lauantai 9. syyskuuta 2017

Parasta arjessani


Olen taas kuluttanut aikaa Ylivieskassa kämpilläni jo kohta kuukauden ajan. Viiden kuukauden Jämsässä elämisen jälkeen on ollut ihan tervettä palata omaan kotiin. Pari päivää paluun jälkeen oli pari tosi hankalaa päivää, sillä totta kai mulla on edelleen haasteita oman psyykeeni ja pääni kanssa. Mutta tämä juttu onkin prosessi, ei yhdessä yössä kuopan pohjalta auringonpaisteeseen -taika. Ja onnekseni parin päivän kokoaika-ahdistuksen jälkeen olen saanut nauttia siitä, että olen nyt Ylivieskassa, kotonani.
   Ajattelinkin tässä nyt hetken aikaa elämääni totutelleena ja yksinasumisen parhaat puolet taas tajuttuani, listata teille pieniä ja arkisia asioita, jotka tekee mun elämästä tällä hetkellä sitä parasta.
 

Hitaat aamut

Mä en missään nimessä ole aamuihmisiä, en todellakaan. Minä en tunne lausahduksen "Hyvää huomenta!" -merkitystä, sillä aamu kuin aamu on pahasta. Pahimpia ovat aamut, joiden tavoitteena on selviytyä tunnissa sängystä ulko-ovelle. Nyt, kun mun ei enää tarvitse kuluttaa koulunpenkkiä, vaan ainut tehtäväni on saada opinnäytetyön teoriaosuus kasaan, voin aloittaa aamut rauhassa. Kyllä on paljon tehokkaampaa siirtyä kirjoittamaan opinnäytetyötä, kun aamun kahden ensimmäisen tunnin ohjelmaan on kuulunut vain aamupala ja vaatteiden vaihto. Aa että, tää on kyllä parasta mahdollista!

Tiskaaminen lempimusan tsemppaamana

Tiskaaminen ei oo kyllä yhtään kivaa. En tykkää. Mutta jotenkin kierolla tavalla pidän siitä, että hitaat aamut jatkuvat rauhakseen tiski(vuori)en tiskaamisella lempimusan tahdittamana. En kyllä muutenkaan koskaan tiskaa ilman taustamusaa, koska se tuntuu silloin niin paljon ärsyttävämmältä.


Kauppareissut

Olen saanut taas palata sen faktan äärelle, että voin ja saan käydä kaupassa vain minua itseäni varten. Voin kysyä kaupassa itseltäni, mitä minä haluan syödä ja mitä minä tarvitsen. Kuinka ihanaa! Kauppareissut joudun hoitamaan nyt täällä Ykassa jälleen kävellen, sillä mummiskani jäi Jämsään porukoille odottamaan muuttoani seuraavaan osoitteeseen. Parin kilsan kävely Prismaan tai Lidliin ja takaisin on loistavaa hyötyliikuntaa ja antaa loistotilaisuuden kuunnella lempparilistojaan Spotifysta siinä samalla. Eikä lenkkeilykään kuvan mukaisissa maisemissa oo yhtään hassumpaa!

Kämpän siisteystaso on ihan omaa syytäsi tai ansiotasi

Jotenkin on helpottavaa, kun kämpän sotkijaa ei tarvitse etsiä kauempaa kuin peilikuvasta. Mikään ei ole varmastikaan raivostuttavampaa, kuin ensin imuroida 100 neliön alakerta ja huomata seuraavan ruokailuajan jälkeen, että pöydänalunen on taas täynnä murusia. Ja luulempa, että kun ympärilläsi elää 6 muuta ihmistä, siinä on alempi kynnys myös alkaa sättimään toisia jonkun tai useamman nurkan sotkuisuudesta. Mutta kun nyt olen taas oman kämppäni rouva, voin syyttää murusista, lattialla lojuvista vaatteista, tiskaamattomista tiskeistä ja pöydällä rumasti lojuvista paperipinoista vain itseäni. Ja samalla tavoin siivoamisen jälkeen taas kiittää itseäni omasta ahkeruudestani - hyvä Roosa, sä jaksoit tehdä sen. Iso kiitos!


 Katoavat tavarat eivät ole mysteeri

Sillä syyllinen tähänkin asiaan ei ole kaukana. Ja kun on asunut jo nelisen vuotta itsekseen, tiedän, että esimerkiksi puhelin löytyy mitä todennäköisimmin vessan lattialta tai vaatekomeron paitahyllyltä.

Puhtaan pyykin tuoksu

En tiedä oonko mä oikeesti tulossa liian aikuiseksi, mutta nyt tänä syksynä oon rakastunut puhtaan pyykin tuoksuun. Vaikka siis käytän migreeni- sekä perhesyiden vuoksi hajusteetonta pesu- ja huuhteluainetta. Mitään huuhteluainehifistelijää musta siis tuskin on tulossa, mutta todennäköisesti puhtaan pyykin tuoksun -syndrooma tuli nyt jäädäkseen. Pyykkien lajittelu -syndrooma tosin ei oo iskenyt. Just tossa yks päivä snäppäsin vanhemmalle pikkuveikalleni, et tietääks se sen tunteen, kun pyykit on olleet kuivamassa 3 päivää, vaikka yksikin olisi riittänyt. Kuulemma tiesi...

Pellillinen pannukakkua hillolla ja jäätelöllä vain minulle itselleni

Kotona Jämsässä pannaria riittää 2 palasta per nuppi. Nyt saan syödä sitä koko pellillisen täysin itse. Samoin sen litran jätskipaketin siihen kylkiäiseksi. Ylipäätään kaikki herkut kaappien perukoilla on vaan mulle. <3


TV-sarjojen ja elokuvien katseleminen juuri silloin, kun itselle käy

Seuraan tosi paljon samoja sarjoja kuin porukatkin. Niinpä Jämsässä ollessa sitä viivytti usein jonkun jakson katsomista siihen asti, kunnes porukatkin aikoo katsoa sen digiboxin kovalevyltä. Mutta kun asuu taas itekseen, voi katsoa seuraamiensa sarjojen uusimmat jaksot tasan silloin, kun haluaa ja on aikaa (tai vaikkei olisikaan, kröhöm..). Mä harvemmin olen kotona silloin, kun Uusi Päivä tulee telkkarista suorana. Niinpä esimerkiksi UP:n kaikki viikon kolme jaksoa tulee katsottua putkeen aina perjantaisin, kun ennakkojaksot ilmestyy Yle Areenaan. Ja aika moni muukin sarja tulee katsottua netistä. Onneksi se on tänä päivänä mahdollista. Mulla on siis täysin toisenlainen tv-ohjelma -aikataulu kuin lehdet väittää. Just sopiva mun tarpeilleni ja elämälleni.
   Tämänkin jutun nyt yksinasuva veljeni ymmärtää paremmin. Mä saan porukoilla varsin usein nähdä pyöritteleviä päitä, kun kerron katsoneeni jo jonkun jakson sarjasta, jota kaikki perheenjäsenet seuraa ja näin ollen skippaan perheillan sohvalla tv:tä katsellen. Ah,ihanaa kun nyt joku ymmärtää mua tässäkin asiassa paremmin! Ja myöntää itsekin, että itse suunniteltu aikataulu sarjojen katseluun on se paras mahdollinen aikataulu. 

Tässäpä mun tänhetkisen arjen parhaimmat jutut. Mitkä asiat teidän arkielämässä on parhaita? :)

~ Roosa ~

perjantai 18. elokuuta 2017

Diagnoosina vahvuus

Tämä postaus on ollut mahdottoman vaikea kirjoittaa. Olen aloittanut, pyyhkinyt, kirjoittanut uudestaan, jättänyt luonnoksiin lopumaan, muokannut ja lopulta aloittanut aivan alusta. Silti jokin pakko sysää minut kirjoittamaan tämän valmiiksi ja teidän luettavaksenne. Vaikka en edes tiedä, mistä aloittaa. Yritän silti.
   Tämä kesä on ollut henkisesti todella raskas. Toki siihen on mahtunut ilon ja onnen hetkiä sekä extempore-reissuja (joita en yleensä harrasta), mutta kuoreni alla ja pääni sisällä olen ollut todella ahdistunut. Niin ahdistunut, että hakeuduin ammattiavun piiriin.
   Psykologin pakeilla varsin pian ymmärsin, mistä tuo toukokuussa päätään nostanut ja nyt kesän loppua kohden isoiksi aalloiksi muuttunut ahdistus suurimmaksi osaksi johtuu.


Minun ei ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitse olla vahva, sillä kaikki on hyvin.

Osasin odottaa tylsistymistä hampaisiini maaliskuisen loppuhuipennuksen jälkeen. Mutta ahdistukseen (ainakaan näin suureen), en ollut osannut valmistautua laisinkaan.
   On todella hullua, miten se, että kaikki asiat ovat ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni nyt hyvin, voi tuottaa niin suurta ahdistusta. Tuntuu, kuin elämältä olisi kadonnut pohja. Toisaalta se on myös niin pirullisen ymmärrettävää.
   Minun elämäni on rakentui jo pienenä struktuuriseksi kokonaisuudeksi. Elämä kulki fysioterapiasta toimintaterapian kautta hammaslääkäriin, josta se jatkui neurologille sekä Respectaan pohjallisten valmistusta varten. Tuosta kaikesta olisi voinut piirtää seinälle vuosikellon. Tietyt asiat tapahtuivat aina määräajoin. Se oli minun luonteelleni myös helpottavaa - kaikella oli aikansa ja järjestyksensä. Kasvoin huomaamattani kaavoihin kiinni.
   Matkan varrelle on mahtunut paljon epämiellyttäviä asioita. Pohjallisten valmistus, hampaiden oikomiskojeet ja monet muut (jo unohtuneet) pienet jutut eivät saaneet vuosien aikana suutani kääntymään hymyyn. Mutta harvemmin ne tuottivat itkuakaan. Eivät ainakaan enää toisella kerralla. Sillä itku ei olisi markkinoilla auttanut. Oli vaan pakko olla vahva ja sitkeä ja jaksaa.
   Jaksoin paljolti kannustusten avulla. Minua onkin kuvattu jo lapsesta saakka eri lausunnoissa henkisesti vahvaksi ja ikäistään kypsemmäksi tytöksi, myöhemmin naiseksi. Nuo kuvaukset eivät jääneet vain neurologien, hammaslääkäreiden tai fysioterapeuttien lausuntoihin. Niitä satoi myös kasvokkain ammattilaisilta, perheeltä, sukulaisilta ja ystäviltä.


   Nuo kommentit toki toivat iloa ja tsemppasivat eteenpäin. Mutta huomaamattani ne sulloivat minut vahvuuden muottiin. Lopulta elin tiedostamattani siinä ajatusmaailmassa, että minun täytyy olla vahva ja jaksaa. Ja niinhän minä olinkin. Ja jaksoin. Kunnes hammasprojektini ja AMK:n lähiopetus oli ohitse, eikä minulla ollut enää yhtäkäään syytä olla vahva ja vain jaksaa.
   Se oli shokki. En ikinä ollut antanut itseni ajatella liikaa niitä "tulevaisuuden hampaitani". Totuin siihen, että koko ajan jokin on kesken tai jokin muu asia mättää. Mutta yhtäkkiä minä sain sen, minkä ansaitsin, mutta jota en silti osannut odottaa tai kuvitella etukäteen. Minulla oli myös puhdas pelikenttä edessäni. Siinä kaiken uuden, ihmeellisen ja hyvän keskellä minä todellakin kysyin itseltäni peiliin katsoessani, kuka minä olen uusien hampaitteni kanssa. Varsinkaan, kun minun ei tarvinnut enää olla vahva. Sama, entinen Roosa minä en voinut olla, sillä olihan minulla uudet legot suussa.


Olin hammasrulettia pyörittäessäni siis unohtanut itseni. En voinut, enkä voi olla enää sama Roosa kuin ennen hampaitani. Olen siis samassa tilanteessa kuin aloittaessani lukion - minun on tutustuttava nykyiseen minääni ja opittava tietämään, kuka minä nyt olen. Mistä minä pidän, mistä en? Mitkä ovat minulle tärkeitä arvoja? Millainen sisustus- ja vaatemaku minulla on? Kysymyksiä on loputtomasti.
   En tiedä uudesta minästäni paljoakaan. Mutta tiedän, ettei se ainakaan halua olla koko ajan vahva, pystyvä ja jaksava, vaan enemmänkin arvokkaasti heikko. Minä todella heitin sanan "vahva" kirosanalistalle. Nyt yritän täyttää tuon sen jättämälle aukolle elämässäni ja identiteetissäni muuta täytettä. Se ei todellakaan ole helppoa, vaan pikemminkin se tuottaa lisää ahdistusta.
   En todellakaa tiedä, missä vaiheessa kuoleman pelko vaihtui elämisen peloksi.
   Joku voisi (tai oikeastaan aika monikin) nähdä nykyisessä elämäntilanteessani vain mahdollisuuksia. Hampaat eivät tuota minulle enää harmaita hiuksia tai hidasteita ja lokakuinen valmistuminen jättää pelikenttäni avoimeksi myös tulevaisuuden asuinsijan suhteen. Olen vapaa tekemään elämälläni ja tulevaisuudellani  mitä ikinä vain tahdon.
   Mutta minä saan siitä vain harmaita hiuksia ja 24/7 ahdistuksen. Olen huomannut kysyväni itseltäni, haluanhan minä edelleen valmistua yhteisöpedagogiksi. Onhan nuorisotyö (tapahtuipa se missä organisaatiossa tahansa) edelleen se "minun juttuni"? Tuo kysymys tuntuu osittain itsestänikin naurettavalta. Mihin se into ja palo minusta olisi hampaiden myötä kadonnut? Tuskin mihinkään, mutta tässä ahdistuksessa tulee ajatelleeksi kaikenlaista. 
   Kiitän Luojaani muutamasta ihmisestä, jotka ovat tietoisesti tai tiedostamattaan seisseet tukenani tässä järkyttävässä myrskyssä. Välillä vuodatus siitä, että ahdistaaahdistaaahdistaa ja ne hampaathampaathampaat, on tuntunut varmasti liialliselta muiden mielestä. Olen ollut melkoisen kuriton kakara tämän kesän. Mutta tänkgaad, mun ympärillä on ollut muutama tosi tärkeä tyyppi, jotka ovat kuunnelleet ja kuunnelleet ja vielä kerran kuunnelleet samat laulut uudestaan. Ja sitten he ovat joko tukeneet ja rohkaisseet. Tai sitten kertoneet jotain täysin turhanpäiväistä, joka ei liity yhtään mihinkään. Tai keksineet tekemistä, jotain todella erikoista tai äärimmäisen tavallista. Ja saaneet siten minut jaksamaan ahdistuskohtausten yli ja antaneet muuta ajateltavaa. He ovat todella tehneet tästä kesästä kaikesta huolimatta elämisen arvoisen. Kiitokseni tässä heille - KIITOS TE! <3
   Kärsimys ei jalosta ketään, se on varmaa. Ei myöskään ahdistus. Tämä olotila ei tee siis minusta parempaa ihmistä. Mutta ehkä tästä ahdistuksesta voi syntyä vielä jotain kaunistakin. Toivonkin siis, että joku päivä tämä ahdistus on ohitse ja huomaan murehtimisen sijaan taas eläväni. Enkä vain toivo, vaan tiedän. Että minussa kukoistaa uusi Roosa, jossa on kuitenkin vielä valitut palat siitä vanhastakin versiosta.


Kuten rakkaus nuorisotyöhön, fuksiaan ja muumeihin. Näin muutamia mainitakseni.

~ Roosa ~

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Suomipop-festarit vm. 2017




Heinäkuun puolivälissä vietettiin vanhemman pikkuveikkani kanssa 3 päivää Suomipop-festareilla Jyväskylässä. Alunperin mun oli tarkoitus ostaa 3 päivän liput veikalleni YO-lahjaksi, mutta onneksi en tuota liikettä tehnyt ennen juhlapäivää. Veikkani kaverit nimittäin olivat tehneet saman päätöksen ja veikka saikin hakea juhlapäivän jälkeen poppiliput kaveriltaan. 
   Niinpä festariliput vaihtuivat IKEAn astiastoon ja meitsi luuli jo, etten pääse laatuaikaa veikkani kanssa ollenkaan viettämään, sillä automaattisesti oletin, että lahjalippuihin kuului festariseura kylkiäisenä. Mutta onneksi asia tuli puheeksi veikan kavereiden kanssa sattumalta. Siinä tuli ilmi, ettei festariseura kuulunutkaan lippuihin. Niinpä meitsi tilasi sitten just viime hetkellä itelle kolmen päivän liput Jyväskylän Lutakonaukiolle 13.-15.7. väliselle ajalle. Parin päivän kuluttua tuosta Radio Suomipop ilmoitti, että kolmen päivän festariliput olivat loppuunmyydyssä tilassa.



Saatiin sitten veikkani kanssa myös idea toisen veljemme rippilahjaan. Hommasimme hänelle liput perjantaiksi popeille kanssamme. Naimaluvan saanut veikkamme innostui tästä kovin, eikä edes äidin läsnäolo tuona päivänä haitannut laisinkaan. 



Lopputulos oli siis se, että torstain ja lauantain festariseuranani oli yo-lakin saanut pikkuveikkani ja perjantain ajaksi seuraamme liittyi myös toinen pikkueikka ja äiti. Meillä oli tosi hauskaa, vaikka jalat ja univaje olivatkin kolmen päivän jäljiltä täysin toista mieltä. Oon tosi kiitollinen, että autokortillinen veikka lupautui vapaaehtoisesti ajamaan kolmen päivän ajan Jämsä-Jyväskylä-Jämsä välin. Sujut oltiin yhden päivän ruoan ja parkkihallin maksamisella. Mulla on tosi kultainen pikkuveikka!




Festarit oli loppuunmyyty perjantaina ja lauantaina, mutta yhtään kertaa ei tarvinnut pelätä känniörveltäjiä monen tuhannen ihmisen väkijoukossa. Porukka oli tietysti jonki verran hiprakassa, mutta hyvällä tavalla. Kaikilla oli suut hymyssä, niin meillä kävijöillä, artisteilla kuin järkkäreilläkin. Myös väentungoksessa. Nää oli todelliset hyvänmielen festarit!  




Kannatti lähtee - ja tuskin jää toisiksi ja viimeisiksi popeiksi, jos se itsestä on kiinni!

~ Roosa ~

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Miksi rakastan rippileirejä


Olen varsinainen ripari-ihminen, tarkemmin sanottuna rippikoululeiri-ihminen. Matka rippikouluikäisestä Roosasta (joka itkien sanoi, ettei missään tapauksessa lähde riparille) tähän päivään on ollut pitkä ja vaihderikas. Minusta on kasvanut ihminen, joka rakastaa leirejä ja elää niistä. Missään nimessä en voisi alkaa elää ripareille ja sitä kautta työlle, koska ei se työ kuitenkaan elä minulle. Mutta leirit on niitä paikkoja, joissa koen todella olevani elossa ja joille haluan antaa kaikkeni. Miksi? Koska koen saavani niistä niin paljon takaisin. Tähän postaukseen halusin kuvien ja tekstin muodossa tiivistää ne asiat ja palaset, joista koostuu mun mielestä onnistunut rippileiri. 


1. Ruoka

Leiri ei ole leiri, ellei siellä syödä hyvin, hyvin paljon ja useasti. Oon saanut nyt tänä kesänä palata niitten ruokapatojen äärelle, joiden luota muutama vuosi sitten lähdin. Enkä ole pettynyt. Nälkää ei ole tarvinnut potea, vaan sen sijaan kaivaa löysempiä vaatteita kassista esille. Kyllä se vaan niin on, että hyvä ruoka, parempi leiri!


2. Gospel

On rippileirejä ja seurakuntia, joiden aikana ei hirveästi gospel soi. Mä itse kuitenkin koen, että gospel on se genre, jota rippileireillä on luukutettava. Ymmärrän toki maallisen puolen musiikista esim. Egotripin Mestaripiirroksen ja oppimiskokonaisuuksien alkujen herättelybiisit, jotka on otettu radioiden soittolistoilta. Kuuntelenhan itsekin Suomipoppia ja mulla on monia voimabiisejä suomalaisilta pop/rockartisteilta, jotka on mulle tosi rakkaita.
    Mutta mä oon kasvanut sellaisessa nuoressa seurakunnassa, jonka toimintaan gospel kuuluu erottamattomana osana. Niinpä gospel kuuluu myös mun riparimaailmaan. Ja parhainta on, kun riparilaiset alkavat loppuleiristä toivomaan jotain tiettyä gospelbiisiä tai musaa tietyltä artistilta. Viime leirillä soi tosi paljon "Say yes" niminen kipale, jossa Beyonce fiittaa mukana. Nuoret lauloi sitä joka paikassa ja ilmestyipä kertsin sanat yhtenä päivänä tyttöjen majoituspuolen käytävän liitutaulullekin. Ei voinut kuin hymyillä ja tuntea, kuinka onnen sekä kiitollisuuden tunteet rupes lämmittämään omaa sydäntä. Gospel ja nuoret <3



3. Yhteishenki

Se vasta iso ja tärkee palanen koko leiripaletissa onkin. Yhteishenkeä voi kasvattaa leikein, pelein ja jutteluhetkin. Mun mielestä on tärkeää, että isosten lisäksi yhteisiin päivittäisiin vapaa-ajan tekemisiin osallistuvat myös leirin ohjaajat. Okei "minä rakastan sinua" ja "tieks mikä tää on?" voivat jäädä isosten ja  leiriläisten leikeiksi, ehkäpä myöskin Norjalainen jalkaleikki. Toki toisenlaisiakin mielipiteitä saa olla, mutta mun mielestä ohjaajan läsnäolo leikeissä ja muissa hetkissä on äärimmäisen tärkeää - muuten työntekijät voivat jäädä etäisemmiksi tiukkiksiksi nuorille. Sillä eihän me työntekijät pelkästään sellaisia olla! Osataan mekin myös hullutella nuorten kanssa!


4. #tietäjättietää

Eli suomennettuna ne leirin omat sisäpiirin jutut, jotka naurattaa vielä vuosienkin päästä saman riparin kokeneita ihmisiä. Ensimmäisellä isosriparillani "se juttu" oli Tohtori Suolinukka, ensimmäisestä kesätyöstä kirkolla jäivät mieleen sanat nyyhkis sekä siivilä. Nyt tuolla kesäkuun rippileirillä The jutuksi nousi yllä oleva kivi, joka sai vapautuksen ovistopparin virastaan. Hänelle annettiin jopa leiriläisten toimesta nimi, Marko. Ja koska #tietäjättietää, jääköön hänen muu roolinsa ja identiteettinsä vain tietäjien tietoon. ;)


5. Pienet yllätykset

Tarkoitan positiivisia sellaisia. Kun saa esimerkiksi yllättäen kirjeen joltain leiriläiseltä, isoselta tai kollegalta, antaahan se boostia ja hyvää mieltä jatkaa leiriä ja työtään siellä eteenpäin. Viimeisimmän leirin pienin ja isoin yllätys tosin liittyi muumimakeisiin sekä näytti mulle jälleen, millasin arkienkelein mua ollaan tässä elämässä siunattu. 
   Oli vierailuilta. Ja meikä ei vain pidä niistä. En kiellä niiden arvoa leiriläisille, isosille, vieraileville perheenjäsenille sekä ystäville ja miksei tyntekijöillekin. Mutta jokin niissä saa mut vain vetämään syvään henkeä selvitäkseni niiden yli. Niin meikä valmistautui myös jälleen kerran tuohon iltaan leirillä. Ajatellen, että kyllä mä taas selviin, se ei oo kuin 2 tuntia. Juoksin ja hoidin muutamia asioita ennen kuin virallinen osuus alkaisi sekä puin tekohymyn kasvoilleni. Mutta sitten se vaihtui aitoon yllätykseen ja hymyyn. Kun olin astelemassa leirikeskuksen pihamaalle, vastassa oli mun ystävä tyttöystävänsä kanssa - täysin odottamatta. Kun lopulta ymmärsin, ettei näkyni ollut unta, kuulin miten nuo kaksi ihmistä olivat siihen päätyneet. Mun ystävä oli siis tuonut siskonsa moikkaamaan hänen ystäväänsä leirille ja tajunnut sitten, että mähän olen myös samaisella leirillä töissä. Niinpä hän oli napannut kaupasta mukaansa kaksi muumilakupötköä sekä askillisen muumikarkkeja. Olin niin otettu, hämmästynyt ja hämilläni, etten osannut muuta kuin halata molempia ja kiittää - enkä siltikään tajunnut, mitä just tapahtui. Ja vielä kaiken päätteeksikin olin sekasin tuosta pienestä yllätysvisiitistä varmaan kaks päivää :D Just tollaset leiriyllätykset on vaan parasta! 


6. Sanoma

Viimeisin palanen, muttei vähäisin. Sillä senhän takia rippileirejä pidetään - että voitaisiin kertoa nuorille Jeesuksesta, Jumalasta ja Pyhästä Hengestä. Sekä pohtia nuorten kanssa yhdessä, keitä ne on, millasii ne on ja onko niillä mitään merkitystä meille. Onko niillä paikkansa nuorten elämässä. Oon tietoisesti jättänyt mun omasta uskosta kertomisen vähemmälle täällä blogissa, enkä nytkään enempää ala tässä jeesustelemaan. Totean vain, että omassa elämässä tällä asialla on paikkansa, joskus isompi, joskus pienempi. Ja sitä mä nuorillekin totesin, että he saavat itse pohtia jumalasuhdettaan leirin aikana - samoin elämänkysymyksiään. Sekä tietysti epäröidä, kyseenalaistaa ja sitä kautta löytää vastauksia. Minä en voi taikoa uskoa kenenkään sydämeen. Jos jotain voin olla, niin ainoastaan välikäsi, mutten sitäkään omasta tahdostani. Onnekseni olen saanut nähdä aitoa kiinnostusta ja uskon kasvua sekä Pyhän Hengen työtä ympärilläni olevissa nuorissa tyypeissä. Välillä tietyt hetket saivat tämän ohjaajan ja työntekijän liikuttumaan salaa kyyneliin. Miten hienoa onkaan saada tehdä työtä, jonka tuloksilla ei ole ainoastaan rahallista merkitystä. Tällä työllä ja jutulla on myös ikuista merkitystä, niin mulle kuin kohtaamilleni nuorillekin. 


Tässä vähän mietteitä ja ajatuksia pitkästä aikaa. Seuraavaan postaukseen (johon ei toivon mukaan mene älyttömän kauaa..) saatte kuvia festareilta. Mutta miltä, se selviää sitten! ;)

~ Roosa ~

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Henkinen hylkimisreaktio



Haluaisin kirjoittaa näiden kivojen uusien kuvien (kiitos veikka!) joukkoon jotain kevyttä ja ihanaa. Jotain siihen tyyliin, että mulle kuuluu hyvää, elämä hymyilee ja sitä rataa. Mutta se ei olisi totta.
   Tai olisi siinä määrin, että ulkoisesti kaikki on hyvin. Elämän peruspalikat ovat kasassa: hampaat on suussa, uudet pohjalliset Respectalle menon päässä, kesätyöt luistaa ja kohta meitsi pääsee myös pitkästä aikaa rippileirille! Samaan hengenvetoon voin iloita veljen yo-papereista ja muistella lämpimän iloisia juhlia, joita asian kunniaksi vietimme tovi sitten. Veli muutti myös pian lakkiaistensa jälkeen ensimmäiseen omaan vuokra-asuntoonsa ja minunkin AMK-paperini ovat muutaman kymmenen opintopisteen päässä. Lokakuu on täällä pian, ja silloin voin tuulettaa todistus kourassa, jos Luoja suo.
   Ei siis moittimista näissä olosuhteissa. Mitä nyt en kesätöitten takia pääse oikein kunnon visiittiä omalle kämpälleni Ylivieskaan tekemään, mikä tietää porukoilla majoittumista tämän kesän ajan. Mutta se on hetkittäistä. Ja oikeastaan suuri onni, sillä ollakseni rehellinen...en pysty tällä hetkellä asumaan yksin.
   Ja ollakseni vielä rehellisempi - noiden kuvien takana on hyvin hukassa oleva ihminen. Mieli joka toinen tunti maassa oleva, elämää epäröiden katsova ja henkistä vuoristorataa kierros toisensa jälkeen viilettävä tyyppi. 

Minä.
   Niin kuin aluksi totesin, elämäni peruspalaset ovat tosi hyvin kohdillaan. Tietysti asiat voisivat olla aina paremminkin, mutta näin hyvin mulla ei ole mennyt sitten hetkeen. Ja se onkin mulle tosi iso kriisi - niin ironiselta kuin se kuulostaakin. Myös yhtäkkinen onni voi olla kova kolaus ja todellinen umpikuja.
   Suurin syy tähän alakuloon ja epätoivoisuuteen löytyy siitä isosta elämäni palasesta, joka viimein naksahti kohdilleen - suustani. Hampaistani. Niistä täydellisistä valkoisista lampaistani, joista olen enemmän kuin kiitollinen jokaikinen päivä. Joiden avulla pystyn taas syömään lempikarkkejani, pureskelemaan kovempiakin vihanneksia (raakaa porkkanaa lukuunottamatta) - tekemään ylipäätään kaikkea, josta olen vain unelmoinut.


Kun on elänyt parikymmentä vuotta hammashoitojen kanssa ja itseltäkin salaa erilaisia hampaitaan häveten, ei voi kuin tottua elämäänsä. Tottua niihin maisemiin, jota 9-tie tarjoaa Jämsä-Jyväskylä-välillä. Tottua hammaslääkärihuoneiden tuoksuun ja erilaisiin omituisiin nimityksiin, joita löytyy niin instrumenteille kuin suun mitoillekin.
   Sitä tottuu, että matka on kesken. Minussa on jokin asia, joka on aina enemmän tai vähemmän kesken. Enemmän tai vähemmän vialla. Ja vaikka se suun sisältö olisikin joka kerran jälkeen taas askeleen verran valmiimpi ja vähemmän vialla, on vaikeaa ymmärtää, että joku päivä voi oikeasti myös olla valmis. Ehjä, kaunis ja onnellinen. Valmis jatkamaan elämää huolettomammin kuin koskaan aiemmin. Elämään elämäänsä lähes täysin samalla tavalla kuin muutkin valtaväestön ihmiset.
   Tiesin, että endorfiini häviää ja tylsyys iskee - jopa kriisi omasta itsestä. Henkinen hylkimisreaktio kuuluu erään hammaslääkärin mukaan jokaisen implanttipotilaan elämään. En siis yllättynyt tavallisuuden tunteesta jo kahden viikon jälkeen, en tylsyydestä enkä oikeastaan hyvän elämän -kriisistänikään. Yllätyin sen sijaan siitä, kuinka voimakkaana tuo kriisi elämääni tuli - paljon paljon voimakkaampana kuin uskoinkaan.
   Ensin oli vain huonoja iltoja synkkine ajatuksineen. Sitten ei pystynyt menemään kävelylenkille yksin - ei edes luurit korvilla. Sitten oli vaikeiden iltojen lisäksi vaikeita aamuja. Lopulta myös hetkiä ja pidempiä tunteja, jolloin tuntui, ettei elämällä ole mitään merkitystä. Ja ne itsetuhoisat ajatukset - kyllä. Niitä vastaan minun on tarvinnut taistella toukokuulta lähtien. Joka päivä, joskus enemmän ja joskus vähän vähemmän. Minun on todellakin joka päivä ollut pakko etsiä se jokin asia, jonka vuoksi jaksaa.

Jos mietitään aikaa taaksepäin, olen elänyt kohta kaksi vuotta peläten. Peläten hammasleikkausta, peläten uutta annettua hammasleikkausaikaa, kun ensimmäinen yritys peruuntuikin flunssani takia. Kävin koko pelkäämisprosessini uudestaan lävitse reilussa kahdessa kuukaudessa. Menin pelon kanssa leikkaukseen. Heräsin leikkauksesta ja ei vienyt aikaakaan kun päähäni ilmestyi uusi kysymys - jos en kuollut hammasleikkaukseen, milloin minä sitten kuolen? Vaikka todellisuudessa tiesin herääväni leikkauksesta, olin myös niin valmistautunut pahimpaan (mutta epätodennäköisimpään), joten herääminen shokeerasi omalla tavallaan.
   Aika harvahampaana ei kulunut yhtään helpommin tai pelottomammin. Meni kuukausi ennen kuin uskalsin syödä edes pehmeää rieskaa miettimättä, irtoaako jokin parenemisjatke nyt vai ei. Piti olla koko ajan varuillaan, vaikkei sitä välttämättä itse niissä hetkissä tajunnutkaan. Mutta minä varoin ja minä pelkäsin. Mitä? Loppupeleissä ja pohjimmiltaan sitä, että kuolisin ennen kuin saisin implantit suuhuni. Koska siinä tapauksessa olisin ollut vain tuhlaus tälle yhteiskunnalle - kymmeniä, jopa satoja tuhansia hukkaan heitettyjä euroja. 
   Kun ns. "viimeinen vaihe" ja ravaaminen Jyväskylässä alkoi, minä päätin vain mennä läpi. Vaikka päällään seisten. Minulla oli 7 aikaa Jyväskylään aikavälillä 6.2.-4.4.2017. Se tiesi sitä, että elin juna- ja linja-automatkasta toiseen, käyden niiden välissä koulua sen verran, minkä vain ehdin. Elämässäni ei ollut muuta kuin koulu ja hampaat, sillä muuhun ei ollut aikaa. Minä laitoin monen asan tietoisesti ja tiedostamatta pauselle. Ja kun olin painanut pausea, asetin ravihevosen laput silmilleni ja vain juoksin. Katsomatta sivulle tai taakseni. Niiden sijaan katsoin vain eteenpäin, kohti maalia - vaikken edes tiennyt, mitä siellä minua konkreettisesti odottaa. Ja samalla toivoin, etten kuolisi ennen hampaideni saamista.
   Ei minulla ollut aikaa tai jaksamista miettiä kaiken keskellä, mitä nyt tulee tapahtumaan. Tai toki minä tiesin, että hampaathan sieltä hammaslääkäristä keväällä kotiin kannetaan. Mutta millaiset, sitä en tiennyt. Enkä tiedä, halusinko tietääkään. Vaikka lopputulos oli parhain mahdollinen, psyykeeni ei olisi jaksanut liikoja pohdintoja hampaiden istuvuudesta suussani ja muusta elämästäni hampaiden jälkeen. Minulle riitti, että selvisin junamatkasta toiseen ja sain aina takaisin Ylivieskaan päästyäni yliviivata lapusta yhden hammaslääkärikäynnin. Taas askel lähempänä maalia.
   Enkä minä syytä itseäni siitä, etten miettinyt joka neljän tunnin junamatkalla tulevia hampaitani. Ihmismieli on rajallinen, mitä tulee isoihin elämänmullistuksiin. Yleensä ihminen vain paahtaa läpi vaikeiden aikojen kuin mikäkin robotti. Ja vasta kaikesta selvittyään tapahtuu se pysähtyminen ja romahtaminen. Tässä asiassa ihmismieleni toimi juuri ohjekirjan mukaan. Kun viimein oli aikaa hengähtää ja todeta, että elämähän on mallillaan, minä romahdin.


Olen sulkenut oven hammasprojektilleni, päivittäiselle koulunkäynnille ja pian myös opiskelijaelämälle. Olen myös ymmärtänyt, että kaiken tämän keskellä olen  myös puristanut opinnäytetyöni toiminnallisen osuuden testaamista vailla olevaan kuntoon. Pian olen valmis kasvatuksen ammattilainen, jonka hampaista ei voi nähdä merkkiäkään hurjista hammaspuutoksista. Olen monessakin mielessä vapaa ja se jos mikä, on jälleen pelottavaa.
   Tältäkö siis tuntuu olla hampaiden ja monen muunkin asian suhteen "normaali" ja "terve"? Joutuvatko muut perusterveet ikäiseni elämään tällaisessa epävarmuudessa koko ajan, kun loppuelämä on vain elämistä ja uusien ovien ja polkujen avaamista vaille valmis? Niitä polkuja pitkin tallaamista, joista ei tiedä, minne ne vievät - mutta joiden kulkuun on vain pakko luottaa?
   Kuka se Roosa on tämän kaiken alla? Mitä se Roosa haluaa olla? Ainakin jotain paljon enemmän kuin uudet hampaansa, joita edelleen joutuu ensimmäisinä esittelemään muille. Ja ainakaan tämän uuden Roosan ei tarvitsisi tai kuuluisi pelätä koko ajan. 


Nyt moni varmaan haluaisi kirjoittaa kommenttiboxiin jotain sen tyylistä kuin "sä oot vahva, kyllä sä tämänkin läpi menet!" Varmaan menenkin, niin kuin kaikkien edellistenkin pettymysten ja kolausten jälkeen. Nyt en ehkä juokse, mutta astelen askel kerrallaan myös tämän polun päähänsä. Niin minä teen ja olen heikkoudenkin keskellä vahva. Sillä mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla olisi? Mitä muita vaihtoehtoja minulla on ennenkään elämässäni ollut, kuin olla vahva? Ei mitään. Minun on aina pitänyt olla vahva. Ja se tekee elämästäni jopa raadollista aina silloin tällöin. Koska ilmeisesti otsassani on permanenttitussilla kirjoitettu kirjaimet V, A, H, V ja A, on myös välillä kipeää pudottaa ne kulissit alas ja pyytää ihmisiä näkemään minut heikkona. Ja kyllähän minä siihenkin saan luvan. Harmillisen usein loppukaneetit ovat vain luokkaa "mutta kyllä sä sieltä taas nouset, koska sä vaan meet kaiken läpi. Sä kun oot vaan niin vahva."
   Jos joku sana voi olla leima, niin vahva. Pyydän teitä käyttämään sitä harkiten, rakkaat lukijat. Ja jos lukijoissani on joku nuoristani tai työtovereistani, ei hätää. Olen jo hakenut nöyrästi apua tähän isoon kriisiini samalta psykologilta kuin ennen hammasleikkaustakin. Hänelle on nyt varattu aika heinäkuun alkuun - en siis voi kuin vaan taas kiittää hammaslääkäriäni lähetteestä. Tutun psykologin kanssa voin avata näitä solmuja paremmin ja syvemmältä kuin yksinäni. Sekä tietysti  löytää avaimia tähän omanlaiseensa vaiheeseen johon liittyy sekä luopumisen tuskaa että tulevaisuuden pelkoa. Ja erityisesti epävarmuuden sietämistä.
   Lisäksi minä saan suureksi onnekseni tehdä tällä hetkellä työtä, jota rakastan. Se jo itsessään on minulle syy, miksi jaksaa ja minkä voimalla selviän ensimmäiseen psykologin tapaamiskertaan. Työstä ei tietenkään voi ikinä tehdä itsellensä elämää, muuten käy hullusti. Tällä hetkellä työ toimii kuitenkin itselleni eräänlaisena pelastuksena ja pelastusrenkaana, jonka avulla voin päästä rantaan. Ja rantaan päästyäni voin jatkaa matkaani turvaten jälleen omien jalkojeni kantavuuteen. 

Täältä suunta ei ole kuin ylös ja valoon!

~ Roosa ~


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Itkun, tuskan, mutta myös onnen banneri

Uusia kuvia nuoremman veikan kanssa napsittuani (saatte niitä seuraavaan postaukseen), minulle tuli yhtäkkiä suuri innostus tehdä uusi banneri blogiin. Se innostus tuli yhtä kirkkaana salamana taivaalta, kuin blogin uusi nimi parisen vuotta sitten. Eli ei kuin vain vääntämään.
   Ja vääntää muuten sainkin. Kulutin eilisiltana useamman tunnin bannerin äärellä, tuloksetta. Minulla oli selkeä visio ja näkemys, mutta toteutus ei ollutkaan niin yksinkertaista. Suuren kuvamäärän laitto esteettisesti, jotenkin kronologisessa järjestyksessä ja samalla tilaa blogin otsikolle jättäen tuntui suorastaan mahdottomalta yhtälöltä. Kokeilin montaa erilaista mieleeni tullutta ajatusta käytännössä, mutta kun ei, niin ei. Kahden aikaan yöllä päätin luovuttaa ja mennä nukkumaan.
   Myöskään uusi aamu ei tuonut valoa tähän asiaan. Kysyin itseltäni tänä aamuna useasti, eikö uusi tekstiviritelmä olisi vain parempi ratkaisu. Ei, aivoni vastasivat. Turhauduin ja lähdin välillä salille. Yhdistetyn sali- ja ostosreissun jälkeen lähdin uusin silmin ratkaisemaan banneriongelmaani. Kyllä minä tämän vielä ratkaisisin!
   Ja niin ratkaisinkin. Palaamalla vaihtoehto numero ykköseen...
  Mutta niinhän ne useimmat ongelmat kuulemani mukaan usein ratkeavatkin. Palaamalla alkuun. Ja ainakin tässä ongelmassa palaa lähtöruutuun -taktiikka toimi.


Mitä minä uudelta bannerilta sitten halusin? Jonkinlaista aikajanaa siitä, mistä on lähdetty ja mihin on tultu - niin elämän kuin bloginkin suhteen. Mukana on siis kuvia elämäni sekä blogiurani eri vaiheista. Tunnistatteko ne kuvat, joita on näkynyt blogini postauksissa niin takavuosina kuin ihan lähimenneisyydessäkin? ;) Halusin näyttää lukijoille, mutta ennen kaikkea itselleni, mistä kaikesta on menty läpi. Onhan nimittäin tämä uusi, jopa loppuelämäni hammasrivistö aukaissut kokonaan uuden luvun ja sivun elämässäni. Mutta vanhaa, jo kuljettua matkaa ei tule missään nimessä unohtaa. Sitä tulee arvostaa. Aikoinaan kun ei paljoa voitu luvata. Mutta siitä huolimatta moni asia on kääntynyt parhain päin - jopa paremmin, kuin ikinä osattiin toivoakaan. Ja juuri siksi en halua unohtaa menneisyyttäni ja sen kivisiäkin polkuja. Haluan sen sijaan kiittää. Jokaista kiveä ja oksaa, joihin kompastuin. Jokaista sadekuuroa, ukkospuuskiakin. Ja niitä auringonsäteitä, joita toivoksi minulle ja läheisilleni suotiin ja siunattiin. Ne saivat meidät jatkamaan eteenpäin ja ennen kaikkea tarttumaan toivoon entistä hanakammin kiinni.
   Koska olen siis selvinnyt tuosta kaikesta (ja monista muistakin, joita banneriin ei mahtunut), selviän varmasti jatkostakin. Tästä uudesta luvusta, johonka on vasta muutama kappale kirjoitettu. En tiedä paljoakaan siitä, mitä tuleva eteeni tuo. Tiedän vain hataria suuntaviivoja, en enempää. Se on vähiten, mitä ikinä olen tulevaisuudestani aikaisempina vuosina tiennyt. Mutta kun katson menneisyyttäni sen eri vaiheineen, haluan luottaa siihen, että elämä kantaa ja hyvä voittaa.
   Ja ennen kaikkea haluan uskoa siihen, että ansaitsen elämääni hyvää. Paljon enemmän ja paljon pitkäkestoisempaa kuin tähän mennessä. Siihen uskominen - että hyvä on tarkoitettu minullekin, ei vain toisille - ei ole pikkujuttu. Mutta minä lupaan yrittää. Minä todellakin lupaan.

Mitä mieltä te lukijat olette uudesta bannerista ja ideasta sen takana? Osuiko vai menikö kokonaan ohi?

~ Roosa ~

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Veikkani

On niin lyhyt aika siitä, kun puhuin silloin tulevan perhepäivähoitajasi kanssa, että kohta on syksy ja sinä synnyt ja me muutamme uuteen kotiin. Liian vähän aikaa on siitäkin, kun olit vain parivuotias ja lohdutit minua eskari-ikäistä siukkuasi tarjoamalla jääkaapista suklaavanukasta. Ja oikeassa olit jo niin pienenä - ei meillä ollut nälänhädän vaaraa, vaikka äiti oli kipeänä sängynpohjalla ja pappa vasta tulossa meitä hoitamaan.
   Muistan myös heränneeni toissayönä uutukaisessa huoneessan siihen, että sinä olet saanut mahataudin. Ensimmäinen kerta, kun menin neljän aikaan aamuyöstä suihkuun. Samoin vedit enkat pesäpallomailan kanssa lyödessäsi pallon sijaan ainoaa näkevää silmääni.  Onneksi selvisimme molemmat säikähdyksellä.
   En kaipaa niitä aamuja, jolloin muutuit spagethiksi eteisemme lattialla, kun äidin piti viedä minut kouluun ja sinut kerhoon. Sen sijaan kaipaan niitä lapsuuden kesiä, jolloin laskimme porakaivovettä hiekkaämpäreihin, etsimme voikukan varsia, revimme ne osiin, laitoimme vesiämpäreihin ja sekoitimme lapiolla niistä pastaa. Kesän keittiöleikkeihimme etsimme myös pellonlaidalta timoteitä salaatiksi. Muistatko? Minä ainakin muistan. 
   En myöskään kaipaa sitä päivää ja kauhun tunnetta, kun huomasin sinun ja pikkuveikkasi vesisotahipan muuttuneen rautakankihipaksi. En ehkä kaipaa niitäkään hetkiä, jolloin patistin sinut rikkomaan sääntöjä, kun äiti ja isi eivät näe...esimerkiksi menemään hyppimään trampoliinille, jos joku legendaarinen pitää mainita. Mutta kaipaan sen sijaan sitä, että voisit tulla kämpälleni hetken mielijohteesta, kävellä suoraan jääkaapille ja juoda puolet omenamehupurkin sisällöstä - tietysti lupaa kysymättä. Toivottavasti joku päivä asumme hieman lähempänä toisiamme, niin voisit vastapalveluksena mehupurkin tyhjentämisestä paistaa minulle esimerkiksi munakasta - sillä myönnän sen olevan parempaa kuin isin tekemä.


Mutta tänään ei ole mikään noista menneisyyden päivistä ja hetkistä, jotka mainitsin. Tänään on ylioppilasjuhlapäiväsi. Se tuntuu käsittämättömältä - vastahan sinä huusit koliikkiasi tai muuta selittämätöntä itkuasi niin kovaa, että mun piti katsoa lastenohjelmia kuulokkeet päässä. Mutta tänään ei ole talvi 1999, vaan kylmä kesäkuun alku vuonna 2017. Sinun päiväsi. 
   Voin silti myöntää, että vaikka vuosia on kulunut jo yli 18, et sinä ole muuttunut. Sinussa on edelleen olemassa se nollasta sataan sadasosasekunnissa, anna mä hoidan ite ja jumitus -veikka. Mutta samalla sinussa on olemassa se välittävä pikkuveikka ja isoveikka samassa paketissa. Katson ihaillen, kuinka osoitat veljenrakkauttasi pikkusiskoillemme ja jaksat olla heidän kanssaan niin paljon kärsivällisempi kuin minä. Sinä pikkusiukkumme kainalossasi on ehkä ihanin näky, mitä tiedän. Enkä pane yhtään pahakseni, että sinun ja pikkuveljesi nokat vastakkain 24/7 -vaihe on mitä suurimmassa määrin taaksejäänyttä elämää ja tappelunne ovat korvaantuneet soittopuuhilla ja leikkipainilla.
   En ole varmastikaan sanonut sinulle tarpeeksi usein, miten kiitollinen olen siitä, että nykyään myös sinä olet jaksanut viedä ja hakea minua paikasta sun toisesta. Esimerkiksi olen tosi kiitollinen, että heitit mut Jyväskylään hammaslääkäriin tässä keväällä, vieläpä lukulomasi aikana. Ei ole hirveän mieltä ylentävää olla aina toisten kyytien varassa ja sekoittaa sinun kuvioitasi välistä omilla menoillani. Mutta kiitos, että olet jaksanut.
   Toivottavasti olen voinut omilla sairauksillani opettaa sinulle jotain - en kylläkään tiedä tarkalleen, että mitä. Mutta ehkä jotain erilaisuuden hyväksymisestä, sisusta ja mustasta huumorista. Toivon, että sinusta on tullut suvaitsevampi minun ja sairauksieni avustuksella. En tiedä, millaista on olla vammaisen isosiukun pikkuveikka, mutta toivon, ettei se hirveästi eroa muusta, kuin että nykyään sitä pitää kuskailla paikkaan jos toiseen. Ehkä et ole edes ajatellut vammaisuuttani (emme itse asiassa ole koskaan puhuneet tästä), sillä minäkään en sitä kovin usein ajattele. Toivottavasti koet kuitenkin, ettet ole menettänyt mitään takiani - vaan pikemminkin saanut. Sillä niin minä koen sinun (ja myös muiden sisarusten) kohdalla.
   Minun liian huolehtivan isosiukun -syndroomani tuskin koskaan paranee. Tiedän edelleen stressaavani, miten selviät armeijassa ja tulevassa opiskelijaelmässä ja itsenäisemmässä elämässäsi ylipäätään. Mutta minun on vain pakko luottaa, että kyllä sinä pärjäät. Sillä kyllä sinulta järkeä löytyy. Muista silti, että olen aina puhelun tai wappiviestin päässä, mikäli tarvitset apua. Ihan mitä tahansa apua ja ihan missä vain.
   Tänään kuitenkin nauti päivästäsi, sillä tämän päivän, lakin ja todistuksesi olet todellakin ansainnut. Moni ei välttämättä aluksi uskonut, että tämä päivä tulisi, sillä onhan koulutielläsi mutkia ollut. Mutta minä tiesin, uskoin ja luotin sinuun alusta lähtien. Ja niin tämä päivä vain tuli. Tänään meillä on siis todellakin aihetta juhlaan!


Nauti siis päivästäsi huomion keskipisteenä ja mihin ikinä tulevaisuus sitten viekään - mene sydän edellä.

Rakkaudella, 
 
~ Roosa-siukku ~