keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Ei-toivotut muistomerkit

Sanon usein toisen miettiessä ja synkistellessä omaan ihoon tullutta nirhaumaa, arpea tai muuta jälkeä, että älä anna sen masentaa, arvet kertoo vaan elämästä. Uusien lääkärien ja hoitajien tai kaverin kaverien nähdessä mahani ison leikkausarven jaksan kertoa uudestaan ja uudestaan tarinan arpeni takana. Ja joka kerta päätän tarinani sanoihin mutta se on aika vähän siitä, että mä sain jäädä henkiin. Näin mä aattelenkin ja kuljen tulevinakin kesinä rohkeasti bikineissä - kuten tein myös viime uutena vuotena paljuseurani kanssa, josta tunsin entuudestaan vain muutaman tyypin.
   Mutta sitten tulee niitä päiviä, kuten viime viikkoiset. Päiviä, jolloin joudun omasta tahdostani ja lääkärin suosituksesta hankkimaan itselleni lisää taistelumerkkejä kroppaani. Kyllä, puhun luomenpoisto-operaatioista, joita itselleni on kertynyt 19. ikävuoden jälkeen neljä. Niistä jokainen on ollut aiheellinen ja todennäköisesti myös viime viikkoinen poistunut luomi osoittautuu vaarattomaksi. Toivon, että myös pari muuta poistolistalla olevaa luomeani saavat patologilta hyvät lausunnot. 
   Vaikka pohjimmiltaan ajattelen, että arvet kertoo vain elämästä, luomenpoistoista aiheutuneet arvet harmittavat välistä ja kovaa. Enemmän kuin koko mahani kahtia jakava leikkausarpi. Nuo pienet arvet kun laittavat pohtimaan, miksei tuo yksi iso arpi riittänyt. Enkö joutunut silloin elo- ja syyskuussa 2010 pelkäämään tarpeeksi ja ymmärtämään tarpeeksi paljon sisäisestä kauneudesta 16-vuotiaaksi? Eikö minulla saisi olla oikeutta muuten arvettomaan kehoon? 
   Hyvä ystäväni ja sielunsiskoni Epa käy usein näitä keskusteluja kanssani. Hän on oikeastaan ainoa, jolla on kokemusta tästä asiasta, jopa paljon enemmän kuin itselläni. Hän sanoitti hirveän hyvin sen, miksi oman kropan jäljet tuntuvat välistä tosi ärsyttäviltä ja masentavilta. Se johtuu siitä, että on muutenkin jo valmiiksi tutkimuskohde. Kun on tottunut verikokeisiin, oireidensa kertomiseen itsenäisesti hoitohenkilökunnalle, kokeillut ja löytänyt sopivat lääkitykset ja selvinnyt monesta henkisesti ja fyysisesti kivuliaasta tilanteesta, tuntuu vääryydeltä saada niistä ikuiset muistutukset matkaan mukaan. Yksi tai kaksi arveksi kutsuttua muistomerkkiä ei itseäni haittaa, mutta asia on eri, kun niitä kertyy useampia. 
   Ja vaikka arvistaan ei ole selitysvastuussa kellekään, ihmiset kaipaavat niitä. Selityksiä. Välillä he eivät ajattele kaipaavansa, mutta jälkeenpäin kiittävät, että varoitin. Säikähdys olisi muuten ollut ehkä liian suuri. Täysin virheetön vartalo on harvinaisuus, mutta tarpeeksi poikkeava voi hämmentää ja pelottaa.

  
Maailma sisältää liian paljon kauneusihanteita, joita onneksi yritetään silloin tällöin kunnolla ravistella alas. Sitä pitäisi tehdä ehdottomasti enemmän ja useammin. En tiedä kylläkään, miten. Jos tietäisin, en kirjoittaisi tätä postausta nyt.
   Ehkä itselleenkin pitää antaa aikaa. En ehkä koskaan tule katsomaan pikkuisia selkääni ja kylkeäni koristavia arpia yhtä rakastavasti kuin moninkertaisesti isompaa, napani kiertävää arpea. Mutta joku päivä toivon katsovani niitä hyväksyvästi. Että siinä te nyt olette ja se on ok. Lähdetään salille, että jaksan kantaa kehoani ja teitä hyvinvoivana jatkossakin.
   Toivottavasti myös tulevaisuuden maailma on kaikenmuotoisten vartaloiden lisäksi avoin ja hyväksyvä myös kaikenkokoisille arville. Terkuin nainen, joka jätti lapsuudesta tutut napapaidat viime kesänä kauppaan, vaikka ne bikinit omistaakin.  

Ehkä ois kuitenkin pitänyt olla jättämättä?

~ Roosa ~

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Vuosi

Vuosi sitten oli paljon keväisempi sää kuin nyt (ainakin Keski-Suomen kaduilla). Tai siis niin mä ainakin muistelen, mutta muistikuvani katumaisemista saattaa pettää, sillä mulla oli tuolloin suuri päivä. 
   Sillä vuosi sitten tänään mä sain hampaani  ja hymyni. 


Tuntuu hullulta, että siitä on jo vuosi. Muistan tuosta vuosi sitten näihin aikoihin napatusta kuvasta paistavan hölmön olotilan, johon oli sekoittonut niin onnea kuin hämmennystäkin. Sekä tietysti valtavaa kiitollisuutta suomalaista hammaslääketedettä kohtaan. Tuosta kuvanottohetkestä tuntuu kuluneen niin vähän aikaa. Mutta kuitenkin tähän vuoteen on mahtunut myös niin paljon. Kulunut vuosi muodostui todelliseksi kasvamisen ajaksi, jonka aikana muokkasin kuvaani itsestäni uudestaan. Se vaati paljon. Enkä sano olevani vieläkään valmis, mutta ainakin just nyt mä oon tyytyväinen omaan itseeni. Pitkästä aikaa mä koen olevani hyvä kaveri itteni kanssa. En haluu olla elämässä kenenkään muun kengissä toisella puolen Suomee tai maailmaa, vaan haluun elää omaa elämääni, vaikken tiedäkään minne se vie. Sillä moni asia muuttui hampaiden myötä parempaan, kunhan vain jaksoin ensin saada pääni kuntoon. 
   Pari kuukautta hampaiden saamisen jälkeen luin muiden hammasimplanttipotilaiden kertomuksia siitä, kuinka yksi tai kaksi implanttia oli parantanut heidän elämänlaatuaan mielettömästi. Silloin mä en vielä montaa asiaa pystynyt sanomaan, mitkä asiat mun elämässä oli paremmin hammasimplanttien ansiosta. Ja aattelin, etten ikänä pystyisikään olemaan kiitollinen niin monesta asiasta kuin niiden kertomusten takana olevat ihmiset olivat.
   Mutta minä erehdyin. Kuukausi sitten aloin listailemaan asioita, jotka muuttuivat parempaan hampaiden myötä. Niitä kertyi aika monta.
   Ensimmäisenä tietysti estetiikka. Pidän hampaistani ja niiden ulkonäöstä. Ne näyttävät hyvältä - siltä, miltä hampaiden kuuluukiin näyttää. Ensimmäinen mietteeni hampaat saatuani oli, että kuuluuko ihmisen suussa olla näin paljon hampaita?!! Mutta näin vuoden tätä elämää elettyäni voin sanoa, että kuuluu. Toki implantit on hiukan vaaleammat kuin omani, sillä hammaslabran väriskaaloista ei löytynyt väriä, joka vastaa omien hampaitteni väriä. Se tuntuu kuitenkin tosi pieneltä jutulta siihen verrattuna, että sain hampaat, joilla voi tänä päivänä sekä narskuttaa porkkanaa (pelkäämättä lohkeamisia) että hymyillä häpeämättä!





Niin se hymyily. Kävin hammasleikkauksen jälkeen läpi kuvia hammaspolille menevää kiitoskorttia varten. Yritin löytää kuvan lapsuudesta, jossa hymyilisin hampaat näkyvillä. En löytänyt kuin kaksi kuvaa. Muuten olin hammasleikkaukseen asti hymyillyt suu kiinni,  vaikka mulla olikin retentiolevy, jossa oli tekohampaat kiinnitettynä. Häpeä omista hampaista olikin aika valtava - mun sitä kuitenkaan tajuamatta. Mulla oli ihan hyvältä näyttävät hampaat retentiolevyn kanssa, mutta en ikinä silti hymyillyt suu auki. Mua kyllä kuvaustilanteissa aina kehotettiin leveeseen hymyyn, mutta muistan sanoneeni, etten mä osaa. Sillä levee hymy ei tarkoittanut mulle hammashymyä - tai jos ois tarkoittanutkin, en ois ikinä halunnut hymyillä sillein. Mutta tuskin olisin osannut silloin selittää kellekään (edes itselleni), että miksi. Nyt mä osaan. Tiedostamaton (vaikkakin turha) häpeä. Onneksi enää mun ei tarvitse hävetä. Nykyään mä en oikein edes osaa hymyillä kuvissa suu kiinni, niin kuin ennen. Tai toki mä osaan hymyillä suu kiinni, mutta sen eteen tarvii tehdä oikeesti töitä! Kun mä opettelin hammasleikkauksen sekä hampaiden saamisen jälkeen hymyilemään hampaat näkyvillä, se tuntui lopulta niin vapauttavalta, että paluuta entiseen ei taida olla. Ehkei se kuitenkaan ole ollenkaan huono juttu!
   Hampaiden tuomat muutokset eivät kuitenkaan jääneet pelkästään sinne suun sisältöön ja uuteen hymyyn. Kuluneen vuoden aikana oon huomannut pukeutuvani entistä useammin tunikoihin ja mekkoihin myös arkena. Sattumaa? En usko. Sanotaan, että hiukset on naisen kruunu, mutta mulle ne on tainneet olla hampaat. Tunnen itteni naiselliseksi myös lyhyissä hiuksissa, mutta vielä naisellisemmaksi hyvien hampaiden kanssa. Jotenkin hampaat toi mulle rohkeutta pukeutuu niihin mekkoihin ja hameisiin useemmin. Toki nyt puhutaan trikoo- ja collegemekoista, mutta muutos on entiseen farkut ja huppari -tyyliin melkoinen. Parasta on se, että musta on myös kiva pistää vaikka joka toinen viikko se collegemekko päälle! Ennen mä en jotenkin tuntenut olooni ollekaan kotoisaksi leggareissa ja mekossa. Nyt on toisin - ja uskon, että tästä voi kiittää hampaita.


Pari vuotta sitten laitoin opiskelijabileisiin huulipunaa ja kuvan tällätystä itsestäni Instagramiin. Serkkuni kommentoi, että on miettinyt, miten noilla huulilla vois käyttää huulipunaa useamminkin. Olin hämmentynyt saamastani palautteesta, positiivisesti tietenkin. Nyt noiden legopalikoiden jälkeen oon huomannut laittaneeni jokaisiin juhliin huulipunaa, tai huulihulaa ko. serkkuni lapsuudenpuheita lainaten. Uskon, että tuolla palautteella oli merkitystä, mutta ennen kaikkea taas hampailla. Ennen en varmaankaan tiedostamatta halunnut korostaa suuni aluetta, sillä ne erilaiset hampaat hävetti tiedostamatta niin paljon. Nyt kuitenkin käytän varmasti jokaisen tilaisuuden hyväkseni huulipunan suhteen. Päiväkotiarkeen huulipuna on huono kaveri, mutta muihin tilanteisiin se sopii kyllä mainiosti - esimerkiksi serkun ristiäisiin viime kuussa se oli ihan loistovalinta mun mielestä! Otan uusinnan viimeistään toisen serkun YO-juhlissa alkukesästä.
    Toki hampaat ovat vaikuttaneet positiivisesti muihinkin kuin vain tollaisiin pinnallisempiin asiohin. Esimerkiksi mun virhepurennasta johtuvat päänsäryt ovat vähentyneet mielestäni huimasti. Kyllä mulla edelleen on päiviä, jolloin täytyy vaan maata sängyssä leukalukkojen takia, mutta vähemmän. Välillä huomaan päivisin jännittäväni leukoja, kun oon tosi keskittynyt johonkin. Tässä asiassa petraaminen on työn alla, mutta öinen purukisko ja uudet hampaat (joiden kanssa purenta on oikea), ovat jättäneet turhat säryt menneisyyteen. Hyvä niin!


 Liputan suomalaisen erikoissairaanhoidon puolesta yhä enemmän, kun vuosien lopputulos on joka päivä nähtävillä. En voisi arvostaa sen toimivuutta enempää. Jos asiat on oikeasti huonosti, täällä Suomessa kyllä osataan tarvittaessa ohjata oikean hoidon piiriin ja se hoito on myös laadukasta. Täällä maailmankolkassa, jossa eletään pimeydessä reilusti yli puolet vuodesta ja jonka kesä on valoisa ja yleensä vähäluminen, pystytään aika mielettömiin juttuihin terveydenhuollon saralla. Ja yleensä se hoito on loppupeleissä tosi halpaa lystiä siihen verrattuna, paljon samoista jutuista pitäisi maksaa oikeasti - ja varsinkin johonkin muuhun maahan verrattuna. Tulevina viikkojen aikana palaan tähän asiaan vielä kertaalleen, sillä äskettäin tapahtui jotain sellaista, mikä sai mut samaan aikaan hymyilemään ja itkemään. Stay tuned!



 Hampaiden saaminen suuhuni poisti elämästäni myös yhden energiaa vievän jutun täysin. Tätäkään juttua en ollut huomannut tai tajunnut aiemmin. En, ennenkö aloitin uudessa työpaikassa vuoden alussa. Rupesin ihmettelemään, että miten mulle ei oo yhtään niin raskasta tai jännittävää tavata uusia ihmisiä ja työkavereita verrattuna vaikkapa kahden vuoden takaiseen. Miten mä voin ottaa tän kaiken näin lungisti? Hetken tai pisemmänkin asiaa funtsittuani tajusin - multa ei kulu enää energiaa eräänlaiseen ihmisten "skannaamiseen" hampaitteni osalta. Mä oon kaikki nämä edeltävät vuodet tietämättäni tarkkaillut uusia ihmisiä tavatessani heidän reaktioitaan hampaani nähdessään. Oon skannannut ihmisiä siitä näkökulmasta, että tarvitseeko mun mainita itse poikkeavista hampaistani vai onko toi toinen tarpeeksi rohkea kysyäkseen itse, mikäli siltä tuntuu. Vai helpottaisiko toista, jos minä kertoisinkin itse? Miten huojentavaa on, kun tohon ei mene enää energiaa. Miten huojentavaa on, kun mun hampaiden ei tarvitse nousta osaksi keskustelua missään vaiheessa, ellei joku kysy. Tai mikäli en sitten itse asiasta mainitse, jos koen sen tuovan vaikkapa johonkin keskusteluun uudenlaista perspektiiviä. On ihanaa, kun lähtökohtaisesti kenenkään uuden ihmisen ei tarvitse minut tavatessaan tietää mitään hammashistoriastani. Sillä tärkeimmät tyypit tietävät ja ovat eläneet sen polun kanssani. Ja mikäli nyt joku uusi tyyppi muodostuisi mulle tosi tärkeäksi, hän kyllä saisi tietää - mutta vasta aikanaan. Ei sen viidennen lauseen kohdalla, koska pakko keventää toisen tietämättömyyskuormaa. Vaan vasta aikanaan, joskus. Aika tosi ihanaa!


Ennen kaikkea tämä vuoden mittainen uusien ja loppuelämäni hampaitten kanssa kuljettu matka on lisännyt mielettömästi mun tervettä itsekunnioitustani. Oon onnellinen, että mun omista hampaista 14 oli tarpeeksi hyviä, vahvoja ja terveitä jatkamaan elämää kanssani hamaan tappiin asti - ainakin näillä näkymin. Niistä omista hampaistani osa on tokikin modattuja - on päällystystä, laminointia ja vaikka mitä, mutta juuret on aidot ja originaalit. ;) Se on mielettömän hyvä juttu, sillä näin mun hammasluun määrä pysyy todennäköisesti jatkossakin vakiona ja hyvänä.


Itsekunnioitukseeni sisältyy kiitollisuus monista niistä hammastermeistä, joita vuosien varrella tuli kuultua ja opittua. Opin puhumaan hammaslääkäreille alan sanastolla ja se on aika siistiä. Oon ylpee tästä taidosta! Ja siitä, että viimeiset vuodet vastaanotoilla meni puoliksi vitsaillessa lääkärien ja hoitajien kanssa. Hammaslääkärissä voi oikeasti olla myös luvattoman hauskaa!
   Mutta ennen kaikkea olen ylpeä siitä polusta, jonka kävin läpi. Jokaikisestä jäljennöksestä joka otettiin, vaikka välillä tuntui, että kuolema koittaa. Jokaisesta oikomisrautaviritelmästä, jotka kestin (vaikka välillä piti mennä korjauttaa irronneita osia). Oon ylpeä siitä, että ymmärsin oman paikkani ja osuuteni hoitokuvioissa. Ja hoidin sen, vaikka tiesin, että se veisi mut vaan lähemmäksi pelkäämääni leikkausta. Ja sitten mä uskalsin itkee siellä vastaanotoilla, että haluun pelkoni takia psykologin pakeille. Ja lopulta mä menin sinne leikkaukseen, kuljin puoli vuotta ylpeenä harvahampaana, selätin kaksi kuukautta reissaten ja sain yhden välistä todella kivuliaan kaksituntisen ansiosta ne hampaat.


Ja tänään olen tässä. Nauttimassa vihdoin kaikesta siitä, mitä hampaat ovat minulle tuoneet. Sillä nehän toivat paljon enemmän kuin ikinä osasin kuvitellakaan. Vaikka kesä ja syksy olivatkin rankkoja, niin ehkä juuri niiden ansiosta osaan nauttia tästä kaikesta vielä enemmän nyt. Oon kiitollinen ja terveesti ylpeä. Mä tein sen (tai me yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa tehtiin se) ja tänään oon saanut hymyillä vuoden verran hymyä, jota odotettiin paljon kauemmin. Ja nyt mun kodin seinälläkin on kaks taulua, jotka muistuttavat mua aina tuosta matkasta, joka välistä pelotti ja lujaa. Mutta joka oli lopulta kaiken sen arvoinen. 

Hetkeekään en vaihtais! <3

~ Roosa  ~

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Elämä on

Avasin Bloggerin kirjoittaakseni jotain tarkasti teemoitettua, syvällistä ja mukaansa tempaavaa postausta Ellinooran soidessa taustalla. Tyhjää kirjoitusalustaa ja näppäimistöä tuijottaessani todellisuus kuitenkin iski. Ei mulla oikein oo nyt semmoista aihetta mielessä. Kun tässä oon vaan ajatellut niitä aiheita, joista postaan sitten loppukuusta tai ensi viikolla. Ja muuten on ollut vaan tää elämä.Täysin tavallinen elämä. 


Se on mulle kaikkee sitä, mitä mahtuu arkena kello 06.15-23.15 välille, viikonloppuisin taas  vaihtelevasti kellonlyömiin akseleilla 10.00-0.30. Elämä on sitä, että kellon soidessa et mieti mitään muuta kuin sitä, että oot ajoissa ovesta pihalla ryntäämässä bussiin. Tai toteamassa ulko-ovella, että en voi taistella vaan vastaan, pakko saikuttaa. Se on sitä, että töistä kotiin tullessasi katsot ensimmmäisenä ympärillesi ja toteat, että jaa, tällanen mun aamu siis oli. Tällä todistat itsellesi, että aamulla päämääränä on todellakin vain bussiin ehtiminen kello 7.15, ei sen miettiminen, jätätkö yökkärit kylppärin lattialle, eteiseen vai sängyn reunalle.


 Elämä on sitä, että välillä pitää testata, kypsyykö makaronit kattilan lisäksi hellalla (todettakoon, että eivät kypsy) ja sen kuulemista siukulta, että aina mun luona tuoksuu ruoka, kun se tulee käymään. Lisäksi se on omenamehuvaraston ylläpitämistä vakiona, koska aina tulee joku sisaruksista, joka kävelee jääkaapille juomaan lempimehusi. Kaikkee muuta voi ostaa kaupasta vaan yhdelle, mutta omenamehuu pitää ostaa viidelle. Sitä se elämä on.
   Se on myös itsensä tsemppaamista huomiseen lemppariohjelman avulla. Salikäyntien suunnittelua, jotka kaatuu liian usein jännityspäänsärkyyn tai migreeniin. Armollisuutta ja sitä, että yrittää huomenna uudestaan paremmalla onnella. Ja uusien salikenkien tilaamista netistä, vain lähettääkseen ne takaisin tunnin kuluttua paketin noutamisesta. Ihan vaikka vain siksi, että seuraavana päivänä voi kävellä paikalliseen urheilukauppaan ja astella vartin päästä uudet ja vielä paremmat kengät mukanaan kotiin. Eikä voi olla miettimättä, miksei heti vaan luottanut oman paikkakuntansa tarjontaan.


   Elämän ironisuus näkyy myös siinä, että töissä hoputat lapsia, kun hommat meinaa mennä liialliseksi nautiskeluksi ja himmailuksi. Ja sitten kotona seisot ulkovaatteet päälläsi eteisessä vartin puhelintasi selaten, ennenkö muistat riisua edes takin päältäsi. Samalla et voi olla miettimättä, miten oisit helisemässä itsellesi, jos työminäsi seisoisi vieressäsi.
   Elämä on myös sitä, että huomaat monien selitysten olevan vain tekosyitä. Että jos mä pystyn olemaan yhteydessä tuhansien kilometrien, Atlantin ja seitsemän tunnin aikaeron päässä olevaan ystävään lähes päivittäin ongelmitta, pystyn kyllä panostamaan näihin muihinkin tyyppeihin, joiden kanssa wappiviestejä on vaihdettu hävettävän kauan aikaa sitten. Näihin, jotka ei asu valtamerten takana, vaan ihan Suomessa. Tai jos en muka pysty, mun täytyy kattoo itteeni peilistä. 
   Elämä on imurointia, pyykkäystä, viikkausta, tiskikoneen täyttämistä ja purkamista. Kaupassa käyntiä ja taas imurointia sekä välillä myös lattioiden luuttuamista. Ja taas sitä tiskikoneen täyttämistä ja purkamista. Toisaalta se on myös pannaria hillolla ja järjettömällä kermavaahtokasalla - sekä tulppaaneita kukkaruukussa (tai siis muumikannussa). Se on sen toteamista, että en oo syönyt yhtään kertaa iltapalaa tässä kämpässä ruokapöydän ääressä, vaan sohvalla. Ja sen jälkeen iltapalan tekemistä ja sen syömistä edelleen siellä sohvalla tv:n ääressä.


Ja ettei menisi liialliseksi nautiskeluksi, täytyy välillä maksaa laskut. Ja jännittää, miltä tilin saldo näyttää kaiken päätteeksi.
   Elämä on kuitenkin ehkä ennen kaikkea sitä, että seisot itse oman arkesi (ja välillä myös juhlasi) takana. Se ei oo sitä, että oot joka päivä aivan huippu töissä ja annat ittestäsi satakymmenen tekemisillesi siellä. Sillä ei se työ elä sulle ja lopulta sä et oo työelämässä korvaamaton. Karua, mutta todellista.
   Mutta muille elämässäsi pyöriville ihmisille sä voit olla korvaamaton ja enemmän kuin 24 karaatin  arvoinen tyyppi. Siitäkin huolimatta, että että oot edelleen tajuttoman hidas lähtemään kotoa ulos, iniset toisen märistä kengistä just pestyllä lattialla tai tajuat asioita 23-vuotiaana, joita muut on tajunneet ollessaan kymmenen vanhoja. Siltikin sä voit olla korvaamaton ihmisille, jotka jakaa elämää sun kanssas ja tekee siitä merkityksellistä. Elämänsä tärkeyttä ei todellakaan kannata arvottaa työssä tai harrastuksissa pärjäämisen valossa, vaan ihmissuhteiden loisteessa.


 Sekä tietysti sillä, että pidät itse siitä elämästä ja arjesta, jota elät. Kuului siihen sitten makaronit kattilan sijaan hellalla tai kolmeksi tunniksi pyykkikoriin unohtuneet vaatteet (joita sitten ripustellaan iltakasin sijaan iltayhdentoista jälkeen). Jos sä tykkäät enemmän kotona sohvalla lojumisesta kuin baarissa tanssivalojen rytmissä reivaamisesta, miksi edes yrittäisit tunkea itseäsi siihen muottiin? Se on vain itsensä kiusaamista. Parempi tehdä vain itsensä näköinen elämä, kuin katuu kuolinvuoteellaan sitä, että ei elänyt kuin ois halunnut. Tietystikään kotiin ei kannata lukkiutua iäksi, mutta välillä kannattaa kaasun painamisen sijaan hidastaa. Sillä kyllä elämä niitä kiireitä ennemmin tai myöhemmin järjestää.
 
Eli kyllä, elämä on välillä myös kiirettä. Mutta ennen kaikkea se on just sellaista ja just niin mielekästä kuin miksi sen itse haluaa tehdä.

~ Roosa ~


sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Muualla hyvä, kotona paras



Ette ole aiemmin saaneet kotipostausta uudesta vuokrakämpästäni, sillä vasta eilen olin tilanteessa, että täällä alkaa kaikki olla valmista. Yksi eräs isompi sisustuksellinen juttu on vielä tulossa, mutta siitä saattekin sitten oman postauksen ensi kuussa. ;) Mutta asiaan!
   Kun vähän ennen joulua varmistui, etten saanut etukäteisjoululahjaa työpaikan muodossa, olin valintojen edessä. Mitä seuraavaksi? Hetkeksi mut valtasi epätoivo ja itketti, mutta sitten sisuunnuin. Ja pistin tuulemaan. Vielä samana päivänä olin katsomassa asuntoa, jossa tällä hetkellä naputtelen tätä tekstiä. Kun nähtin äidin kanssa tää kämppä, katsottiin molemmat toisiamme - kyllä, tämä! Ja niin sitten joulun jälkeen kävin vielä kirjoittamassa vuokrasopimuksen. Sen jälkeen päästiinkin siivouksen ja muuttolaatikoiden kantamisen kautta sisustamaan.











Lopulta mun reilun 40 neliön kämpästä tuli just mun näköinen ja oloinen. Mun Ylivieskan kämppä oli niin pieni, että mitään järjestystä ei voinut muutella kolmen vuoden aikana ja muutkin sisustusmahdollisuudet olivat aika vähäisiä. Siksipä oli ihanaa päästä uusien seinien ympäröimäksi ja sisustaan kunnolla. Mun sisustusmaku oli myös vaihtunut (tai muovautunut) Ylivieskan vuosien aikana, joten pääsin nyt tässä kämpässä sitä toteuttamaan. 
   Pidän tässä asunnossa sen pohjaratkaisusta erityisen paljon. I:n malliseen keitttiöön pääsee sekä eteisestä että olkkarista, joten telkkarii voi katsella ruokapöydästäkin. Sellainen omanlaisensa "plussa" on myös keittiön näkyminen heti ulko-ovelta - kotiin palaaminen ärsyttää, jos ensinäky on sotkuinen keittiö. Eli pakostikin keittiön tasot tulee pidettyä tyhjinä ja siisteinä.


  


Lisäksi koko kämppä on pinnoiltaan hyvässä kunnossa ja värimaailma lattiasta olkkarin kuviotapettiin asti just mun mieleen. Tähän kämppään oli helppoa lähtee toteuttaan mun sisustusunelmia. Toki jouduin tekemään joitain kompromisseja (esim. arkkupöytä jää tulevaisuuden asuntoon ostettavaksi), mutta ehkä mä kestän ne, kun muuten kämppä on tosi jees!



Mun nykyisessä sisustuksessa mustan määrä väheni, muttei kokonaan kadonnut. Nyt harmaa on pääosassa valkoisen ja ruskean kanssa. Toki mun rakkaus eri väreihin näkyy erityisti korttiseinänä olkkarissa sekä kirjahyllyn kirjojen värileikissä. Fuksiakin on säilynyt mun lempivärinä, joten sitä löytyy olkkarin verhoista, jotka on kyllä yhtä rakkautta - Vallilan Aurajoki. <3




Mulla kului muuttoon aika paljon rahaa, sillä oikeestaan lähes kaikki isommat huonekalut ostin uutena. En myös ostanut mitään halvimpia mahdollisia huonekaluja, sillä mun mielestä laatuun kannattaa satsata. Nyt onkin sellainen tilanne, että seuraavassa muutossa ei tartte huonekaluja ostella!

   


En siis tiedä, asunko tässä asunnossa ens vuoteen vai saanko syksyksi jo töitä nuorisotyön puolelta jostain muualta päin Suomea. Mutta silti pidin tärkeänä, että kaikki muuttolaatikot purettiin ja tän kämpän sisustukseen satsattiin niin suunnittelussa kuin toteutuksessakin yhdessä äidin kanssa. Pidän nimittäin tosi paljon ihan vaan omassa kodissa oleilusta, joten täytyyhän kodin siinä tapauksessa niin näyttää kuin tuntua kodilta. En tiiä, millaisella raivolla näitä tavaroita sit seuraavassa muutossa pakataan, sillä toukokuuta pidemmälle en tosiaan Jämsästä kotikaupunkinani tiedä. Se on kuitenkin fakta, että Jämsään tuskin loppuelämäkseni jään. Eiköhän mun paikka oo jossain muualla. Se paikka toivon mukaan selviää vielä tämän vuoden puolella.


Mutta siihen asti nautin tästä kämpästä, joka on vessan liian loivia kaatoja lukuunottamatta aivan huippu tähän elämäntilanteeseen!

~ Roosa ~

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Olla ystävä - onko ihanampaa ja vaikeampaa?

Oon monena vuonna tehnyt ystävänpäiväpostauksen, vaikka olenkin jokapäiväisen ystävyyden liputtaja. Ja koska tosiaan ystävänpäiväpostauksia on arkistossa luettavissa jo muutama samantyylinen, ajattelin tänä vuonna vaihtaa vähän näkökulmaa. Eli nyt saattekin ystävyysfilosofioitteni sijaan lukea, millainen ystävä minä toivon olevani - ja millainen saatan toisinaan sittenkin tosiasiassa olla...(asianosaiset voi korjailla sitten tarvittaessa kommenttiboxin puolella!)

Toivon olevani ystävä, jolle voi soittaa vaikka kolmelta aamuyöllä tai laittaa kilometriviestiä whatsappin puolella. Ihan mistä vaan. Kenkkuilevista mies/naisystävistä, loistavasta shoppailulöydöstä, hajoamisesta lentokentällä kaukana koto-Suomesta, perhesolmuista, hyvästä tenttinumerosta tai siitä, kun ei nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Usein kuitenkin huomaan olevani ystävyyssuhteessa se osapuoli, joka laittaa viestiä kaikesta turhasta. Tai joka laittaa sen kilometrin mittaisen wappiviestin - ääniviestien pituuksista puhumattakaan.
   Voisin siis sanoa olevani ystävä, joka haluaa pitää ystävänsä ajan tasalla kaikesta, yksityiskohtia myöten. En ole ehkä joka päivä tai edes viikko yhteyksissä jokaiseen ystävääni (toim.huom. kaikkiin niihin muutamaan, sillä laatu korvaa määrän). Mutta sitten kun olen, juttua riittää ummesta lampeen. Mun seurassa kannattaa oppia suodattamaan puolet puheesta, koska se varsinainen asia tulee yleensä kolmen minuutin kohdalla jossain sivulauseessa. Jos taas haluaa kuunnella alustuksen, joka on minunlaiselle tarinankertojalle intohimo (mutta ei välttämättä hirveän tärkeä), voi toki kuunnella koko stoorin. Mutta minä sitten varoitin...


Toivon olevani rehellinen ystävä. Se, joka ei mielistele, vaan kertoo totuuden - kuitenkin loukkaamatta toista. Koen, että sellainen mä olenkin, sillä ystäville jos keille uskaltaa olla rehellinen. Ystävät nimittäin ymmärtävät, että rehellisyys nousee rakkaudesta toiseen ja hänen parhaaseensa.  Välillä se tarkoittaa sitä, että sanoo siellä lentokentällä hajoilevalle tyypille, että lakkaa saatana murehtimasta sellaista, johon et voi vaikuttaa ja nauti sen sijaan matkastasi, jota oot oottanut. Ja huomasin, että toimi. Välillä ystävääkin on hyvä vähän ravistella, rehellisyyden ja välittämisen nimissä.
  Mutta huomaan myös olevani ystävä, joka menee välillä liikaa toisten parhaan mukaan, vaikka haluaa olla rehellinen. Tätä tapahtuu varsinkin mielipidekysymyksissä. Opettelen edelleen sanomaan mielipiteeni illan menusta tai muusta yhtä arkisesta. Välillä vois muistaa rakastaa ystävänsä lisäksi itteensäkin - ihan vaikka vaan sanomalla, että mä en haluis kattoo tota leffaa, vaan ton toisen.
   Toivon olevani avulias ystävä, jolta kehtaa pyytää apua, oli kyse sitten isosta tai tosi pienestä jutusta. Oonkin onnekseni saanut auttaa ystäviäni koulutehtävistä huonekalujen kasamisen kautta ikuisuuskysymysten pohtimiseen asti. Mistään ei tule niin hyvää mieltä kuin toisen jeesimisestä!
   Toivoisin olevani sellainen hulluttelija ja suurpiirteinen ystävä. Sellainen ystävä, joka ei liikoja stressaa tai suunnittele. Mutta en todellakaan ole ja tuskin tulen koskaan sellaiseksi muuttumaankaan. Välillä toivon salaa, että mulle järjettäisiin jotkut yllätyskekkerit. Mutta tähän ikään mennessä olen tajunnut, miksi mulle ei ole koskaan sellaisia järjestetty.


Minä olen ystävänä järjestelmällisyyden ja suunnitelmallisuuden perikuva. Joka suunnittelee päivärytminsä ja ystävien tapaamishetkensä etukäteen - ainakin niin hyvin kuin voi. Esimerkkinä mun tarvitsee ennen pidempiä autoreissuja tietää, missä syödään. Mulle ei oikein mene selitykseksi no päätetään sit matkalla. Ei, mun kanssa on pakko suunnitella sekin valmiiksi. Jos meen päiväksi morottaan frendiä, mun on tiedettävä, mitä me tullaan tekemään. Ei nyt sentään kellontarkasti, mutta edes asiatarkasti. Koska suunnitelmasta sitten voi aina joustaa. Suunnittelemattomuudesta taas ei tippaakaan. Naurettavaa, tiedän. Että toivo nyt tässä sitten yllätyspirskeitä, kun saat itteskin välillä solmuun aikatauluttamisellasi...
   Toivon olevani huolehtiva ystävä. Joka kysyy ne kuulumiset ja näyttää muutenkin, että välittää (muillakin tavoilla kuin olemalla rehellinen). Mää usein varmistan, miten toisella menee silloin, kun on vaikeeta. Ihan vaan kysymällä, miten menee. Tai sitten kysyn, miten ko. asia ratkesi vai ratkesiko ollenkaan. Saatan silloin tällöin myös lähettää jonkun hassun viestin tai postissa kirjeen. Ja jos joku frendi tulee mieleen facevirran meemejä kahlatessa, niin varmasti tägään. Näytän, etten ole unohtanut.
   Välillä kuitenkin sotkeudun huolehtimisessa omiin jalkoihini. Huolehdin liikaa. Välillä voisi vain luottaa, että myös minun ystäväni ovat aikuisia ja osaavat huolehtia omista asioistaan. Uskon myös, että ystäväni ovat salanneet ja salaavat myös jatkossa multa tietyt asiat, etten huolehtisi liikaa. Että kiitos ja anteeksi tästä!
   Välillä myös murehdin liikaa siitä, että mä itse mokaan ystävyydessä. Että rikon jotain tosi tärkeetä ja menetän ystäväni. Välillä mä murehdin tätä niin paljon, että tekee mieli laittaa wappiviestiä, että eiköhän tää ollut tässä, kiitos ja anteeksi, mä en vaan pysty enää. Mutta sitten lasken sataan ja mietin uudestaan. Olenko mielestäni sanonut tai tehnyt jotain väärää, jota pitäisi pyytää anteeksi? En. Tai jos olen tehnyt jotain jotain ajattelematonta tietämättäni, kuuluuko asiasta huomauttaminen ystävälleni vai minulle? Ystävälle. Olenko sanonut sitten ystävilleni tarpeeksi monta kertaa, että jos loukkaan tai teen jotain väärää, pitää sanoa? Olen varmasti. No, onko mulla sitten hätää? Ei ole, hengitä Roosa. Ja näin vältimme jälleen turhan draaman. Ja huomasimme, että jollain täällä ruudun takana on taipumusta ylireagointiin...
   Totta on se, että kaikkiin ihmissuhteisiin kuuluu menettämisen pelko. Ja pelko konflikteista. Mutta turhaan niitä pelkoja ei ehkä kannata ajatuksiinsa tuoda - varsinkaan just ennen nukahtamista. Ja mitä konflikteihin tulee. Toivon olevani ystävä, jonka kanssa uskaltaa olla eri mieltä. Jonka kanssa saa riidan sijasta aikaiseksi mielenkiintoisen keskustelun aiheesta. Sillä kunnioitan valtavasti sitä, että toisella on erilaisia mielipiteitä, tapoja ja mielenkiinnon kohteita kuin itselläni. Ois aika tosi tylsää, jos mun kaikki ystävät ois täysin samanlaisia kuin minä (ja maailma ois aika pulassa myös silloin!). Arvostan, että mun ystäviltä löytyy harrastuksia, joiden parissa ne voi kuluttaa aikaa tuntikaupalla. Se kertoo jotain intohimosta ja unelmien tavoittelusta. Ja se, kun toinen selittää ja selittää vastausta hänen harrastukseensa liittyen...en välttämättä ymmärrä puoliakaan, mutta ihailen sitä paloa ja silmien tuiketta, kun ollaan hänen omimmalla kentällään ja hän saa loistaa!


Mutta palatakseni konflikteihin...ne kuuluvat ystävyyteen enemmän tai vähemmän. Toivonkin, että olen ystävä, jolle uskaltaa tarvittaessa suuttua. Jolle uskaltaa näyttää ja sanoa, että nyt loukkasi, nyt teit väärin. Toivon myös olevani ystävä, joka osaa käyttäytyä ristiriitatilanteissa korrektisti. Ja jos en, ainakin yritän parhaani. Ainakin itse olen teroittanut ystävilleni, että jos suutun (oli se sitten turhasta tai tärkeästä), se on hyvä merkki. Ainakin siltä kantilta, että uskalsin suuttua. Mä en nimittäin kilahda pienestä enkä isommasta ihan kelle vain. Ainoastaan sellaisille, joiden kanssa uskon saavani välit kuntoon tunnemyräkän päätteeksi.
   Toivonkin olevani ystävä, joka pyytää ja antaa anteeksi. Ja joka saa myös anteeksi. Olen ystävänä ehdottoman aito. Sillä mulla ei ole juuri muuta tarjota ystävälle kuin oma aito itseni. Mutta usein ne mun hauskat ja ihanat puolet on myös niitä rasittavia. Esimerkiksi puhetulvasta voi usein saada tarpeekseen. Kerran yhteen luokassa pyörivään sydämeen kirjoitettiin, että ystävien seurassa mun hulluus tulee esiin. Ystäville uskallan myös sanoa, etten tiedä (vaikka mun todellakin pitäisi tietää). Hups ja oho on aika käytettyjä sanoja mun suusta. Suosikkileikkeihini myös kuuluu avainten ja puhelimen etsintä, vaikka ne oli just äsken tässä. Ja jos mun kanssa pitää lähteä nopeasti johonkin, kannattaa valmistelu aloittaa puolta tuntia aikaisemmin. Muussa tapauksessa on ehkä parempi, etten lähde mukaan ollenkaan. En tiedä, kuinka monta kertaa mun ystävät on aatelleet pahimpina hetkinä, että oon kyllä yks töhö ja idiootti. Itse oon nimittäin miettinyt sitä itelleni useasti, kun hävettää niin paljon jo, että naurattaa (vaikka toinen puistelee päätään vieressä). Että annattehan ystävät anteeksi ja yritättehän ymmärtää sekä auttaa mua vähän paremmaksi taas ensi kerralla, kun nähdään?!
   Toivon kuitenkin eniten, että olisin rakastettava ystävä. Juuri sellaisena kuin olen. Vahvuuksineni ja heikkouksineni. Silloin, kun osaan neuvoa tai kun tägään toisen meemiin, jolle molemmat voivat nauraa niin paljon, että vatsalihakset ovat viikon kipeänä. Toivon olevani rakastettava myös silloin, kun kaadan kahvit (välillä myös pöydälle), selitän liikaa, huolehdin liikaa ja kirjoitan wappiviestin, jota tuskin itsekään jaksan lukea neljättä riviä pidemmälle. Kun kysyn tai sanon jotain ja tajuan sekuntia myöhemmin, että ei oo todellista - se tuli puheena ulos suusta. Olla rakastettava ystävä, joka saa hymyilemään. Olla paras Roosa, jonka voi ystäväkseen saada. Sitä mä haluan olla - ja toivottavasti olenkin. 



Sillä mä voin käsi sydämellä sanoa, että rakastan ystävissäni myös niitä huonoja puolia. Sillä ilman niitä ne ei ois niitä ystäviä, jotka mä tunnen - ja jotka mä haluan pitää elämässäni myös tulevaisuudessa. Ootte aika parasta mahdollista laatua!

~ Roosa ~

perjantai 2. helmikuuta 2018

Aivan erityinen lapsi

Neljän kuluneen viikon aikana blogi on ollut mielessä, muttei työn alla, sillä oikeat työt ovat syöneet enemmän aikaa. Eka kuukausi on jotenkin mun mielestä aina se rankin, koska varsinaisen työn lisäksi pitää oppia ja sisäistää niin monia muitakin juttuja. Mutta viimein alkaa tuntua siltä, että rytmeihin, päiviin ja tehtäviin on päässyt kiinni. Se tietää myös sitä, että iltapäivisin jaksaa avata Bloggeriakin. 
   Oon lukenut paljon juttuja erityislapsista kuluneen kuukauden aikana, joita on pomppinut eteeni SOMEn kautta. Sattumaa vai ei, sillä erityislapset kuuluvat myös omaan työnkuvaani päiväkodilla. Olen saanut nyt kuukauden ajan tutustua erityisesti yhteen erityislapseen ja eri päivityksiä sekä artikkeleita lukeneena haluankin nyt tuoda oman osani erityislapsikeskusteluihin. Siihen, millainen tyyppi erityislapsi on. Luulin, että tietäisin  itse erityislapsena jo jonkin verran asiasta, mutta olin väärässä. Olen oppinut erityislapsista enemmän kuukauden aikana kuin ikinä olisin uskonut.


Erityislapsi ei ole yhtään sen erilaisempi kuin yksikään toinen lapsi. Jokainen lapsi on arvokas yksilönsä, erityislapsilla on vain lisäksi omia, aivan erityisiä piirteitään. Ja ne piirteet ja ominaisuudet tekevät hänestä aivan erityisen lapsen. Erityislapsi näkee maailmaa omalla tavallaan, vähän eri näkökulmasta kuin muut perusterveet ikäisensä. Tuota näkökulmaa voi olla välillä vaikeaa ymmärtää, vaikka kuinka aikuisena ja kasvattajana haluaisi. Erityislapsi myöskin sanoittaa maailmaa omalla tavallaan ja välillä käy niinkin, ettei löydy sanoja omia olotiloja sekä ympäristöään kuvaamaan, vaikka lapsi kuinka haluaisi. Siksipä lapsen ja aikuisen täytyy opetella viestimistapoja yhdessä - miten minä ymmärrän sinua ja sinä minua?
   Erityislapsen kanssa eläminen vaatii kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että tänään ei onnistuttu tässä, mutta ehkäpä huomenna - tai sitten ensi viikolla. Mihinkään ei ole valmiissa maailmassa kiire. Erityislapsen kanssa työskentely on myös kahden askeleen ottamista iloiten eteenpäin pitkällä aikavälillä ja taas yllättymistä kolmesta peruutusaskeleesta hetkessä. Siksipä erityislapsen kanssa ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun iloitaan pienistä asioista. Niitä iloisia pikkujuttuja onneksi mahtuu arkeen paljon, mikäli on vain tahtoa huomata ne!


 Erityislapsi on persoona isolla P:llä. Hänellä on inhokkinsa. Vaatii lujuutta olla antamatta periksi silloin, kun lasta ei saa päästää aidanraosta vaan sen sijaan sen päältä. Toisaalta erityislapsen kanssa täytyy myös osata nähdä tilanteet ja asiat, jolloin vaaditaan liikaa ja kiertoreitti tai aidanrako on sittenkin oiva valinta. Ja sen jälkeen tarvitaan vielä viisautta erottaa nämä tilanteet ja toimintamallit toisistaan. 
   Mutta inhokkiensa lisäksi erityislapsella on myös ehdottomat suosikkinsa. Eikä ole mitään parempaa kuin nähdä erityisen lapsen nauttivan ja nauravan. Siinä on jotain taikaa, mitä ei voi ymmärtää, ennen kuin sen kokee itse.
   Erityislapsi vaatii tarkkasilmäisyyttä sen suhteen, mitä asioita tulee huomioida, että arki sujuisi. Se vaatii tiimityötä työyhteisössä. Ja kommunikaatiota. Mistään et voi lukea käyttöohjeita siihen, miten toimia tässä tilanteessa. Varsin usein käyttöohjeet erityislapsen kanssa elämiseen ja toimimiseen löytyvät itse tilanteista, kokemuksista ja maalaisjärjestä. On vain mentävä, tehtävä ja pohdittava, oliko tämä se toimivin tapa vai kokeillaanko huomenna tehdä tämä sama asia sittenkin eri tavalla. Isini viljelee lausetta "Kyllä elämä opettaa." Elämän lisäksi voi luottaa siihen, että erityislapsikin opettaa.
   Ja hän opettaakin ihan mielettömästi vain olemalla oma itsensä. Hän opettaa maailmasta, ihmisyydestä ja elämästä. Mutta itse erityislapsena ja erityisesti erityisten lapsien kanssa työskennelleenä uskon tietäväni, mikä on tärkein asia, mitä erityislapsi haluaa omana itsenään maailmalle opettaa. Se asia on varsin inhimillinen ja yksinkertainen. 


Näe minut yhtä tärkeänä, arvokkaana ja rakkaana kuin muutkin. Näe minut ihmisenä.
   Näe minut ihmisenä silloin, kun minulla on huono päivä. Silloin, kun en löydä muita, kuin epäsopivia tapoja ilmasta itseäni, ajatuksiani ja tunteitani. Silloin, kun minua ei huvita, vaikka pitäisi. Näe minut ihmisenä silloin, kun en ole niin nopea kuin haluaisit, tai kun olen omassa maailmassani. Auta minua yrittämään parhaani, myös huononakin päivänä. Iloitse onnistumisistani, kannusta ja kehu. Ole johdonmukainen. Kerro, jos teen jotakin väärää ja perustele se. Äläkä luovuta helposti. Auta minua ymmärtämään itseäni, sinua, muita ja maailmaa.
   Ja vaikken aina olisi yhtä auringonpaistetta enkä osoittaisi kunnioitustani sinua kohtaan, olet minulle tärkeä. En osaa välttämättä osoittaa sitä kaikessa ja koko ajan. Mutta osaathan poimia yhteisestä ajastamme ne hetket, jolloin olemme samalla aaltopituudella, vierekkäin ja puhumme samaa kieltä? Huomaathan ne hetket, jolloin kerron päätelmistäni ja viestin, että olen kartalla ympäristöstäni? Ja huomaathan sen, kun osaan tämän asian paremmin kuin eilen? Huomasithan, että käytin äsken imperatiivin sijaan konditionaalia? Ja huomasitko, kun äsken vähän vitsailin?


Kyllä, olen huomannut. Ja kyllä, lupaan yrittää ja tehdä joka päivä parhaani.
Olen saanut nähdä huonoja päiviä ja hyviä päiviä kuluneen kuukauden aikana. Mutta lisähuomautuksena todettakoon, että huonoissakin päivissä on ollut aina jotain hyvää. Hymy, yksittäinen tarkkasanainen lause, yhtäkkiset yläfemmat tai käsi, joka huomaamatta hakautui käteeni. 
   Erityislapsi on melkoinen pakkaus. Melkoisen erityinen ja tärkeä sellainen. <3

Ehkäpä saatte lukea jossain vaiheessa erityisistä aikuisista? Eli siitä, kun erityislapsi on kasvanut jo aikuiseksi. Mikä on erityisen aikuisen tapa hahmottaa maailmaa? Palaillaan, viikonloppuja!

~ Roosa ~

//kuvat hidasta elämää- ja hidas vanhemmuus -facebooksivustoilta.