torstai 16. marraskuuta 2017

23 vuotta

Yhtä hassulta kuin ajatus ensi viikolla haettavasta tutkintotodistuksesta tai blogihiljaisuudesta tuntuu, tuntuu se 23. syntymäpäivänikin. Kliseistä sanoa, mutta viime vuoden synttärit tuntuivat olevan viime viikolla. Ja taas sitä vanhennutaan vuodella. Hassua, kertakaikkiaan.


Harva ihminen käy kahden syntymäpäivänsä välillä niin paljon asioita läpi, kuin itse olen vuoden aikana käynyt. Vaikka siis väitän edelleen juhlineeni synttäreitäni viimeksi viime viikolla, tuntuu siltä kuin edellisiä synttäreitäni olisi viettänyt joku täysin toinen ihminen kuin minä itse. 
  Vuodessa olen saanut itselleni kasaan ammattikorkeatutkinnon, muuttunut harvahampaasta mittatilaushymyn omistajaksi ja lähtenyt omalla tavaallaan rakentamaan elämääni uusiksi. Meinannut luovuttaa, stressannut kaikesta, mutta lopulta löytänyt uskonsa tulevaan. Oon kohdannut mörköni, käsitellyt ne ja lopulta löytänyt ihmeellisen rauhan epävarmuudesta. Siitä, että muutan porukoille toistaiseksi. Eli käytännössä siihen asti, kunnes tiedän, miten nyt vetämässä olevien työhakemusten suhteen käy. Ero vuoden takaiseen Roosaan on tämän asian suhteen mieletön. Vuosi sitten olisin repinyt hiukset päästäni pelkästä ajatuksesta muuttaa porukoille aikamääräksi X. Nyt etukäteen stressaaminen tuntuu järjettömän turhalta. Mitä sitä ressaamaan, kyllä kaikki lopulta järjestyy - ihan niin kuin on järjestynyt tähänkin saakka.


Tää ikävuosi on mulle siitä merkittävä, että olen samanikäinen kuin äitini minut saadessaan. En ole juuri isompia elämänpäätöksiä koskaan tehnyt. Mutta lukioikäisenä muistan ajatelleeni, että harvassa asiassa omena putoaa kauas puusta. Tiesin siis, että en välty siisteysnarkomanialta ja tuskin monelta muultakaan äitini tai iskäni piirteeltä. Puutarhahulluus on mitä todennäköisemmin myös puhkeamassa seuraavien vuosien aikana kukkaansa. Yhden asian kuitenkin päätin lukio-iässä geeniomenoiden putoamista pohtiessani - sen, että hankin koulutuksen ja ammatin ennen omia lapsia. Tuon lupauksen myös pidin ja olen siitä aika ylpeä. Vähättelemättä ollenkaan äitini kasvatustyötä ja leijonaemon luonnetta, joka hänen oli otettava minun iässäni vammaisen esikoislapsensa asioita hoitaessaan. Tai sitä uhrausta tai toisaalta itsestäänselvyyttä, että hän viettää kuutisentoista vuotta kotosalla lasten kanssa uran tai tutkinnon päätöksen saamisen sijaan. En voi arvostaa enempää äitiäni tässä asiassa. Hän on laittanut aina lapset itsensä edelle - vaikka se onkin tarkoittanut käytännössä pätkätöitä ja tutkinnon saavuttamista vasta nelikymppisenä. Harva pystyisi moiseen. Harva äiti myöskään jaksaa hoitaa vammaisen lapsensa asioita ensin täysi-ikäisyyteen asti  ja senkin jälkeen vielä neuvomaan puhelimessa, mitä asioita niihin hakemuksiin olikaan tärkeää merkitä. En voi kuin olla kiitollinen äidistäni ja kiittää häntä aivan kaikesta. Ja toisaalta juuri siksi - kun on nähnyt ne monivuotisen kotiäitiyden haittapuoletkin työmarkkinoiden suhteen, minä päätin, että tämän minä hoidan toisin. Minä hankin itselleni ammatin ennen lapsia. Samalla myös kiitokseksi vanhemmilleni ja erityisesti äidilleni. Kasvatustyösi ja ajoittainen kompurointi byrokratian kanssa ei mennyt hukkaan - nyt monivammaisella tyttärelläsi on ammatti, jonka mukaista työtä hän voi myös tehdä. Lisäksi vammaistuki kilahtaa tilille aina eläkeikään saakka. Asiat on aika jees nyt.
 23-vuotias Roosa on alkanut avata silmiään sille ajatukselle, että mää oon kuitenkin parasta, mitä itselleni on sattunut. Eli mun on korkee aika alkaa kelvata itselleni näin, tällä paikalla ja näillä statuksilla. Että mun ei tarvii alkaa miellyttää ketään, mun ei oo pakko sanoo kyllä, kun haluan sanoa ei ja että mää riitän kaikille muillekin, jos vaan riitän itselleni.

  
Ja mä oon päättänyt riittää. Hulluna, kahjona, viisaana, idioottina, papupatana, meikattuna ja meikkaamattomana, nauravaisena, välittävänä sekä surullisena ja suuttuneenakin. Niinä päivinä, kun huomaan sheivaushöylän olleen liian pitkään käyttämättömänä suihkun hyllykössä sekä silloin, kun kynsissä hohtaa kauden uusin muotiväri. Riittää joka päivä itselleni omana senhetkisenä itsenäni.
   Haluun uskoa, että tämä kulunut ja minut vuoden vanhemmaksi tehnyt vuosi halusi vuoristoratamaisuudestaan huolimatta opettaa mulle yhden asian - mä oon heikkonakin ihminen, joka voi hurmata muut ihmiset ainutlaatuisuudellaan ja jopa tyhmyydellään. Miten suuria ja hienoja asioita voinkaan siis saavuttaa, kun alan vihdoinkin  rakastaa ja välittää itsestäni sekä elämästäni enemmän? Uskon, että suuria.



Niitä kohti siis!

~ Roosa ~

torstai 26. lokakuuta 2017

Kohtaamisia itsensä kanssa

Mulla on ollut hirveä halu päivittää blogia nyt, kun mun kalenteri ja pää eivät huuda deadlinejen lähestymistä vaan vapautta. Mutta samaan aikaan pää on lyönyt tyhjää, kun Bloggerin on avannut. Oon miettinyt nyt reilun viikon, mistä mä kirjoittaisin tänne. Eilen kuitenkin sain idean. Aattelin vähän summailla, mitä hyvää kesäinen romahdus ja vahvuuden leiman taaksejättäminen mun elämään on tuonut.


Tää syksy, joka kääntyy kohta marraskuun puolelle (hui!), on ollut opparin kirjoittamisen ja palauttamisen lisäksi melkoista kasvun aikaa. Mun kasvu ei oo siis liittynyt pelkästään ammatillisuuden lisääntymiseen, vaan ennen kaikkea omaan itseeni. Tuo kasvu on ollut välillä pelottavaa ja kipeää, mutta lopulta kuitenkin tosi tärkeää ja voimauttavaa. 
   En tehnyt mitään varsinaista lupausta loppukesästä itselleni siitä, että sanan "vahva" käyttäminen loppuu. Huomaan kuitenkin, etten mä oo käyttänyt sitä elokuisen postaukseni jälkeen kertaakaan. Se on kannattanut, sillä se sysäsi mut pakostikin näkemään itsessäni tietyt kipu- ja kasvukohtani. Mun oli pakko hyväksyä, että mulla on monia kipukohtia, joissa mun on kehityttävä. Mulla nousi myös tätä kautta hirveä halu työstää näitä heikkouksiani. Näistä muutamina mainittakoon epävarmuuden sietäminen, päätöstenteon vaikeus sekä suunnitelmallisuus. Kavereiden apu näiden juttujen työstämisessä on ollut tosi arvokasta. Moni heistä on kannustanut mua matkalla asioissa kehittymiseen ja yksi ystävistäni suorastaan loi mulle jatkuvasti tilanteita, joissa kohtasin heikkouteni. Niissä tilanteissa mun ei auttanut luikerrella pakoon, sillä ystäväni ei antanut mun mennä mistään aidanraosta, joita yritin löytää kaikkialta. Sen sijaan mun oli otettava itteeni niskasta kiinni ja mentävä päin - mun oli haastettava itseni ja toimia pakosti epämukavuusalueellani. Onneksi se tuntui suht turvalliselta, sillä kunnon kasvattajan tavoin se mun ystävä oli henkisenä ja maailman turvallisempana tukena vieressä niissä tilanteissa koko ajan. Tästä tyypistä tuutte varmasti kuulemaan lisää vielä tässä syksyn aikana - sekä siitä heikkoudesta, missä hän on auttanut mua kehittymään ihan älyttömän paljon.


Kun jättää taakseen sen Roosan, joka jaksaa kaiken ja on mielettömän vahva, voi löytää itsestään myös sen Roosan vahvuuden kuoren alta, joka on haavoittuvainen. Ja ennen kaikkea Roosan, joka kokee erilaisia tunteita. Mun tunneskaalat on vaihdelleet tosi paljon tänä syksynä. Yhteen päivään on saattanut mahtua kaikki tunteet itkusta nauruun. Se on ollut raskasta, mutta tärkeetä. Kesällä mun tunteet oli yhtä mössöä - niistä oli hirveän vaikeaa ottaa selkoa. Syksyn aikana oon taas erottanut itsestäni erillisiä ja erilaisia tunteita, mikä on ollut tosi hyvä juttu. Vaikka oon varmasti itkenyt kahden kuukauden aikana enemmän kuin kahtena viime vuonna, oon kokenut sen positiivisena asiana. Tiedostamattani en oo antanut itelleni aiemmin lupaa hirveesti itkeä. Mä en oo antanut itselleni lupaa olla niin tunteellinen ihminen kuin muut tuntemani naiset. Ehkä juuri sen vahvuuden takia. Mutta nyt on toisin. Koen, että vain tällä tapaa - kokemalla sekä hyväksymällä kaikki ne tunteet, mitä en oo antanut itteni kokea tai jotka oon aiemmin painanut villasella - oon voinut kasvaa kohti sitä ihmistä, joka mä oikeasti olen.


Tietysti se, että mä oon kokenut elämässäni aivan järjettömän paljon kuluttavaa ja negatiivista kahtena kuluneena vuotena, on vaikuttanut siihen, että kaikki mahdolliset tunnetilat tulee nyt vuoron perään päälle. Sillä vasta nyt, kaiken kokemani negatiivisen jälkeen, mulla on ollut kunnolla aikaa miettiä ja käsitellä tapahtuneita juttuja. Kahden vuoden tapahtumat vaatii aika paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Mutta ennen kaikkea itsemyötätuntoa. Onneks mä käytin saamani mahdollisuuden psykologin apuun kesällä hyvin ja moni asia sai paikkansa ja merkityksensä. Nyt on vaan pitänyt antaa aikaa tunteille, niiden tunnistamiselle ja hyväksymiselle. Oon myös hyväksynyt sen, että tämän tunneshown jälkeen mun ei enää tarvitse vetää vahvuuden haarniskaa päälleni ja unohtaa sitä Roosaa, jolla on oikeus näyttää tunteensa. Myös tästä eteenpäin mä saan tuntea kaikki tunteiden sävyt ja värit - ja myös näyttää ne.


Oon aina tehnyt hirveästi suunnitelmia. Edennyt asiasta toiseen, orjallisesti mutta myös turvallisesti. Se orjallisuus koulujutuille ja rutiineille on tuonut mulle turvaa. Oon selvinnyt sen ansiosta ilman pelon tunteita. Tänä syksynä oon yrittänyt kovasti rikkoa rutiinejani ja myös elää vähän suurpiirteisemmin. Se Roosa, joka tilasi junaliput ennen monta viikkoa etukäteen, tilaa ne nyt kaksi päivää ennen reissua. Ei ehkä fiksuinta taloudellisesti, mutta joskus pitää aloittaa pienistä jutuista. Lopulta se on johtanut siihen, että ei se imurointi ole päivän päälle ja eteisessä vaatepinot lattialla ovat saaneet oottaa parikin päivää keräämistä. Pidän kyllä siitä, että kodissa on siistiä, mutta epätäydellisyys on niitä asioita, joita tässä opetellaan. Näköjään oon huomaamattani löytänyt yhden tavan opetella asian sietämistä.
   Tietysti myös edelleen avoinna oleva tuleva postinumero luo jatkuvaa epävarmuutta ja epäsuunnitelmallisuutta arkeeni. Jollain tapaa olen kuitenkin tämän kasvuprosessini aikana alkanut luottaa, että elämä vie just sinne, minne pitääkin. Se on vienyt mut tähänkin asti oikeeseen paikkaan - välillä mutkien kautta, mutta kuitenkin. Joten jaksan uskoa, että myös tästä eteenpäin jatkan juuri oikeeseen suuntaan.
   Vaikka mun tää vuosi on ollut tosi rankka, juurikin tapahtuneiden (sekä negatiivisten että positiivisten) isojen asioiden vuoksi, tää on kuitenkin ollut samalla tosi hyvä vuosi. Tietysti jotain kuraa voi vielä ehtiä tippua niskaan jostain ennen vuoden vaihtumista. Mutta kohta 10 kuukautta vuotta 2017 nähneenä voin sanoa hyvin suurella varmuudella, että tämä vuosi on ollut mulle hyvä. Sillä tänä vuonna oon tietoisesti käsitellyt niitä asioita, jotka on mua salaa painaneet, meinannut vajota pohjaan, mutta lopulta voimaantunut ja oppinut. Tää kaikki koettu on luonut varmasti myös pohjaa sille, että voisin jatkossa loistaa kirkkaammin kuin koskaan. 


Ja sitä mä odotan tällä hetkellä enemmän kuin mitään mitään muuta.

~ Roosa ~

lauantai 14. lokakuuta 2017

To do - ole.


Oloni on todella todella epätodellinen, tyhjä ja hassu. Vihdoinkin minulla on aikaa keskittyä kaunokirjallisuuteen, Toven elämäkertoihin, kaapissa lojuviin turhiin tavaroihin...ihan mihin vain haluan. Mulla on myös monen kuukauden jälkeen taas kunnolla aikaa keskittyä blogiin ja toteuttaa postausideoitani. Avasinkin Bloggerin ja tässä nyt ihmettelen, mitä ihmettä mä tänne sitten kirjottaisin. Pää lyö täysin tyhjää. Mun päässä pyörii vain yksi lause. 

Mä palautin muutama päivä sitten valmiin opinnäytetyön.

Oon ollut naimisissa mun opinnäytetyön kanssa sellaset kaksi vuotta. Tuun kertomaan tosta projektista enemmän omassa postauksessaan lähikuukausina - heti, kun viralliset asiat on hoidettu loppuun ja pyyntö tutkintotodistuksesta lähetetty. Ystäväni KELAn takia siihen menee kuitenkin vielä hetki. Joten malttakaa muutama viikko, kerron sitten lisää!
   Tänään kuitenkin aattelin vähän fiilistellä asiaa täällä - se on nimittäin varmaa, että olen nollan opintopisteen päässä unelmieni ammatista! Se tuntuu samaan aikaan ihanalta sekä kummalliselta. Kuten sanoin, mun oppariprosessi kesti kaksi vuotta. Se ei olisi voinut kestää vähempää eikä pidempää. Se oli tietoinen ja harkittu valinta, josta en lipsunut hetkeksikään. Onneksi. Pidin pääni ja tein sekä saavutin jotain sellaista, jolla ei oo ainoastaan merkitystä mulle itelleni. Ennen kaikkea saavutin jotain sellaista, jolla on merkitystä muille ja etenkin tulevaisuuden nuorille - noille suurille ihmeille.
   Oon ihan mielettömän ylpeä itsestäni. Hienointa tässä on se, että mua ei yhtään hävetä sanoa sitä ääneen. Oon niin älyttömän epäitsekäs ihminen, että asian myöntäminen ääneen tuntuu jopa tosi terveeltä. Oon vääntänyt työni kasaan melkoisten henkisten ja fyysistenkin taakkojen keskellä, joten koen kerrankin olevani oikeutettu tähän iloon ja onneen. Koska tosiasia on, että mikään ei oo pysyvää - ei edes tämä tunnetila. Siksi aion nauttia siitä niin kauan kuin voin. 
   Aion myös ottaa kaiken irti siitä, että tulevaisuuteni ei ole toistaiseksi lukittu mihinkään. En tiedä, millä numerolla tuleva postinumeroni alkaa, vaikka muutto Ylivieskasta koittaakin viimeistään marraskuun lopussa. Mutta tiiättekö mitä - jostain syystä tätä murehtijaa tämä asia ei huolestuta lainkaan! Se on kumma juttu se. Ja toisaalta kamalan ihanaa.
   Mulla ei ole nyt mitään aikatauluja, joiden perässä juosta. Sen takia aattelin nauttia tästä vapaudesta niin kauan kuin voin. Keskiviikkona kypsyysnäytteestä ja itsearviointilomakkeen täytöstä selvittyäni päätin, että vasta viikonloppuna saan aloittaa omaisuuteni perusteellisen syynäämisen pakosti edessä olevaa muuttoa varten. Tänään puolen päivän jälkeen herättyäni päätin, että saankin aloittaa vasta maanantaina - sillä se homma kuitenkin vie mut mukanaan tyystin, kunhan alkuun pääsen. 
   Tänä viikonloppuna mä saan siis ainoastaan olla. Tehdä kaikkea sellaista, mikä ei oo järkevää tai päämäärätietoista. Toisin sanoen saan tehdä just sitä, mitä mua huvittaa. Jos haluun kattoo Kotikatua viis jaksoa putkeen, se on ok. Jos haluun aloittaa jonkun hyvän kirjan ja lukee sitä aamuneljään asti, se on ok. Mulla on lupa nauttii kulahtaneissa viidakkokuvioiduissa lökäreissäni kynttilänvalossa pellillinen pannukakkua sekä vain fiilistellä Vain Elämää -kappaleita. Sekä juoda aamukahvia kello kahdelta päivällä. Toki saan myös pestä pari koneellista pyykkiä tai viikata jo kuivuneet petivaatteet vaatekaapin ylähyllylle. Mutta jos se sattuis jäämään, ei se haittaa.
   Kyllä se uusi viikko arjen todellisuuksineen sieltä taas vastaan tulee. Tässä kohdin onkin hyvä turvautua Muumipapan elämänfilosofiaan.

Elämme vain kerran. Hiiteen velvollisuudet!

~ Roosa ~

torstai 5. lokakuuta 2017

Ne pienet, mutta suuret sanat ja teot


Paniikkikohtauksia, ahdistusta, sydämentykytyksiä, kyyneleitä ja varjoja, joita en ennen ollut huomannut. Mutta myös hymyä, naurua, unelmia, materialismionnellisuutta ja pitkiä puheluita ystävien kanssa. Sitä mun viime kesä oli. Ja sitä tää mun syksy on edelleen. En voi sanoa olevani valmis uuden itseni kanssa, vaikka viimeinen psykologin tapaaminen on jo takanapäin. Se, että jättää hyvästit jollekin vanhalle, joka määräsi ennen hyvin pitkälle elämän kulkusuunnan ja sen sijaan ottaa vastaan uuden, jota ei tunne ollenkaan, on pitkä prosessi. Pidempi, kuin tiesinkään.
   On hassua, miten hampaat voi vaikuttaa omaan kehonkuvaan niin paljon. Tai ylipäätään ihmismieleen. Kun saa jotakin, mitä ei juuri koskaan halunnut ajatella, ettei vain joutuisi pettymään ja sitten kuitenkin saa sen kaiken...se on melkoinen juttu. Vähintään yhtä omituista on huomata vielä kolme, neljä kuukautta muutoksen jälkeen, että ensimmäisenä ihmiset pyytää kerta toisensa jälkeen sua esittelemään hammasrivistöäsi. Ja kyllähän sitä niin tekeekin, vaikka mieli huutaa, että nää mut, älä hampaitani! Sillä mä oon jotain paljon enemmän kuin mun uudet hampaani. Ja heti perään mieli esittää kysymyksen - olenhan?
   Alan vähitellen olla taas jokseenkin raiteilla elämäni kanssa. En tokikaan ole valmis, mutta ainakin olen tullut kuopan pohjalta sen  viereen. Välillä on hetkiä, jolloin kuoppa tuntuu olevan todella lähellä, mutta olen onnistunut haraamaan vastaan ja näyttämään kenkkuilevalle mielelle peukun sijaan keskaria. Vielä menee aikaa, että voin sanoa olevani onnellisesti itseni herra, jolla on kaikki tosi fine. Mutta haluan luottaa siihen, että se päivä vielä tulee. Haluaisin myös kovasti hyvästellä sen kuolemanpelon, joka tarttui minuun tiukasti pari vuotta sitten. Ajattelin hyvästeleväni sen hammasleikkaukseen mennessä, mutta se otti silloin vain äkkilähdön muutaman päivän kaupunkilomalle. On vähintäänkin kuluttavaa elää kuolemanpelon kanssa joka päivä enemmän tai vähemmän. Pelätä milloin loppu tulee. Ja samalla pelätä, että elämä jää elämättä, kun oon takertuneena tähän pelkoon. Ehkä joku päivä pystyn heittämään tuon pelon rotkon reunalta alas ja sen jälkeen elän elämääni carpe diem -tyylisesti. Siihen on kuitenkin ehkä vielä jonkin verran matkaa.


Moni ihminen varmasti miettii, miten toimia mielenterveydellisistä ongelmista kärsivän ihmisen seurassa. Mitä sanoa, jos toinen kertoo valvoneensa paniikkikohtauksen kanssa puolitoista tuntia edellisyönä? Mitä tehdä, kun toinen istuu sohvallesi ja sanoo, että tää on ihan paska päivä, kun ahistaa niin paljon tää elämä? Niin...oikeastaan ei ole olemassakaan mitään ainoita ja oikeita taikasanoja, jotka sä voit kaivaa tilanteen tullen laatikosta ja joiden avulla sä kykenet pelastamaan toisen päivän sekä elämän.
   Ihmisiä kun ei voi pelastaa, heitä voi vain rakastaa. Ja rakkautta voi taas osoittaa niin monin eri tavoin. Mitä asioita mä olen kokenut tärkeäksi, mitä asioita mä oon arvostanut ystävissäni ja eidän toiminnassaan, kun mulla on ollut paha olla?
   Oon arvostanut empatiaa ja jaettuja kokemuksia. Että toinen sanoo, että juuri noita samoja oireita hänelläkin on ollut paniikkikohtauksen aikana. Oon arvostanut niitä jaettuja tunnetiloja ja oireita erityisesti sen vuoksi, että mun paniikkikohtauksen ensioireet (puutuminen, pistely) on täysin samoja, mitä epilepsiakohtauksen auraoireet aikoinaan oli. Ja sekös vaan boostaa paniikkia.
   Oon ollut kiitollinen myös tsempeistä. Kun joku sanoo arvostavansa, että mä selvisin tunnin paniikista yksin, elämä muuttuu heti vähän valoisammaksi. Ylpeäksi ne kommentit ei ikinä voi mua tehä, sillä paniikkikohtaukset on jotain sellaista, joista ei vaan voi ikinä ylpeillä. Never.
   Kukaan ei kerro mielenterveyden ongelmista egonsa kasvattamiseksi. Mt-oireista kertominen vaatii paljon rohkeutta. On suuri luottamuksenosoitus kuulla toiselta, ettei elämässä mene kovin hyvin. Yleensä mielenterveysongelmista ei kerrota siksi, että haettaisiin sääliä. Niistä kerrotaan siksi, että edes joku uskoisi ja ottaisi todesta. Mä en oo hyötynyt säälistä (enkä sitä onneksi ole joutunut kohtaamankaan), vaan sen sijaan toisten hyväksynnästä. Että ihmiset mun ympärillä hyväksyy sen, että nyt tilanne on tämä, nyt eletään näillä korteilla, mutta ajan kuluessa ne voi vaihtua paremmiksi. Toisten tietoisuus mun elämäntilanteesta on tehnyt mulle paljon levollisemman olon. Eli aina ei tarvita hienoja lauseenparsia toiselta. Pelkästään, se että toinen tietää ja hyväksyy, voi auttaa paljon.


Mutta vähintään yhtä paljon kuin tsempit ja halaukset on mua mua auttaneet, on mua auttaneet myös toisten teot. Ja nyt en tarkoita yllätysruokakasseja kotiovella tai mitään muutakaan sellaista. Tarkoitan leffailtoja, kahvikupposten ääreen istuutumista, toisen avunpyyntöjen kuulemista koulutehtäviin liittyen...tarkoitan kaikkea sitä, mitä mahtuu tavalliseen arkiseen elämään. Jos istun toisen sohvalle ja sanon, että elämä ahdistaa ja kaveri kysyy perään, juotko kahvia, vois aatella, et se on mun tilanteen ohittamista. Varsinkin, kun seuraavaksi sama kaveri kysyy, voitko tarkistaa mun kirjoittaman sähköpostin, ennenkö lähetän sen. Mutta ei. Se ei ole mun tilanteen ohittamista. Ei mun mielestä ainakaan.
   Se on juurikin mun tilanteen hyväksymistä - ja ennen kaikkea minun hyväksymistä juuri senhetkisenä itsenäni. Se on myös minuun ja taitoihini luottamista, vaikka olenkin mieleltäni hiukan rikki. Luottamista siihen, että mä silti osaan ja oon pohjimmiltani sama tyyppi kuin ennenkin, vaikka sillä hetkellä musta itsestäni ei siltä tunnukaan.
   Mikään ei myöskään saa tarttumaan elämänsyrjästä niin paljoa kiinni, kuin konkreettinen tekeminen tai arkisista asioista jutteleminen. Paniikki ja ahdistus irroittaa ihmisen kyseessä olevasta hetkestä jonnekin aivan muualle ja saa ajattelemaan jotain täysin turhaa ja epäolennaista. Sellaisia juttuja, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta toisen neuvominen koulutehtävissä tai tiskikoneen täyttämisessä maaduttavat ihmisen siihen hetkeen. Että mä elän tässä ja nyt, huominen on vasta huomenna. Ja tällaiselle ihmiselle kuin minä, se on ollut parasta terapiaa. Sanoisinkin oikeastaan vaan yhden neuvon teille, jotka haluutte auttaa kaveria mielen alamäissä.


Olkaa luontevia, omia itsejänne.

~ Roosa ~


  

lauantai 9. syyskuuta 2017

Parasta arjessani


Olen taas kuluttanut aikaa Ylivieskassa kämpilläni jo kohta kuukauden ajan. Viiden kuukauden Jämsässä elämisen jälkeen on ollut ihan tervettä palata omaan kotiin. Pari päivää paluun jälkeen oli pari tosi hankalaa päivää, sillä totta kai mulla on edelleen haasteita oman psyykeeni ja pääni kanssa. Mutta tämä juttu onkin prosessi, ei yhdessä yössä kuopan pohjalta auringonpaisteeseen -taika. Ja onnekseni parin päivän kokoaika-ahdistuksen jälkeen olen saanut nauttia siitä, että olen nyt Ylivieskassa, kotonani.
   Ajattelinkin tässä nyt hetken aikaa elämääni totutelleena ja yksinasumisen parhaat puolet taas tajuttuani, listata teille pieniä ja arkisia asioita, jotka tekee mun elämästä tällä hetkellä sitä parasta.
 

Hitaat aamut

Mä en missään nimessä ole aamuihmisiä, en todellakaan. Minä en tunne lausahduksen "Hyvää huomenta!" -merkitystä, sillä aamu kuin aamu on pahasta. Pahimpia ovat aamut, joiden tavoitteena on selviytyä tunnissa sängystä ulko-ovelle. Nyt, kun mun ei enää tarvitse kuluttaa koulunpenkkiä, vaan ainut tehtäväni on saada opinnäytetyön teoriaosuus kasaan, voin aloittaa aamut rauhassa. Kyllä on paljon tehokkaampaa siirtyä kirjoittamaan opinnäytetyötä, kun aamun kahden ensimmäisen tunnin ohjelmaan on kuulunut vain aamupala ja vaatteiden vaihto. Aa että, tää on kyllä parasta mahdollista!

Tiskaaminen lempimusan tsemppaamana

Tiskaaminen ei oo kyllä yhtään kivaa. En tykkää. Mutta jotenkin kierolla tavalla pidän siitä, että hitaat aamut jatkuvat rauhakseen tiski(vuori)en tiskaamisella lempimusan tahdittamana. En kyllä muutenkaan koskaan tiskaa ilman taustamusaa, koska se tuntuu silloin niin paljon ärsyttävämmältä.


Kauppareissut

Olen saanut taas palata sen faktan äärelle, että voin ja saan käydä kaupassa vain minua itseäni varten. Voin kysyä kaupassa itseltäni, mitä minä haluan syödä ja mitä minä tarvitsen. Kuinka ihanaa! Kauppareissut joudun hoitamaan nyt täällä Ykassa jälleen kävellen, sillä mummiskani jäi Jämsään porukoille odottamaan muuttoani seuraavaan osoitteeseen. Parin kilsan kävely Prismaan tai Lidliin ja takaisin on loistavaa hyötyliikuntaa ja antaa loistotilaisuuden kuunnella lempparilistojaan Spotifysta siinä samalla. Eikä lenkkeilykään kuvan mukaisissa maisemissa oo yhtään hassumpaa!

Kämpän siisteystaso on ihan omaa syytäsi tai ansiotasi

Jotenkin on helpottavaa, kun kämpän sotkijaa ei tarvitse etsiä kauempaa kuin peilikuvasta. Mikään ei ole varmastikaan raivostuttavampaa, kuin ensin imuroida 100 neliön alakerta ja huomata seuraavan ruokailuajan jälkeen, että pöydänalunen on taas täynnä murusia. Ja luulempa, että kun ympärilläsi elää 6 muuta ihmistä, siinä on alempi kynnys myös alkaa sättimään toisia jonkun tai useamman nurkan sotkuisuudesta. Mutta kun nyt olen taas oman kämppäni rouva, voin syyttää murusista, lattialla lojuvista vaatteista, tiskaamattomista tiskeistä ja pöydällä rumasti lojuvista paperipinoista vain itseäni. Ja samalla tavoin siivoamisen jälkeen taas kiittää itseäni omasta ahkeruudestani - hyvä Roosa, sä jaksoit tehdä sen. Iso kiitos!


 Katoavat tavarat eivät ole mysteeri

Sillä syyllinen tähänkin asiaan ei ole kaukana. Ja kun on asunut jo nelisen vuotta itsekseen, tiedän, että esimerkiksi puhelin löytyy mitä todennäköisimmin vessan lattialta tai vaatekomeron paitahyllyltä.

Puhtaan pyykin tuoksu

En tiedä oonko mä oikeesti tulossa liian aikuiseksi, mutta nyt tänä syksynä oon rakastunut puhtaan pyykin tuoksuun. Vaikka siis käytän migreeni- sekä perhesyiden vuoksi hajusteetonta pesu- ja huuhteluainetta. Mitään huuhteluainehifistelijää musta siis tuskin on tulossa, mutta todennäköisesti puhtaan pyykin tuoksun -syndrooma tuli nyt jäädäkseen. Pyykkien lajittelu -syndrooma tosin ei oo iskenyt. Just tossa yks päivä snäppäsin vanhemmalle pikkuveikalleni, et tietääks se sen tunteen, kun pyykit on olleet kuivamassa 3 päivää, vaikka yksikin olisi riittänyt. Kuulemma tiesi...

Pellillinen pannukakkua hillolla ja jäätelöllä vain minulle itselleni

Kotona Jämsässä pannaria riittää 2 palasta per nuppi. Nyt saan syödä sitä koko pellillisen täysin itse. Samoin sen litran jätskipaketin siihen kylkiäiseksi. Ylipäätään kaikki herkut kaappien perukoilla on vaan mulle. <3


TV-sarjojen ja elokuvien katseleminen juuri silloin, kun itselle käy

Seuraan tosi paljon samoja sarjoja kuin porukatkin. Niinpä Jämsässä ollessa sitä viivytti usein jonkun jakson katsomista siihen asti, kunnes porukatkin aikoo katsoa sen digiboxin kovalevyltä. Mutta kun asuu taas itekseen, voi katsoa seuraamiensa sarjojen uusimmat jaksot tasan silloin, kun haluaa ja on aikaa (tai vaikkei olisikaan, kröhöm..). Mä harvemmin olen kotona silloin, kun Uusi Päivä tulee telkkarista suorana. Niinpä esimerkiksi UP:n kaikki viikon kolme jaksoa tulee katsottua putkeen aina perjantaisin, kun ennakkojaksot ilmestyy Yle Areenaan. Ja aika moni muukin sarja tulee katsottua netistä. Onneksi se on tänä päivänä mahdollista. Mulla on siis täysin toisenlainen tv-ohjelma -aikataulu kuin lehdet väittää. Just sopiva mun tarpeilleni ja elämälleni.
   Tämänkin jutun nyt yksinasuva veljeni ymmärtää paremmin. Mä saan porukoilla varsin usein nähdä pyöritteleviä päitä, kun kerron katsoneeni jo jonkun jakson sarjasta, jota kaikki perheenjäsenet seuraa ja näin ollen skippaan perheillan sohvalla tv:tä katsellen. Ah,ihanaa kun nyt joku ymmärtää mua tässäkin asiassa paremmin! Ja myöntää itsekin, että itse suunniteltu aikataulu sarjojen katseluun on se paras mahdollinen aikataulu. 

Tässäpä mun tänhetkisen arjen parhaimmat jutut. Mitkä asiat teidän arkielämässä on parhaita? :)

~ Roosa ~

perjantai 18. elokuuta 2017

Diagnoosina vahvuus

Tämä postaus on ollut mahdottoman vaikea kirjoittaa. Olen aloittanut, pyyhkinyt, kirjoittanut uudestaan, jättänyt luonnoksiin lopumaan, muokannut ja lopulta aloittanut aivan alusta. Silti jokin pakko sysää minut kirjoittamaan tämän valmiiksi ja teidän luettavaksenne. Vaikka en edes tiedä, mistä aloittaa. Yritän silti.
   Tämä kesä on ollut henkisesti todella raskas. Toki siihen on mahtunut ilon ja onnen hetkiä sekä extempore-reissuja (joita en yleensä harrasta), mutta kuoreni alla ja pääni sisällä olen ollut todella ahdistunut. Niin ahdistunut, että hakeuduin ammattiavun piiriin.
   Psykologin pakeilla varsin pian ymmärsin, mistä tuo toukokuussa päätään nostanut ja nyt kesän loppua kohden isoiksi aalloiksi muuttunut ahdistus suurimmaksi osaksi johtuu.


Minun ei ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitse olla vahva, sillä kaikki on hyvin.

Osasin odottaa tylsistymistä hampaisiini maaliskuisen loppuhuipennuksen jälkeen. Mutta ahdistukseen (ainakaan näin suureen), en ollut osannut valmistautua laisinkaan.
   On todella hullua, miten se, että kaikki asiat ovat ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni nyt hyvin, voi tuottaa niin suurta ahdistusta. Tuntuu, kuin elämältä olisi kadonnut pohja. Toisaalta se on myös niin pirullisen ymmärrettävää.
   Minun elämäni on rakentui jo pienenä struktuuriseksi kokonaisuudeksi. Elämä kulki fysioterapiasta toimintaterapian kautta hammaslääkäriin, josta se jatkui neurologille sekä Respectaan pohjallisten valmistusta varten. Tuosta kaikesta olisi voinut piirtää seinälle vuosikellon. Tietyt asiat tapahtuivat aina määräajoin. Se oli minun luonteelleni myös helpottavaa - kaikella oli aikansa ja järjestyksensä. Kasvoin huomaamattani kaavoihin kiinni.
   Matkan varrelle on mahtunut paljon epämiellyttäviä asioita. Pohjallisten valmistus, hampaiden oikomiskojeet ja monet muut (jo unohtuneet) pienet jutut eivät saaneet vuosien aikana suutani kääntymään hymyyn. Mutta harvemmin ne tuottivat itkuakaan. Eivät ainakaan enää toisella kerralla. Sillä itku ei olisi markkinoilla auttanut. Oli vaan pakko olla vahva ja sitkeä ja jaksaa.
   Jaksoin paljolti kannustusten avulla. Minua onkin kuvattu jo lapsesta saakka eri lausunnoissa henkisesti vahvaksi ja ikäistään kypsemmäksi tytöksi, myöhemmin naiseksi. Nuo kuvaukset eivät jääneet vain neurologien, hammaslääkäreiden tai fysioterapeuttien lausuntoihin. Niitä satoi myös kasvokkain ammattilaisilta, perheeltä, sukulaisilta ja ystäviltä.


   Nuo kommentit toki toivat iloa ja tsemppasivat eteenpäin. Mutta huomaamattani ne sulloivat minut vahvuuden muottiin. Lopulta elin tiedostamattani siinä ajatusmaailmassa, että minun täytyy olla vahva ja jaksaa. Ja niinhän minä olinkin. Ja jaksoin. Kunnes hammasprojektini ja AMK:n lähiopetus oli ohitse, eikä minulla ollut enää yhtäkäään syytä olla vahva ja vain jaksaa.
   Se oli shokki. En ikinä ollut antanut itseni ajatella liikaa niitä "tulevaisuuden hampaitani". Totuin siihen, että koko ajan jokin on kesken tai jokin muu asia mättää. Mutta yhtäkkiä minä sain sen, minkä ansaitsin, mutta jota en silti osannut odottaa tai kuvitella etukäteen. Minulla oli myös puhdas pelikenttä edessäni. Siinä kaiken uuden, ihmeellisen ja hyvän keskellä minä todellakin kysyin itseltäni peiliin katsoessani, kuka minä olen uusien hampaitteni kanssa. Varsinkaan, kun minun ei tarvinnut enää olla vahva. Sama, entinen Roosa minä en voinut olla, sillä olihan minulla uudet legot suussa.


Olin hammasrulettia pyörittäessäni siis unohtanut itseni. En voinut, enkä voi olla enää sama Roosa kuin ennen hampaitani. Olen siis samassa tilanteessa kuin aloittaessani lukion - minun on tutustuttava nykyiseen minääni ja opittava tietämään, kuka minä nyt olen. Mistä minä pidän, mistä en? Mitkä ovat minulle tärkeitä arvoja? Millainen sisustus- ja vaatemaku minulla on? Kysymyksiä on loputtomasti.
   En tiedä uudesta minästäni paljoakaan. Mutta tiedän, ettei se ainakaan halua olla koko ajan vahva, pystyvä ja jaksava, vaan enemmänkin arvokkaasti heikko. Minä todella heitin sanan "vahva" kirosanalistalle. Nyt yritän täyttää tuon sen jättämälle aukolle elämässäni ja identiteetissäni muuta täytettä. Se ei todellakaan ole helppoa, vaan pikemminkin se tuottaa lisää ahdistusta.
   En todellakaa tiedä, missä vaiheessa kuoleman pelko vaihtui elämisen peloksi.
   Joku voisi (tai oikeastaan aika monikin) nähdä nykyisessä elämäntilanteessani vain mahdollisuuksia. Hampaat eivät tuota minulle enää harmaita hiuksia tai hidasteita ja lokakuinen valmistuminen jättää pelikenttäni avoimeksi myös tulevaisuuden asuinsijan suhteen. Olen vapaa tekemään elämälläni ja tulevaisuudellani  mitä ikinä vain tahdon.
   Mutta minä saan siitä vain harmaita hiuksia ja 24/7 ahdistuksen. Olen huomannut kysyväni itseltäni, haluanhan minä edelleen valmistua yhteisöpedagogiksi. Onhan nuorisotyö (tapahtuipa se missä organisaatiossa tahansa) edelleen se "minun juttuni"? Tuo kysymys tuntuu osittain itsestänikin naurettavalta. Mihin se into ja palo minusta olisi hampaiden myötä kadonnut? Tuskin mihinkään, mutta tässä ahdistuksessa tulee ajatelleeksi kaikenlaista. 
   Kiitän Luojaani muutamasta ihmisestä, jotka ovat tietoisesti tai tiedostamattaan seisseet tukenani tässä järkyttävässä myrskyssä. Välillä vuodatus siitä, että ahdistaaahdistaaahdistaa ja ne hampaathampaathampaat, on tuntunut varmasti liialliselta muiden mielestä. Olen ollut melkoisen kuriton kakara tämän kesän. Mutta tänkgaad, mun ympärillä on ollut muutama tosi tärkeä tyyppi, jotka ovat kuunnelleet ja kuunnelleet ja vielä kerran kuunnelleet samat laulut uudestaan. Ja sitten he ovat joko tukeneet ja rohkaisseet. Tai sitten kertoneet jotain täysin turhanpäiväistä, joka ei liity yhtään mihinkään. Tai keksineet tekemistä, jotain todella erikoista tai äärimmäisen tavallista. Ja saaneet siten minut jaksamaan ahdistuskohtausten yli ja antaneet muuta ajateltavaa. He ovat todella tehneet tästä kesästä kaikesta huolimatta elämisen arvoisen. Kiitokseni tässä heille - KIITOS TE! <3
   Kärsimys ei jalosta ketään, se on varmaa. Ei myöskään ahdistus. Tämä olotila ei tee siis minusta parempaa ihmistä. Mutta ehkä tästä ahdistuksesta voi syntyä vielä jotain kaunistakin. Toivonkin siis, että joku päivä tämä ahdistus on ohitse ja huomaan murehtimisen sijaan taas eläväni. Enkä vain toivo, vaan tiedän. Että minussa kukoistaa uusi Roosa, jossa on kuitenkin vielä valitut palat siitä vanhastakin versiosta.


Kuten rakkaus nuorisotyöhön, fuksiaan ja muumeihin. Näin muutamia mainitakseni.

~ Roosa ~

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Suomipop-festarit vm. 2017




Heinäkuun puolivälissä vietettiin vanhemman pikkuveikkani kanssa 3 päivää Suomipop-festareilla Jyväskylässä. Alunperin mun oli tarkoitus ostaa 3 päivän liput veikalleni YO-lahjaksi, mutta onneksi en tuota liikettä tehnyt ennen juhlapäivää. Veikkani kaverit nimittäin olivat tehneet saman päätöksen ja veikka saikin hakea juhlapäivän jälkeen poppiliput kaveriltaan. 
   Niinpä festariliput vaihtuivat IKEAn astiastoon ja meitsi luuli jo, etten pääse laatuaikaa veikkani kanssa ollenkaan viettämään, sillä automaattisesti oletin, että lahjalippuihin kuului festariseura kylkiäisenä. Mutta onneksi asia tuli puheeksi veikan kavereiden kanssa sattumalta. Siinä tuli ilmi, ettei festariseura kuulunutkaan lippuihin. Niinpä meitsi tilasi sitten just viime hetkellä itelle kolmen päivän liput Jyväskylän Lutakonaukiolle 13.-15.7. väliselle ajalle. Parin päivän kuluttua tuosta Radio Suomipop ilmoitti, että kolmen päivän festariliput olivat loppuunmyydyssä tilassa.



Saatiin sitten veikkani kanssa myös idea toisen veljemme rippilahjaan. Hommasimme hänelle liput perjantaiksi popeille kanssamme. Naimaluvan saanut veikkamme innostui tästä kovin, eikä edes äidin läsnäolo tuona päivänä haitannut laisinkaan. 



Lopputulos oli siis se, että torstain ja lauantain festariseuranani oli yo-lakin saanut pikkuveikkani ja perjantain ajaksi seuraamme liittyi myös toinen pikkueikka ja äiti. Meillä oli tosi hauskaa, vaikka jalat ja univaje olivatkin kolmen päivän jäljiltä täysin toista mieltä. Oon tosi kiitollinen, että autokortillinen veikka lupautui vapaaehtoisesti ajamaan kolmen päivän ajan Jämsä-Jyväskylä-Jämsä välin. Sujut oltiin yhden päivän ruoan ja parkkihallin maksamisella. Mulla on tosi kultainen pikkuveikka!




Festarit oli loppuunmyyty perjantaina ja lauantaina, mutta yhtään kertaa ei tarvinnut pelätä känniörveltäjiä monen tuhannen ihmisen väkijoukossa. Porukka oli tietysti jonki verran hiprakassa, mutta hyvällä tavalla. Kaikilla oli suut hymyssä, niin meillä kävijöillä, artisteilla kuin järkkäreilläkin. Myös väentungoksessa. Nää oli todelliset hyvänmielen festarit!  




Kannatti lähtee - ja tuskin jää toisiksi ja viimeisiksi popeiksi, jos se itsestä on kiinni!

~ Roosa ~