maanantai 17. heinäkuuta 2017

Miksi rakastan rippileirejä


Olen varsinainen ripari-ihminen, tarkemmin sanottuna rippikoululeiri-ihminen. Matka rippikouluikäisestä Roosasta (joka itkien sanoi, ettei missään tapauksessa lähde riparille) tähän päivään on ollut pitkä ja vaihderikas. Minusta on kasvanut ihminen, joka rakastaa leirejä ja elää niistä. Missään nimessä en voisi alkaa elää ripareille ja sitä kautta työlle, koska ei se työ kuitenkaan elä minulle. Mutta leirit on niitä paikkoja, joissa koen todella olevani elossa ja joille haluan antaa kaikkeni. Miksi? Koska koen saavani niistä niin paljon takaisin. Tähän postaukseen halusin kuvien ja tekstin muodossa tiivistää ne asiat ja palaset, joista koostuu mun mielestä onnistunut rippileiri. 


1. Ruoka

Leiri ei ole leiri, ellei siellä syödä hyvin, hyvin paljon ja useasti. Oon saanut nyt tänä kesänä palata niitten ruokapatojen äärelle, joiden luota muutama vuosi sitten lähdin. Enkä ole pettynyt. Nälkää ei ole tarvinnut potea, vaan sen sijaan kaivaa löysempiä vaatteita kassista esille. Kyllä se vaan niin on, että hyvä ruoka, parempi leiri!


2. Gospel

On rippileirejä ja seurakuntia, joiden aikana ei hirveästi gospel soi. Mä itse kuitenkin koen, että gospel on se genre, jota rippileireillä on luukutettava. Ymmärrän toki maallisen puolen musiikista esim. Egotripin Mestaripiirroksen ja oppimiskokonaisuuksien alkujen herättelybiisit, jotka on otettu radioiden soittolistoilta. Kuuntelenhan itsekin Suomipoppia ja mulla on monia voimabiisejä suomalaisilta pop/rockartisteilta, jotka on mulle tosi rakkaita.
    Mutta mä oon kasvanut sellaisessa nuoressa seurakunnassa, jonka toimintaan gospel kuuluu erottamattomana osana. Niinpä gospel kuuluu myös mun riparimaailmaan. Ja parhainta on, kun riparilaiset alkavat loppuleiristä toivomaan jotain tiettyä gospelbiisiä tai musaa tietyltä artistilta. Viime leirillä soi tosi paljon "Say yes" niminen kipale, jossa Beyonce fiittaa mukana. Nuoret lauloi sitä joka paikassa ja ilmestyipä kertsin sanat yhtenä päivänä tyttöjen majoituspuolen käytävän liitutaulullekin. Ei voinut kuin hymyillä ja tuntea, kuinka onnen sekä kiitollisuuden tunteet rupes lämmittämään omaa sydäntä. Gospel ja nuoret <3



3. Yhteishenki

Se vasta iso ja tärkee palanen koko leiripaletissa onkin. Yhteishenkeä voi kasvattaa leikein, pelein ja jutteluhetkin. Mun mielestä on tärkeää, että isosten lisäksi yhteisiin päivittäisiin vapaa-ajan tekemisiin osallistuvat myös leirin ohjaajat. Okei "minä rakastan sinua" ja "tieks mikä tää on?" voivat jäädä isosten ja  leiriläisten leikeiksi, ehkäpä myöskin Norjalainen jalkaleikki. Toki toisenlaisiakin mielipiteitä saa olla, mutta mun mielestä ohjaajan läsnäolo leikeissä ja muissa hetkissä on äärimmäisen tärkeää - muuten työntekijät voivat jäädä etäisemmiksi tiukkiksiksi nuorille. Sillä eihän me työntekijät pelkästään sellaisia olla! Osataan mekin myös hullutella nuorten kanssa!


4. #tietäjättietää

Eli suomennettuna ne leirin omat sisäpiirin jutut, jotka naurattaa vielä vuosienkin päästä saman riparin kokeneita ihmisiä. Ensimmäisellä isosriparillani "se juttu" oli Tohtori Suolinukka, ensimmäisestä kesätyöstä kirkolla jäivät mieleen sanat nyyhkis sekä siivilä. Nyt tuolla kesäkuun rippileirillä The jutuksi nousi yllä oleva kivi, joka sai vapautuksen ovistopparin virastaan. Hänelle annettiin jopa leiriläisten toimesta nimi, Marko. Ja koska #tietäjättietää, jääköön hänen muu roolinsa ja identiteettinsä vain tietäjien tietoon. ;)


5. Pienet yllätykset

Tarkoitan positiivisia sellaisia. Kun saa esimerkiksi yllättäen kirjeen joltain leiriläiseltä, isoselta tai kollegalta, antaahan se boostia ja hyvää mieltä jatkaa leiriä ja työtään siellä eteenpäin. Viimeisimmän leirin pienin ja isoin yllätys tosin liittyi muumimakeisiin sekä näytti mulle jälleen, millasin arkienkelein mua ollaan tässä elämässä siunattu. 
   Oli vierailuilta. Ja meikä ei vain pidä niistä. En kiellä niiden arvoa leiriläisille, isosille, vieraileville perheenjäsenille sekä ystäville ja miksei tyntekijöillekin. Mutta jokin niissä saa mut vain vetämään syvään henkeä selvitäkseni niiden yli. Niin meikä valmistautui myös jälleen kerran tuohon iltaan leirillä. Ajatellen, että kyllä mä taas selviin, se ei oo kuin 2 tuntia. Juoksin ja hoidin muutamia asioita ennen kuin virallinen osuus alkaisi sekä puin tekohymyn kasvoilleni. Mutta sitten se vaihtui aitoon yllätykseen ja hymyyn. Kun olin astelemassa leirikeskuksen pihamaalle, vastassa oli mun ystävä tyttöystävänsä kanssa - täysin odottamatta. Kun lopulta ymmärsin, ettei näkyni ollut unta, kuulin miten nuo kaksi ihmistä olivat siihen päätyneet. Mun ystävä oli siis tuonut siskonsa moikkaamaan hänen ystäväänsä leirille ja tajunnut sitten, että mähän olen myös samaisella leirillä töissä. Niinpä hän oli napannut kaupasta mukaansa kaksi muumilakupötköä sekä askillisen muumikarkkeja. Olin niin otettu, hämmästynyt ja hämilläni, etten osannut muuta kuin halata molempia ja kiittää - enkä siltikään tajunnut, mitä just tapahtui. Ja vielä kaiken päätteeksikin olin sekasin tuosta pienestä yllätysvisiitistä varmaan kaks päivää :D Just tollaset leiriyllätykset on vaan parasta! 


6. Sanoma

Viimeisin palanen, muttei vähäisin. Sillä senhän takia rippileirejä pidetään - että voitaisiin kertoa nuorille Jeesuksesta, Jumalasta ja Pyhästä Hengestä. Sekä pohtia nuorten kanssa yhdessä, keitä ne on, millasii ne on ja onko niillä mitään merkitystä meille. Onko niillä paikkansa nuorten elämässä. Oon tietoisesti jättänyt mun omasta uskosta kertomisen vähemmälle täällä blogissa, enkä nytkään enempää ala tässä jeesustelemaan. Totean vain, että omassa elämässä tällä asialla on paikkansa, joskus isompi, joskus pienempi. Ja sitä mä nuorillekin totesin, että he saavat itse pohtia jumalasuhdettaan leirin aikana - samoin elämänkysymyksiään. Sekä tietysti epäröidä, kyseenalaistaa ja sitä kautta löytää vastauksia. Minä en voi taikoa uskoa kenenkään sydämeen. Jos jotain voin olla, niin ainoastaan välikäsi, mutten sitäkään omasta tahdostani. Onnekseni olen saanut nähdä aitoa kiinnostusta ja uskon kasvua sekä Pyhän Hengen työtä ympärilläni olevissa nuorissa tyypeissä. Välillä tietyt hetket saivat tämän ohjaajan ja työntekijän liikuttumaan salaa kyyneliin. Miten hienoa onkaan saada tehdä työtä, jonka tuloksilla ei ole ainoastaan rahallista merkitystä. Tällä työllä ja jutulla on myös ikuista merkitystä, niin mulle kuin kohtaamilleni nuorillekin. 


Tässä vähän mietteitä ja ajatuksia pitkästä aikaa. Seuraavaan postaukseen (johon ei toivon mukaan mene älyttömän kauaa..) saatte kuvia festareilta. Mutta miltä, se selviää sitten! ;)

~ Roosa ~

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Henkinen hylkimisreaktio



Haluaisin kirjoittaa näiden kivojen uusien kuvien (kiitos veikka!) joukkoon jotain kevyttä ja ihanaa. Jotain siihen tyyliin, että mulle kuuluu hyvää, elämä hymyilee ja sitä rataa. Mutta se ei olisi totta.
   Tai olisi siinä määrin, että ulkoisesti kaikki on hyvin. Elämän peruspalikat ovat kasassa: hampaat on suussa, uudet pohjalliset Respectalle menon päässä, kesätyöt luistaa ja kohta meitsi pääsee myös pitkästä aikaa rippileirille! Samaan hengenvetoon voin iloita veljen yo-papereista ja muistella lämpimän iloisia juhlia, joita asian kunniaksi vietimme tovi sitten. Veli muutti myös pian lakkiaistensa jälkeen ensimmäiseen omaan vuokra-asuntoonsa ja minunkin AMK-paperini ovat muutaman kymmenen opintopisteen päässä. Lokakuu on täällä pian, ja silloin voin tuulettaa todistus kourassa, jos Luoja suo.
   Ei siis moittimista näissä olosuhteissa. Mitä nyt en kesätöitten takia pääse oikein kunnon visiittiä omalle kämpälleni Ylivieskaan tekemään, mikä tietää porukoilla majoittumista tämän kesän ajan. Mutta se on hetkittäistä. Ja oikeastaan suuri onni, sillä ollakseni rehellinen...en pysty tällä hetkellä asumaan yksin.
   Ja ollakseni vielä rehellisempi - noiden kuvien takana on hyvin hukassa oleva ihminen. Mieli joka toinen tunti maassa oleva, elämää epäröiden katsova ja henkistä vuoristorataa kierros toisensa jälkeen viilettävä tyyppi. 

Minä.
   Niin kuin aluksi totesin, elämäni peruspalaset ovat tosi hyvin kohdillaan. Tietysti asiat voisivat olla aina paremminkin, mutta näin hyvin mulla ei ole mennyt sitten hetkeen. Ja se onkin mulle tosi iso kriisi - niin ironiselta kuin se kuulostaakin. Myös yhtäkkinen onni voi olla kova kolaus ja todellinen umpikuja.
   Suurin syy tähän alakuloon ja epätoivoisuuteen löytyy siitä isosta elämäni palasesta, joka viimein naksahti kohdilleen - suustani. Hampaistani. Niistä täydellisistä valkoisista lampaistani, joista olen enemmän kuin kiitollinen jokaikinen päivä. Joiden avulla pystyn taas syömään lempikarkkejani, pureskelemaan kovempiakin vihanneksia (raakaa porkkanaa lukuunottamatta) - tekemään ylipäätään kaikkea, josta olen vain unelmoinut.


Kun on elänyt parikymmentä vuotta hammashoitojen kanssa ja itseltäkin salaa erilaisia hampaitaan häveten, ei voi kuin tottua elämäänsä. Tottua niihin maisemiin, jota 9-tie tarjoaa Jämsä-Jyväskylä-välillä. Tottua hammaslääkärihuoneiden tuoksuun ja erilaisiin omituisiin nimityksiin, joita löytyy niin instrumenteille kuin suun mitoillekin.
   Sitä tottuu, että matka on kesken. Minussa on jokin asia, joka on aina enemmän tai vähemmän kesken. Enemmän tai vähemmän vialla. Ja vaikka se suun sisältö olisikin joka kerran jälkeen taas askeleen verran valmiimpi ja vähemmän vialla, on vaikeaa ymmärtää, että joku päivä voi oikeasti myös olla valmis. Ehjä, kaunis ja onnellinen. Valmis jatkamaan elämää huolettomammin kuin koskaan aiemmin. Elämään elämäänsä lähes täysin samalla tavalla kuin muutkin valtaväestön ihmiset.
   Tiesin, että endorfiini häviää ja tylsyys iskee - jopa kriisi omasta itsestä. Henkinen hylkimisreaktio kuuluu erään hammaslääkärin mukaan jokaisen implanttipotilaan elämään. En siis yllättynyt tavallisuuden tunteesta jo kahden viikon jälkeen, en tylsyydestä enkä oikeastaan hyvän elämän -kriisistänikään. Yllätyin sen sijaan siitä, kuinka voimakkaana tuo kriisi elämääni tuli - paljon paljon voimakkaampana kuin uskoinkaan.
   Ensin oli vain huonoja iltoja synkkine ajatuksineen. Sitten ei pystynyt menemään kävelylenkille yksin - ei edes luurit korvilla. Sitten oli vaikeiden iltojen lisäksi vaikeita aamuja. Lopulta myös hetkiä ja pidempiä tunteja, jolloin tuntui, ettei elämällä ole mitään merkitystä. Ja ne itsetuhoisat ajatukset - kyllä. Niitä vastaan minun on tarvinnut taistella toukokuulta lähtien. Joka päivä, joskus enemmän ja joskus vähän vähemmän. Minun on todellakin joka päivä ollut pakko etsiä se jokin asia, jonka vuoksi jaksaa.

Jos mietitään aikaa taaksepäin, olen elänyt kohta kaksi vuotta peläten. Peläten hammasleikkausta, peläten uutta annettua hammasleikkausaikaa, kun ensimmäinen yritys peruuntuikin flunssani takia. Kävin koko pelkäämisprosessini uudestaan lävitse reilussa kahdessa kuukaudessa. Menin pelon kanssa leikkaukseen. Heräsin leikkauksesta ja ei vienyt aikaakaan kun päähäni ilmestyi uusi kysymys - jos en kuollut hammasleikkaukseen, milloin minä sitten kuolen? Vaikka todellisuudessa tiesin herääväni leikkauksesta, olin myös niin valmistautunut pahimpaan (mutta epätodennäköisimpään), joten herääminen shokeerasi omalla tavallaan.
   Aika harvahampaana ei kulunut yhtään helpommin tai pelottomammin. Meni kuukausi ennen kuin uskalsin syödä edes pehmeää rieskaa miettimättä, irtoaako jokin parenemisjatke nyt vai ei. Piti olla koko ajan varuillaan, vaikkei sitä välttämättä itse niissä hetkissä tajunnutkaan. Mutta minä varoin ja minä pelkäsin. Mitä? Loppupeleissä ja pohjimmiltaan sitä, että kuolisin ennen kuin saisin implantit suuhuni. Koska siinä tapauksessa olisin ollut vain tuhlaus tälle yhteiskunnalle - kymmeniä, jopa satoja tuhansia hukkaan heitettyjä euroja. 
   Kun ns. "viimeinen vaihe" ja ravaaminen Jyväskylässä alkoi, minä päätin vain mennä läpi. Vaikka päällään seisten. Minulla oli 7 aikaa Jyväskylään aikavälillä 6.2.-4.4.2017. Se tiesi sitä, että elin juna- ja linja-automatkasta toiseen, käyden niiden välissä koulua sen verran, minkä vain ehdin. Elämässäni ei ollut muuta kuin koulu ja hampaat, sillä muuhun ei ollut aikaa. Minä laitoin monen asan tietoisesti ja tiedostamatta pauselle. Ja kun olin painanut pausea, asetin ravihevosen laput silmilleni ja vain juoksin. Katsomatta sivulle tai taakseni. Niiden sijaan katsoin vain eteenpäin, kohti maalia - vaikken edes tiennyt, mitä siellä minua konkreettisesti odottaa. Ja samalla toivoin, etten kuolisi ennen hampaideni saamista.
   Ei minulla ollut aikaa tai jaksamista miettiä kaiken keskellä, mitä nyt tulee tapahtumaan. Tai toki minä tiesin, että hampaathan sieltä hammaslääkäristä keväällä kotiin kannetaan. Mutta millaiset, sitä en tiennyt. Enkä tiedä, halusinko tietääkään. Vaikka lopputulos oli parhain mahdollinen, psyykeeni ei olisi jaksanut liikoja pohdintoja hampaiden istuvuudesta suussani ja muusta elämästäni hampaiden jälkeen. Minulle riitti, että selvisin junamatkasta toiseen ja sain aina takaisin Ylivieskaan päästyäni yliviivata lapusta yhden hammaslääkärikäynnin. Taas askel lähempänä maalia.
   Enkä minä syytä itseäni siitä, etten miettinyt joka neljän tunnin junamatkalla tulevia hampaitani. Ihmismieli on rajallinen, mitä tulee isoihin elämänmullistuksiin. Yleensä ihminen vain paahtaa läpi vaikeiden aikojen kuin mikäkin robotti. Ja vasta kaikesta selvittyään tapahtuu se pysähtyminen ja romahtaminen. Tässä asiassa ihmismieleni toimi juuri ohjekirjan mukaan. Kun viimein oli aikaa hengähtää ja todeta, että elämähän on mallillaan, minä romahdin.


Olen sulkenut oven hammasprojektilleni, päivittäiselle koulunkäynnille ja pian myös opiskelijaelämälle. Olen myös ymmärtänyt, että kaiken tämän keskellä olen  myös puristanut opinnäytetyöni toiminnallisen osuuden testaamista vailla olevaan kuntoon. Pian olen valmis kasvatuksen ammattilainen, jonka hampaista ei voi nähdä merkkiäkään hurjista hammaspuutoksista. Olen monessakin mielessä vapaa ja se jos mikä, on jälleen pelottavaa.
   Tältäkö siis tuntuu olla hampaiden ja monen muunkin asian suhteen "normaali" ja "terve"? Joutuvatko muut perusterveet ikäiseni elämään tällaisessa epävarmuudessa koko ajan, kun loppuelämä on vain elämistä ja uusien ovien ja polkujen avaamista vaille valmis? Niitä polkuja pitkin tallaamista, joista ei tiedä, minne ne vievät - mutta joiden kulkuun on vain pakko luottaa?
   Kuka se Roosa on tämän kaiken alla? Mitä se Roosa haluaa olla? Ainakin jotain paljon enemmän kuin uudet hampaansa, joita edelleen joutuu ensimmäisinä esittelemään muille. Ja ainakaan tämän uuden Roosan ei tarvitsisi tai kuuluisi pelätä koko ajan. 


Nyt moni varmaan haluaisi kirjoittaa kommenttiboxiin jotain sen tyylistä kuin "sä oot vahva, kyllä sä tämänkin läpi menet!" Varmaan menenkin, niin kuin kaikkien edellistenkin pettymysten ja kolausten jälkeen. Nyt en ehkä juokse, mutta astelen askel kerrallaan myös tämän polun päähänsä. Niin minä teen ja olen heikkoudenkin keskellä vahva. Sillä mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla olisi? Mitä muita vaihtoehtoja minulla on ennenkään elämässäni ollut, kuin olla vahva? Ei mitään. Minun on aina pitänyt olla vahva. Ja se tekee elämästäni jopa raadollista aina silloin tällöin. Koska ilmeisesti otsassani on permanenttitussilla kirjoitettu kirjaimet V, A, H, V ja A, on myös välillä kipeää pudottaa ne kulissit alas ja pyytää ihmisiä näkemään minut heikkona. Ja kyllähän minä siihenkin saan luvan. Harmillisen usein loppukaneetit ovat vain luokkaa "mutta kyllä sä sieltä taas nouset, koska sä vaan meet kaiken läpi. Sä kun oot vaan niin vahva."
   Jos joku sana voi olla leima, niin vahva. Pyydän teitä käyttämään sitä harkiten, rakkaat lukijat. Ja jos lukijoissani on joku nuoristani tai työtovereistani, ei hätää. Olen jo hakenut nöyrästi apua tähän isoon kriisiini samalta psykologilta kuin ennen hammasleikkaustakin. Hänelle on nyt varattu aika heinäkuun alkuun - en siis voi kuin vaan taas kiittää hammaslääkäriäni lähetteestä. Tutun psykologin kanssa voin avata näitä solmuja paremmin ja syvemmältä kuin yksinäni. Sekä tietysti  löytää avaimia tähän omanlaiseensa vaiheeseen johon liittyy sekä luopumisen tuskaa että tulevaisuuden pelkoa. Ja erityisesti epävarmuuden sietämistä.
   Lisäksi minä saan suureksi onnekseni tehdä tällä hetkellä työtä, jota rakastan. Se jo itsessään on minulle syy, miksi jaksaa ja minkä voimalla selviän ensimmäiseen psykologin tapaamiskertaan. Työstä ei tietenkään voi ikinä tehdä itsellensä elämää, muuten käy hullusti. Tällä hetkellä työ toimii kuitenkin itselleni eräänlaisena pelastuksena ja pelastusrenkaana, jonka avulla voin päästä rantaan. Ja rantaan päästyäni voin jatkaa matkaani turvaten jälleen omien jalkojeni kantavuuteen. 

Täältä suunta ei ole kuin ylös ja valoon!

~ Roosa ~


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Itkun, tuskan, mutta myös onnen banneri

Uusia kuvia nuoremman veikan kanssa napsittuani (saatte niitä seuraavaan postaukseen), minulle tuli yhtäkkiä suuri innostus tehdä uusi banneri blogiin. Se innostus tuli yhtä kirkkaana salamana taivaalta, kuin blogin uusi nimi parisen vuotta sitten. Eli ei kuin vain vääntämään.
   Ja vääntää muuten sainkin. Kulutin eilisiltana useamman tunnin bannerin äärellä, tuloksetta. Minulla oli selkeä visio ja näkemys, mutta toteutus ei ollutkaan niin yksinkertaista. Suuren kuvamäärän laitto esteettisesti, jotenkin kronologisessa järjestyksessä ja samalla tilaa blogin otsikolle jättäen tuntui suorastaan mahdottomalta yhtälöltä. Kokeilin montaa erilaista mieleeni tullutta ajatusta käytännössä, mutta kun ei, niin ei. Kahden aikaan yöllä päätin luovuttaa ja mennä nukkumaan.
   Myöskään uusi aamu ei tuonut valoa tähän asiaan. Kysyin itseltäni tänä aamuna useasti, eikö uusi tekstiviritelmä olisi vain parempi ratkaisu. Ei, aivoni vastasivat. Turhauduin ja lähdin välillä salille. Yhdistetyn sali- ja ostosreissun jälkeen lähdin uusin silmin ratkaisemaan banneriongelmaani. Kyllä minä tämän vielä ratkaisisin!
   Ja niin ratkaisinkin. Palaamalla vaihtoehto numero ykköseen...
  Mutta niinhän ne useimmat ongelmat kuulemani mukaan usein ratkeavatkin. Palaamalla alkuun. Ja ainakin tässä ongelmassa palaa lähtöruutuun -taktiikka toimi.


Mitä minä uudelta bannerilta sitten halusin? Jonkinlaista aikajanaa siitä, mistä on lähdetty ja mihin on tultu - niin elämän kuin bloginkin suhteen. Mukana on siis kuvia elämäni sekä blogiurani eri vaiheista. Tunnistatteko ne kuvat, joita on näkynyt blogini postauksissa niin takavuosina kuin ihan lähimenneisyydessäkin? ;) Halusin näyttää lukijoille, mutta ennen kaikkea itselleni, mistä kaikesta on menty läpi. Onhan nimittäin tämä uusi, jopa loppuelämäni hammasrivistö aukaissut kokonaan uuden luvun ja sivun elämässäni. Mutta vanhaa, jo kuljettua matkaa ei tule missään nimessä unohtaa. Sitä tulee arvostaa. Aikoinaan kun ei paljoa voitu luvata. Mutta siitä huolimatta moni asia on kääntynyt parhain päin - jopa paremmin, kuin ikinä osattiin toivoakaan. Ja juuri siksi en halua unohtaa menneisyyttäni ja sen kivisiäkin polkuja. Haluan sen sijaan kiittää. Jokaista kiveä ja oksaa, joihin kompastuin. Jokaista sadekuuroa, ukkospuuskiakin. Ja niitä auringonsäteitä, joita toivoksi minulle ja läheisilleni suotiin ja siunattiin. Ne saivat meidät jatkamaan eteenpäin ja ennen kaikkea tarttumaan toivoon entistä hanakammin kiinni.
   Koska olen siis selvinnyt tuosta kaikesta (ja monista muistakin, joita banneriin ei mahtunut), selviän varmasti jatkostakin. Tästä uudesta luvusta, johonka on vasta muutama kappale kirjoitettu. En tiedä paljoakaan siitä, mitä tuleva eteeni tuo. Tiedän vain hataria suuntaviivoja, en enempää. Se on vähiten, mitä ikinä olen tulevaisuudestani aikaisempina vuosina tiennyt. Mutta kun katson menneisyyttäni sen eri vaiheineen, haluan luottaa siihen, että elämä kantaa ja hyvä voittaa.
   Ja ennen kaikkea haluan uskoa siihen, että ansaitsen elämääni hyvää. Paljon enemmän ja paljon pitkäkestoisempaa kuin tähän mennessä. Siihen uskominen - että hyvä on tarkoitettu minullekin, ei vain toisille - ei ole pikkujuttu. Mutta minä lupaan yrittää. Minä todellakin lupaan.

Mitä mieltä te lukijat olette uudesta bannerista ja ideasta sen takana? Osuiko vai menikö kokonaan ohi?

~ Roosa ~

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Veikkani

On niin lyhyt aika siitä, kun puhuin silloin tulevan perhepäivähoitajasi kanssa, että kohta on syksy ja sinä synnyt ja me muutamme uuteen kotiin. Liian vähän aikaa on siitäkin, kun olit vain parivuotias ja lohdutit minua eskari-ikäistä siukkuasi tarjoamalla jääkaapista suklaavanukasta. Ja oikeassa olit jo niin pienenä - ei meillä ollut nälänhädän vaaraa, vaikka äiti oli kipeänä sängynpohjalla ja pappa vasta tulossa meitä hoitamaan.
   Muistan myös heränneeni toissayönä uutukaisessa huoneessan siihen, että sinä olet saanut mahataudin. Ensimmäinen kerta, kun menin neljän aikaan aamuyöstä suihkuun. Samoin vedit enkat pesäpallomailan kanssa lyödessäsi pallon sijaan ainoaa näkevää silmääni.  Onneksi selvisimme molemmat säikähdyksellä.
   En kaipaa niitä aamuja, jolloin muutuit spagethiksi eteisemme lattialla, kun äidin piti viedä minut kouluun ja sinut kerhoon. Sen sijaan kaipaan niitä lapsuuden kesiä, jolloin laskimme porakaivovettä hiekkaämpäreihin, etsimme voikukan varsia, revimme ne osiin, laitoimme vesiämpäreihin ja sekoitimme lapiolla niistä pastaa. Kesän keittiöleikkeihimme etsimme myös pellonlaidalta timoteitä salaatiksi. Muistatko? Minä ainakin muistan. 
   En myöskään kaipaa sitä päivää ja kauhun tunnetta, kun huomasin sinun ja pikkuveikkasi vesisotahipan muuttuneen rautakankihipaksi. En ehkä kaipaa niitäkään hetkiä, jolloin patistin sinut rikkomaan sääntöjä, kun äiti ja isi eivät näe...esimerkiksi menemään hyppimään trampoliinille, jos joku legendaarinen pitää mainita. Mutta kaipaan sen sijaan sitä, että voisit tulla kämpälleni hetken mielijohteesta, kävellä suoraan jääkaapille ja juoda puolet omenamehupurkin sisällöstä - tietysti lupaa kysymättä. Toivottavasti joku päivä asumme hieman lähempänä toisiamme, niin voisit vastapalveluksena mehupurkin tyhjentämisestä paistaa minulle esimerkiksi munakasta - sillä myönnän sen olevan parempaa kuin isin tekemä.


Mutta tänään ei ole mikään noista menneisyyden päivistä ja hetkistä, jotka mainitsin. Tänään on ylioppilasjuhlapäiväsi. Se tuntuu käsittämättömältä - vastahan sinä huusit koliikkiasi tai muuta selittämätöntä itkuasi niin kovaa, että mun piti katsoa lastenohjelmia kuulokkeet päässä. Mutta tänään ei ole talvi 1999, vaan kylmä kesäkuun alku vuonna 2017. Sinun päiväsi. 
   Voin silti myöntää, että vaikka vuosia on kulunut jo yli 18, et sinä ole muuttunut. Sinussa on edelleen olemassa se nollasta sataan sadasosasekunnissa, anna mä hoidan ite ja jumitus -veikka. Mutta samalla sinussa on olemassa se välittävä pikkuveikka ja isoveikka samassa paketissa. Katson ihaillen, kuinka osoitat veljenrakkauttasi pikkusiskoillemme ja jaksat olla heidän kanssaan niin paljon kärsivällisempi kuin minä. Sinä pikkusiukkumme kainalossasi on ehkä ihanin näky, mitä tiedän. Enkä pane yhtään pahakseni, että sinun ja pikkuveljesi nokat vastakkain 24/7 -vaihe on mitä suurimmassa määrin taaksejäänyttä elämää ja tappelunne ovat korvaantuneet soittopuuhilla ja leikkipainilla.
   En ole varmastikaan sanonut sinulle tarpeeksi usein, miten kiitollinen olen siitä, että nykyään myös sinä olet jaksanut viedä ja hakea minua paikasta sun toisesta. Esimerkiksi olen tosi kiitollinen, että heitit mut Jyväskylään hammaslääkäriin tässä keväällä, vieläpä lukulomasi aikana. Ei ole hirveän mieltä ylentävää olla aina toisten kyytien varassa ja sekoittaa sinun kuvioitasi välistä omilla menoillani. Mutta kiitos, että olet jaksanut.
   Toivottavasti olen voinut omilla sairauksillani opettaa sinulle jotain - en kylläkään tiedä tarkalleen, että mitä. Mutta ehkä jotain erilaisuuden hyväksymisestä, sisusta ja mustasta huumorista. Toivon, että sinusta on tullut suvaitsevampi minun ja sairauksieni avustuksella. En tiedä, millaista on olla vammaisen isosiukun pikkuveikka, mutta toivon, ettei se hirveästi eroa muusta, kuin että nykyään sitä pitää kuskailla paikkaan jos toiseen. Ehkä et ole edes ajatellut vammaisuuttani (emme itse asiassa ole koskaan puhuneet tästä), sillä minäkään en sitä kovin usein ajattele. Toivottavasti koet kuitenkin, ettet ole menettänyt mitään takiani - vaan pikemminkin saanut. Sillä niin minä koen sinun (ja myös muiden sisarusten) kohdalla.
   Minun liian huolehtivan isosiukun -syndroomani tuskin koskaan paranee. Tiedän edelleen stressaavani, miten selviät armeijassa ja tulevassa opiskelijaelmässä ja itsenäisemmässä elämässäsi ylipäätään. Mutta minun on vain pakko luottaa, että kyllä sinä pärjäät. Sillä kyllä sinulta järkeä löytyy. Muista silti, että olen aina puhelun tai wappiviestin päässä, mikäli tarvitset apua. Ihan mitä tahansa apua ja ihan missä vain.
   Tänään kuitenkin nauti päivästäsi, sillä tämän päivän, lakin ja todistuksesi olet todellakin ansainnut. Moni ei välttämättä aluksi uskonut, että tämä päivä tulisi, sillä onhan koulutielläsi mutkia ollut. Mutta minä tiesin, uskoin ja luotin sinuun alusta lähtien. Ja niin tämä päivä vain tuli. Tänään meillä on siis todellakin aihetta juhlaan!


Nauti siis päivästäsi huomion keskipisteenä ja mihin ikinä tulevaisuus sitten viekään - mene sydän edellä.

Rakkaudella, 
 
~ Roosa-siukku ~

maanantai 15. toukokuuta 2017

Kamala(n ihana)t nuoret

En ole hetkeen (lähes pariin vuoteen), kirjoittanut mitään ammatillisuus-genreen menevää postausta. Suurin syy on varmasti ollut se, että tuleva työni nuorisotyöntekijänä (jos nyt halutaan puhua yhdellä ja suht kattavalla ammattinimikkeellä), on salassapitovelvollisuuksia täynnä. Työharjoitteluissa kohtaa paljon sellaisia asioita, joista ei voi puhua muualla kuin työympyröissä. Siksi esimerkiksi ette ole saaneetkaan yhtään myday-postausta harkkapäivistäni. Koska se ei vain vaitiolosopimusten vuoksi ole mahdollista. 
   Nyt tää viimeinen harkka on pistänyt ajatusta jos toistakin pyörimään nuorten hyvivoinnin ympärillä. Tai pahoinvoinnin. Ja koska tästä aiheesta voi puhua ilman nimiä ja yksityisyydensuojaa kunnioittaen, annan näppiksen laulaa ja ajatuksen viedä.
   Jotain faktoja alkuun. Olen jämsäläisessä järjestössä töissä, tarkemmin sanottuna nuorisojärjestössä. Koska tämä on viimeinen ja syventävä harjoitteluni, oon halunnut ja onneksi saanutkin vaikuttaa harkkani sisältöön tosi paljon. Oon itse kehittänyt ja sopinut ainakin puolet harjoitteluni sisällöstä harkkaohjaajani ja paikallisen koulun henkilökunnan kanssa. Oon saanut vetää yhtä Nuisku-ryhmää, jossa opettelemme ja pohdimme nuorten kanssa tärkeitä ihmissuhdetaitoja ja miten niitä voidaan kehittää. Oon lisäksi saanut vetää suvaitsevaisuus-aiheisia oppitunteja ja suunnitella niiden sisällön alusta loppuun itse. Näiden ja monen muun jutun kautta oon tavannut monia nuoria ja kuullut heidän tarinoitaan ja kohtaloitaan. 
   Samalla mun silmäni ovat avautuneet tosi paljon sille, kuinka yksin nuoret ovat kuorensa alla. Ja kuinka pahoinvoivia he voivatkaan olla. Kuinka haavoittuvia, vaikka päällepäin asia voi näyttää niin toiselta. 
   Erityisen tärkeitä opettajia tän harkan aikana ovat olleet mun Nuisku-ryhmän nuoret. Kuinka paljon elämäntarinoita ja kuinka paljon epävarmuutta. Mutta myös niin paljon kasvua, pieniä askeleita kohti sitä oikeaa minäänsä ja sen näyttämistä myös muille ikätovereille. Vieläpä niin lyhyessä ajassa. Niin upeeta!
   Nuoruus on rankka ikävaihe kaikille. Mutta kuinka vaikea se voikaan olla nuorelle, joka on epävarma, syrjitty ja kiusattu? Kuinka vaikeaa se voikaan olla, kun ei ole taitoja ratkaista ihmissuhdeongelmiaan, kun niitä ei vain ole - vaikka kuinka haluaisi? Kuinka vaikeaa nuoruus voikaan olla, kun elää luulossa, että KAIKKI vihaavat minua ja ajattelevat minusta pahaa? 

   Aivan pirun raskasta.
   Ja kuinka palkitsevaa se onkaan, kun nuoret uskaltavat puhua niistä asioista minulle ja meidän pienryhmällemme - siis niille toisille ryhmän nuorille myös. On niin upeaa nähdä, että se arinkin on uskaltanut sanoa asiota ja mielipiteitään ääneen. Se on äärimmäisen ihanaa. Nähdä, että nuoret luottavat minuun ja ennen kaikkea toisiinsa.
   Sillä sitä kaikki nuoret lopulta kaipaavat kuoriensa alla - että joku kuuntelee ja ottaa todesta. Eikä tuomitse. Nuoret voivat näyttää kamalilta teinihirviöiltä ulospäin, mutta totuus heistä itsestään voi olla lopulta aivan toista. Ja näitä nuoria, niin kutsuttuja teinihirviöitä, on jokaisessa maamme koulussa. Ja kaikilla heillä on se toive tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. 
   Jos tällä maalla olisi enemmän resursseja, jokaiseen Suomen kouluun tarvittaisiin oma nuorisotyöntekijänsä. Sellainen tyyppi, joka olisi siellä koulun käytävillä vain nuoria varten. Tyyppinä, jolle voisi tulla purkamaan äkäisyyttään pelkäämättä, että seuraavaksi se varmaan hylkää mut. Samalla tavoin sille tyypille voisi kertoa päivän onnistumiset ja iloita, että se nuorisotyöntekijä iloitsee mun kanssani. Tarvittaisiin nuorisotyöntekijä, joka kuuntelee. Sitä työntekijää ei tarvita sen vuoksi, etteivät opettajat välitä - kyllä muuten välittävät. Mutta opettajien työ on nykyään niin byrokratiaa ja paperisotaa täynnä, että jopa harmittaa heidän puolestaan. Heillä olisi taitoja, muttei aikaa. Siksi se nuorisotyöntekijä ois niin valttii jokaisessa maamme koulussa.
   Olen kiitollinen, että olen saanut olla kuuntelemassa kohtaamassa monia nuoria mun harkan aikana. Olla tarjoamassa sitä apuani, mitä oon pystynyt ja osannut antaa. Tosi usein ne on ollut pelkät kuuntelevat korvat, sillä tän päivän nuoret kohtaa välistä (tai useamminkin) tosi vaikeita asioita. Mutta oon yrittänyt parhaani ja luottanut siihen, että se riittää. Eihän ihminen voi enempää antaakaan.
   Toivon todella, että ensi viikolla harkkani päättyessä mä olen voinut antaa nuorille jotain eväitä elämään. Tarjonnut joitain vinkkejä ja työkaluja ihmissuhteisiiin ja muihin elämän ilon ja surunkin aaltoihin. Ja ennen kaikkea tunteen siitä, et he ovat arvokkaita juuri sellaisina kuin he ovat. 


Sillä sitä he todella ovat - arvokkaita.

~ Roosa ~

lauantai 6. toukokuuta 2017

Minua etsimässä

Kiitos, että olet kulkenut vierelläni ja elänyt matkaani kohti unelmieni hymyä todeksi. Olen kiitollinen sinusta. On hienoa nähdä, että iloitset lopputuloksesta kanssani - jopa enemmän kuin minä itse.

Tiesin hammasprojektini olevan yhteisöllinen asia. Mutta oli häkellyttävää ja jopa pelottavaakin huomata, kuinka satasella ihmiset elivät ajan hammasleikkauksen odottamisesta harvahammaskauden kautta hampaiden saamiseen saakka kanssani lävitse. Jossain vaiheessa he tuntuivat olevan mukana niin tunteella, että tein päätöksen olla kertomatta mitään hammasremonttini vikoista vaiheista etukäteen. Kun sain tietooni, että hampaat tulisivat todennäköisimmin suuhuni 20.3., kerroin asiasta vain perheenjäsenilleni ja kahdelle kolmelle ystävälleni. Pelkäsin, että jos tuo päivä ei jostain syystä menisikään kuten Strömsössä, pettäisi erityisesti koulutoverini. Mutta myös kaikki muut. Välillä siitä ihanasta taustaelämisestä ja ilon tunteista huolimatta tuntui siltä, että tämä meni nyt väärin. Tämähän oli minun projektini. Nyt nämä toiset elävät tätä enemmän kuin minä. Se oli varmaan ensimmäinen asia, mikä teki uuden minun syntyprosessista hieman hasteellisen. Kun sitä tunsi, että muut elävät minun elämääni täydemmin kuin minä itse - vaikka tiedostankin, ettei se oikeasti ihan kyllä niin mennyt...Silti se tuntui siltä.

 
Tämä seuraava on hiukan vaikeaa sanoittaa, mutta minä yritän. Vaikka sainkin sen, mistä olen aina vain unelmoinut, on elämä nyt hiukan sekavaa. En oikein tiedä, mihin kulkea seuraavaksi. Kun on kulkenut samaa turvallista polkua iät ajat, on pelottavaa lähteä kulkemaan uutta tietä eteenpäin. Siksi olen jäänyt tähän risteykseen seisomaan. En ole uskaltanut vielä valita seuraavaa polkuani.
    On ylipäätään vaikeaa ymmärtää, että minä olen nyt tässä - hampaat suussa ja tärkeimmän maalin saavuttaneena. Se tuntuu omituiselta. Se, että enää näitä hampaita tulee hoitaa hyvin. Ei enää telaketjuja, retentiolevyjä ei mitään (paitsi se purukisko öisin).

Hampaiden saamispäivänä en paljoa kelannut juuri saamiani tuliteriä legoja, vaan kaikkia kuljettuja vuosia. Ajattelin jokaikisiä jäljennyksiä, jotka minulta on otettu. Jokaikistä hammaslääkäriä ja -hoitajaa, joiden huomassa olen saanut aikaani viettää. Ajattelin rautoja, telaketjuja, yökiskoja, Coregatabseja (jotka eivät kuulu ainoastaan mummojen ja pappojen lääkekaappien repertuaariin), röntgenkuvia...koko matkaani siihen päivään ja hampaiden saamiseen saakka. Vasta samaisena iltana Buranaa kaapista kaivaessani ajattelin hampaitani ja niin tuhottoman kipeitä ikeniäni. Enkä ehkä siltikään ollut sisäistänyt tapahtunutta. Olin saanut sen, mitä olin halunnut ja mitä en ikinä uskonut saavani. Mutta minä sain sen - ja mitäs nyt sitten seuraavaksi? Olin ihmeellisessä elämän risteyksessä ja minua todella pelotti tulevaisuus. Ja pelottaa edelleen. Mitä minun elämääni tulee kuulumaan ja millaisena minä tulen kaikki uudet seikkailut vastaanottamaan?

Minä juoksin viimeiset kaksi kuukautta lävitse. En katsonut taakse, ylös enkä sivuille. Katsoin ainoastaan eteenpäin - kohti maalia. Vaikken tietänytkään tarkkaan, miltä asiat siellä tulisivat näyttämään. Nyt täällä maaliviivan takana on outoa olla. Kun ei tarvitse juosta eikä kiinnittää huomiota maaliviivaan. Maaliviivan sijaan minulla on nyt aikaa katsoa taakseni, sivuille ja ennen kaikkea peiliin. Ja minä haluan käyttää kaiken tarvitsemani ajan elämän ihmettelyyn. Toivon, ettet hoputa minua. Minun täytyy saada ensin hetki hengähtää ja miettiä - ihan kaikkea. En usko kiireessä tehtyihin päätöksiin.

Mun on ollut pakko yrittää pysähtyä oman pääni sisällä. Se ei ole ollut helppoa, sillä kalenteri ja kello pakottavat menemään välillä päättömän kanan tavoin. Opintojen loppurutistukset antavat välillä älyttömän minimaalisesti mulle aikaa miettiä omaa itseäni ja kokemaani muodonmuutosta. Kuitenkin se minun tarvitsee tehdä. Sillä hammasoperaationi kaksi viimeistä kuukautta reissasin Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan väliä niin paljon, että hirvitti. Ainakin aluksi - sillä rytmitettyyn aikatauluun tottui. Sitä vaan painoi lävitse, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. Toisaalta sen teki myös niin suurella draivilla siksi, että tiesi sen olevan vain väliaikaista. Kuitenkin tuohon matkustamiseen tuli kasvettua niin pahasti kiinni, että hoitojen vika kerta tuli aivan liian varkain. Oli yhtäkkiä omituista sopia seuraavaa aikaa ensi lokakuulle. Siis LOKAKUULLE. Siihenhän on puoli vuotta! Käsittämätöntä. 
   Minulla on siis vasta nyt ollut aikaa katsoa, mitä kaikkea tässä on tullut tehtyä kaiken reissaamisen ja hammasproggiksen ohessa. Sitä kun on vaan mennyt sisulla ja vain itseä ajatellen, niin tuntuu hassulta, että nyt olisi aikaa nähdä taas kavereitakin. Että nyt minulla on aikaa myös tehdä niitä asioita, joista mä pidän - mutta jotka oli pakko laittaa helmikuussa pauselle.
   Mutta nyt kun ulkokuori on muuttunut ja peilistä katsoo mua silmiin osittain uusi ihminen, sitä miettii, tykkääkö tuo peilin ihminen samoista asioista kuin ennen. Onko se tyyppi jotenkin eri kuin entinen Roosa ilman hampaita? Haluaisiko tämä nykyinen Roosa tehdä asioita sittenkin vähän erilailla tulevaisuudessa? Muuttaa sittenkin tulevaisuudelle tekemiään suunnitelmia, sitäkö, vai mitä? On ollut pakko yrittää löytää jostain aikaa miettiä oikeastaan kaikkea uudestaan - jopa arvojaan. Tuntuu varmasti sinne lukijan korvaan oudolta - minähän sain vain hampaat. En pudottanut 30 kiloa tai lihonut samaa vertaa. Mutta kyllä nuo hampaatkin vaikuttavat jotenkin niin paljon kehonkuvaan - pistävät miettimään uudestaan kaikkea. Ja minähän mietin niin kauan, kuin tarvitsee. Ehkä sillä tavalla pääsen näissä mietinnöissäni myös loppuun. 


Näen sinut siellä hiukan kauempana - näen teidät kaikki. Teillä on odotuksia ja toiveita tulevaisuudelleni. Se on OK - kaikillahan niitä on. Mutta varaudu siihen, etten välttämättä täytä kaikkia ääneen sanomattomia odotuksiasi. Voi hyvinkin olla, että tämän breikin pidettyäni haluan lähteä aivan toiseen suuntaan elämäni kanssa, kuin mitä sinä toivoit ja ajattelit. En ole odotuksistasi pahoillani. Se on täysin luonnollista, että sinulla on niitä varalleni. Mutta toivon, etten tuota sinulle pettymystä. Toivon sitä todella paljon.

Olen miettinyt hirveästi mm. sitä, haluanko ikinä parisuhdetta. Mietin sitä jo ennen hampaitani, mutta nyt tuo kysymys kummittelee mielessäni enemmän ja voimakkaammin kuin koskaan. Ihan kuin minun nyt näiden hampaiden jälkeen pitäisi saada tämä ajatus loppuunkäsitellyksi. Ihan kuin tässä kysymyksessä ja sen pohdinnassa olisi aikaraja. Vaikka tiedän, ettei niin oikeasti ole.
   Olen miettinyt paljon muitakin ja pienempiäkin asioita. Ehkä nämä hampaat merkkaavat tiedostamattani mulle uutta aikakautta ja sen alkua. Uusiin aikakausiin liittyy voimakkaasti uudet suunnat ja selkeämmät päätökset. Haluaisin selkeämmän oman elämän, uusia omia rutiineja ja niin edelleen. Olen kyllästynyt tiettyihin asioihin. Tietynlaisiin samoihin juhlakaavioihin esimerkiksi. Asioihin, jotka tehdään, koska niin on vain tapana. 
   Olen todellakin pistänyt kaiken elämässäni syyniin. Kun tämä pohdinta päättyy ja valintani selkiytyvät, ne tuskin miellyttävät kaikkia. Ne todella saattavat hätkähdyttää läheisiäni. Toivon silti, etten tuota pettymystä. Toivon, että niitä valintojani voitaisiin sen sijaan ymmärtää...edes vähän ajan kuluttua. Tai ei niitä välttämättä tarvitse ymmärtää tai edes hyväksyä. Mutta jos niiden kanssa voisi tulla toimeen ja ajatuksiini päätösten takana voitaisiin luottaa, olisin kiitollinen ihmisille ympärilläni.

Pidän hampaistani ja pidän hymystäni. Mutta silti olen hiukan tai vähän enemmänkin hukassa - pitäisikö minun olla nyt jotenkin valmis tai edes todella onnellinen? Minusta tuntuu jotenkin liiankin tavalliselta. Siltä, ettei tältä kuulu tuntua näin suuren ja positiivisen elämänmuutoksen jälkeen. Vaikka tiedän tämänkin vaiheen kuuluvan prosessiin, se tuntuu oudolta ja väärältä. Kun kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen.

Paluu alkuun - tämä normauliuden tunne hätkäyttää minua. Kun ei tunnu mitenkään hirveän erikoiselta. Tiedän, ettei endorfiinia voi riittää loputtomiin. Tiedän myös, että tämä tyhmä "ei-tunnu-miltään-tässäkö-tämä-oli?" -fiilis kuuluu asiaan ja loppuu joskus. Mutta kun näistä ei selviä ihmisten kanssa olkiaan hetkauttamalla vielä pitkään aikaan. Aina ne nousevat puheeksi - hampaani. Ei niitä pääse pakoon. Tiukassakin ovat ja niin myös pysyvät. Kuten ihmisten ilo ja kiinnostuskin. Se ärsyttää - minähän olen paljon enemmän kuin hampaani. Ja heti perään esitän kysymyksen itselleni - olenhan?


Minä olen tällä hetkellä todella kesken. Näitä ajatuksia on myös useasti raskasta kantaa, koska nyt minulla on todellakin aikaa miettiä näitä. Ja minun on pakko miettiä näitä - muuten mikään ei asetu ikinä paikoilleen. Katson ikäisiäni ja katson sisaruksiani. Ja toivon totisesti, ettei heidän ikinä tarvitse kokea samaa. Samalla yritän luottaa siihen, että minä jaksan kantaa tämänkin asian. Edes vielä tämän yhden kerran. 

Vaikka tämä prosessi on ollut kaiken sen arvoista aina lopulta, toivon, ettei kenenkään tarvitsisi käydä tätä samaa polkua lävitse kuin minun. Olen liikuttuneisuuteen asti kiitollinen siitä, ettei sisarusteni tarvitse käydä tätä lävitse. Sillä hampaiden lisäksi tähän tiehen on kuulunut myös niin paljon sellaisista asoista luopumista, joista en olisi halunnut luopua. Minulla tulee aina olemaan pienen, häiritsevän asteen verran erilainen elämä kuin muilla ikätovereillani ja ystävilläni. Pelkään menettäväni nuoruuteni lisäksi aikuisuuteni. Pelkään kuolemaa, koska en kuollutkaan hammasleikkaukseen. Hulluako? Todella. Mutta niin pirun todellista. Se pelko, ettei saa sitä elämää, mistä unelmoi. Koska kaikki ei ole vain omissa käsissä. Joskus niiden unelmien toteutumiseen tarvitaan muitakin kuin vain oma itsensä.
 
Nyt otan askeleita kohti sitä minää, joka minä tällä hetkellä olen. Teen hänelle kysymyksiä ja annan hänelle aikaa vastata niihin. Annan aikaa tutustumiselle sekä vaalin luottamuksen ja eheyden syntymistä. Jotta rikkinäisestä voisi vielä tulla ehjää ja vakaata. Ehkä joku päivä tämä uuden minän muovautumisprosessi on valmis ja ohitse. Ja silloin voisin olla jotain paljon parempaa ja enemmän kuin nyt.

Itsensä etsimis -prosessia on vaikeaa kuvata sanoin. Kun kaikki voi näyttää (ja näyttääkin) niin tavalliselta ulospäin. Sisälläni kuitenkin on paljon kysymyksiä ja aika paljon epävarmuutta - ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Minä todella pohdin elämäni tulevaa suuntaa sekä sitä, mistä tulen, kuka olen, mitä minä tahdon ja ennen kaikkea - minne minä seuraavaksi haluan mennä. Toivon tälle prosessilleni rauhaa muilta. Tämä tuskin tulee valmiiksi hoputtamalla.

Ehkä joku päivä minua katsoo peilistä nainen, joka elää elämää, jonka todella haluaa. Mutta siihen asti toivon sinulta rauhaa ja kärsivällisyyttä. Sillä ystäväni - jos sinä todella näkisit kaiken, minkä minä näen, vaatisit sitä itsekin. 

~ Roosa ~

perjantai 21. huhtikuuta 2017

#Hampaatkotiin, osa 5 - Final


Elämä hampaiden saamisen jälkeen (josta tuli eilen kuluneeksi jo KUUKAUSI), on ollut monenlaisten tunteiden sävyttämää. On vuoroin hymyilyttänyt, naurattanut, ihmetyttänyt, mietityttänyt, huolestuttanut, itkettänyt ja taas jo naurattanut. Tämä nyt jo kuljettu matka ja tulevaisuus mahdollisuuksineen on pistänyt mietityttämään ja useasti.
   Lyhyesti sanottuna toivuin tuosta kahden tunnin hampaidenlaitto-operaatiosta todella nopeasti. Operaatio oli sen verta monivaiheinen, etten millään pysty kirjoittamaan siitä tarkkaa ja yksityiskohtausta postausta (en edes kanta.fin avulla). Jälkikivuista ja säryistä sen sijaan voin kirjoittaa. Niistä selvisin 1,5 vuorokauden Burana-Panadol -yhdistelmällä ja yhden päivän kestäneellä kuumeella. Kuume nousi varmastikin vain stressin purkautumisen johdosta. Olin odottanut kyllä enemminkin migreenikohtausta kuin kuumetta, mutta säästyivätpähän migreenin täsmälääkkeet seuraavaan kertaan.


Kun hampaat laitettiin maanantaina, oli samaisen viikon torstai ensimmäinen kunnon päivä, jolloin pystyin jo nauttimaan hymystäni. Silloin aloin todella ymmärtää, että mulla on nyt ne hampaat, eikä kukaan tule viemään niitä minulta pois. Olo oli myös sellainen, että särkylääkepurkki jäi kaapin perälle. Pystyin vain hymyilemään ja näistä kaverini ottamista kuvista myös paistaa se onni, mikä oli noina endorfiinipöllyisinä päivinä pinnassa koko ajan.
   Pidin alusta asti hymystäni, vaikka pari päivää menikin ihmetellessä sitä, kuuluuko ihmisen suussa olla näin paljon hampaita. :D Olin pelännyt niin paljon sitä, etten pitäisikään hymystäni. Se(kin) pelko oli onneksi turha - minä rakastuin myös tähän hymyyni.


Tämä aika hampaiden kanssa on kuitenkin sisältänyt myös toisenlaisia tunteita. Vasta nyt olen uskaltanut hieman huolettomammin mielin syödä mm. ruisleipää, pähkinöitä ja muita kovempaa pureskelua vaativia ruokia. Omenaa en enää ikinä taida uskaltaa haukata, vaan minun tulee tyytyä omenalohkojen syömiseen. Se kuitenkin taitaa olla varsin pieni menetys kaiken saadun rinnalla. Syömiseen ja hampaisiin on siis liittynyt huolia. Pesenhän ja lankaanhan kaikki välit tarpeeksi hyvin? Apua, mulla on ientulehdus! Onkohan se vaan tän alun outouden tuottamaa? Lähteeköhän se pois vaan harjaamalla ja Listerineä käyttämällä? Voinko jälleen syödä tätä? Onko tuo tunne tuolla suussa totutteluprosessiin liittyvää arkuutta vai pitääkö olla huolissaan? Kysymyksiä on ollut mielen päällä paljon. Enemmän kuin ajattelin. Onneksi tiedän, että voin soittaa hammaslääkäriin  milloin vain. Lisäksi mulla oli hampaidenlaiton jälkeen kaksi lisäkäyntiä kontrolloinnin ja purentakiskon tekemisen vuoksi. Sain kummallakin kerralla tosi hyvää palautetta lääkäriltä ja hoitajalta mun suuhygieniasta ja vastauksia kysymyksiini. Kyllä, suurin osa kaikista oudoista tuntemuksista tuolla suussa johtui vain siitä, että mulla ja ikenilläni oli paljon totuteltavaa uusien hampaitteni kanssa. Ja nyt kuukauden jälkeen ne oudot tuntemukset ovat enää muisto vain.


Onhan tämä aika sisältänyt myös paljon naurua ja vitsejä. Olen muun muassa saanut naururemakan luokassa aikaiseksi sillä, kun olen tajunnut, että hei, tältä tuntuu kun on ruokaa hampaiden välissä! :D Kyllä sitä voi puolessa vuodessa unohtaa kaikenlaista...Ensimmäistä kertaa myös olen kiittänyt Luojaani siitä ihmisestä, kuka keksi hammaslangan. Ja ymmärrän, miksi sellaista ihmiset tarvitsevat. Elämä on kuulkaa ollut uudelleen koettuja ihmetyksiä täynnä!
   Olen myös itkenyt. Mutta vain ja ainoastaan kiitollisuudesta. Itku ei tullut heti hampaidenlaiton jälkeen, koska mulla kesti ensinnäkin monta päivää tajuta, että ne hampaat on oikeasti nyt mulla suussa. Mutta kun muutaman päivän olin kelaillut koko parinkymmenen vuoden mittaista oikomistaivaltani sekä hymyillyt uutta hymyäni ja miettinyt kaikkia niitä upeita minua hoitaneita ammattilaisia, kyyneleet alkoivat vieriä poskillani. On ollut onni syntyä Suomeen, jossa erikoissairaanhoito pelittää. Joku toinen aikakausi ja joku toinen maa, niin ei oltaisi tässä. En voi kuin kiittää ja todeta, että "kiitos" on aivan liian pieni sana tällaiseen.
   Kun parin kuukauden Ylivieska-Jämsä-Jyväskylä-Ylivieska -kierros oli ohitse, tunne oli outo. Minulla oli aikaa pysähtyä. Tai no - toki meillä oli todella kiirettä viimeisten lähiopetusviikkojen suhteen koulussa. Mutta minulla oli ainakin enemmän aikaa pysähtyä sen kysymyksen äärelle, että mitäs nyt? Ja sen kun vielä tietäisi.
   Omanlaisensa identiteettikriisi tämä kyllä on. Ehkei kuitenkaan niin negatiivinen kuin mitä sana "kriisi" antaa ymmärtää. Nämä hampaat ovat antaneet minulle vain tilaisuuden pysähtyä kunnolla miettimään sitä, kuka minä olen, mistä tulen ja minne olen matkalla. Tämä on kuin omanlaisensa välipysäkki, jossa voin hetken hengähtää, ennen kuin säntään eteenpäin kohti muita elämän haasteita. Koska niin vain on pakko tehdä. Tästä oman itsensä etsimisestä tulen varmasti kirjoittamaan oman postauksensa, sillä tämä on mulle nyt tosi ajankohtainen aihe.


Sen voin kuitenkin varmuudella sanoa, että tämä matka oikomishoidoista hampaiden saamiseen ja tärkeän päämäärän täyttymiseen on lisännyt järkyttävän paljon omaa tervettä itsekunnioitustani. Arvostan sitä tietä, minkä olen kulkenut lävitse. Arvostan myös itseäni. Tämä hullu matka on näyttänyt, kuinka paljoon sitä pystyy, jos vain jaksaa painaa sisulla. Samalla kunnioitus ja luotto suomalaiseen hammaslääketieteeseen ja sen ammattilaisiin on kasvanut. Kun jaksaa tehdä joka päivä, kuten hammaslääkärit käskevät ja luottaa 110%:sti sanoihin "Hyvä tästä tulee", niin tulee lopulta se päivä, kun siitä tuli oikeasti hyvä - aivan älyttömän hyvä.
   Tätä omaa monen vuoden kokemustani ja sen tuomaa tietoa tulen varmasti hyödyntämään jossain elämäni vaiheessa. Mulla ois kova tahto päästä asiantuntijuus-koulutukseen, jotta voisin joku päivä auttaa omalta osaltani niitä, jotka kulkevat samanlaisia polkuja pitkin kuin minä joskus. Mä haluan ehdottomasti olla lisäämässä asiakkaiden kunniotusta lääkäreitä ja hoitajia kohtaan, olla puhumassa asiakkaista enkä potilaista, kertoa asiakkaiden oikeuksista mutta myös velvollisuuksista. Antaa vinkkejä ja niksejä hampaiden hoitoon ja hammaslääkärikäynteihin liittyen. Olla edistämässä hyvien hoitosuhteiden syntymistä. Mutta kaikista eniten mä haluaisin sanoa niille lapsille ja nuorille, joilla on pitkät sekä kivuliaatkin hoidot edessään, seuraavaa:


   Vaikka sulla on pitkät ja välillä kivuliaatkin hoidot edessä, usko mua. Se päivä, jolloin sulla on unelmiesi hampaat ja hymy, tulee. Se päivä on vielä kaukana, mutta se tulee. Sillä jos se tuli minullekin, niin se tulee myös sinulle. Ja sinä päivänä sä et voisi olla onnellisempi. 



Sillä kaikkien niiden nykyisyyteen ja tulevaisuuteen liittyvien kysymysten sekä ihmetysten takana piilee kuitenkin onni näistä hampaista ja tästä hymystä.

~ Roosa ~