sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Muualla hyvä, kotona paras



Ette ole aiemmin saaneet kotipostausta uudesta vuokrakämpästäni, sillä vasta eilen olin tilanteessa, että täällä alkaa kaikki olla valmista. Yksi eräs isompi sisustuksellinen juttu on vielä tulossa, mutta siitä saattekin sitten oman postauksen ensi kuussa. ;) Mutta asiaan!
   Kun vähän ennen joulua varmistui, etten saanut etukäteisjoululahjaa työpaikan muodossa, olin valintojen edessä. Mitä seuraavaksi? Hetkeksi mut valtasi epätoivo ja itketti, mutta sitten sisuunnuin. Ja pistin tuulemaan. Vielä samana päivänä olin katsomassa asuntoa, jossa tällä hetkellä naputtelen tätä tekstiä. Kun nähtin äidin kanssa tää kämppä, katsottiin molemmat toisiamme - kyllä, tämä! Ja niin sitten joulun jälkeen kävin vielä kirjoittamassa vuokrasopimuksen. Sen jälkeen päästiinkin siivouksen ja muuttolaatikoiden kantamisen kautta sisustamaan.











Lopulta mun reilun 40 neliön kämpästä tuli just mun näköinen ja oloinen. Mun Ylivieskan kämppä oli niin pieni, että mitään järjestystä ei voinut muutella kolmen vuoden aikana ja muutkin sisustusmahdollisuudet olivat aika vähäisiä. Siksipä oli ihanaa päästä uusien seinien ympäröimäksi ja sisustaan kunnolla. Mun sisustusmaku oli myös vaihtunut (tai muovautunut) Ylivieskan vuosien aikana, joten pääsin nyt tässä kämpässä sitä toteuttamaan. 
   Pidän tässä asunnossa sen pohjaratkaisusta erityisen paljon. I:n malliseen keitttiöön pääsee sekä eteisestä että olkkarista, joten telkkarii voi katsella ruokapöydästäkin. Sellainen omanlaisensa "plussa" on myös keittiön näkyminen heti ulko-ovelta - kotiin palaaminen ärsyttää, jos ensinäky on sotkuinen keittiö. Eli pakostikin keittiön tasot tulee pidettyä tyhjinä ja siisteinä.


  


Lisäksi koko kämppä on pinnoiltaan hyvässä kunnossa ja värimaailma lattiasta olkkarin kuviotapettiin asti just mun mieleen. Tähän kämppään oli helppoa lähtee toteuttaan mun sisustusunelmia. Toki jouduin tekemään joitain kompromisseja (esim. arkkupöytä jää tulevaisuuden asuntoon ostettavaksi), mutta ehkä mä kestän ne, kun muuten kämppä on tosi jees!



Mun nykyisessä sisustuksessa mustan määrä väheni, muttei kokonaan kadonnut. Nyt harmaa on pääosassa valkoisen ja ruskean kanssa. Toki mun rakkaus eri väreihin näkyy erityisti korttiseinänä olkkarissa sekä kirjahyllyn kirjojen värileikissä. Fuksiakin on säilynyt mun lempivärinä, joten sitä löytyy olkkarin verhoista, jotka on kyllä yhtä rakkautta - Vallilan Aurajoki. <3




Mulla kului muuttoon aika paljon rahaa, sillä oikeestaan lähes kaikki isommat huonekalut ostin uutena. En myös ostanut mitään halvimpia mahdollisia huonekaluja, sillä mun mielestä laatuun kannattaa satsata. Nyt onkin sellainen tilanne, että seuraavassa muutossa ei tartte huonekaluja ostella!

   


En siis tiedä, asunko tässä asunnossa ens vuoteen vai saanko syksyksi jo töitä nuorisotyön puolelta jostain muualta päin Suomea. Mutta silti pidin tärkeänä, että kaikki muuttolaatikot purettiin ja tän kämpän sisustukseen satsattiin niin suunnittelussa kuin toteutuksessakin yhdessä äidin kanssa. Pidän nimittäin tosi paljon ihan vaan omassa kodissa oleilusta, joten täytyyhän kodin siinä tapauksessa niin näyttää kuin tuntua kodilta. En tiiä, millaisella raivolla näitä tavaroita sit seuraavassa muutossa pakataan, sillä toukokuuta pidemmälle en tosiaan Jämsästä kotikaupunkinani tiedä. Se on kuitenkin fakta, että Jämsään tuskin loppuelämäkseni jään. Eiköhän mun paikka oo jossain muualla. Se paikka toivon mukaan selviää vielä tämän vuoden puolella.


Mutta siihen asti nautin tästä kämpästä, joka on vessan liian loivia kaatoja lukuunottamatta aivan huippu tähän elämäntilanteeseen!

~ Roosa ~

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Olla ystävä - onko ihanampaa ja vaikeampaa?

Oon monena vuonna tehnyt ystävänpäiväpostauksen, vaikka olenkin jokapäiväisen ystävyyden liputtaja. Ja koska tosiaan ystävänpäiväpostauksia on arkistossa luettavissa jo muutama samantyylinen, ajattelin tänä vuonna vaihtaa vähän näkökulmaa. Eli nyt saattekin ystävyysfilosofioitteni sijaan lukea, millainen ystävä minä toivon olevani - ja millainen saatan toisinaan sittenkin tosiasiassa olla...(asianosaiset voi korjailla sitten tarvittaessa kommenttiboxin puolella!)

Toivon olevani ystävä, jolle voi soittaa vaikka kolmelta aamuyöllä tai laittaa kilometriviestiä whatsappin puolella. Ihan mistä vaan. Kenkkuilevista mies/naisystävistä, loistavasta shoppailulöydöstä, hajoamisesta lentokentällä kaukana koto-Suomesta, perhesolmuista, hyvästä tenttinumerosta tai siitä, kun ei nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Usein kuitenkin huomaan olevani ystävyyssuhteessa se osapuoli, joka laittaa viestiä kaikesta turhasta. Tai joka laittaa sen kilometrin mittaisen wappiviestin - ääniviestien pituuksista puhumattakaan.
   Voisin siis sanoa olevani ystävä, joka haluaa pitää ystävänsä ajan tasalla kaikesta, yksityiskohtia myöten. En ole ehkä joka päivä tai edes viikko yhteyksissä jokaiseen ystävääni (toim.huom. kaikkiin niihin muutamaan, sillä laatu korvaa määrän). Mutta sitten kun olen, juttua riittää ummesta lampeen. Mun seurassa kannattaa oppia suodattamaan puolet puheesta, koska se varsinainen asia tulee yleensä kolmen minuutin kohdalla jossain sivulauseessa. Jos taas haluaa kuunnella alustuksen, joka on minunlaiselle tarinankertojalle intohimo (mutta ei välttämättä hirveän tärkeä), voi toki kuunnella koko stoorin. Mutta minä sitten varoitin...


Toivon olevani rehellinen ystävä. Se, joka ei mielistele, vaan kertoo totuuden - kuitenkin loukkaamatta toista. Koen, että sellainen mä olenkin, sillä ystäville jos keille uskaltaa olla rehellinen. Ystävät nimittäin ymmärtävät, että rehellisyys nousee rakkaudesta toiseen ja hänen parhaaseensa.  Välillä se tarkoittaa sitä, että sanoo siellä lentokentällä hajoilevalle tyypille, että lakkaa saatana murehtimasta sellaista, johon et voi vaikuttaa ja nauti sen sijaan matkastasi, jota oot oottanut. Ja huomasin, että toimi. Välillä ystävääkin on hyvä vähän ravistella, rehellisyyden ja välittämisen nimissä.
  Mutta huomaan myös olevani ystävä, joka menee välillä liikaa toisten parhaan mukaan, vaikka haluaa olla rehellinen. Tätä tapahtuu varsinkin mielipidekysymyksissä. Opettelen edelleen sanomaan mielipiteeni illan menusta tai muusta yhtä arkisesta. Välillä vois muistaa rakastaa ystävänsä lisäksi itteensäkin - ihan vaikka vaan sanomalla, että mä en haluis kattoo tota leffaa, vaan ton toisen.
   Toivon olevani avulias ystävä, jolta kehtaa pyytää apua, oli kyse sitten isosta tai tosi pienestä jutusta. Oonkin onnekseni saanut auttaa ystäviäni koulutehtävistä huonekalujen kasamisen kautta ikuisuuskysymysten pohtimiseen asti. Mistään ei tule niin hyvää mieltä kuin toisen jeesimisestä!
   Toivoisin olevani sellainen hulluttelija ja suurpiirteinen ystävä. Sellainen ystävä, joka ei liikoja stressaa tai suunnittele. Mutta en todellakaan ole ja tuskin tulen koskaan sellaiseksi muuttumaankaan. Välillä toivon salaa, että mulle järjettäisiin jotkut yllätyskekkerit. Mutta tähän ikään mennessä olen tajunnut, miksi mulle ei ole koskaan sellaisia järjestetty.


Minä olen ystävänä järjestelmällisyyden ja suunnitelmallisuuden perikuva. Joka suunnittelee päivärytminsä ja ystävien tapaamishetkensä etukäteen - ainakin niin hyvin kuin voi. Esimerkkinä mun tarvitsee ennen pidempiä autoreissuja tietää, missä syödään. Mulle ei oikein mene selitykseksi no päätetään sit matkalla. Ei, mun kanssa on pakko suunnitella sekin valmiiksi. Jos meen päiväksi morottaan frendiä, mun on tiedettävä, mitä me tullaan tekemään. Ei nyt sentään kellontarkasti, mutta edes asiatarkasti. Koska suunnitelmasta sitten voi aina joustaa. Suunnittelemattomuudesta taas ei tippaakaan. Naurettavaa, tiedän. Että toivo nyt tässä sitten yllätyspirskeitä, kun saat itteskin välillä solmuun aikatauluttamisellasi...
   Toivon olevani huolehtiva ystävä. Joka kysyy ne kuulumiset ja näyttää muutenkin, että välittää (muillakin tavoilla kuin olemalla rehellinen). Mää usein varmistan, miten toisella menee silloin, kun on vaikeeta. Ihan vaan kysymällä, miten menee. Tai sitten kysyn, miten ko. asia ratkesi vai ratkesiko ollenkaan. Saatan silloin tällöin myös lähettää jonkun hassun viestin tai postissa kirjeen. Ja jos joku frendi tulee mieleen facevirran meemejä kahlatessa, niin varmasti tägään. Näytän, etten ole unohtanut.
   Välillä kuitenkin sotkeudun huolehtimisessa omiin jalkoihini. Huolehdin liikaa. Välillä voisi vain luottaa, että myös minun ystäväni ovat aikuisia ja osaavat huolehtia omista asioistaan. Uskon myös, että ystäväni ovat salanneet ja salaavat myös jatkossa multa tietyt asiat, etten huolehtisi liikaa. Että kiitos ja anteeksi tästä!
   Välillä myös murehdin liikaa siitä, että mä itse mokaan ystävyydessä. Että rikon jotain tosi tärkeetä ja menetän ystäväni. Välillä mä murehdin tätä niin paljon, että tekee mieli laittaa wappiviestiä, että eiköhän tää ollut tässä, kiitos ja anteeksi, mä en vaan pysty enää. Mutta sitten lasken sataan ja mietin uudestaan. Olenko mielestäni sanonut tai tehnyt jotain väärää, jota pitäisi pyytää anteeksi? En. Tai jos olen tehnyt jotain jotain ajattelematonta tietämättäni, kuuluuko asiasta huomauttaminen ystävälleni vai minulle? Ystävälle. Olenko sanonut sitten ystävilleni tarpeeksi monta kertaa, että jos loukkaan tai teen jotain väärää, pitää sanoa? Olen varmasti. No, onko mulla sitten hätää? Ei ole, hengitä Roosa. Ja näin vältimme jälleen turhan draaman. Ja huomasimme, että jollain täällä ruudun takana on taipumusta ylireagointiin...
   Totta on se, että kaikkiin ihmissuhteisiin kuuluu menettämisen pelko. Ja pelko konflikteista. Mutta turhaan niitä pelkoja ei ehkä kannata ajatuksiinsa tuoda - varsinkaan just ennen nukahtamista. Ja mitä konflikteihin tulee. Toivon olevani ystävä, jonka kanssa uskaltaa olla eri mieltä. Jonka kanssa saa riidan sijasta aikaiseksi mielenkiintoisen keskustelun aiheesta. Sillä kunnioitan valtavasti sitä, että toisella on erilaisia mielipiteitä, tapoja ja mielenkiinnon kohteita kuin itselläni. Ois aika tosi tylsää, jos mun kaikki ystävät ois täysin samanlaisia kuin minä (ja maailma ois aika pulassa myös silloin!). Arvostan, että mun ystäviltä löytyy harrastuksia, joiden parissa ne voi kuluttaa aikaa tuntikaupalla. Se kertoo jotain intohimosta ja unelmien tavoittelusta. Ja se, kun toinen selittää ja selittää vastausta hänen harrastukseensa liittyen...en välttämättä ymmärrä puoliakaan, mutta ihailen sitä paloa ja silmien tuiketta, kun ollaan hänen omimmalla kentällään ja hän saa loistaa!


Mutta palatakseni konflikteihin...ne kuuluvat ystävyyteen enemmän tai vähemmän. Toivonkin, että olen ystävä, jolle uskaltaa tarvittaessa suuttua. Jolle uskaltaa näyttää ja sanoa, että nyt loukkasi, nyt teit väärin. Toivon myös olevani ystävä, joka osaa käyttäytyä ristiriitatilanteissa korrektisti. Ja jos en, ainakin yritän parhaani. Ainakin itse olen teroittanut ystävilleni, että jos suutun (oli se sitten turhasta tai tärkeästä), se on hyvä merkki. Ainakin siltä kantilta, että uskalsin suuttua. Mä en nimittäin kilahda pienestä enkä isommasta ihan kelle vain. Ainoastaan sellaisille, joiden kanssa uskon saavani välit kuntoon tunnemyräkän päätteeksi.
   Toivonkin olevani ystävä, joka pyytää ja antaa anteeksi. Ja joka saa myös anteeksi. Olen ystävänä ehdottoman aito. Sillä mulla ei ole juuri muuta tarjota ystävälle kuin oma aito itseni. Mutta usein ne mun hauskat ja ihanat puolet on myös niitä rasittavia. Esimerkiksi puhetulvasta voi usein saada tarpeekseen. Kerran yhteen luokassa pyörivään sydämeen kirjoitettiin, että ystävien seurassa mun hulluus tulee esiin. Ystäville uskallan myös sanoa, etten tiedä (vaikka mun todellakin pitäisi tietää). Hups ja oho on aika käytettyjä sanoja mun suusta. Suosikkileikkeihini myös kuuluu avainten ja puhelimen etsintä, vaikka ne oli just äsken tässä. Ja jos mun kanssa pitää lähteä nopeasti johonkin, kannattaa valmistelu aloittaa puolta tuntia aikaisemmin. Muussa tapauksessa on ehkä parempi, etten lähde mukaan ollenkaan. En tiedä, kuinka monta kertaa mun ystävät on aatelleet pahimpina hetkinä, että oon kyllä yks töhö ja idiootti. Itse oon nimittäin miettinyt sitä itelleni useasti, kun hävettää niin paljon jo, että naurattaa (vaikka toinen puistelee päätään vieressä). Että annattehan ystävät anteeksi ja yritättehän ymmärtää sekä auttaa mua vähän paremmaksi taas ensi kerralla, kun nähdään?!
   Toivon kuitenkin eniten, että olisin rakastettava ystävä. Juuri sellaisena kuin olen. Vahvuuksineni ja heikkouksineni. Silloin, kun osaan neuvoa tai kun tägään toisen meemiin, jolle molemmat voivat nauraa niin paljon, että vatsalihakset ovat viikon kipeänä. Toivon olevani rakastettava myös silloin, kun kaadan kahvit (välillä myös pöydälle), selitän liikaa, huolehdin liikaa ja kirjoitan wappiviestin, jota tuskin itsekään jaksan lukea neljättä riviä pidemmälle. Kun kysyn tai sanon jotain ja tajuan sekuntia myöhemmin, että ei oo todellista - se tuli puheena ulos suusta. Olla rakastettava ystävä, joka saa hymyilemään. Olla paras Roosa, jonka voi ystäväkseen saada. Sitä mä haluan olla - ja toivottavasti olenkin. 



Sillä mä voin käsi sydämellä sanoa, että rakastan ystävissäni myös niitä huonoja puolia. Sillä ilman niitä ne ei ois niitä ystäviä, jotka mä tunnen - ja jotka mä haluan pitää elämässäni myös tulevaisuudessa. Ootte aika parasta mahdollista laatua!

~ Roosa ~

perjantai 2. helmikuuta 2018

Aivan erityinen lapsi

Neljän kuluneen viikon aikana blogi on ollut mielessä, muttei työn alla, sillä oikeat työt ovat syöneet enemmän aikaa. Eka kuukausi on jotenkin mun mielestä aina se rankin, koska varsinaisen työn lisäksi pitää oppia ja sisäistää niin monia muitakin juttuja. Mutta viimein alkaa tuntua siltä, että rytmeihin, päiviin ja tehtäviin on päässyt kiinni. Se tietää myös sitä, että iltapäivisin jaksaa avata Bloggeriakin. 
   Oon lukenut paljon juttuja erityislapsista kuluneen kuukauden aikana, joita on pomppinut eteeni SOMEn kautta. Sattumaa vai ei, sillä erityislapset kuuluvat myös omaan työnkuvaani päiväkodilla. Olen saanut nyt kuukauden ajan tutustua erityisesti yhteen erityislapseen ja eri päivityksiä sekä artikkeleita lukeneena haluankin nyt tuoda oman osani erityislapsikeskusteluihin. Siihen, millainen tyyppi erityislapsi on. Luulin, että tietäisin  itse erityislapsena jo jonkin verran asiasta, mutta olin väärässä. Olen oppinut erityislapsista enemmän kuukauden aikana kuin ikinä olisin uskonut.


Erityislapsi ei ole yhtään sen erilaisempi kuin yksikään toinen lapsi. Jokainen lapsi on arvokas yksilönsä, erityislapsilla on vain lisäksi omia, aivan erityisiä piirteitään. Ja ne piirteet ja ominaisuudet tekevät hänestä aivan erityisen lapsen. Erityislapsi näkee maailmaa omalla tavallaan, vähän eri näkökulmasta kuin muut perusterveet ikäisensä. Tuota näkökulmaa voi olla välillä vaikeaa ymmärtää, vaikka kuinka aikuisena ja kasvattajana haluaisi. Erityislapsi myöskin sanoittaa maailmaa omalla tavallaan ja välillä käy niinkin, ettei löydy sanoja omia olotiloja sekä ympäristöään kuvaamaan, vaikka lapsi kuinka haluaisi. Siksipä lapsen ja aikuisen täytyy opetella viestimistapoja yhdessä - miten minä ymmärrän sinua ja sinä minua?
   Erityislapsen kanssa eläminen vaatii kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että tänään ei onnistuttu tässä, mutta ehkäpä huomenna - tai sitten ensi viikolla. Mihinkään ei ole valmiissa maailmassa kiire. Erityislapsen kanssa työskentely on myös kahden askeleen ottamista iloiten eteenpäin pitkällä aikavälillä ja taas yllättymistä kolmesta peruutusaskeleesta hetkessä. Siksipä erityislapsen kanssa ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun iloitaan pienistä asioista. Niitä iloisia pikkujuttuja onneksi mahtuu arkeen paljon, mikäli on vain tahtoa huomata ne!


 Erityislapsi on persoona isolla P:llä. Hänellä on inhokkinsa. Vaatii lujuutta olla antamatta periksi silloin, kun lasta ei saa päästää aidanraosta vaan sen sijaan sen päältä. Toisaalta erityislapsen kanssa täytyy myös osata nähdä tilanteet ja asiat, jolloin vaaditaan liikaa ja kiertoreitti tai aidanrako on sittenkin oiva valinta. Ja sen jälkeen tarvitaan vielä viisautta erottaa nämä tilanteet ja toimintamallit toisistaan. 
   Mutta inhokkiensa lisäksi erityislapsella on myös ehdottomat suosikkinsa. Eikä ole mitään parempaa kuin nähdä erityisen lapsen nauttivan ja nauravan. Siinä on jotain taikaa, mitä ei voi ymmärtää, ennen kuin sen kokee itse.
   Erityislapsi vaatii tarkkasilmäisyyttä sen suhteen, mitä asioita tulee huomioida, että arki sujuisi. Se vaatii tiimityötä työyhteisössä. Ja kommunikaatiota. Mistään et voi lukea käyttöohjeita siihen, miten toimia tässä tilanteessa. Varsin usein käyttöohjeet erityislapsen kanssa elämiseen ja toimimiseen löytyvät itse tilanteista, kokemuksista ja maalaisjärjestä. On vain mentävä, tehtävä ja pohdittava, oliko tämä se toimivin tapa vai kokeillaanko huomenna tehdä tämä sama asia sittenkin eri tavalla. Isini viljelee lausetta "Kyllä elämä opettaa." Elämän lisäksi voi luottaa siihen, että erityislapsikin opettaa.
   Ja hän opettaakin ihan mielettömästi vain olemalla oma itsensä. Hän opettaa maailmasta, ihmisyydestä ja elämästä. Mutta itse erityislapsena ja erityisesti erityisten lapsien kanssa työskennelleenä uskon tietäväni, mikä on tärkein asia, mitä erityislapsi haluaa omana itsenään maailmalle opettaa. Se asia on varsin inhimillinen ja yksinkertainen. 


Näe minut yhtä tärkeänä, arvokkaana ja rakkaana kuin muutkin. Näe minut ihmisenä.
   Näe minut ihmisenä silloin, kun minulla on huono päivä. Silloin, kun en löydä muita, kuin epäsopivia tapoja ilmasta itseäni, ajatuksiani ja tunteitani. Silloin, kun minua ei huvita, vaikka pitäisi. Näe minut ihmisenä silloin, kun en ole niin nopea kuin haluaisit, tai kun olen omassa maailmassani. Auta minua yrittämään parhaani, myös huononakin päivänä. Iloitse onnistumisistani, kannusta ja kehu. Ole johdonmukainen. Kerro, jos teen jotakin väärää ja perustele se. Äläkä luovuta helposti. Auta minua ymmärtämään itseäni, sinua, muita ja maailmaa.
   Ja vaikken aina olisi yhtä auringonpaistetta enkä osoittaisi kunnioitustani sinua kohtaan, olet minulle tärkeä. En osaa välttämättä osoittaa sitä kaikessa ja koko ajan. Mutta osaathan poimia yhteisestä ajastamme ne hetket, jolloin olemme samalla aaltopituudella, vierekkäin ja puhumme samaa kieltä? Huomaathan ne hetket, jolloin kerron päätelmistäni ja viestin, että olen kartalla ympäristöstäni? Ja huomaathan sen, kun osaan tämän asian paremmin kuin eilen? Huomasithan, että käytin äsken imperatiivin sijaan konditionaalia? Ja huomasitko, kun äsken vähän vitsailin?


Kyllä, olen huomannut. Ja kyllä, lupaan yrittää ja tehdä joka päivä parhaani.
Olen saanut nähdä huonoja päiviä ja hyviä päiviä kuluneen kuukauden aikana. Mutta lisähuomautuksena todettakoon, että huonoissakin päivissä on ollut aina jotain hyvää. Hymy, yksittäinen tarkkasanainen lause, yhtäkkiset yläfemmat tai käsi, joka huomaamatta hakautui käteeni. 
   Erityislapsi on melkoinen pakkaus. Melkoisen erityinen ja tärkeä sellainen. <3

Ehkäpä saatte lukea jossain vaiheessa erityisistä aikuisista? Eli siitä, kun erityislapsi on kasvanut jo aikuiseksi. Mikä on erityisen aikuisen tapa hahmottaa maailmaa? Palaillaan, viikonloppuja!

~ Roosa ~

//kuvat hidasta elämää- ja hidas vanhemmuus -facebooksivustoilta.