lauantai 6. tammikuuta 2018

Raskas, mutta rakas 2017




Vuosi 2017 oli melkoinen. Tiesin sen olevan henkisesti kuluttava, sillä mulla oli menneisyydestä yksi iso asia käsittelemättä, hammasprojekti kesken ja opinnäytetyö sekä opinnot saatettavana loppuun. Vuoden 2017 alkaessa olin todella loppu ja rikki. Tässä postauksessa hieman verestystä vuoden 2016 muistikuviin, jos tarvitsette. Nyt sen sijaan mietteitä juuri ohitetusta vuodesta 2017, joka sekin oli rankka, mutta ehdottomasti elämisen arvoinen!



Kuten sanoin, tiesin vuoden 2017 olevan rankka. Lopulta se oli kuitenkin rankempi kuin ikinä pystyin kuvittelemaan. Alkuvuodesta muistan koko ajan pelänneeni Ylivieska-Jämsä-Jyväskylä-Ylivieska -rundia heittäessäni, että olen väärässä paikassa väärään aikaan. Mun kalenteriin oli merkitty, minä päivänä käydä kaupassa, koulussa, siivota ja jopa tehdä ruokaa. Mä oikeestaan keskityin aikavälin helmi-huhtikuu vain siihen, että selviän hengissä tuosta 7 hammaslääkärikerran ruljanssista. En oikein jaksanut ajatella tulevia hampaita, sillä pelkäsin, että mitä jos en pidäkään niistä. Tai mitä jos kuolisinkin ennen niiden saamista? No, en kuollut. Mutta sen sijaan en sitten oikein muistakaan alkuvuodesta mitään. Satunnaisia kohtia sieltä täältä, nekin suurin osa liittyen hammaslääkärikertoihin ja matkustamiseen.


Hammasonnea kesti muutaman viikon. Sitten mulla alkoikin todella pimeä kausi. Eksistentiaalinen kriisi tuntuu olevan parhain sana identiteettikriisin lisäksi kuvaamaan tuota ajanjaksoa toukokuu-elokuu. Näin jälkikäteen sanottuna mä en tiedä, millä voimalla suoritin harkan, kesäduunit ja opinnäytetyön toteutuksen. Jos olisin ollut kunnon virkasuhteessa, mä en ikinä ois lähtenyt ripareille tai ylipäätään töihin ollenkaan. Mutta toisaalta työt olivat myös pelastus - mulla oli syy taistella jokainen päivä loppuun. Koin olevani vastuussa nuorista ja heidän hyvinnoistaan, joten raahauduin töihin ja ripareilla ylös sängystä aamuisin.




Onneksi tajusin myös hakeutua psykologin pakeille. Tajusin eläneeni vahvuuden muotissa tietämättäni koko ikäni. Ja tietämättä, kuinka se oli mua kahlinnut. Tuo havainto oli todella tärkeä mulle itselleni. Sillä sen havainnon tehtyäni mä aloin vähitellen hengittää ja luottaa elämään. Ja nimenomaan sellaiseen elämään, jossa ei tartte olla vahva ja jaksaa. Että mä voin olla myös jotain täysin muuta. Ja sitä muuta mä aloinkin sitten etsimään.
   Vaikka viime vuosi oli todella rankka ja puolittain erittäin musta, se on ollut samalla kuitenkin ehkä yksi elämäni parhaimmista vuosista. Sillä mun ympärillä oli ihmisiä tukena. Elämässä hammasprojektia läpi ja kuuntelemassa, kun olin aivan loppu. Sekä keksimässä tekemistä, jolloin sain keskittyä joihinkin aivan muihin juttuihin kuin omiin ajatuksiini.



Puhun harvoin mun ystävistä täällä. On todella harvinaista multa tehdä postaus jostain ihmisestä, erityisesti ystävistä. Mutta viime vuonna tein senkin. Ironisinta on, että tein postauksen ihmisestä, joka oli vain koko alkuvuoden ärsyttänyt mua. Mutta lopulta Joni oli viime vuodessa parasta, mitä sattui. Sain ehdottomasti kokea viime vuoden parhaimmat hetket juuri Jonin kanssa. Ja ehkä typerimmätkin. Toivottavasti saan kokea noita hetkiä Jonin kanssa tänä vuonnakin,  vaikka elämä ajoikin meidät kauemmas toisistamme loppuvuonna. Mä tuun ainakin yrittämään kaikkeni, että saan nähdä tuota ihmistä jatkossakin. Sillä Joni oli todellakin yks isoimmista syistä psykologin sekä oman työni lisäksi, että jaksoin kattoo viime vuoden jokaisen päivän loppuun. 
   Ja lopulta mä vastaanotin vuotta 2018 onnellisena ja sellaisella tavalla, kuin oon pitkään halunnut. Rennosti aikuisporukalla syöden, juoden, jutellen, nauraen ja mikä parasta - paljuillen! Mun uuden vuoden ahdistuksesta tarvitsee tuskin puhua. Oon puhunut siitä täällä useasti. Mutta viikko sitten mua ei ahdistanut ottaa uutta korkkaamatonta vuotta tapahtumineen vastaan. Se oli elämäni ensimmäinen positiivissävytteinen uudenvuodenaatto. Alavireisyyden sijaan mä olin vaan tosi iloinen ja onnellinen - minusta, elämäni ihmisistä sekä siitä illasta, kun kerrankin oli hauskaa. Toivottavasti tällainen uudenvuoden vietto ei jää ainutkertaiseksi tapahtumaksi - ottaisin mieluusti uusikskin!


   Tämä vuosi alkoi vuokrasopimuksella Jämsän keskustassa sijaitsevaan 44 neliön hyväkuntoiseen asuntoon. Sain osa-aikaistöitä paikallisesta päiväkodista ryhmäavustajana. Työsoppari on voimassa toukokuun loppuun. Sen jälkeen aion katsoa uudemman kerran kirkon töiden tarjontaa. Useasta työhaastiksesta huolimatta en nimittäin saanut paikkaa kirkon nuorisotyönohjaajana. Mun työnhakua vielä rajaa ajokortittomuus - mulla on aika rajalliset mahdollisuudet siis työllistyä kaupunki-näkökulmasta katsottuna. Vaikka sairaus ei sinänsä rajaa mun työntekoa, ajokortittomuus rajaa työn sijaintikuntia aika rankalla kädellä. Tällä hetkellä ei vain ole tarjolla työpaikkoja, joita voisin hakea. 
   Olen kämpästäni onnellinen sekä saamastani osa-aikaistyöstä, joka kuitenkin menee koulutukseni mukaiseen osaamisalueeseen. Toisaalta näin uuden kynnyksellä myös jännittää ja pelottaa - pitihän tän mennä näin? Eihän mun osaaminen nuorisotyöhön liittyen häviä tai vanhene tällä välin, kun työskentelen varhaiskasvatuksen puolella? Onhan tällä kaikella tarkoitus?
   Mutta no, eiköhän kaikki selviä. Luultavasti toukokuun lopussa tiedän, miksi mun piti palata Jämsään ja tehdä töitä jossain muualla kuin Suomen ev.lut. kirkon leivissä. Nyt jään oottelemaan maanantaita, töiden alkua ja sitä, että sohva ja sänky saapuvat luokseni kotiinkuljetuksena. Sitten saatte tänne enemmän kuvia tästä kämpästä, johon olen enemmän kuin tyytyväinen! :)

Ja saattaa tästä osa-aikaistyöstä olla sekin hyöty, että jaksan taas päivitellä blogiakin useammin kuin kuluneen puolen vuoden aikana! ;)

~ Roosa ~


sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Joulufiilistelyä

Oon ollut jotenkin tosi laiska päivittämään blogia, vaikka eihän mulla ole ollut kuin vaan aikaa työpaikkauutisia odotellessani. Nyt kuitenkin päätin ottaa niskaotteen itestäni ja vähän fiilistellä viikon päästä koittavaa joulua teidän kanssanne!
   Kuulun jouluihmisten joukkoon. Opiskelujen aikaan joulumieli piti vain kaivaa esiin jostain viime metreillä, joskus jopa aattoaamuna. Tänä vuonna asiat ovat kuitenkin olleet toisin - johtuisiko juuri siitä, ettei mulla ole ollut muuta tekemistä kuin joulun odottaminen.
   Tove Jansson on sanonut, että kuta pienempi itse on, sitä suurempi joulu tulee. Siinä on pointtinsa - ei ole lapsuuden jouluja voittaneita jouluja. Sillä silloin juuri kaikki oli aina niin suurta ja ihmeellistä. Toinen kirjailijasuosikkini Astrid Lindgren varoittaa taas puolestaan jouluähkystä - joulua pitää nauttia pala kerrallaan ennen varsinaista joulua, joka onkin yhtä juhlaa. 
   Tuota Astrid Lindgrenin neuvoa olenkin noudattanut tänä joulunalusaikana. Oon tehnyt lähes joka päivä jotain pientä pala kerrallaan, joka vie kohti joulua. Esimerkiksi joulukuun ekoina päivinä askartelin joulukortit itse, joka on melkoista tällaiselta liimanäpiltä. Syytän askarteluhulluudestani työttömyyttäni ja uskallan väittää askartelujen onnistumisen johdosta, että sellaista jouluntaikaa tuskin nähdään seuraavina vuosina. Mutta en voi väittää, etteikö korttiaskartelu ja kirjekuorten kirjoittelu olisi tuonut sitä fiilistä, että kohta tulee joulu.



Joululahjapohdinnat aloitan yleensä jo syys-lokakuussa, mutta johtuiko opparista, muutosta vai mistä, nyt pohdiskelut ajoittuivat marraskuun vikoihin päiviin. Eli joululahjaostokseni saapuivat luokseni postitse tai itse kaupasta haettuna sekä ostettuna myöskin kuun alkupäivinä. Yksi lahja lähti jo omistajalleen viime viikonloppuna, toinen puolestaan ensi viikolla ennen jouluaattoa. Loput lahjat menevät perheenjäsenille, joten niiden antohetki ja -paikka on aattoaamuna kuusen alla. Oon suht tyytyväinen lahjavalintoihini, olisivathan ne toki voineet olla luovempiakin valintoja sekä ratkaisuja, mutta tää syksy on ollut melkoista härdelliä, joten annoin itselleni luvan varmoihin valintoihin. Ensi vuonna sitten palataan jo alkusyksyllä alkaviin pohdiskeluihin ja sen sellaisiin. 


Mulla on ollut itselleni pari sääntöä joulun odotukseen. Ne liittyvät juurikin joulufiilistelyyn. Ensimmäinen on se, että glögiä saa alkaa juomaan vasta lokakuun loppupuolella. Joululaululistaa saa taas kuunnella Spotifysta (repeatilla) mun synttäreiden jälkeen, eli marraskuun ohitetettua puolivälinsä. Tänä vuonna nää mun itselleni luomat säännöt ovat kuitenkin...no, eivät rikkoutuneet, vaan venähtivät. Mun kiireisen syksyn takia join ensimmäistä kertaa glögiä vasta marraskuussa ja sitä on kulunut kyllä harvinaisen vähän. Joululaulut puolestaan alkoivat raikaa joulukuun alussa. Varmasti tähän on syynä myös se, että asun vuoden loppuun väliaikaisesti porukoilla. Vaikka oma tila piha-aitassa mahdollistaa joululaulujen kuuntelun juuri siihen vuorokaudenaikaan kuin haluan ja glögiäkin löytyy jääkaapista, ei se ole sama asia kuin omassa kämpässä. No, ehkä nämäkin korjaantuvat ensi vuonna joulua odotellessa.
   Joululahjoja olen kuitenkin paketoinut periaatteilleni uskollisesti - yksi tai kaksi pakettia kerrallaan. Paketoiminen nimittäin tuo mulle ehkä eniten joulun tunnelmaa. Viimeinen lahja saa kääreensä ja koristenauhansa todennäköisesti 22.12. - tai vasta aatonaattona. 



Piha-aitta mahdollisti sen, että pääsin kuin pääsinkin laittamaan omat joulukoristeeni tänäkin vuonna esille. Tonttuarmeijani viritin jouluvahakankaan lisäksi pöydälle jo joulukuun alussa. Seimiasetelma puolestaan pääsi esille vasta eilisiltana. Lisäksi muita tonttuja olen ripotellut pitkin poikin aittaa. Valonauhat äiti viritti mulle jo lokakuun puolella. Mun mielestä joulukoristeluissa on sama juttu kuin lahjojen paketoinnissa - pala kerrallaan. Niin tulee hyvää ja vältytään jouluähkyltä.
   Kulunut viikko on mennyt vähän suorittaessa ja sitten kipeänä nuha-kuume-yhdistelmässä maatessa. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että pääsen kuin pääsenkin laulamaan illasta kauneimpia joululauluja kirkkoon äidin, mummun ja siskojen kanssa. Siitä tulee viimeistään sellainen olo, että joulu on ihan just täällä. Eli enköhän saa siitä kipeyden takia vähän karanneesta joulufiiliksestä taas paremman otteen. Onneksi vielä on aikaa fiiilistellä ja odottaa joulua - se odottaminen nimittäin on se paras juttu!



Onko siellä ruudun toisella puolella muita joulufiilistelijöitä?

~ Roosa ~

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

1917-2017


En ole juuri ehtinyt kirjoitella yllättäen päälle iskeneen joulunalusfiilistelyn keskeltä. Mutta tämä päivä ja tämän päivän postausaihe oli selkeä jo lokakuussa. Satavuotias itsenäinen Suomi. Mitä se minulle merkitsee?
   Olisi varmaan hyvä aloittaa paljon kauempaa kuin omasta syntymästäni. Toisen puolen sukuni miehet joutuivat kokemaan sisällissodan aiheuttamat kauhut. He joutuivat surukseen huomaamaan, ettei veri ole aina vettä sakeampaa. Onneksi minulle on opetettu, että me nykysukupolvet emme ole enää vastuussa menneiden sukupolvien teoista. Menneisiin tarttumisen sijaan me voimme luoda parempaa tulevaisuutta.
   Osa isovanhemmistani on joutunut elämään sodan keskellä, toiset vanhempina ja toiset nuorempina. Kukaan muu kuin sodan itse kokenut voi tuskin ymmärtää sitä, miltä tuntuu pelätä itsensä, perheensä ja oman itsenäisen maansa puolesta. Heidän sekä monen muun suomalaisen sisumiehen ja -naisen ansiosta ollaan kuitenkin tässä - juhlimassa edelleen itsenäistä Suomea.
   On vinhaa miettiä, miten menneiden sukupolvien kohtalot ovat vaikuttaneet siihen, että minä olen olemassa tässä ja nyt. Ilman sodassa salaa vaihdettuja katseita ja sanoja ei olisi ostettu kihloja, menty naimisiin, saatu lapsia - puhumattakaan rakennettu sitä rintamamiestaloa, jota itse saan kutsua kodikseni jo neljännessä sukupolvessa.
   Tämän maan sotaveteraaneja ja omien sisutarinoidensa sankareita on siis kiittäminen siitä, että olemme tänään tässä. Kiitos jokaiselle, joka mahdollisti tarinan 1917-2017. Ja kiitos heille, jotka mahdollistavat saman tarinan jatkumisen tästä päivästä eteenpäin.
   Satavuotiaassa Suomessa on varmasti asioita, jotka voisivat olla paremmin. Ja niin kuuluukin olla - jos kaikki olisi pelkkää priimaa ja glitterisadetta, joku asia olisi varmasti pahemman kerran vinksallaan. Jopa peruuttamattomasti. Siksi voisi sanoa, että on hyvää ja tervettä, että meillä on asioita, jotka voisivat olla paremmin - sillä niin niiden on mahdollista korjaantua.
   Asiat voisivat kuitenkin olla paljon huonomminkin. Sillä tänään olen satavuotiaassa Suomessa 23-vuotias monivammainen nainen, jolla on täysien kansalaisoikeuksien lisäksi ammattikorkeakoulututkinto. Se on mielettömän paljon ja aika hiton merkittävää. Kirsikkana kakun päällä voin myös tehdä tutkintoani vastaavaa työtä vammastani tai sukupuolestani riippumatta. Lisäksi Suomi mahdollistaa minulle erikoissairaanhoidon, jota muut maat ihailevat. Eli ei, en osaa toivoa enempää eikä kiitollisuutta voi pukea tarpeeksi kattavasti sanoiksi.

Muuta kuin että KIITOS #SUOMI100. 
Toivottavasti me tämänpäivän kansalaiset osaamme kunnioittaa sinua tarpeeksi ja luoda Suomea, maata, jossa on tulevaisuudessakin turvallista ja tasa-arvoista elää. 

~ Roosa ~

perjantai 24. marraskuuta 2017

Vuoden 2017 paras päätös

En oikein tiedä, mistä aloittaa. Mutta josko aloittaisin siitä, että olen kiitollinen yhdelle ihmiselle paljosta - uskallan sanoa, että ilman sua Joni, mä en ois tässä. Niinpä päätin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että vaikka en pystykään millään tavalla maksamaan kaikkea antamaasi hyvää takaisin, tämän voin ainakin tehdä. Mä voin tällä päivityksellä yrittää kumota ne useat muiden ihmisten täysin väärät luulot susta. Ja kertoa, että oot kyllä tasan sen "kaikkien kaveri"-diplomin arvoinen tyyppi. Tai sitten triggeröin porukkaa vaan lisää, mutta voivoi sit vaan. Sillä mä seison kaiken kirjoittamani takana täysin ja vähän ylikin. Mutta aluksi kaikki Ulla Taalasmaat, voitte laskea ne rillit silmiltänne ja lopettaa "and they lived together happily ever after"-kohdan etsimistä. Ei, tämä ei ole sellainen päivitys - tämä on vain kiitos ystävyydestä ja Jonista.


Joni tuli elämääni sellaisessa vaiheessa, jossa ajattelin, että näihin kuvioihin ei kyllä todellakaan voi ottaa yhtään uutta ihmistä pyörimään. Alkuvuodesta mulla oli takana raskas vuosi. Ihmissuhteiden kannalta, terveyden kannalta ja henkisen hyvinvoinnin kannalta. Ajattelin, että ois todella väärin, jos tähän tulisi yksikin uusi ihminen. Mulla oli hammashoitojen vika vaihe alkamassa, syksy oli kulunut enemmän tai vähemmän paniikkikohtauksista kärsien ja koulukin työllisti paljon. Lisäksi olin aika hukassa itseni kanssa, kävin myös depressiohoitajalla, joka tosin ei tuntunut ymmärtävän mua ollenkaan. Mielenterveydellisiä ongelmia oli siis huomattavissa, mutta oikeastaan koulun ja hampaiden takia en antanut itselleni toistaiseksi aikaa romahtaa. Enkä oikein edes vielä tajunnut tilannettani. Kuitenkin aattelin, että onneks tässä ei oo ketään uutta tyyppiä poikaystävänä, eikä edes kaverina. Ettei vaan tulis vahingossakaan kaadettua kaikkea oman elämän paskaa kenenkään toisen niskaan.
Mutta sitten tuli kuitenkin Joni. Sen kaiken keskelle. Täysin tilaamatta. Tietysti täytyy mainita, että tiesin Jonin jo parin vuoden ajalta AMK-opintojen kautta, mutta en missään nimessä voinut sanoa tuntevani Jonia. Joten kyllä, elämääni tuli ihminen kaiken sen mylläkän keskelle. Juuri kun olin huokaissut helpotuksesta, että ei oo ketään uutta tyyppiä, jonka niskaan tän kuran edes vahingossa kaataisin. Niin tietty just silloin whatsapp alkoi laulamaan ja kukas niitä viestejä alkoi laittelemaan. Joni. Taisin siis unohtaa koputtaa puuta.
   Aluksi oli vain tammikuinen ilta, pari tölkkiä lonkeroa ja kasaamaton Malm-lipasto. Rehellisyyden nimissä voin sanoa (ja siksi, että Jonikin tietää tän), että silloin tasan tarkkaan vain siedin Jonia. Se oli ärsyttänyt mut paria hyvää vitsiä lukuun ottamatta täysin äärirajoille. Olin kuullut kymmeniä kertoja samat vitsit mun puolisokeudesta ja en edes tiedä, miksi mä menin kasaamaan sitä lipastoa Jonin kanssa. Olin myös kuullut Jonista paljon ei-niin-imartelevia juttuja. Mietinkin sitten, uskonko niihin vai teenkö itse omat johtopäätökseni kyseisestä ihmisestä omien kokemusteni pohjalta. Päädyin viimeisimpään vaihtoehtoon ja lähdin kasaamisavuksi. Samalla tiesin ottavani ison riskin - joko tää ois paras mahdollinen päätös tai sit kaatuisin nokalleni ja pahasti. Mutta onneksi kasaamisapu-päätökseni kannatti. Ois jäänyt tässä vuoden kuluessa monta muuta parempaakin juttua nauramatta - tai huonompaakin. Siis oikeestaan aika monta huonoa...

  Snäpis oli kerran filtteri, jonka nimesin Joniksi...
Yhtäkkiä oltiin siinä tilanteessa, että talvi vaihtui kevään puolelle ja mun ei enää tarttenut sietää Jonia millään tavalla. Tasan en ois suostunut neljän tunnin automatkaan eli neljään tuntiin jonivitsejä, jos kyse ois ollut vain sietämisestä. Kaiken lisäks jätkä yllätti, eikä väännellyt biisien sanoja kertaakaan! Joni oli siis neljän kuukauden tuntemisen jälkeen muuttunut lähes tuntemattomasta tyypistä hyväksi kaveriksi. Mua hävettääkin tosi paljon, että annoin aikoinaan muiden mielipiteiden ja tarinoiden vaikuttaa muhun niin, että mulle oli muotoutunut ennakkokäsityksiä Jonista. Sillä sain huomata, että Joni on pohjimmiltaan luotettava, turvallinen ja reilu tyyppi, jolla on sydän paikallaan. 
   Jonin merkitys mulle tuli kuitenkin täysin selväksi siinä vaiheessa, kun mun pää hajos kesäkuun alussa totaalisesti. Sain ajan psykologille vasta kuukauden päähän. Mun piti joka päivä etsiä syy, millä jaksaa iltaan asti ja sitä kautta seuraavaan päivään. Yhtäkkiä huomasin jaksavani päivät iltaan sen vuoksi, että tiesin Jonin laittavan mulle viestiä 22.00-23.45 välisenä aikana. Välillä viestit koski koiranpaskaa ja välillä jotain paljon fiksumpaakin, mutta aivan sama - ne viestit sai mut hymyilemään ja nauramaan kaiken sen kaaoksen keskellä. Ja samalla sain syyn jatkaa päivä kerrallaan eteenpäin. Joni ei tossa vaiheessa tiennyt, kuinka tärkeitä ne turhantärkeät ja enemmän tärkeät wappiviestit mulle oli. Eikä Joni omien sanojensa mukaan ollut hirveemmin huomannut mun käytöksessäkään mitään, mikä ois viitannut psyykkiseen pahoinvointiin. Mutta oikeastaan ei sillä ollut tai ole väliä. Joni sai mut omana ittenään keskittymään muihin juttuihin ja se riitti. Joni sai mut keskittyyn paniikin ja ahdistuksen sijaan elämään. Tässä muuten Joni ne kaks opintopistettä, mitä et valitettavasti voi ahotoida, vaikka mun mielestä sen ahotoinnin ansaitsisit -> opinto. & opinto.
   En missään nimessä ollut vieläkään psyykkeeni kanssa tasapainossa, kun Joni noukki mut ajomatkallaan kyytiin kohti Ykaa elokuun puolivälissä. Mut sanotaanko näin, että Jonin seurassa ei ole voinut kuin saada elämästä tai ainakin sen syrjästä kiinni. Niin pirullisen tarkkanäköisessä ja -sanaisessa seurassa oon saanut aikaani viettää. Moni mun ystäväpiiristäni tietää, kuinka hidas oon syömään. Mut Joni on kuitenkin ainut, joka sanoo sen ääneen ja tekee sillä kiusaa. Pilke silmäkulmassa, mutta kuitenkin. Lisäks Joni tekee kiusaa mun kustannuksella niin monesta muustakin asiasta, että kyllä Joni on ollut parasta seuraa hyvillä mielin ja erityisesti niin hetkinä, kun Ykassa oleminen ahdisti muutama päivä paluun jälkeen. Joni sai mun ajatukset kääntymään ahdistuksesta kyseessä olevaan hetkeen. En ois ikinä  ennen uskonut, että mua auttais toisen naljailu, tiskikoneen täyttäminen tai toisen jelppaaminen koulutehtävissä, puhumattakaan toisen älyttömät puujalat. Mutta hitto vie, se olikin oikeestaan kaikki se, mitä tarvitsin. Sillä kun on puujalkavitsien ja kiusoittelun mestarin seurassa, on pakko keskittyä toiseen ja siihen hetkeen, muuten ei pärjää toiselle ollenkaan. Ja useimmiten ei pärjää sen jälkeenkään...

 Oon autuaasti unohtanut puolet pistelaskusysteemistä.Mut tää oli hyvä juttu, sen muistan!

Lisäksi oon saanut Jonin kautta eläviä esimerkkejä siitä, millainen tyyppi mä olen - ja oppinut esimerkiksi ymmärtämään perheenjäsenteni ajoittaisia tuskan huokauksia niin paljon paremmin. Jonin kautta tosiaan tiedän, kuinka ärsyttävää on kun toinen perustelee ostopäätöksiään ja niiden oikeutusta ääneen toiselle. Siis että voisi kuulla toiselta tehneensä fiksuja päätöksiä ja ostoksia. Lisäksi unisena mumiseminen on todella ärsyttävää, kun ei voi saada yrittämälläkään toisen puheista mitään selvää. Joten perheenjäseneni, ymmärrän teitä nyt niin paljon paremmin - ja lupaan yrittää muuttaa tapani! Itselleen ääneen puhumista ja pohtimista sen sijaan en lopeta - sillä löysin Jonista tässä asiassa kaksoisolentoni. Jonin seurassa ei myöskään mennyt kauaa, kun molemmat opittiin, milloin toisen ääneen pohtimisen ei tartte reagoida. 
   Samalla olen voinut olla Jonin seurassa täysin kaheli itseni - ja yllättynyt itsekin, kuinka töhö sitä voi välillä ollakaan. Joni on ainut, jonka luona olen sekä rikkonut, että sotkenut - ja läheltä piti, etten siinä samalla joutunut maksamaan satoja euroja vahingonkorvauksia. Ja Luojan kiitos (kyllä Joni, vedän Luojan nyt tähän), en muista 90% niistä keskusteluista, joiden aikana oon nolannut itteni Jonin seurassa niin totaalisesti, että  oon miettinyt idiootin leimaa otsaan. Nimimerkillä kahvipavut, Suffelipussi ja puhuva pelikone. (Pyörittelen tässä kohdassa päätäni ja silmiäni samalla tavalla kuin sinäkin, Joni.)
   Joni on tehnyt myös pyytämättä valtavan työn sen suhteen, että osaisin tehdä päätöksiä. Oon maailman huonoin päättämään, jos mun mielipidettä kysytään. Jos suunnitellaan kavereiden kanssa, mitä leffaillan aikana syödään, mulle on aina aivan sama. Joni ei oo antanut mun mennä enää siitä aidanraosta. Kuinka kamalaa ja epämukavaa on olla jatkuvasti epämukavuusalueellaan - varsinkin, kun toinen oikein työntää mut sinne joka ikinen kerta, missä vain asiassa. Mutta samalla oon kyllä äärimmäisen otettu - arvostan! Ja oon huomannut, että ihan kuin olisin kehittynytkin tässä asiassa asteen verran - toivottavasti säkin oot huomannut Joni jotain tän tapaista. 

 Niin että millä näistä ollaan liikuttu? Arvatkaa joku muutama kerta. 
Joni, vaikka joissain asioissa olemme täysin samanlaisia ja toisten juttujen kohalla täysin erilaisia, puujalkavitseissäsi sää muistutat täysin meidän iskää. Ja muita perheenjäseniäni, sillä ne puujalkavitsit on kyllä tarttuneet heihinkin. Mutta voin kyllä kertoa, että vaikka ne sun vitsit on niin tyhmiä ja huonoja ettei mitään rajaa...sä saat mut nauraan niille joka kerta. Ellet siis oo vielä huomannut.
  Joku kysyi multa tossa joskus, oonko koskaan oikeasti suuttunut Jonille. Koska totuushan on, että yli 90% ajasta Joni vittuilee mulle - ja tokikin minä sille. Vastaus oli kuitenkin helppo antaa - en. Mä en ole kertaakaan oikeasti suuttunut Jonille. Toki Joni saa mut ärsyyntymään välillä saamattomuudellaan (anteeksi, energiaa säästävällä luonteellaan) ja tarkkasanaisuudellaan - totaalirehellisillä kommenteilla minusta itsestäni. Ja viimeisten päivien aikana sillä, että heittää muuttokiukusta kärsivän Roosen myllyyn lisää vettä. Mutta kun miettii..Joni ei oo tainnut missään vaiheessa tosissaan saarnata mun sotkuista tai mistään muustakaan tosi ärsyttävästä - tiedän esimerkiksi, että Jonia ärsyttää suunnattomasti, kun jätän välioven auki, kun tuun kylään. Tai kun tiputtelen tavaroita. Tai kun jätän niitä huolimattomuuttani Jonin kämpille tai autoon. Mut tää vaan ravistelee päätään ja tuhahtaa. Että niin. Ystävä tietää toisen virheet ja heikkoudet - ja pitää siitä silti. Ja alkaa varuiks kiinnittää huomiota kaupassa, mihin toinen laittaa lompakkonsa visan vinguttamisen jälkeen. Et jatkossakin tuun jaksamaan Jonia, koska se jaksaa mua. Ja kumpikin on yhtä paha tai hyvä juttu. ;) 

Hyvän ystävän tunnusmerkki - voit mennä vapaasti sen jääkaapille. Toinen on sit se, kun alat huomaamattas ajatteleen samalla tavalla. Eli et syvä lautanen ja lusikka toimii sittenkin aina.

Jonissa parasta on just se, että Joni ei esitä yhtään mitään muuta, kuin mitä se on. Niinpä munkaan ei tarvii esittää mitään muuta, kuin mitä mää oon. Oonkin sit ollut harvinaisen töhö ja sensuroimaton idioottimaisuuteni suhteen sen seurassa. Oon yllättänyt sillä kaikella ittenikin. Ja kyllä Joni - kaikki ne ittensä nolaamiset on olleet melkoinen juttu ja luottamuksenosoitus sulle lähimenneisyyteni huomioon ottaen. Niin kuin oli myös se kerta, kun kilahdin sulle kaupassa jostakin niin älyttömän olemattomasta, että hävetti jo, ennen kuin pakoreissuni oli alkanutkaan. Mä en ikinä suutu pienistä ihan kelle vaan.  En pastapusseista enkä muuttostressin sekä nälän yhdistelmästä. Pitää olla oikeasti luotettava tyyppi, jotta mä uskallan kiukutella avoimesti näkymättömän hampaiden yhteenpuremisen sijaan. Jajoo, kyllä mä tiiän, et sä tiiät sen. Halusin vaan sanoo sen vielä, kai varmuuden vuoksi. Ja mitä tulee siihen pastapussiepisodiin..(pään pyörittelyä ja huokailua)....no, jos jätän sen vain tähän. Kuulemma jos ei oo mitään hyvää sanottavaa, kannattaa olla hiljaa.
  Aitouden lisäksi arvostanut Jonissa hyvää tilannetajua sekä sitä, kuinka uskollinen Joni on niiden asioiden suhteen, joihin liittyy vaitiolovelvollisuus. Kliseistä ja jotenkin myös ällöö sanoa, mutta Jonin seurassa haluaa olla parempi ihminen. Mutta se nyt vaan on totta. Joka kerta näyttää, et mä osaan tehdä paremmin päätöksiä tai en nolaa itteeni tai mitään muutakaan, jonka takia vois kokee huonouskompleksia. En oo saavuttanut tätä tavoitetta vielä kertaakaan täydellisesti, myönnettäköön. Mutta onneksi oon löytäny myös toisesta ne asiat, joissa se voi halutessaan petrata. Aitäh ja silleen.

Toivon totisesti Joni, et saan myös jatkossa kuulla sun tyhmistä tyhmempiä vitsejä ja nauraa niille vedet silmissä. Vaikka meidän välimatka tässä nyt kasvaakin aika huimasti, niin toivon, että saadaan tiemme risteämään jatkossakin - kahden ihmiselämän pelikorttien mahdollisuuksien mukaan. Ois aika hirveetä nimittäin heittää tää kaikki hukkaan. Tiedän, että sustakin. Sillä vaikka susta on muuten välillä vaikea ottaa selvää, sun silmät ei valehtele. Koskaan. Paitsi silloin niiden jäätelöiden suhteen.
 Toivon myös, ettet Joni loukkaantunut tästä postauksesta - erityisesti kuvituksesta, jonka hoidin aika mielivaltaisesti, jättäen toki turhimmat kuvasaasteet pois laskuista (sillä wapin yli 200 mediaa selatessa mietin noin 38 kertaa, että ei helkkari oikeesti...). Sillä oisit kyllä viimeinen ihminen, ketä tahtoisin loukata. Mulla rupesi valuun oikein kyyneleet silmistä, kun tota äskeistä lausetta kirjoitin (ja yritän tässä koota itteni,  koska sä palaat minä hetkenä hyvänsä  viereeni istumaan loppumatkaksi). Kuten eräälle mun teini-iän kaverille sanoin yhden puhelun aikana, oon sulle ehkä koko elämäni velkaa. Siis sen, että mä katon kaiken loppuun asti, enkä ikinä luovuta. Vertauskuvallisesti sä autoit mut aallokosta pintaan ja saatoit turvallisesti rantaan, jotta voisin saada elämästä kiinni. Ja jotta mä voisin joku päivä uskaltaa katsoa luottavaisesti ja itsenäisesti tulevaan - osaten samalla myös tehdä päätöksiä. Päätöksiä, joissa on huomion nimenomaan mun omat mielipiteeni. 
   Mä haluan tulevaisuudessakin tietää, missä sää asut, mitä sää teet ja mitä haaveita sulla on toteutuslistalla. Tätä hienoa ystävyyttä mä en halua pilata tai menettää. Sillä tässä on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei löydä muualta. Tai jos löytyiskin, en aio etsiä. Turhaa, mutta ennen kaikkea typerää ja lapsellista. ;) 


Pitäis osata lopettaa tää jotenkin järkevästi. Mulla on vaan yks lause, eikä se oo järkevä, ainakaan loppuosaltaan. Ja tiiän, et silloin pitäis olla tosiaan hiljaa. Mut sanon sen silti, koska sä kyl tajuut ja sä oot Joni. Niin että...

Oot tärkee - vittusaatanaperkelejumalauta!

~ Roosa ~

//kaikki muut paitsi kuvat paitsi eka ja snäpit: Jonin ja mun vähintäänkin värikäs wappimedia-arkisto

torstai 16. marraskuuta 2017

23 vuotta

Yhtä hassulta kuin ajatus ensi viikolla haettavasta tutkintotodistuksesta tai blogihiljaisuudesta tuntuu, tuntuu se 23. syntymäpäivänikin. Kliseistä sanoa, mutta viime vuoden synttärit tuntuivat olevan viime viikolla. Ja taas sitä vanhennutaan vuodella. Hassua, kertakaikkiaan.


Harva ihminen käy kahden syntymäpäivänsä välillä niin paljon asioita läpi, kuin itse olen vuoden aikana käynyt. Vaikka siis väitän edelleen juhlineeni synttäreitäni viimeksi viime viikolla, tuntuu siltä kuin edellisiä synttäreitäni olisi viettänyt joku täysin toinen ihminen kuin minä itse. 
  Vuodessa olen saanut itselleni kasaan ammattikorkeatutkinnon, muuttunut harvahampaasta mittatilaushymyn omistajaksi ja lähtenyt omalla tavaallaan rakentamaan elämääni uusiksi. Meinannut luovuttaa, stressannut kaikesta, mutta lopulta löytänyt uskonsa tulevaan. Oon kohdannut mörköni, käsitellyt ne ja lopulta löytänyt ihmeellisen rauhan epävarmuudesta. Siitä, että muutan porukoille toistaiseksi. Eli käytännössä siihen asti, kunnes tiedän, miten nyt vetämässä olevien työhakemusten suhteen käy. Ero vuoden takaiseen Roosaan on tämän asian suhteen mieletön. Vuosi sitten olisin repinyt hiukset päästäni pelkästä ajatuksesta muuttaa porukoille aikamääräksi X. Nyt etukäteen stressaaminen tuntuu järjettömän turhalta. Mitä sitä ressaamaan, kyllä kaikki lopulta järjestyy - ihan niin kuin on järjestynyt tähänkin saakka.


Tää ikävuosi on mulle siitä merkittävä, että olen samanikäinen kuin äitini minut saadessaan. En ole juuri isompia elämänpäätöksiä koskaan tehnyt. Mutta lukioikäisenä muistan ajatelleeni, että harvassa asiassa omena putoaa kauas puusta. Tiesin siis, että en välty siisteysnarkomanialta ja tuskin monelta muultakaan äitini tai iskäni piirteeltä. Puutarhahulluus on mitä todennäköisemmin myös puhkeamassa seuraavien vuosien aikana kukkaansa. Yhden asian kuitenkin päätin lukio-iässä geeniomenoiden putoamista pohtiessani - sen, että hankin koulutuksen ja ammatin ennen omia lapsia. Tuon lupauksen myös pidin ja olen siitä aika ylpeä. Vähättelemättä ollenkaan äitini kasvatustyötä ja leijonaemon luonnetta, joka hänen oli otettava minun iässäni vammaisen esikoislapsensa asioita hoitaessaan. Tai sitä uhrausta tai toisaalta itsestäänselvyyttä, että hän viettää kuutisentoista vuotta kotosalla lasten kanssa uran tai tutkinnon päätöksen saamisen sijaan. En voi arvostaa enempää äitiäni tässä asiassa. Hän on laittanut aina lapset itsensä edelle - vaikka se onkin tarkoittanut käytännössä pätkätöitä ja tutkinnon saavuttamista vasta nelikymppisenä. Harva pystyisi moiseen. Harva äiti myöskään jaksaa hoitaa vammaisen lapsensa asioita ensin täysi-ikäisyyteen asti  ja senkin jälkeen vielä neuvomaan puhelimessa, mitä asioita niihin hakemuksiin olikaan tärkeää merkitä. En voi kuin olla kiitollinen äidistäni ja kiittää häntä aivan kaikesta. Ja toisaalta juuri siksi - kun on nähnyt ne monivuotisen kotiäitiyden haittapuoletkin työmarkkinoiden suhteen, minä päätin, että tämän minä hoidan toisin. Minä hankin itselleni ammatin ennen lapsia. Samalla myös kiitokseksi vanhemmilleni ja erityisesti äidilleni. Kasvatustyösi ja ajoittainen kompurointi byrokratian kanssa ei mennyt hukkaan - nyt monivammaisella tyttärelläsi on ammatti, jonka mukaista työtä hän voi myös tehdä. Lisäksi vammaistuki kilahtaa tilille aina eläkeikään saakka. Asiat on aika jees nyt.
 23-vuotias Roosa on alkanut avata silmiään sille ajatukselle, että mää oon kuitenkin parasta, mitä itselleni on sattunut. Eli mun on korkee aika alkaa kelvata itselleni näin, tällä paikalla ja näillä statuksilla. Että mun ei tarvii alkaa miellyttää ketään, mun ei oo pakko sanoo kyllä, kun haluan sanoa ei ja että mää riitän kaikille muillekin, jos vaan riitän itselleni.

  
Ja mä oon päättänyt riittää. Hulluna, kahjona, viisaana, idioottina, papupatana, meikattuna ja meikkaamattomana, nauravaisena, välittävänä sekä surullisena ja suuttuneenakin. Niinä päivinä, kun huomaan sheivaushöylän olleen liian pitkään käyttämättömänä suihkun hyllykössä sekä silloin, kun kynsissä hohtaa kauden uusin muotiväri. Riittää joka päivä itselleni omana senhetkisenä itsenäni.
   Haluun uskoa, että tämä kulunut ja minut vuoden vanhemmaksi tehnyt vuosi halusi vuoristoratamaisuudestaan huolimatta opettaa mulle yhden asian - mä oon heikkonakin ihminen, joka voi hurmata muut ihmiset ainutlaatuisuudellaan ja jopa tyhmyydellään. Miten suuria ja hienoja asioita voinkaan siis saavuttaa, kun alan vihdoinkin  rakastaa ja välittää itsestäni sekä elämästäni enemmän? Uskon, että suuria.



Niitä kohti siis!

~ Roosa ~

torstai 26. lokakuuta 2017

Kohtaamisia itsensä kanssa

Mulla on ollut hirveä halu päivittää blogia nyt, kun mun kalenteri ja pää eivät huuda deadlinejen lähestymistä vaan vapautta. Mutta samaan aikaan pää on lyönyt tyhjää, kun Bloggerin on avannut. Oon miettinyt nyt reilun viikon, mistä mä kirjoittaisin tänne. Eilen kuitenkin sain idean. Aattelin vähän summailla, mitä hyvää kesäinen romahdus ja vahvuuden leiman taaksejättäminen mun elämään on tuonut.


Tää syksy, joka kääntyy kohta marraskuun puolelle (hui!), on ollut opparin kirjoittamisen ja palauttamisen lisäksi melkoista kasvun aikaa. Mun kasvu ei oo siis liittynyt pelkästään ammatillisuuden lisääntymiseen, vaan ennen kaikkea omaan itseeni. Tuo kasvu on ollut välillä pelottavaa ja kipeää, mutta lopulta kuitenkin tosi tärkeää ja voimauttavaa. 
   En tehnyt mitään varsinaista lupausta loppukesästä itselleni siitä, että sanan "vahva" käyttäminen loppuu. Huomaan kuitenkin, etten mä oo käyttänyt sitä elokuisen postaukseni jälkeen kertaakaan. Se on kannattanut, sillä se sysäsi mut pakostikin näkemään itsessäni tietyt kipu- ja kasvukohtani. Mun oli pakko hyväksyä, että mulla on monia kipukohtia, joissa mun on kehityttävä. Mulla nousi myös tätä kautta hirveä halu työstää näitä heikkouksiani. Näistä muutamina mainittakoon epävarmuuden sietäminen, päätöstenteon vaikeus sekä suunnitelmallisuus. Kavereiden apu näiden juttujen työstämisessä on ollut tosi arvokasta. Moni heistä on kannustanut mua matkalla asioissa kehittymiseen ja yksi ystävistäni suorastaan loi mulle jatkuvasti tilanteita, joissa kohtasin heikkouteni. Niissä tilanteissa mun ei auttanut luikerrella pakoon, sillä ystäväni ei antanut mun mennä mistään aidanraosta, joita yritin löytää kaikkialta. Sen sijaan mun oli otettava itteeni niskasta kiinni ja mentävä päin - mun oli haastettava itseni ja toimia pakosti epämukavuusalueellani. Onneksi se tuntui suht turvalliselta, sillä kunnon kasvattajan tavoin se mun ystävä oli henkisenä ja maailman turvallisempana tukena vieressä niissä tilanteissa koko ajan. Tästä tyypistä tuutte varmasti kuulemaan lisää vielä tässä syksyn aikana - sekä siitä heikkoudesta, missä hän on auttanut mua kehittymään ihan älyttömän paljon.


Kun jättää taakseen sen Roosan, joka jaksaa kaiken ja on mielettömän vahva, voi löytää itsestään myös sen Roosan vahvuuden kuoren alta, joka on haavoittuvainen. Ja ennen kaikkea Roosan, joka kokee erilaisia tunteita. Mun tunneskaalat on vaihdelleet tosi paljon tänä syksynä. Yhteen päivään on saattanut mahtua kaikki tunteet itkusta nauruun. Se on ollut raskasta, mutta tärkeetä. Kesällä mun tunteet oli yhtä mössöä - niistä oli hirveän vaikeaa ottaa selkoa. Syksyn aikana oon taas erottanut itsestäni erillisiä ja erilaisia tunteita, mikä on ollut tosi hyvä juttu. Vaikka oon varmasti itkenyt kahden kuukauden aikana enemmän kuin kahtena viime vuonna, oon kokenut sen positiivisena asiana. Tiedostamattani en oo antanut itelleni aiemmin lupaa hirveesti itkeä. Mä en oo antanut itselleni lupaa olla niin tunteellinen ihminen kuin muut tuntemani naiset. Ehkä juuri sen vahvuuden takia. Mutta nyt on toisin. Koen, että vain tällä tapaa - kokemalla sekä hyväksymällä kaikki ne tunteet, mitä en oo antanut itteni kokea tai jotka oon aiemmin painanut villasella - oon voinut kasvaa kohti sitä ihmistä, joka mä oikeasti olen.


Tietysti se, että mä oon kokenut elämässäni aivan järjettömän paljon kuluttavaa ja negatiivista kahtena kuluneena vuotena, on vaikuttanut siihen, että kaikki mahdolliset tunnetilat tulee nyt vuoron perään päälle. Sillä vasta nyt, kaiken kokemani negatiivisen jälkeen, mulla on ollut kunnolla aikaa miettiä ja käsitellä tapahtuneita juttuja. Kahden vuoden tapahtumat vaatii aika paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Mutta ennen kaikkea itsemyötätuntoa. Onneks mä käytin saamani mahdollisuuden psykologin apuun kesällä hyvin ja moni asia sai paikkansa ja merkityksensä. Nyt on vaan pitänyt antaa aikaa tunteille, niiden tunnistamiselle ja hyväksymiselle. Oon myös hyväksynyt sen, että tämän tunneshown jälkeen mun ei enää tarvitse vetää vahvuuden haarniskaa päälleni ja unohtaa sitä Roosaa, jolla on oikeus näyttää tunteensa. Myös tästä eteenpäin mä saan tuntea kaikki tunteiden sävyt ja värit - ja myös näyttää ne.


Oon aina tehnyt hirveästi suunnitelmia. Edennyt asiasta toiseen, orjallisesti mutta myös turvallisesti. Se orjallisuus koulujutuille ja rutiineille on tuonut mulle turvaa. Oon selvinnyt sen ansiosta ilman pelon tunteita. Tänä syksynä oon yrittänyt kovasti rikkoa rutiinejani ja myös elää vähän suurpiirteisemmin. Se Roosa, joka tilasi junaliput ennen monta viikkoa etukäteen, tilaa ne nyt kaksi päivää ennen reissua. Ei ehkä fiksuinta taloudellisesti, mutta joskus pitää aloittaa pienistä jutuista. Lopulta se on johtanut siihen, että ei se imurointi ole päivän päälle ja eteisessä vaatepinot lattialla ovat saaneet oottaa parikin päivää keräämistä. Pidän kyllä siitä, että kodissa on siistiä, mutta epätäydellisyys on niitä asioita, joita tässä opetellaan. Näköjään oon huomaamattani löytänyt yhden tavan opetella asian sietämistä.
   Tietysti myös edelleen avoinna oleva tuleva postinumero luo jatkuvaa epävarmuutta ja epäsuunnitelmallisuutta arkeeni. Jollain tapaa olen kuitenkin tämän kasvuprosessini aikana alkanut luottaa, että elämä vie just sinne, minne pitääkin. Se on vienyt mut tähänkin asti oikeeseen paikkaan - välillä mutkien kautta, mutta kuitenkin. Joten jaksan uskoa, että myös tästä eteenpäin jatkan juuri oikeeseen suuntaan.
   Vaikka mun tää vuosi on ollut tosi rankka, juurikin tapahtuneiden (sekä negatiivisten että positiivisten) isojen asioiden vuoksi, tää on kuitenkin ollut samalla tosi hyvä vuosi. Tietysti jotain kuraa voi vielä ehtiä tippua niskaan jostain ennen vuoden vaihtumista. Mutta kohta 10 kuukautta vuotta 2017 nähneenä voin sanoa hyvin suurella varmuudella, että tämä vuosi on ollut mulle hyvä. Sillä tänä vuonna oon tietoisesti käsitellyt niitä asioita, jotka on mua salaa painaneet, meinannut vajota pohjaan, mutta lopulta voimaantunut ja oppinut. Tää kaikki koettu on luonut varmasti myös pohjaa sille, että voisin jatkossa loistaa kirkkaammin kuin koskaan. 


Ja sitä mä odotan tällä hetkellä enemmän kuin mitään mitään muuta.

~ Roosa ~

lauantai 14. lokakuuta 2017

To do - ole.


Oloni on todella todella epätodellinen, tyhjä ja hassu. Vihdoinkin minulla on aikaa keskittyä kaunokirjallisuuteen, Toven elämäkertoihin, kaapissa lojuviin turhiin tavaroihin...ihan mihin vain haluan. Mulla on myös monen kuukauden jälkeen taas kunnolla aikaa keskittyä blogiin ja toteuttaa postausideoitani. Avasinkin Bloggerin ja tässä nyt ihmettelen, mitä ihmettä mä tänne sitten kirjottaisin. Pää lyö täysin tyhjää. Mun päässä pyörii vain yksi lause. 

Mä palautin muutama päivä sitten valmiin opinnäytetyön.

Oon ollut naimisissa mun opinnäytetyön kanssa sellaset kaksi vuotta. Tuun kertomaan tosta projektista enemmän omassa postauksessaan lähikuukausina - heti, kun viralliset asiat on hoidettu loppuun ja pyyntö tutkintotodistuksesta lähetetty. Ystäväni KELAn takia siihen menee kuitenkin vielä hetki. Joten malttakaa muutama viikko, kerron sitten lisää!
   Tänään kuitenkin aattelin vähän fiilistellä asiaa täällä - se on nimittäin varmaa, että olen nollan opintopisteen päässä unelmieni ammatista! Se tuntuu samaan aikaan ihanalta sekä kummalliselta. Kuten sanoin, mun oppariprosessi kesti kaksi vuotta. Se ei olisi voinut kestää vähempää eikä pidempää. Se oli tietoinen ja harkittu valinta, josta en lipsunut hetkeksikään. Onneksi. Pidin pääni ja tein sekä saavutin jotain sellaista, jolla ei oo ainoastaan merkitystä mulle itelleni. Ennen kaikkea saavutin jotain sellaista, jolla on merkitystä muille ja etenkin tulevaisuuden nuorille - noille suurille ihmeille.
   Oon ihan mielettömän ylpeä itsestäni. Hienointa tässä on se, että mua ei yhtään hävetä sanoa sitä ääneen. Oon niin älyttömän epäitsekäs ihminen, että asian myöntäminen ääneen tuntuu jopa tosi terveeltä. Oon vääntänyt työni kasaan melkoisten henkisten ja fyysistenkin taakkojen keskellä, joten koen kerrankin olevani oikeutettu tähän iloon ja onneen. Koska tosiasia on, että mikään ei oo pysyvää - ei edes tämä tunnetila. Siksi aion nauttia siitä niin kauan kuin voin. 
   Aion myös ottaa kaiken irti siitä, että tulevaisuuteni ei ole toistaiseksi lukittu mihinkään. En tiedä, millä numerolla tuleva postinumeroni alkaa, vaikka muutto Ylivieskasta koittaakin viimeistään marraskuun lopussa. Mutta tiiättekö mitä - jostain syystä tätä murehtijaa tämä asia ei huolestuta lainkaan! Se on kumma juttu se. Ja toisaalta kamalan ihanaa.
   Mulla ei ole nyt mitään aikatauluja, joiden perässä juosta. Sen takia aattelin nauttia tästä vapaudesta niin kauan kuin voin. Keskiviikkona kypsyysnäytteestä ja itsearviointilomakkeen täytöstä selvittyäni päätin, että vasta viikonloppuna saan aloittaa omaisuuteni perusteellisen syynäämisen pakosti edessä olevaa muuttoa varten. Tänään puolen päivän jälkeen herättyäni päätin, että saankin aloittaa vasta maanantaina - sillä se homma kuitenkin vie mut mukanaan tyystin, kunhan alkuun pääsen. 
   Tänä viikonloppuna mä saan siis ainoastaan olla. Tehdä kaikkea sellaista, mikä ei oo järkevää tai päämäärätietoista. Toisin sanoen saan tehdä just sitä, mitä mua huvittaa. Jos haluun kattoo Kotikatua viis jaksoa putkeen, se on ok. Jos haluun aloittaa jonkun hyvän kirjan ja lukee sitä aamuneljään asti, se on ok. Mulla on lupa nauttii kulahtaneissa viidakkokuvioiduissa lökäreissäni kynttilänvalossa pellillinen pannukakkua sekä vain fiilistellä Vain Elämää -kappaleita. Sekä juoda aamukahvia kello kahdelta päivällä. Toki saan myös pestä pari koneellista pyykkiä tai viikata jo kuivuneet petivaatteet vaatekaapin ylähyllylle. Mutta jos se sattuis jäämään, ei se haittaa.
   Kyllä se uusi viikko arjen todellisuuksineen sieltä taas vastaan tulee. Tässä kohdin onkin hyvä turvautua Muumipapan elämänfilosofiaan.

Elämme vain kerran. Hiiteen velvollisuudet!

~ Roosa ~