tiistai 28. kesäkuuta 2016

Arvokas tarina, haluaisitko jakaa sellaisen?


Kaikki sai alkunsa tästä kirjasta ja siitä, että mulla oli juhannuksena viimeinkin aikaa lukea kokonainen kirja, vaikkakin pokkariversiona. Cecelia Ahern on yks niistä kirjailijoista, joita arvostan tosi korkeelle. Kirjojen juonet saattaa poiketa hyvinkin paljon toisistaan, mutta yhdistävänä tekijänä on kohtalo. Sekä ennen kaikkea tavallisten ihmisten tarinat. Vaikka kaikki Ahernin kirjat ovatkin fiktiivisiä, niin niissä on keskiössä täysin normitallaajat - sellaiset kuin sinä ja minäkin olemme. Tavallisia ihmisiä ja heidän elämäntarinoitaan täynnä oli erityisesti tämä Sadan nimen mittainen matka, johon uppouduin totaalisesti juhannuksen aikana. Oli niin terapeuttista. Ja siinä samalla mä tajusin yhden jutun.
   Nimittäin sen, kuinka paljon rakastan toisten ihmisten elämäntarinoita. Sitä, kun kuulen jonkun kertovan isommista tai pienemmistä jutuista, jotka ovat opettaneet hänelle jotain tärkeää elämästä ja sen elämisestä. Kuinka rakastan oman elämänsä sankareita. Kuinka meistä jokaisella on tarina tai opetus kerrottavanaan - ellei useampikin. Oon ihan tosissani. Vaikka joskus ajattelisi, et mun elämä on tavallisen tylsää, tässä ei oo mitään kiehtovaa, niin on siinä. Kaikilla ihmisillä on sydämen sopukoissa tarina, jolla on opetus. Ja niistä jokainen ansaitsee tulla kerrotuksi. 
   Tämä saattaa olla joko menestys tai todellinen hutilyönti, mutta yrittänyttä ei edelleenkään laiteta. Joten heitän verkot rohkeesti veteen ja toivon parasta. 
   Ideani on seuraava. Mä haluaisin antaa äänen teille lukijoille ja teidän tarinoillenne. Haluaisin kuulla ja lukea teidän oivalluksianne elämästä, mitä tärkeetä elämä on teille opettanut ja ennen kaikkea miten. Onko sulla takana joku suurempi tai pienempi elämän myrsky, josta oot selvinnyt? Haluaisitko kertoa siitä muillekin? Onko jollakin teistä jokunen sana sanottavana vammaisuudesta? Haluaisitko kertoa oman tarinasi vammaisena ihmisenä suomessa? Tai pitkäaikaissairaana? Entä erilaisuus, saako se ajatukset hyrräämään päässäsi? Tuntuuko, että joku asia ansaitsisi vähän enemmän kunnioitusta ja riisumista tabun vaatteista? Ylipäätään, minkä asian oivaltaminen tai mikä elämän tuoma käänne polkuineen on tehnyt susta kokonaisen? Tai ainakin kokonaisemman?
   Olisin tosi kiitollinen, jos joku tai jotkut teistä lukijoista uskaltaisivat jakaa oivalluksiaan tai kokemuksiaan täällä mun blogissa. En voi tarjota palkkiota tai älyttömän suurta lukijakuntaa, mutta voin tarjota täyden oman kunnioitukseni tarinoillenne. Ja opin paikan itselleni ja varmasti lukijakunnallenikin. 
   Jos siis sulta löytyisi tarina tai toinenkin jaettavaksi, anna näppiksen laulaa ja lähetä tarinasi osoitteeseen kaikentakanaonnainen@outlook.com. Voit liittää mukaan halutessasi kuvia (käytän niitä luottamuksellisesti ainoastaan tarinasi kuvitukseen täällä mun blogissa) tai voin käyttää omia ottamia kuviani tekstin kuvitukseen. Halutessasi voit myös kirjoittaa täysin anonyymisti. Liitäthän siinä tapauksessa tarinan yhteyteen nimimerkin, jonka "takaa" kirjoitat. Jos haluat tekstillesi jonkun tietyn otsikon tai jos sinulla on jotain muita toiveita tarinasi julkaisun tai ulkoasun suhteen, kerrothan siitäkin viestisi yhteydessä. Älä huoli kirjoitustaidoistasi tai mistään muustakaan - meillä jokaisella on oma, ainutlaatuinen tapamme kirjoittaa ja se jos mikä, on upeata! Lähettämäsi tekstin julkaisen muuntelematta täällä blogissa, tarkistan ja korjaan ainoastaan mahdolliset kirjoitusvirheet. Haluan vielä painottaa, että kaikki tekstit käsittelen luottamuksellisesti ja ne päätyvät ainoastaan tänne blogiin. Sille annan sanani.
   Jokaisen mahdollisen kirjoituksen yhteyteen laitan tägit ja tunnisteet arvokas tarina sekä vieraskynä. Näin tiedätte, mikä teksti on peräisin minulta ja mikä teiltä lukijoilta. Sillä ei hätää, edelleen jatkan oman elämäni tarinointia teille lukijoille teidän mahdollisten ja todella toivottujen tekstien lomassa. :)

Nyt heitän pallon teille! Toivottavasti edes yksi ottaisi kopin. Jos jäi epäselvyyksiä, heitelkää kysymyksillä kommenttiboxiin, niin vastailen parhaan kykyni mukaan! :)

~ Roosa ~
 

tiistai 21. kesäkuuta 2016

VK: Millaisia tunteita tunnen nyt?



//Kirjoitettu 13.6. eli viisi päivää leikkauksen peruuntumisesta

Vahvin tunne on pettymys. Pettymys siihen, etten päässyt hammasleikkaukseen, jota varten olin valmistautunut NIIN paljon. Vaikka tiedän, ettei flunssa ollut minun syyni, en voi olla ajattelematta, miten asiat olisivat jos en olisi hommannut nuhaa, kurkkukipua ja lievää lämpöä itselleni. Ihan kuin olisi saanut talon valmiiksi ja sitten rakennusmestari tulee ja sanoo, että olen tehnyt virheen. Korjaa perustukseen saakka, kaikuu ohje. Se sattuu ja tuottaa mielipahaa ja pettymystä omaan itseensä. Ja taitoihinsa.
   Minua harmittaa, etten pysty olemaan paras tytär, isosisko, lapsenlapsi ja ystävä kaikkien näiden vastoinkäymisten jälkeen. Minä niin haluaisin, mutten kykene. Vastaanväittäminen kaikista tärkeimmille tulee kuin luonnoistaan, vaikkei haluaisikaan. Sama levy on jäänyt jankkaamaan levysasemaan, kun näen ystävän. Yritän saada sitä pois, mutta en kykene. Minä kyllä niin hauaisin. 
   Olen väsynyt. En jaksa antaa kaikkea koulutehtäville. Ne vain ahdistavat. En saa purettua tätä pettymyksestä nousevaa ajoittaista angstin boostia edes niihin. Sellaiseen, missä olen aina pärjännyt. Nyt koulujututkin näyttävät minulle kieltä ja juoksevat karkuun.  
   Minulla on ikävä sitä tilannetta, että tunnen minua tarvittavan. Haluaisin kokea itseni tarpeelliseksi. Että minusta olisi hyötyä. Leirillä, töissä, kavereiden elämässä - jossakin. Nyt olen kuin hylätty lelu lelukopassa, jota kukaan ei tarvitse meneillään oleviin, pitkäkestoisiin leikkeihinsä. 
   Epävarmuus syö. Kun joutuu odottamaan faktatietojen saapumista. Senkin jälkeen päätökset pitää tehdä todennäköisyyksien perusteella - ei 100%:sten varmuuksien.


   Koen yksinäisyyttä omassa kehossani ja oman pääni sisällä. Kun kukaan ei voi tuntea näitä samoja fiiliksiä kanssani - joudun loppujen lopuksi käymään ne läpi yksin ja selviytymään niistä myöskin yksin. Mutta en millään jaksaisi. Mutta on vain pakko. Mennä tätä pimeää polkua yhä syvemmällä metsään toivoen, että joskus pääsen sieltä pois ja valoon.
   En edes muista, miltä tuntuu toisen kosketus iholla. Täytyy siis myöntää se, että olen hieman katkera toisten onnelle ja parisuhteille. Tiedän, etten saisi. Enkä edes haluaisi. Kyynelten lävitse kuitenkin viimeisillä voimillani kysyn: miksi ja kuinka kauan? Miksi olen yksin, miksi en saa onnea - ihan tavallista elämää ja parisuhdetta - itselleni? Mikä minussa on kallellaan, minkä pitää minussa muuttua ennen onnen löytymistä? Kuinka kauan minun pitää odottaa vai luovutanko jo suosiolla? Toivottavasti minun ei tarvitse. Sillä silloin terälehdistäni viimeinenkin kuihtuu pois.
   Kuitenkin olen myös kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat osoittaneet ja osoittavat rakkautta ja välittämistä minua kohtaan nyt, kun sitä tarvitsen eniten. Ja nämä tyypit näyttävät rakkauttaan siitäkin huolimatta, etten käytökseni puolesta todellakaan ansaitsisi. KIITOS. Kiitos, että te ette ole luovuttaneet, vaan rakastaneet, luoneet toivoa ja taas rakastaneet.



Sillä rohkeinkin ja kestävinkin murtuu joskus. Niin kuin minä nyt. Mutta te ystävät ja tuntemattomammatkin blogin lukijat luotte mulle uskoa ja toivoa siihen, että kaikki selviää vielä ja puuttuvat elämäni palaset löytyvät kyllä 
- ja lopulta musta tulee kokonainen.

~ Roosa ~

tiistai 14. kesäkuuta 2016

VK: Mitkä ovat tärkeimmät arvoni?

Ajattelin tähän väliin taas palata voimauttavien kysymyskorttien pariin, kun uutta tekstiä ei nyt juuri synny.
Tammikuussa nostin korttipakastani uuden kortin ja mietin, mitkä on mun tärkeimmät arvoni. Sain niitä listaani 10 kappaletta. Nyt tekin saatte ne tietää.



1. REHELLISYYS

Arvostan sitä, että ihmiset puhuvat totta ja ovat rehellisiä itselleen ja muille. Myös itse haluan olla rehellinen toisille ja etenkin itselleni.  Valhe tekee hallaa kaikelle, rehellisyydessä on kaikki ainekset hyvään elämään, vaikka totuus saattaa aluksi satuttaa. Lopulta rehellisyys kuitenkin johtaa juuri oikeaan päämäärään.

2. OIKEUDENMUKAISUUS

Oikea teko ansaitsee tunnustusta ja kiitosta, huonoilla valinnoilla tulee olla sanktionsa. Tee niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Sillä pääsee pitkälle.  



3. AITOUS JA LÄSNÄOLO

En halua esittää mitään muuta kuin oikeasti olen. Haluan antaa itsestäni 110% sitä, mitä olen. Jotkut vihaavat, toiset rakastavat. Uskon kuitenkin, että ne jäävät vierelleni, joiden pitääkin. Ihmisen ei tulisi koskaan olla siinä tilanteessa, että pyytää anteeksi sitä, mitä on. Jos siis ei ole loukannut ketään. Se on asia erikseen. Mutta jos on ollut oma itsensä - hyvänä tai huonona päivänä - ei ole mitään anteeksipyydettävää. Rakastan ja katson hymyillen ylöspäin ihmisiä, jotka uskaltavat olla rohkeasti sitä, mitä ovat. Haluan myös, että seurassani kenenkään ei tarvitsisi feikata - ei toisten eikä minun itseni.
   Haluan itse olla läsnä, kun toisella on asiaa, suurta tai pientä. Haluan kohdata ihmiset aitoina omina itsenään. Että jokaisella olisi luotani lähtiessä tunne siitä, että kuuntelin, katsoin silmiin ja olin läsnä. Sama tietysti myös toisinpäin.


4. LUOTETTAVUUS

On tärkeää olla luottamuksen arvoinen. Olla jollekin joku, jolle voi kertoa arkojakin asioita pelkäämättä, että törmää seuraavana päivänä juoruihin. Ilman luottamusta on elämässä vaikeaa saavuttaa mitään merkittävää ja pysyvää. Luottamus toiseen voi pelastaa paljon ja paljosta.

5. USKOLLISUUS

 Tärkeät ihmiset ovat minulle kaikki kaikessa. Sen he myös varmasti tietävät, koska pyrin kaikilla teoillani, sanoillani ja olemuksellani sen osoittamaan. Kun joku on minun, pidän siitä kiinni. Jos joku läheiseni kokee vääryyttä, täältä lempeän kuoren alta paljastuu melkoinen leijonaemo, joka suojelee ja puolustaa rakkaimpiaan viimeiseen asti.



6. PYRKIMYS KOHTI PAREMPAA

Haluan viedä asiat maaliin hienosti ja kunnialla. En jätä mitään puolitiehen. Haluan aina yllättää itseni yltämällä vähän korkeammalle kuin aluksi itse uskoinkaan. Tajuta, että "jes, sehän meni paremmin kuin hyvin!" Haluan kehittyä jatkuvasti ja joka kerta tehdä asiat paremmin kuin eilen.

7. USKO JUMALAAN

Se, että elämällä on jokin muukin tarkoitus kuin elämän hyvät ja huonot päivät, antaa voimaa ja suunnan kaikelle. Se on se, mihin turvaan, joka saa minut huonoimpanakin päivänä uskomaan parempaan huomiseen.

8. SITKEYS

Pienemmistä tai suuremmistakaan ei lannistuta. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto kuin hätätapauksessa. Ja hätätapauksia ei ole elämässäni  juuri ollut, ihan vain sen ansiosta, että sitkeä yrittäminen ja usko omiin kykyihin on tuottanut aina lopulta tulosta.



9. TOISTEN KUNNIOITTAMINEN

En halua, että yksikään sanani tai tekoni loukkaa toista. Ihmisillä tulee olla oikeus omiin mielipiteisiin ja valintoihin, vaikka ne eivät olisi minun mieleni mukaisia. Sanonta tuomitse vasta sitten, kun olet kävellyt kaksi viikkoa hänen mokkasiineissaan pitää erittäin hyvin paikkaansa.

10. POSITIIVISUUS

Hymyllä saa aikaan enemmän kuin kyynelillä. Kun yrittää löytää ensin ne positiiviset seikat ja muistaa nauraa ekana omille mokilleen, pääsee elämässä aika pitkälle. 


Tässäpä ne olis. Mitkä on sun? Löytyikö kenties samoja? :)

~ Roosa ~

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Leikkaus peruttu!

Sen verta flunssassa olin aamusella, että nukutuslääkäri päätti peruuttaa leikkauksen. En edes jaksa kertoa, kuinka paljon harmittaa. Sillä ei siihen ole edes sanoja. Uusi alustava leikkauspäivä on varattu elokuulle, mutta ei siitä sen enempää uskalla puhua. Tässä on kuitenkin vielä niin paljon muuttuvia osasia muun muassa koulun suhteen. Voi siis olla, että lekuri kutsuu elokuussa tai sitten vasta vuoden päästä. Katsotaan.

Nyt keräilen vähän itseäni ja unelmiani. Palaan blogin äärelle sitten, kun taas pystyn ja jaksan.

~ Roosa ~


maanantai 6. kesäkuuta 2016

Takapakkeja ja uhkaavia pilviä


//kuvat eivät liity aiheeseen

Kaikki pelot nukutukseen ja hammasleikkaukseen liittyen voivat hävitä yllättävänkin nopeasti, jos aamulla herää kurkkukipuun ja kuumemittari näyttää 36,9 astetta (itsellä jo 37 astetta vetää olon täysin voimattomaksi ja kuumeiseksi). Pikkusisko lähti juuri poskiontelon tulehdus -epäilynä moikkaamaan lääkäriä. Itse näpyttelin leikkauksestani vastaavan sairaanhoitajan puhelinnumeron kännykän näytölle ja painoin vihreää luuria. Peläten pahinta mahdollista.
   Viime päivinä olen välillä ollut 110% varma, että kuolen tuohon leikkaukseen. Välillä taas olen ollut entistäkin varmempi ja toiveikkaampi elämän jatkumisesta leikkauksen jälkeen. Kaikki nuo mietteet ovat kuluttaneet ja rasittaneet todella, todella paljon. Olo on kuin maratoonarilla: edessä on viimeinen suora ennen maaliviivaa, voittoa ja palautumista, mutta usko meinaa loppua kesken. Kaikki mietteet epätodellisuudesta järkähtömättömään varmuuteen kaatuvat suoraan päälle välittämättä oikeudestani lakisääteisiin kahvipausseihin. Mutta hymy päälle ja hommia jatkamaan


Olen nähnyt menneinä päivinä paljon ystäviä, sukulaisia ja muit minulle tärkeitä ihmisiä. Enkä ole voinut olla ajattelematta syvällä mieleni pienimmässä nurkkauksessa sitä, jos tämä kerta olikin viimeinen. Mitä kaikkea pitäisi muistaa sanoa? Minkä fiiliksen jääädä päällimmäisenä muistojen aarrearkkuun varjeltavaksi? Ja toisaalta, mikä tahansa hetki olisi jo vuosia sitten voinut olla viimeinen. Miten voikin olla niin, että tällaisia rupeaa ajattelemaan vasta nyt? 
   Mutta siinä tilanteessa, kun tajuaa, että leikkauskuviot ovat ehkä vaakalaudalla takavasemmalta iskevän flunssan takia, pelot väistyvät maksiminopeudella niin kauaksi kuin suinkin ehtivät. Tilalle tulee epätoivo - ei tämä voi tähän kaatua. Yhtäkkiä huomaankin tajuavani, kuinka paljon tuota leikkausta olen odottanut, kuinka paljon sitä mielessäni (ja psykologin luona) työstänyt. Niin paljon, etten enää halua peruuttaa, vaan suorastaan juosta kohti. Päästä sen maaliviivan yli, jotta voin alkaa toipumaan ja elämään uutta sivua elämässäni. 
   Näillä näkymin minut leikataan, jos tämä jää vain tähän kurkkukipuun. Mutta jos kotiapteekkihoidosta huolimatta kuume yllättää 38 asteen voimalla tai ylikin, tulee käännytys takaisin kotiin. Nukutuslääkäri tutkii minut ilmoittautumisen jälkeen ja tekee päätöksen siitä, uskalletaanko minut leikata pienistä flunssaoireista huolimatta. Toivottomasti kyllä. En edes uskalla ajatellakaan, minne asti leikkaus ja siitä toipuminen voisi venyä, jos siirtämiskäsky tulisi.


Toivon ylihuomiselle mahdollisimman tervettä ja vakaata olotilaa sekä tietysti vihreää valoa matkalla kohti leikkaussalia. Pidättehän tekin peukkuja? 

~ Roosa ~