kautta voi antaa). En halua antaa puolta sydämestäni ja motivaatiostani vaan koko setin. Jos blogin kirjoittamisessa haluaa kehittyä, mutta antaa vaan puolikkaan itsestään, ei kehitystä tule ikinä tapahtumaan. Nainen-sanan merkitys on varmaankin ilmeinen: edelleen olen nainen, ihminen. Niin kuin uusi blogin kuvauskin sen toteaa - vamman takaa löydät ihmisen. Pitää vain osata katsoa ja nähdä oikein. Nainen-sana kantaa myös osan vanhaa blogin nimeä Kokonainen-blogiin. Sisältö ei siis ole muuttumassa nimivaihdoksen myötä. Edelleen täällä pääset lukemaan ajatuksiani ja kokemuksiani vammaisuudesta, ystävyydestä, koulunkäynnistä, kosketuksista työelämään...ylipäätään elämästä."

Kokonainen-blogi on minulle rakas, vaikka välillä olenkin jättänyt sen oman onnensa nojaan. En kuitenkaan kadu blogitaukojani, sillä kyseisissä elämäntilanteissa minulla ei olisi missään nimessä ollut blogiin mitään annettavaa tai kerrottavaa. 

Pidän myös blogini nimestä aivan valtavasti; se on ytimekäs ja kuten 2015 vuoden postaus kertookin, se näyttää elämäni kaikki puolet, niin hyvät kuin huonotkin. Ne puolet, joita koen vammaisena ja ne hetket, jolloin unohdan  IP:n tuoneen minulle lievän monivammaisuuden verran oireita. Samalla blogin nimi ei jätä huomiotta sitä, että olen nainen. Voin siis muutta mielipidettäni, tykästyä mitä hulluimmiltakiin tuntuviin asioihin ja näyttää kaikille, että naisia ei pidä kuitenkaan aliarvioida. Kokonainen antaa blogille oivan mahdollisuuden näyttää elämäni koko show'n teille niin halutessani.

Samalla minun on kuitenkin paljastettettava, että jossain vaiheessa minun on varmasti myös pakko hylätä tämä rakas nimi ja vaihdettava se uuteen. Olen koko ajan tiennyt, että Blogger on alustana ihan hyvä blogille, jos sille ei kaipaa tavoitteita eikä huimaa yleisömäärää. Blogger onkin riittänyt minulle tähän asti. Eikä minulla sitä paitsi olisi ollut työttömänä tai opiskelijana mahdollisuuksia panostaa Wordpress.orgiin sen verran, että saan Kokonaiselle oman domainin (eli verkkosijainnin/osoitteen). Nyt minulla on kuitenkin halu viedä blogia eteenpäin. Ja Bloggerilla se ei enää onnistu. Varsinkaan nyt kun se on päivittynyt uudempaan ja ehdottomasti huonompaan versioon. En siis edelleenkään kaipaa suuria lukijamääriä tai rahaa tililleni blogin kirjoittamisesta. Kaipaan vain rajoittamatonta valtaa päättää blogini ulkonäöstä ja mahdollisuuden saada se uuteen nousuun. Sitä, että hakukoneet löytäisivät paremmin blogini. Täysin oman verkko-osoitteen. Ja muutamaa muuta asiaa. Nyt minulla olisi jopa varaa tehdä tuo kaikki.

Mutta nyt kun Googleen kirjoittaa "kokonainen" sieltä pompahtaa esille 15 Kokonainen-sanaleikkiä.  Eräs näistä sanaleikeistä on blogi. Minun onkin siis kehiteltävä tässä ohessa kokonaan uusi blogin nimi, jotta voin jatkaa yhä paremman sisällön tuottoa itselleni, mutta erityisesti teille. 

Siihen asti Kokonainen jatkaa tarinaansa - ja sen loputtuakin sisältö tulee säilymään ja muuttumaan jopa paremmaksi sekä spesifimmäksi. Nimiehdotuksia blogille otetaan siis vastaan!

~ Roosa ~

Haaste, day 1: 20 random faktaa minusta

 Pitkästä aikaa. Blogi on viettänyt hiljaiseloa pitkään. Ei siksi, ettei minua enää kiinnostaisi kirjoittaa, vaan siksi, että kirjoittamisen intressit ovat kohdistuneet muualle. Yksi suurimmista unelmistani sai sen verran voimaa siipiensä alle, että minun oli päätettävä, keskitynkö sen toteuttamiseen vai blogiini. Valitsin unelmani, ettei se tälläkin kertaa jäisi vain haaveeksi. Nyt unelmani toteutuminen on kuitenkin edennyt vaiheeseen, jonka läpäisy ei ole enää vain minun käsissäni. Niinpä minun olikin aika palata takaisin blogin pariin. Päätin katkaista tämän blogihiljaisuuden kertarytinällä blogihaasteen muodossa. Seuravat 30 päivää on luvassa postauksia, joiden aiheet poimin eräästä Pinterestin blogihaasteesta. Niiden tarkoituksena on tuustuttaa teidät minuun, elämääni ja ajatusmaailmaani. Tämä on myös erityisen tarpeellista siitä näkökulmasta katsottuna, että uskon muuttuneeni ihmisenä aika paljon aktiivisimmista blogivuosistani. Joten tästäpä lähtee, päivä 1 ja 20 random faktaa minusta:

 

1. Toinen nimeni on Eveliina.

Äitini mukaan on täysi sattuma, että sekä ensimmäinen että toinen nimeni ovat muunnelmia hänen mummujensa nimistä. 

2. Jos löydän hyvän tv-sarjan, katson sen todennäköisesti yhdessä viikossa loppuun.

Maksimissaan. Ennätykseni on kaksi päivää.

3. Rakastan lahjojen etsimistä toisille.

En osta lahjoja "kunhan nyt jotain keksin" -ajatuksella. En ikinä. Jokaisella ostamallani lahjalla täytyy olla jokin merkitys. Sen vuoksi saatan hyvinkin viettää kymmeniä tunteja sen täydellisen lahjan suunnitteluun, etsimiseen ja ostamiseen. Maksan mieluusti tuplahinnan jostain tuotteesta, jos tiedän, että se on juuri se täydellinen lahja toiselle. Ihan sama, vaikka se sitten tarkoittaisi viikkotolkulla puuron lappamista aamu- ja iltapalaksi. Jos toinen rakastaa lahjaani, voin hyvin pihistää yhdeltä sun toiselta elämäni osa-alueelta kulujen suhteen. Tärkeintä on toisen onni.

4. Jos en olisi ammatiltani yhteisöpedagogi, tekisin varmaan toimittajan töitä.

Tai sitten omistaisin kirjakaupan. Rakastan tarinoita - niin keksittyjä kuin tosielämästä kertovia.

5. Joudun edelleen hyvin usein selittämään, mitä yhteisöpedagogi tekee.

Käytännössä melkein mitä vaan, mikä littyy lasten, nuorten ja heidän perheidensä kanssa toimimiseen. Hyväksyn, jos kutsut yhteisöpedagogia nuorisotyöntekijäksi - mutta yhtä hyvin voisin työskennellä lastenkodin ohjaajana. Paitsi ettei minun luonteellani siihen kyetä. Rakkauteni onkin koulumaailmaan sijoittuvassa nuorisotyössä.

6. Jos sanon olevani valmis viidessä minuutissa, en usko sitä itsekään.

Puoli tuntia kuulostaa paljon realistisemmalta.

7. Lapsena sekoitin valkoisen ja keltaisen.

Älkää kysykö miksi.

8. Kun saavutan yhden unelmani, alan tavoitella seuraavaa.

Ja teen niin kauan töitä sen eteen, kunnes onnistun. Seuraava unelmani on toimia tukiperheenä jollekin sitä tarvitsevalle lapselle.

9. Olen kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, mutten ole tehnyt yhtään keikkaa ko. tehtävässä.

Vielä.

10. Vihaan ruoanlaittoa.

Teen ruokaa, koska minun tarvitsee syödä. En todellakaan siksi, että nauttisin siitä. Jos etsitte Master Chefiä, älkää tulko soittamaan minun ovikelloani.

11. En tunne käsitettä "naisten ja miesten työt".

Ainoita asioita, joissa tarvitsen perheeni miesväen apua on blafondin lamppujen vaihto sekä verhojen ripustus. Ihan vain koska CP. Ja luitte oikein - isäni ripustaa verhoni. Hänkään ei tunne mainitsemaani käsitettä. 

12. En osaa kertoa mitään lyhyesti ja ytimekkäästi.

Ellei kyse ole nuorten ohjaamisesta. Kaikissa muissa tapauksissa teen kertomastani tarinan sekä prologilla että epilogilla varustettuna. Saatan myös eksyä aiheesta noin 15 kertaa, koska mieleeni muistuu kertomaani liittyvä erillinen tarina. 
Hups.

13. En omista yhtään sinistä vaatekappaletta.

Lukuunottamatta farkkujani.

14. Haaveilen vaaleanpunaisesta sohvasta.

Just to know.

15. Sitten kun minulla on omistusasunto, siellä on kokonainen seinä täynnä tilaa kirjoille.

Enää tarvitaankin vain vakituinen työpaikka ja ihan pirusti rahaa.

16. Jos näet minut kadulla ensimmäistä kertaa, et todennäköisesti edes huomaa, että olen monivammainen.

Tässä maailmassa helposti unohdetaan, että vammaisuus-kategoriaan mahtuu mieletön määrä erilaisia ihmisiä.

17. Olen perfektionisti. 

Väänsin muun muassa blogin nykyistä banneria seitsemän tuntia, jotta se on pienintäkin vetoa myöten mieleiseni. Luit oikein. Seitsemän.

18. Joululahjalistallani on joka vuosi vähintään yksi kirja.

En ole vielä valinnut tämän vuotista.

19. En pysty käymään lenkillä ilman bluetooth-kuulokkeita.

Paitsi metsässä. Kaikkialla muualla minulla on päässäni aivan liikaa turhia ajatuksia, jotka eivät sammu ilman musiikkia korvissa. Kokeilin kerran jättää kuulokkeet kotiin kaupunkilenkkeillessäni - ja se siitä rentouttavasta lenkistä.

20. Jos minulla on vapaapäivä, syön aamupalan sohvalla. Jos minulla on työpäivä, syön sen töissä.

Turha edes yrittää muunlaista järjestelyä. Kokeiltu on.

Oliko monta tuttua faktaa?

~ Roosa ~