Viikon biisi: Never alone

 May the angels protect you
Trouble neglect you
And heaven accept you when its time to go home
May you always have plenty
Your glass never empty
And know in your belly
You're never alone

May your tears come from laughing
You find friends worth having
With every year passing
They mean more than gold
May you win but stay humble
Smile more than grumble
And know when you stumble
You're never alone

Never alone
Never alone
I'll be in every beat of your heart
When you face the unknown
Wherever you fly
This isn't goodbye
My love will follow you, stay with you
Baby, you're never alone

Well I have to be honest
As much as I wanted
I'm not gonna promise the cold winds won't blow
So when hard times have found you
And your fears surround you
Wrap my love around you
You're never alone

Never alone
Never alone
I'll be in every beat of your heart
When you face the unknown
Wherever you fly
This isn't goodbye
My love will follow you, stay with you
Baby, you're never alone

May the angels protect you
Trouble neglect you
And heaven accept you when its time to go home
And when hard times have found you
And your fear surrounds you
Wrap my love around you
You're never alone

Never alone
Never alone
I'll be in every beat of your heart
When you face the unknown
Wherever you fly
This isn't goodbye
My love will follow you, stay with you
Baby, you're never alone

My love will follow you, stay with you
Baby, you're never alone

Tätä biisiä kuuntelin tasan kolme vuotta sitten, juurikin näin illasta. Tämä biisi vaan putkahti jostain silmien eteen Youtubesta. Ajattelin jo silloin, että onpa kaunis ja koskettava biisi. Tuolloin päätin, että tämä olisi se biisi, minkä linkkaisin rakkaan ihmiseni Facebook-seinälle. Sitten joskus kaukana tulevaisuudessa, kun joku läheinen sattuisi kuolemaan. En olisi ikipäivänä osannut arvata, että tekisin sen jo seuraavana päivänä. Tuona kyseisenä kuulaana kevät-iltana rakas ystäväni nukkui pois.
   Vaikka ystäväni kuolema tapahtui äkkiarvaamatta ja aivan liian aikaisin, olen kiitollinen kaikista niistä 6 vuodesta, jotka saimme yhdessä kokea. Tämä päivämäärä tulee aina merkitsemään minulle loputonta ikävää menetettyä ystävää kohtaan. Mutta samalla tiedän, että ilman tuota kolmen vuoden takaista päivää en olisi ikinä päässyt näin pitkälle elämässäni.

Terveiset taivaiseen!

~ Roosa ~

#OIKEANAINEN

Tämä blogihaaste on varmaan tavoittanutkin aika monen. Alunperinhän tämän laittoi liikkeelle But I'm a human, not a sandwich - blogin Iina. Meitä naisia arvostellaan välillä kohtuuttomankin paljon. Jokaisella on mielipide siitä, millainen on oikea, ihana nainen. Mutta todellisuushan on, että yhtä tapaa olla oikea nainen ei ole olemassakaan. Jokainen meistä tämän sukupuolen edustajista on oikea nainen. Pitkän epäröinnin ja pohdinnan jälkeen minäkin päätin mattimyöhäisenä osallistua haasteeseen ja työntää oman soppakauhani mukaan.

Vammaisuus tuo oman asteensa naiseuteen ja naisena olemiseen. Mediasta saa sen kuvan, että oikeat naiset kulkee pitkissä koroissa, heillä on kokonainen kenkäarsenaali, koruja joka lähtöön, hampaat on nätisti rivissä, kesällä timmissä ja treenatussa vartalossa uskaltaa hyvillä mielin kulkea bikineissä. Kunnon nainen myös synnyttää terveitä ja kauniita lapsia.
   Entäpä kun minulta ei löydykään sitä korkkarikavalkadia? Entäpä kun mulla ei olekaan tennareita ja converseja joka ikisessä värissä? Tekeekö se minusta vähemmän naisen? Mun kenkävalinnat tehdään sen mukaan, mikä mun huonommalle jalalle on parhaaksi. Mikä kenkä on tukeva, mihin menee pohjallinen. Missä kengässä kanta ei nouse ilmaan. Mikä kenkä näyttäisi vielä kivalta silmään. Mistä kengästä ei erottaisi, että ton omistaja on vammainen. Kenkien osto on yhtä tuskaa, sen tietävätkin blogiani pidempään lukeneet. Usein ne on ne yhdet sopivat ja kivat tennarit mitä löytyy, maksimissaan kahdet ballerinat ja nyt on sellainen tuuri, että löytyy yhdet hyvin matalat korkkaritkin. Mun kengät eivät ole hintaluokaltaan mitään halpoja, sillä esimerkiksi tennareihin saa rahaa helposti uppoamaan satasen. Vähemmällä harvoin pääsee, jos haluaa hyvät ja nätit kengät - nuo määreet harvoin halvalla hinnalla kuuluvat samaan kategoriaan. Ja minähän en huonoilla voi kävellä. Tässä olisi hyvällä tuurilla reilut 60 vuotta elintaivalta jäljellä ja huonoilla kengillä vamman kanssa ei pitkälle pötkittäisi.Voin vain ihailla niitä, joilla on miljoonat parit kenkiä. Unelmoin siitä, että voisin mennä kenkäkauppaan ja kaikki kengät sopisivat mulle täydellisesti. Voisin ostaa halpoja kenkiä, kalliita ja vielä kalliimpia kenkiä ja täyttää kenkätelineeni niillä. No, ehkä mulla on Taivaassa varattuna monta laatikollista ihania ja sopivia kenkiä <3

Entäpä mun hampaat? Mulla on niitä suussa 20. Suurin osa huonokuntoisia ja maitohampaita. 2 ylähammasta on tällä hetkellä korvattu tekohampailla, jotka ovat kiinni kitalaessa olevassa levyssä tai sillassa. Sen saa kätevästi pois yön ajaksi, kun pitää laittaa purentakisko suuhun. Muut hampaat ovat pieniä, erimuotoisia ja jotkut päällystettyjä. Sanomattakin on selvää, että mulla on paljon hammaspuutoksia. Tulevaisuudessa on tulossa se leikkaus, jolloin ollaan lähempänä pysyvien hammasimplanttien saamista ja purennan korjautumista. Siihen asti näillä mennään. 
   Yksi esteettinen haitta hampaiden lisäksi on mun mahassa oleva pitkä arpi, joka tuli suolistoleikkauksista syksyllä 2010. Se ei ole mitenkään kaunis. Haava ei arpeutunut auksi kunnolla, joten mahassani on yhdessä kohdassa kuoppa. Myöskään vatsalihakset eivät kahteen kertaan niiden läpi menemisestä tykänneet ja maha jäi pömpöksi. Vasta nyt aktiivisemman treenailun jälkeen olen saamassa pikku hiljaa takaisin kiinteämpää ja sileämpää vatsaa.
   Pitkään leikkauksen jälkeen mietin, uskallanko kulkea bikineissä rannalla. Olen uskaltanut. Meillä jokaisella on omat arpemme, henkiset ja/tai fyysiset. Tuohon arpeen liittyy myös uskoutumaton selviytymistarina, josta mulla oli aika vähäiset henkiinjäämismahdollisuudet. Naisellista tai ei, mä olen päättänyt rohkeasti näyttää, mistä olen selvinnyt.

Mulla on suurempi riski saada vammainen lapsi. Sitten kun omat lapset tulevat ajankohtaisiksi mun elämässä, joudun kantamaan mukanani sitä huolta, että tuleva lapsenikin on vammainen. Tai jos se on vammainen poikalapsi, tulee keskenmeno. Tietysti minulla on myös mahdollisuus saada terveitä tyttöjä tai poikia, mutta prosentuaalisesti se mahdollisuus on vähäisempi kuin muilla terveillä naisilla. Onko se jotenkin yhteiskunnan pettämistä, jos en kykenekään antamaan tälle maailmalle ja tälle yhteiskunnalle tervettä yksilöä? Sellaista kansalaista, joka pystyy kaikissa tekemisissään huippusuorituksiin ja joka antaa kaikkensa työikään tullessaan. Onko vammainen lapsi jotenkin vähemmän arvokas kuin vammaton lapsi? Olenko jotenkin alempaan kastiin kuuluvampi tällaisessa tilanteessa?

Minä olen oikea nainen, sitä ei vammaisuus sulje pois. Olkoot arpia yksi jos toinenkin. Puuttukoon hampaita ja olkoonkin, että kenkäarsenaalini on pieni. Naiseus on niin paljon muutakin kuin ulkoiset piirteet. Se on sisäistä, se on elämänvalintoja, se voi olla lähes mitä vain. Tulevilla lapsillani on myös täysi ihmisoikeus tyttöinä tai poikina, vammaisina tai terveinä.
   Meitä ei tulisi ketegorisoida laatikoihin sen mukaan, millaisia olemme. Naiseuden arvoa eivät saa määrittää lehtien lööpit, artikkelit tai tutkimukset. Oman naiseuden arvon määrittää jokainen nainen itse - ja jokaisella naisella on oikeus olla arvostettu nainen sellaisena kuin on.

 Olkaamme siis ihania, kamalia itsejämme - olkaamme naisia!

~ Roosa ~

Vamma osana arkea: päänsärky ja jumiutuminen

Mullapa näyttää näitä "juttusarjoja" syntyvän nyt jotenkin urakalla. Multa on pitkin tätä blogitaivalta kysytty yhtä kysymystä silloin tällöin. "Miten vamma vaikuttaa sun jokapäiväiseen elämään?" Yleensä on korostettu vielä sitä, että halutaan tietää, miten liikuntavamma (toispuoleinen CP, tunnetaan myös nimellä hemiplegia) näkyy mun elämässä. Olen yrittänyt siihen vastailla osaamiseni mukaan aina kun on kysytty. Ilmeisesti kuitenkaan en ole osannut avata näitä asioita tarpeeksi hyvin tai yksinkertaisesti.
   Joten tästä syystä päätin viedä tämän niin yksinkertaiselle tasolle kuin vain voin. En tarkoita tätä sillä, että pitäisin teitä lukijoita jotenkin tyhminä, kun ette ole välttämättä ymmärtäneet. Ehkä minun on pysähdyttävä miettimään sitä, etteivät nämä jutut ole niin helposti ymmärrettävissä vammattoman tai kenen tahansa muunkaan silmin. Enkä välttämättä itsekään aina pysähdy pohtimaan, että tämä ja tämä on vamman aiheuttamaa. Siksi aloitan tämän juttusarjan. Jokaisessa siihen kuuluvassa postauksessa esittelen yhden asian, jonka vammani on minulle mukanaan tuonut. Kerron myös, miten se näkyy joko jokapäiväisessä tai ainakin viikottaisessa elämässäni. Juttuja tulee olemaan sekaisin CP:n aikaansaannoksista hammaspuutoksien tuomiin ongelmiin. Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki oireeni (CP, hammaspuutokset, epilepsia, sokeutunut toinen silmä...) ovat alun alkaen perussairauteni IP:n aiheuttamia. Mikään oireistani ei ole tullut jostain nurkan takaa sattumalta, vaan kaikki on palautettavissa perussairauteeni. IP:stä kaikki on lähtöisin ja siihen se myös kaikki palaa. Hahhah, kai on oikein käyttää uskonnollisia fraaseja vamman ilmaisemiseen? :D Mutta nyt ekaan aiheeseen.

CP-vammaa on monenlaista. Joillain CP vaikuttaa kaikissa raajoissa, osalla vain ylä- tai alaraajoissa. Minun CP-vamman muotoni on hemiplegia eli oireeni näkyvät siis vain toisella puolella kehoa,  vasemmalla. Vasen jalkani ja käteni ovat siis heikommat, lyhyemmät ja motorisesti hieman kankeammat/jäykemmät kuin oikean puolen käsi ja jalka. Hemiplegian tuomat oireet vaikuttavat ja näyvät monellakin tapaa elämässäni, mutta nyt esittelen vain yhden. 
   Jokaisella meistä menee välillä paikat jumiin. Täytyy laittaa joku hieromaan tai mennä itse hierojalle. Joskus voi havahtua myös siihen, että pitäisi venytellä. Vammattomalla ihmisellä kuitenkin venyttely on luullakseni pieni osa elämää, hyvinkin pitkään voi pärjätä venyttelemättäkin. Jumitilat niskoissa sun muuallakin voivat olla vammaisen ihmisen tilaan verrattuna pienehköjä ja syntyvät usein pitkän ajan kuluessa, jos venyttely ja taukojumppa on jäänyt useampia kertoja peräkkäin kuukausien aikana tekemättä.
   Kuinka tämä jumiutuminen näkyy ja tapahtuu sitten minun kohdallani? Mun pitää muistaa venytellä monta kertaa viikossa. Myönnän, että niin jää usein tekemättä. Ja sitten saattaa herätä siihen, että joku lihas kramppaa ja sattuu. Kun minä venyttelen, mikään 10 minuutin pikavenyttely ei paikkoja avaa. Venyttelytuokiot saattavat kestää hyvin tunnin verran, kun käyn jokaisen lihasryhmän huolellisesti läpi. Teen siis saman venytysliikkeen esim. takareiden venytyksen, kaksi kertaa vasemmalle jalalle ja kaksi kertaa oikealle jalalle. Yksitäinen venytysliike voi kestää minuutinkin, ennen kuin huomaan kireyksien edes vähän helpottavan. Siksi kun alan venyttelemään, varaan siihen aikaa tunnin verran. 

Hemiplegia tuottaa puolieroja. Jossain vaiheessa ennen korjausleikkausta, jossa toisen jalkani kasvurusto porattiin pois, jalkojeni pituusero oli huimat 2,7 cm. Sen huomasi ja se sattui. Korkausleikkauksen tarkoituksena oli vain lyhentää pituuseroa jalkojeni välillä, ei poistaa sitä kokonaan. Edelleen minun toinen jalkani on siis lyhyempi kuin toinen. Samoin vasen käsi on lyhyempi kuin oikea. Hartialinjani ei ole suora. Vasemman polven sisäkierto  ja oikean polven yliojennukseen meneminen aiheuttavat virheasennon lantiooni. Se taas vaikuttaa koko kropan asentoon. Voitte kuvitella varmastikin tuloksen - kropan asento on virheellinen. Ei ihme, että selkärangassa on lievää skolioosia. Polven virheasentoon kiinnitän paljon huomiota kun ten kuntosali- tai fysioterapiaharjoitteita. Tavoitteena olisi vahvistaa vasemman polven sisäpuolen lihaksistoa, että polven asento suorenisi. Täytyy olla tarkka, että liikkeitä tehdessään ohjaa polvea oikeaan suuntaan. Lisäksi pitää kiinnittää huomiota siihen, etten päästä oikeaa polvea yliojennukseen, ettei lantion ja näin ollen koko kropan asento muuttuisi virheelliseksi. Pystyn siis jossain määrin korjaamaan virheasentoni lähes kokonaan. Mutta kuinka moni, joka on syntymästään asti ollut virheasentojen vietävänä, jaksaa kiinnittää huomiota koko ajan kaikkiin virheasentoihin vaikuttaviin tekijöihin? En minä ainakaan. Jos miettisin kävellessäni, seisoessani kassajonossa tai tiskatessani sekä polvea, yliojennusta  ja lantion asentoa, tulisin hulluksi. Saa tulla koittamaan. Tärkeintä onkin, että nämä tiedostaa ja aina kun muistaa, korjaa asentoaan. Eritisesti voimaharjoitteissa. Koska kun lihakset vahvistuvat, virheasennotkin vähevät. Eivät varmasti katoa kokonaan, mutta helpottuvat.

Näin pitkällä alustuksella päästäänkin sitten itse hemiplegian tuoman virheasennon aiheuttamaan ongelmaan - jumiutumisista aiheutuvaan särkyyn. Kun kärsii viheasennosta ja puolieroista, kroppa jumiutuu herkemmin, nopeammin ja pahemmin. Joskus (niin kuin minulla nyt) jumit ovat sitä luokkaa, että ne näkyvät päänsärkyinä. Erityisesti niskan ja kallonpohjan lihasten sekä leuan lihaksiston jumit tuovat minulle niin kovia päänsärkyjä, että olen monesti aiemmin joutunut ea-käynnille. Lääkkeenä olen saanut sitten piikin lihasreleksanttia ja tulehduskipulääkettä. Nykyään minulla on reseptit sekä lihasreleksantti Norflexiin, että tulehduskipulääkkeeseen Voltareniin. Niitä voi sitten ottaa tarpeen tullen, jos jumit johtavat kovaan päänsärkyyn. Lääkkeillä lihasten pitäisi rentoutua ja pääkivun hävitä. Vuoden sisällä olen kuitenkin joutunut ottamaan lääkkeitä miltei viikottain. Kaksi viikkoa sitten jumit alkoivat olla sitä luokkaa, että päänsärkyjä tuli päivittäin. Kun olin reilun viikon syönyt joka päivä Norflexia ja Voltarenia tuloksella ja tuloksetta, soitin lääkäriin. Entinen neurologini Jämsässä antoi about 1,5 vuotta sitten kortisonipiikit niskaan, kun tilanne oli samanlainen - kivuttomia päiviä ei juuri ollut. Kun hän oli niitä antanut 3 kertaa 2-4 vikon välein, niskajumit hävisivät ja turhat päänsäryt lähtivät. Niinpä eilen minä marssin sitten Ylivieskan terveyskeskukseen lääkärille, josko antaisi uudestaan piikit kortisonia mun niskaan  Ja voi autuus, mä tunsin miten veri lähti liikkeelle! Niska ja kallonpohjan lihakset eivät tunnu enää kuin sinne olisi asennettu muutama rautakanki. Päätäkään ei ole tänään särkenyt. Jippii! Parin viikon päästä aion mennä hakemaan vielä toiset piikit, niin pitkäaikaisteho on parempi ja kesän voisin elää mahdollisimman kivuttomasti. Jospa kesätöistä voisi säästää sen verran rahaa, että syksyllä olisi varaa muutamaan hierojakertaan. Kuntosaliohjelmakin pitää niskat jotenkin avoinna, mutta pelkkiin lihasvoimaan, fysioterapiaan ja lääkkeisiin ei pidä tätä juttua jättää, niin kuin se valitettavasti se on jäänyt. 

Tässäpä ensimmäistä tällaista. Miltä vaikutti - saiko selvää? Seuraavat postaukset ovat varmastikin napakampia, kun ei tarvitse alustaa niin paljoa. Kommentit ja postaustoiveet tähän juttusarjaan tai mihin tahansa muuhun aiheeseen liittyen ovat edelleen tervetulleita! :)

~ Roosa ~

//Kuvat ovat pääsiäiseltä - vähän ehkä myöhässä, mutta olihan mun hei pakko näyttää miten kivan pääsiäisen äiti oli taas meille laittanut!

Viikon biisi: Pallomerimies

Heti alkuun kerrottakoon, että on taas ollut ja tulee olemaan selaiset 5 viikkoa edessä että oksat pois. Sen takia nää puoliksi valmiit biisipostauksetkin on jääneet lojumaan luonnoksiin. En kuitenkaan ota stressiä, näitä tulee silloin kun ehdin. Tässä kuitenkin seuraava!

Lapset saavat kyllä tulla,
syliin suureen juoskaa.
Saako tulla hänkin
jolla parta jo kasvaa?

Valtakuntaan pääsee
kun on lapsen kaltainen.
Entä jos ei ole sielu
enää puhtaan valkoinen?

Viattomuuden vaatteet ovat jääneet pieniksi

Kuinka olla pallomerimies, karkkibussikuski, rakkauden kuriiri,
jos ei linnakkeensa huipulla villinä liehu laupeuden viiri.
Saanko olla karusellikundi, hiekkalinnan herra, käpylehmäfarmari?
Kuinka nuhjuiseen sydämeen löytyy lapsen kaltainen sankari?

Sama vanha sielu on
mutta viattomuus puuttuu.
Miksi usko aikuisen
analyysiksi muuttuu?

Isä tahdon tietää
onko mahdollista,
samaistua poikaan
lapsuuskuva-albumissa?

Viattomuuden vaatteet ovat jääneet pieniksi

Kuinka olla pallomerimies, karkkibussikuski, rakkauden kuriiri,
jos ei linnakkeensa huipulla villinä liehu laupeuden viiri.
Saanko olla karusellikundi, hiekkalinnan herra, käpylehmäfarmari?
  Kuinka nuhjuiseen sydämeen löytyy lapsen kaltainen sankari?

Ei viattomuus ole kuollut.
Jos liekehtimään syttyy,
uskon kipinää

Kuinka olla pallomerimies, karkkibussikuski, rakkauden kuriiri,
jos ei linnakkeensa huipulla villinä liehu laupeuden viiri.
Saanko olla karusellikundi, hiekkalinnan herra, käpylehmäfarmari?
Kuinka nuhjuiseen sydämeen löytyy lapsen kaltainen sankari?

Lapsen kaltainen sankari.

Gospelmusiikki kuuluu mun elämään lähes yhtä vahvasti kuin kaikki muukin "maallinen" musiikki. Siksipä biisikatsausten joukkoon olen päättänyt sulauttaa pari gospelmaailman helmeäkin! Idän ihmeistä en  alunperin pitänyt yhtään. Oudon menevää, pirtsakkaa ja persoonallista musaa mun makuun. Sitten Idärit julkaisivat ensimmäisen kunnon pitkäsoittonsa ja Pallomerimiehen - olin fani ja myyty heti ensi tahdeista lähtien! Idärit tekee niin hienoja sovituksia ja niiden laulujen sanoituksen on vaan niin kekseliäitä. Hatunnosto! Harmi, kun bändin tulevaisuus on vähän usvan peitossa - se jäi ainakin hyvin pitkälle ja määrittämättömälle tauolle marraskuussa MNF-festarien jälkeen.

   Mutta takaisin Pallomerimieheen. Kuka kaipaa joskus lapsuuttaan? Sitä, että kun olit niin aito, naivi ja avoin maailmalle? Kun mielikuvitusta riitti. Mikään ei ollut hirveän vakavaa. Kun me vanhetaan, se lapsen luonne tuppaa vähitellen häviämään. Siitä ei tunnu saavan enää kiinni. Vaikka kuinka haluaisit olla karkkibussikuski tai käpylehmäfarmari. Miten saada se tunne ja elämäntapa takaisin?
   Mulle Pallomerimies kertoo siitä, että uskossa mä saan riemuita, itkeä ja nauraa, mutta myös olla keskeneräinen. Mä saan olla lapsi. Mä saan nolata itteni ja nauraa sen jälkeen hulluille ideoilleni. Tärkeää on pitää mieli avoinna. Usko on mysteeri. Sitä ei kuulukaan selvittää. Aikuiset haluaa kaiken tiedon, jos jostain tulee joku ongelma eteen se pitää heti ratkaista. Uskoa ja siinä piilevää salaisuutta ei voi selvittää. Sitä ei tarvitse selvittää. Se on musta niin hienoa. Mä saan olla just sellainen kuin oon, miettiä, pohtia ja kokeilla itsekseni ja yhdessä muiden uskovien kanssa. En saa ratkaistua mysteeriä, eikä mun tarvitsekaan. Mutta ehkä mä lopulta voin tätä tietä kulkiessa löytää sen viattomuuden ja puhtaan ilon, joka usein hukkuu arjen harmauteen. Mä voin todellakin olla hiekkalinnan herra. Karusellikundi. Pallomerimies. Ja se aitoudessaan ja hyväsydämisyydessään upein tyyppi - rakkauden kuriiri.

Nyt lähden kohti juna-asemaa ja Jämsää. Seuraavan kerran palailen taas kuvien ja vammaisuusjuttujen kanssa. Ihanaa pääsiäistä tyypit!

~ Roosa ~