Rakas 2016,

Et ollut minulle valitettavasti oikeastaan ollenkaan rakas. Rakkaan sijaan olit kylläkin vaiherikas - hyvin monella tapaa. Olet koetellut henkistä kanttiani älyttömän paljon, oikeastaan jokaikinen päivä. 
   Kun tulit elämääni vuoden ensimmäisenä päivänä, olin jälleen kerran uuden edessä. Rikki tai ainakin vahvoilla säröillä, niin kuin joka vuosi ensimmäinen tammikuuta. Yleensä nuo säröt ovat korjaantuneet vuoden puolivälin kohdalla, ehkä vain tullakseen taas osaksi elämääni vuoden loppupuolella ja korjaantuakseen seuraavana vuonna.

Mutta sinä 2016 olit erilainen. Et antanut haavoilleni korjaantumisen mahdollisuutta, vaan annoit niiden lisääntyä ja isontua. Vuotaa lähes kuiviin. Ja kuitenkin pidit huolen, ettei minulla ollut aikaa niitä pysähtyä ihmettelemään, edes miettimään. 
   Heitit minulle koulutehtäviä, opparihommia, ihmissuhdekriisien pahimpia kyyneleitä, kaksi työharjoittelua sekä tietysti sen isoimman - jäätävän pelon, jota kesti reilut 7 pitkää kuukautta. Näiden asioiden keskellä oli äärimmäisen kuluttavaa elää. Mutta et antanut minulle juurikaan muuta mahdollisuutta kuin selviytyä ja piilottaa kaiken sen tuskan, jota sisälläni kannoin. On suoranainen ihme, etten antanut periksi. Luovuttanut. 
   Sinä olet ollut ehdottomasti raskain vuosi, jonka olen elämääni saanut. Silti minun tekee kipeää hyvästellä sinut, sillä en tiedä, millainen seuraajasi 2017 on. Onko hän lempeämpi, armollisempi, toiveikkaampi. Parempi. Ei sitä voi tietää. 

Nyt sinä väität, että se on oma syyni. Ja minun tekisi mieli nöyristellä sinun edessäni. Antaa periksi ja sanoa, että kyllä, tämän minä ansaitsin. Mutta ei, en minä ala sellaiseen. Sillä tällaista minä en olisi ansainnut. Mutta sinä annoit minulle sen kaiken. Heitit minut uima-altaan syvään päähän, menit itse sinne matalaan päähän, jossa hukkumisen mahdollisuudet ovat minimaaliset. Ja siellä sinä nauraen katsoit, pääsenkö hengissä luoksesi. Sinä olit aivan kamala ja kohtuuton, 2016. Mutta katso, tässä minä olen. 
   En ole millään tavalla parhaimmassa mahdollisessa kunnossa ja hengityskin rohisee. Olen juuri ja juuri hengissä. Mutta hengissä kuitenkin. Jos minulla olisi voimia jäljellä, vääntäisin niskasi poikki. Mutta sen sijaan minä vain seison edessäsi ja katson, kuinka pian häivyt menneisyyteeni. Toivon, että sinne häipyvät myös kaikki paniikki- ja ahdistuskohtaukseni, itsesäälin rippeeni, epätoivoni sekä suunnitelmani, joiden tiedän olevan aivan liian radikaaleja 22-vuotiaan pääkoppaan. 

Nyt sinä osoittelet niitä päiviä ja hetkiä kuluneelta 12 kuukaudelta, joissa oli jotain hyvää ja iloista. Kyllä, muistan ne hyvin. Sillä niiden avulla selvisin tänne asti - vastaanottamaan vuotta 2017. Jos siis jostain voin sinua kiittää, niin siitä, että annoit minulle myös paljon sparraajia, takapuoleen potkijoita, rukoilijoita ja ilontuojia. Kiitos siitä 2016. Niin ja kiitos siitä, että et vienyt minulta epäitsekkyyttäni ja vilpittömän välittäjän sekä auttajan rooliani. Kiitos. Ne olivatkin ainoat asiat, joista sinua voin ja haluan kiittää. 

Minä en jää todellakaan kaipaamaan sinua. Olit raskas vierelläkulkija, jonka olisin halunnut hyvästellä jo 3 kuukauden yhteiselon jälkeen. Ja nyt minä syytän vain sinua, en itseäni tai muita ihmisiä ympärilläni. En edes niitä, joille olisi pitänyt sanoa suorat sanat jo heti vuoden ensi metreillä. En niitä, joiden olisi pitänyt pyytää anteeksi sen sijaan, että minä annoin heille anteeksi ilman anteeksipyyntöjäkin. En syytä edes itseäni. Syytän tästä kaikesta vain sinua, 2016. 

Ja kuitenkin myönnän, että sinä 2016 olit minulle merkittävä vuosi. Sillä sinä näytit minulle, kuinka paljon vuodessa voi kasvaa, lyhentyä ja taas kasvaa henkisesti. Kuinka paljon voi oppia itsestään. Ja että välillä tällaiset hiljaisen ja tuskallisen kasvun ja ajattelun vuodet ovat kaikista tärkeimpiä, mitä elämä voi ihmiselle antaa.

Vaikka en voi sanoa vielä mitään seuraajastasi eli vuodesta 2017, toivon siltä paljon. Sillä sinut voittaaksesi sen ei tarvitse paljoa tehdä. Koska selvisin kanssasi nämä 366 päivää, selviän todennäköisesti jatkajasikin kanssa tulevat 365 vuorokautta. Vuodella 2017 ei tule olemaan kanssani helppoa, ainakaan alkuvuodesta. Sen on saateltava minut niiden ihmisten piiriin, jotka kykenevät minua auttamaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Se tulee näkemään sinun mukanasi tuomat kolhut ja säröt. En haluaisi millään antaa jatkajallesi niin isoa taakkaa kannettavaksi heti kättelyssä. Mutta minun tarvitsee se tehdä ja toivoa, että vuosi 2017 on tehty aaltopahvia vahvemmasta rakennusaineesta. 

Tässä se tulee - hyvästi 2016. En jää kaipaamaan sinua. Ja tervetuloa 2017 - sekä pahoittelut elämäni sotkuisuudesta. Jaksaisitko siivota kanssani?

~ Roosa ~

Se, mitä kaikki muut jo rakastivat

Hammasleikkauksen jälkeen vaikein harjoiteltava ja sisäistettävä asia ei ollut vieläkin tarkempi hampaiden puhdistus tai pehmeämpi ruokavalio. Tuohon olin osannut varautua henkisesti tosi hyvin jo etukäteen - ja moneen muuhunkin juttuun. Selittämiseen (jota oon joutunut tekemään harvinaisen vähän), eväisiin kouluruoan sijaan yhden kuukauden ajan, paranemisjatkeiden löystymiseen ja siitä johtuviin muutamiin ekstrakäynteihin hammaspolilla. R- ja s-painotteisten sanojen tarkempaan artikulointiin. Epäonnistuneeseen artikulointiin. Uuden mustan huumorin osa-alueen valloittamiseen. Olin valmistautunut kaikkeen ja vähän ylikin.
   Yhden asian opetteluun täysin nollasta en ollut varautunut sen sijaan ollenkaan.
   Hymyilemiseen.

Olen lapsuudesta saakka hymyillyt huulet tiiviisti, mutta nätisti yhdessä. 90% hymyistäni on ollut sellaisia. Hyvin harvassa ovat olleet ne kerrat, kun hampaat ovat otetuissa kuvissa loistaneet. Vaikka elämästäni lähes 9 vuotta mulla on ollut kitalaessani irroitettava silta ja siinä tekohampaat puuttuvien tilalla, en ole hymyillyt niin, että hammasrivistöni näkyisi. En, vaikka tuon sillan avulla hymyni on näyttänyt luonnolliselta ja täydelliseltä.
   Vasta leikkauksen jälkeen olen alanut pikku hiljaa ymmärtää, kuinka iso asia ja kuinka yllättävän suurena minäkuvan alentajana nuo (puuttuvat) hampaat ovat minulle olleet. Järkyttävän iso asia. 
   Olen kyllä kuullut äidiltä, kuinka onnellinen olin alakouluikäisenä, kun sain sen ensimmäisen sillan suuhuni (niitähän tehtiin vuosien saatossa monta). Olin siitä iki-onnellinen monen päivän ajan. Yhtä hyvin äitini muistaa sen päivän, kun pienet ja piikikkäät alaetuhampaani päällystettiin. Yhtäkkiä ne piikikkäät rautahampaani näyttivät samanlaisilta kuin kaikkien muidenkin hampaat. Olin niin onnellinen ja muistan itsekin riemuinneeni asiasta ääneen ystävilleni ja jopa opettajallenikin. "Katso, mitä mulle hammaslääkärissä tehtiin!" Muistan luokanopettajani hymyn ja sanat "Roosa, jos ja kun sulle pystytään tekemään siellä hammaslääkärissä noin kaunis hymy, minua ei haittaa, vaikka joutuisit olemaan sen vuoksi joka viikko pois koulusta." 
   Oli aikoja, jolloin tuo kitalaessa oleva silta jouduttiin heittämään roskikseen yhä uusien ja uusien oikomisproggisten tieltä. Muistan kuinka häpesin lukiossa sen puolen vuoden ajan, kun minulla oli jälleen telaketjut suussa. Yritin tehdä aikesta vain hauskaa huumorin avulla: "Nyt saatte sitten ihastella näitä ässiä ja ärriä¨." Salaa minua kuitenkin itketti. Mutta itkua seurasi aina ilo, sillä sain kuin sainkin uuden sillan yo-juhliin. Ja taas olin niin tyytyväinen hammasrivistööni.
   Siltikin hampaani ovat olleet minun sokea pisteeni. Asia, jota olen tiedostamattani hävennyt monta vuotta. Ehkä se tiedostamattomuus on johtunut siitä, että olen tiennyt kaiken olevan väliaikaista - joku päivä minulla on kauniit hampaat, sellaiset kuin kaikilla muillakin. En ole siis kiinnittänyt tai edes halunnut kiinnittää noihin minäkuvani alentajiin - hampaisiini - mitään huomiota. Olen keskittynyt aina vain positiiviseen, eli tulevaan.
   Hammasleikkauksen myötä tämä koko asia avautui minulle aivan täysin ja aivan uudella tavalla. Vaikka leikkauspelossa eläminen ja sen käsitteleminen joka päivä enemmän tai vähemmän (sekä yksin että psykologin kanssa) oli rankkaa, kantoi se myös hedelmää - parantuminen ja turvotuksen laatu ja sen poistuminen sekä harvahammasrivistön kanssa sinuiksi tuleminen kävi ennätyksellisen kivuttomasti ja erityisen nopeasti. Kaikki oli ja on ollut äärimmäisen helppoa - sen voin huoletta sanoa näin reilut 4 kk leikkauksesta. 

Koska harvahammasrivistö ei muodostunutkaan minulle möröksi vaan jopa kunniavieraaksi, halusin (ja haluan) tallentaa tämän ajan tarkkaan. Sekä sanoin, mutta erityisesti kuvin. Ja kuvien ottamisen kautta tämä nollasta opeteltava asia on avautunut minulle, suorastaan hypännyt silmille. 

Hymyileminen. Tai paremmin sanottuna hammashymy. Minä en ole juuri koskaan ennen hymyillyt sillä tavalla. Suu kiinni -hymyileminen on ollut niin automaatio ja selkärangasta tuleva asia itselleni jo ihan pikkutytöstä lähtien, että siitä itsensä poiskitkeminen on ollut melkoista hommaa. On pitänyt oikeasti miettiä, miten hymyillä. Mikä on minulle luonnollinen hymy, mikä on tekohymyä? Kumpi on nätimpi, suu kiinni vai sittenkin legot esillä?
   Tässä asiassa ei ole auttanut muuta kuin treenata - hymyillä, hymyillä ja vielä kerran hymyillä. Nauraa, hymyillä ja hymyillä ja nauraa. Joka päivä uudestaan. 
   In real life kaikki onkin mennyt hyvin. Oon aika huumorisorttinen ihminen, joten hymyily ja nauraminen on mennyt siltä kantilta suht kivuttomasti. Kerroin muille koulutusalamme opiskelijolle harvahampaitteni syyn jo syksyn ensimmäisinä koulupäivinä, enkä sen koommin ole miettinyt tai murehtinut asiaa. Tietysti ekoina viikkoina koulussa mietin, kehtaanko nauraa tällä suulla ja sen sisällöllä täysin häpeilemättä ja avoimesti, mutta se jäi niihin viikkoihin. Enää en ole miettinyt, vaan hymyillyt, nauranut ja elänyt normaaliin malliin. Lisäksi olen saanut kuulla niin tutuilta kuin hieman tuntemattomammiltakin ihmisiltä, ettei hammaspuutoksiin juuri kiinnitä huomiota - ei välttämättä edes toisenkaan juttelukerran jälkeen. Oon tässä neljän kuukauden aikana nähnyt, kuinka se menee oikeesti niin, että persoona ja sydän ratkaisee, ei mikään muu.
   Mutta valokuvat taas...voi että niissä olemista on harjoiteltu ja vähän ehkä jännitettykin! Mutta enemmän kyllä harjoiteltu. Ei ole ollut helppoa kuvia muokatessa miettiä, onko toi se mun uus hymy vai ei. Onko toi luonnollinen hymy vai ei? Vai pitäisikö sittenkin jatkaa hampaat piilossa hymyillen tätä kuvausurakkaa eteenpäin?

  
Mä kuitenkin päätin hyvin alkuvaiheessa, etten jatka. Tietenkään en voi ennen implanttihampaiden kiinnittämistä ja virallisen lopputuloksen näkemistä tietää, mikä on se mun lopullinen "uusi hymy" tai luonnollinen sellainen. Sen näen vasta loppukeväästä vikan hammaspolikäynnin jälkeen (joka on muuten 4.4.). Mutta silti mä olen sitä hammashymyilemistä vaan kameran edessä jatkanut ja harjoitellut kerta toisensa jälkeen. Sillä en ole jaksanut pitkittää tätä treeniä hampaiden saapumiseen saakka. Haluan uskoa, että mun hymy vain täydentyy hampaiden laiton jälkeen, ei muutu. Mun suuhun tulee hampaita eikä se sinänsä muuta mun hymyäni, vaan ainoastaan sen yksityiskohtia.
   Tämä hymy-asia on siis ollut aika haastavakin taival, johon en ollenkaan osannut varautua leikkausaikaa odotellessani tai leikkaukseen mennessäni. Tämä on tullut päin näköä vasta leikkauksen jälkeen ja saanut mut ymmärtämään sen, kuinka paljon mun erilaiset ja puuttuvat hampaat ovat ennen leikkausta mun minäkuvaan ja itetuntoonkin vaikuttaneet.

Tietysti loppukeväästä hampaat suuhun ehkä saatuani ymmärrän, että tämä luutumisjaksokin vaikutti muhun ja minäkuvaani. Ehkä äärimmäisen paljonkin. Mutta tällä hetkellä tämä vaihe on saanut mut tuntemaan kiitollisuutta ja ylpeyttä samaan aikaan. Kiitollisuutta siitä, että suomalainen lääketiede ja kirurgia ovat tosi korkealla tasolla. Niin korkealla tasolla, että saan ne hampaat, joista mulle on puhuttu ja joista olen vuosia uneksinut hiljaa mielessäni. Aina kun on sattunut, olen ajatellut, että joku päivä saan niin upean palkkion kaikesta tästä kivusta ja buranamäärästä, että se palkkio on kaikkea sitä kipua arvokkaampaa. Sinä päivänä en voisi olla kiitollisempi.
   Ja ylpeyttä taas siitä syystä, että olen kulkenut melkoisen matkan tänne ja maalisuora on melkein näkyvissä. Tähän marathoniin on mahtunut niin paljon kaikenlaista, että uskallan ja kehtaan olla jo nyt ylpeä itsestäni.    
   Sekä erityisesti hymystäni. Sillä lopulta mä opin kääntämään luvut 90% ja 10% toisinpäin. Jättämään suu supussa hymyilemisen vähemmälle ja antamaan vuoron hampailleni, olivatpa sitten harvassa tai eivät. 

   

Tänään minä rakastuin hymyyni - siihen hammasversioonkin. Juuri siihen hymyyn, jota kaikki muut ovat rakastaneet jo vuosia. Tänään oli vihdoin minun vuoroni.

~ Roosa ~

Joulukoti

Miltä meidän joulunajan koti näytti? Otin hieman kuvia, jotta tekin pääsette siitä näin jälkikäteen nauttimaan. Jokaista huonetta en lähtenyt kuvailemaan, muuten tämä postaus olisi kilometrin mittainen. Mutta uskon, että pääsette näilläkin kuvilla hyvin tunnelmaan. Meidän joulukotimme, olkaa hyvät!

Tänä vuonna tontut valloittivat meillä periinteisesti eteisen ompelukoneen päällisen sekä piha-aittamme, kuten jo ennen joulua paljastin. Tontut on omin käsin askarreltuja, mukana on punalakkeja niin kultaiselta 90-luvulta minun, äitini ja veljeni askarteluina kuin viime vuosien aikana pikkusiskojeni taiteilemina. Siskoillani on siis jo muodostunut pieneksi perinteeksi se, että he hipsivät joulukuun puolivälin tienoilla naapuriin askartelemaan siellä asustelevan ihanan käsityöihmisen kanssa. 
   Oli myös pakko ottaa kuva pikkusiskojeni huoneesta. Olivat ottaneet viime vuonna saamamme joulukortit uusiokäyttöön ja taiteilleet äidin kanssa sinne ison tonttutaulun. Mun mielestä tosi kiva DIY-idea! Siskoilla on siis huoneessaan IKEAsta ostettu vähän erilainen pleksistä tehty ilmoitustaulu. Yleensä pleksin taakse ovat päätyneet piirustukset ja lukujärjestykset, mutta jouluksi ne taisivat lentää koulupöydän laatikoiden uumeniin.  ;)

Meidän joulukotiin kuuluvat myös ehdottomasti enkelit, joita äiti on keräillyt monen monen vuoden ajan. Yleensä äiti laittaa samat koristeet aina samalle paikalle, mutta nyt hätkähdin, sillä kaikki kauniit enkelimme löytyivätkin pianon päältä. Muut koristeet olivat onneksi tutuilla ja entisillä paikoillaan. (Niin kuka tässä on kaavoihin kangistunut?)

Ja se tärkein tunnelmantuoja, joka kertoo joulun olevan täällä. Kuusi. Äidin itsensä tarkoin koristelema. Eikä siitä mihinkään pääse - hieno on, vaikken itse saanut siihen pallon palloa laittaa. Meillä on mun mielestä joka vuosi se hienoin ja upein kuusi, minkä olen koskaan elämässäni nähnyt. Niin tänäkin vuonna.

Tässä oli vähän maistiaisia meidän jouluisesta kodistamme ja viimeinen jouluaiheinen postaus tälle vuodelle (unohdin kuvata jo käyttöön päässeet lahjat, hyvä mä!!). Miten teidän kotinne koristellaan joulua varten - tonttuja, enkeleitä, punaista, sinistä, vihreää vai kentis mustavalkoista?

~ Roosa ~

Joulupyhien pukeutumisesta...

 Joulu on ainakin itselle sitä aikaa vuodesta, jolloin haluaa laittaa vähän parempaa kangasta päällensä. Jotain vähemmän nukkaista, vähemmän kulahtanutta ja enemmän uutta kuin iänikuisen vanhaa sekä rikkinäistä.
   Toisaalta joulu on myös haasteellisen pukeutumisen aikaa. Ei millään lailla vamman kannalta - vaan vain ja ainoastaan ruokapöydän antimien vuoksi. Viitsiikö sitä edes yrittää singuttaa makkarankuorta yllensä, mikäli se näyttää jo parin ruokalautasellisen ja jälkkärin jälkeen kolme kiloa liian pieneltä? 
   Aattona otin tuon makkarankuori-riskin ja pistin ylleni harmaan trikoomekkoni, mikä tuli esiteltyä alkusyksystä Edelleen kaunis -postauksessa ja löytyipä se myös yltäni Katternön haastattelusta. Tuolla täysin samalla leggarit-mekko-kaulakoru -yhdistelmällä kuljinkin koko jouluaaton lävitse. 
   Joulupäivänä mielessäni oli kuitenkin vain ja ainoastaan kaksi kriteeriä asulleni. 

1. Väljyys
2. Pehmeys

Jouluaamun kirkkoon ängin jalkaani unenpöpperöisenä farkut ja ensimmäisen siistimmän paidan, mikä käteeni sattui. Takaisin kotiin päästyäni vaatteet kuitenkin lähti suoraan vaihtoon. Väljyys ja pehmeys tuli  saavutettua täydellisesti muistaakseni AMK:n ekana talvena löytämästäni KappAhlin alennusneulemekolla ja Joulupukin tuomilla ihaillä pöllövilliksillä. Sama koru kaulaan kuin aattonakin ja kyllä taas mahtuu ruokaa vatsalaukkuun - ja vaikka toinen Roosa neulemekon sisään. Sillä kyllä - tuo neulemekko oli niin väljä ja venyvä, että sinne olisi mahtunut sisään itseni lisäksi vielä molemmat siskonikin. En käsitä, miksen ole käyttänyt tuota mekkoa jo aiemmin!

Joulupyhät on mun muun laittautumisen kannalta aika perinteisiä - aattona jaksaa panostaa meikkiin luomivärejä ja huulikiiltoja (joskus huulipuniakin) myöten. Joulupäivänäkin yleensä meikkaan ainakin kevyesti. Joskus jopa yhtä paljon kuin aattona, riippuu tosi paljon fiiliksestä. Mutta parin viime vuoden aikana olen jo tapanina ollut täysin au naturel -tuulella meikin suhteen. Aattoa varten tein tänä vuonna myös pinkkeihin hiuksiini kikkaroita ja juhlafiilis nousi muun asustuksen kautta entisestään. Joulupäivä ja tapaninpäivä menivätkin sitten jo varmalla ponnarimeiningillä. Tuo hutaisuponnari ja päiväunien jälkeinen ajoittain väsynyt katse eivät ehkä anna täyttä oikeutta asustukselleni ja sen juhlavuudelle, mutta kai nyt jokainen tietää, että jouluna kuuluu myös hölläillä! :D
   Pahoittelut myös muutaman kuvan (jos toisenkin) laadusta, sain veljeni aika kovalla maanittelulla muutamaksi minuutiksi kuvaushommiin. Loppuiltapäivä ja kodin hehkulamppuvalaistus eivät myöskään ole paras valokuvauksen lähtökohta. Ei edes kuvankäsittelyn jälkeen. Mutta mennään niillä, mitä on annettu. Yritän saada sisareni tai vaikkapa Epan mulle kuvaajaksi vielä tässä joululomalla, sillä Merjan ja mun kuvailukeikat taitavat olla taputeltu erinäisistä syistä. En niitä lähde sen enempiä availemaan. Yrtiän myös itsekin muistaa tuon HD-kamerani olemassaolon vähän useammin ja innostua jälleen kerran sen kanssa kuvailemisesta!

Tässä siis jo vähän toivottuakin asu-postausta. Pitäisikö näitäkin laittaa useammin tulemaan? Kertokaahan, niin yritän järjestää asian! Se kun on varsin usein kiinni siitä, onko erillinen kuvaaja saatavissa ja kuvausmaisema sekä sen valoitus kameran puolella. Mutta jos toivetta asukuville on enemmänkin, toki yritän näitä teille lisää tehtailla! :)

~ Roosa ~

Ps. Seuraavassa postauksessa vähän kuvia lapsuudenkotini jouluasusta! ;)

Luukku 24: Hyvää joulua!

Täällä se on, joulu. Tuo mulle ja monelle muullekin suomalaiselle niin rakas juhla pimeyden keskellä. Ihanaa! Kiitän teitä lukijoita matkasta joulukuun ekasta luukusta tänne vikaan eli 24. luukkuun - toivottavasti piditte blogini joulukalenterista. Mielipiteitä saa esittää - oliko hitti vai huti? ;)
   Nyt kuitenkin blogi jää pienoiselle joulutauolle ja palaa asiaan taas pyhien jälkeen. Bloggaaja nimittäin siirtyy jouluherkkujen ja traditioiden pariin muutamaksi päiväksi rakkaittensa kanssa. Tehkäähän tekin niin. :)

Hyvää, ihanaa ja nautinnollista joulua teille kaikille! <3

~ Roosa ~

Luukku 23: Joululaulu, joka kaikkien pitäisi kuunnella

Joulu on jo ovella. Kaiken kiireen ja melun keskellä meidän kaikkien olisi hyvä välillä pysähtyä. Ja kuunnella esimerkiksi seuraava laulu. Se on kuuluisan ihmisoikeuksien puolestapuhujan, John Lennonin oivaltava ja upea teos. Laulu, joka pistää ajattelemaan omia askareitaan, sanojaan ja tekojaan tässä kulutuskeskeisessä maailmassa.
   Tuo biisi on jo Lennonin itse aikoinaan levyttämä teos, mutta radiosoittoon se on päässyt tiheämmin vasta viimeisen parin vuoden aikana - ja tietysti juuri näin joulun alla. Lennon on ollut jo kappaleen julkaisuhetkellä niin viisas ja jollain tavalla pystynyt näkemään tulevaan - ettei tämä välttämättä paremmaksi muutu, ellei aleta vetämään kaikki maailman ihmiset yhtä köyttä pallomme hyväksi. 
   Tämä vain on niin surumielisen kaunis ja oivaltava. Ajattelemaan laittava. Biisi, jonka itse löysin vasta viime vuonna veljeni kitaransoittoa kuunnellessa. Ja nyt halusin jakaa sen teidän kanssanne. Tässä, olkaa hyvät:

John Lennon - Happy Xmas (war is over)

So this is Xmas
And what have you done
Another year over
And a new one just begun
And so this is Xmas
I hope you have fun
The near and the dear one
The old and the young

A very Merry Xmas
And a happy New Year
Let's hope it's a good one
Without any fear
 

And so this is Xmas (war is over)
For weak and for strong (if you want it)
For rich and the poor ones (war is over)
The world is so wrong (if you want it)
And so happy Xmas (war is over)
For black and for white (if you want it)
For yellow and red ones (war is over)
Let's stop all the fight (now)
 

A very Merry Xmas
And a happy New Year
Let's hope it's a good one
Without any fear
 

And so this is Xmas (war is over)
And what have we done (if you want it)
Another year over (war is over)
A new one just begun (if you want it)
And so happy Xmas (war is over)
We hope you have fun (if you want it)
The near and the dear one (war is over)
The old and the young (now)
 

A very Merry Xmas
And a happy New Year
Let's hope it's a good one
Without any fear
 

War is over, if you want it
War is over now
 

Happy Xmas 

Oliko kukaan teistä lukijoista kuullut tätä aiemmin? 

~ Roosa ~

Luukku 22: Joulutarina

 Olipa kerran kiireinen seitsenhenkinen perhe eräässä Keski-Suomen pikkukylässä. Oli niinkö jouluvalmisteluaika, 22.12. Pikkumuksut ( 3 kappaletta) olivat juuri päässeet koulusta todistusten kera joululomalle. Muut kaksi isompaa kakaraa olivat jo joululoman lempivietossansa. Eli nukkumassa. Äitikin oli päässyt joululomalle samaan aikaan niiden 3 pienemmän muksun kanssa ja perheen isällä oli vapaapäivä.
   Mutta eihän heistä kellään vielä mikään joululoma ollut. 
   Sillä heidän piti siivota, koska eihän se jouluaatto muuten tule. Ainakaan erään naishenkilön mielestä. 
   Siivoaminen  tarkoitti imurointia, järjestelyä, lakanoiden vaihtoa ja tuulettamista jouluaattoa varten. Sekä lattioiden pesemistä - tietysti. Mutta eihän se siivoaminen niin sujuvasti sujunut. Sillä...

1. Imurin lattiasuutin  oli tukossa pölypallon takia.
2. Joten se piti saada pois sieltä.
3. Käyttäen apuna sukkapuikkoa ja taskulamppuvalaistusta.
4. Se kyllä onnistui, mutta yhteistuumin päätettiin jatkaa imurointi loppuun parkettisuuttimella.
5. Mutta sitähän ei löytynyt (huudosta ja kolmesta etsijästä huolimatta
6. Joten siivous suoritettiin loppuun kuitenkin sillä pölypallosta eroon päässeellä lattiasuuttimella.
7. Lopulta päästiin imuroimaan.

Sitten perheen naisväki ja yksi miesjäsen päättivät pitää tauon. Kaksi muuta mieshenkilöä olivat menneet imurointia pakoon ruokaostoksille. Tauolla keitettiin kahvit ja musisoitiin joululaulujen merkeissä. Juuri kun kahvi oli tippunut ja viimeinen joululaulu oli soiton alla, kaksi puuttuvaa miestä saapuivat ostoskassien kanssa sisälle. Toinen heistä oli perheen isä ja hän oli hyvin leppoisalla tuulella jouluaskareista huolimatta, eikä edes ilman joulutorttua jääminen tuottanut hänelle pienintäkään vihan tunnetta. Pelkkä kahvi riitti mainiosti. 
   Päiväkahvihetki sujui tältä seitsenhenkiseltä hullunkuriselta perheeltä tavalliseen tapaan. Tavallinen tapa tarkoittaa suomeksi tyhmiä vitsejä, liian suurta desipelimäärää sekä useampaa naururemakkaa.
   Mutta sitten oli jatkettava taas siivoamista, sillä petivaatteet olivat vielä tuultumassa ja lattiatkin pesemättä. Ja taas se alkoi:

"Etkö sä ole vieläkään saanut sitä aluslakanaa laitettua?!"
"No kyllä varmasti laitat!!!"
"Nyt pidät tästä kiinni, etkä varmasti pudota!!"
"No siinähän se on sun nenän edessä, etkö sää nyt näe?!!"
"Sä et sit kuitenkaan imuroinut täältä - kato nyt, kuinka paljon pölyä täällä on!"
"Vie komposti"
"Vie komposti!"
"Vie komposti!!"
"NYT SE KOMPOSTI!!!!!"
 "Ja sä meet auttaan sitä isiä sen kuusen kanssa."
"Niin kuin NYT." 

Jossain vaiheessa homma alkoi olla siinä mallissa, että perheen äitinä tunnettu naishenkilö oli parempi jättää suorittamaan siivousta perheen rintamamiestalon yläkerrassa loppuun yksinään, sillä kolmet silmäparit ympärillä vain olivat liiaksi tiellä. 
   Perheen yksi jäsen ratkaisi tämän menemällä kaverinsa luokse ja sanoi tankkaavansa samalla auton. Perheen tytöt taas päättivät hipsiä piha-aittaan katsomaan Veden vangit -erikoisjaksoa Yle Areenasta. Sen jälkeen he kirjoittivat tämän postauksen.

Jos vielä huominen ja sittenhän se aatto täällä jo onkin. Ja se rintamiestalo piha-aittansa kera varmasti joulukunnossa ;)

~ Roosa ja kaksi apuria ~

Luukku 21: Joulutunnelmointia

Vuosi sitten kesällä tonttimme rajalle kaivettiin kuoppa. Vuosi sitten lokakuussa pappani tuli lätkäämään sen. Ja sitten tuli viime kevät ja kesä ja rakennusurakka perheemme miesväelle- Ja rakennusurakan päätteeksi sinne tonttimme reunaan oli noussut aitta. Tällä hetkellä ensisijaisesti siksi, ettei minun tarvitsisi nukkua pikkuveljeni huoneen lattialla - puhumattakaan tavaroitteni säilyttämisestä toisen ihmisen huoneen nurkassa. Mutta toinen veljeni on kyllä puhunut aitan vuokraamisesta ensi kesäksi itselleen...
   Aitasta tuli tunnelmaltaan ihana pieni mummula. Ja vielä kun äiti oli joululomalle tuloani varten vienyt joulutunnelmaa koristeiden muodossa pieneen mökkeröiseeni, niin ei voi parempaa tai ihampaa ollakaan. Katsokaa nyt vaikka!

 

Eipä tämä voi paljoa jouluisemmaksi enää muuttua. <3

Ja hei, enää 3 yötä jouluun!

~ Roosa ~