Kohtaamisia itsensä kanssa

Mulla on ollut hirveä halu päivittää blogia nyt, kun mun kalenteri ja pää eivät huuda deadlinejen lähestymistä vaan vapautta. Mutta samaan aikaan pää on lyönyt tyhjää, kun Bloggerin on avannut. Oon miettinyt nyt reilun viikon, mistä mä kirjoittaisin tänne. Eilen kuitenkin sain idean. Aattelin vähän summailla, mitä hyvää kesäinen romahdus ja vahvuuden leiman taaksejättäminen mun elämään on tuonut.

Tää syksy, joka kääntyy kohta marraskuun puolelle (hui!), on ollut opparin kirjoittamisen ja palauttamisen lisäksi melkoista kasvun aikaa. Mun kasvu ei oo siis liittynyt pelkästään ammatillisuuden lisääntymiseen, vaan ennen kaikkea omaan itseeni. Tuo kasvu on ollut välillä pelottavaa ja kipeää, mutta lopulta kuitenkin tosi tärkeää ja voimauttavaa. 

   En tehnyt mitään varsinaista lupausta loppukesästä itselleni siitä, että sanan "vahva" käyttäminen loppuu. Huomaan kuitenkin, etten mä oo käyttänyt sitä elokuisen postaukseni jälkeen kertaakaan. Se on kannattanut, sillä se sysäsi mut pakostikin näkemään itsessäni tietyt kipu- ja kasvukohtani. Mun oli pakko hyväksyä, että mulla on monia kipukohtia, joissa mun on kehityttävä. Mulla nousi myös tätä kautta hirveä halu työstää näitä heikkouksiani. Näistä muutamina mainittakoon epävarmuuden sietäminen, päätöstenteon vaikeus sekä suunnitelmallisuus. Kavereiden apu näiden juttujen työstämisessä on ollut tosi arvokasta. Moni heistä on kannustanut mua matkalla asioissa kehittymiseen ja yksi ystävistäni suorastaan loi mulle jatkuvasti tilanteita, joissa kohtasin heikkouteni. Niissä tilanteissa mun ei auttanut luikerrella pakoon, sillä ystäväni ei antanut mun mennä mistään aidanraosta, joita yritin löytää kaikkialta. Sen sijaan mun oli otettava itteeni niskasta kiinni ja mentävä päin - mun oli haastettava itseni ja toimia pakosti epämukavuusalueellani. Onneksi se tuntui suht turvalliselta, sillä kunnon kasvattajan tavoin se mun ystävä oli henkisenä ja maailman turvallisempana tukena vieressä niissä tilanteissa koko ajan. Tästä tyypistä tuutte varmasti kuulemaan lisää vielä tässä syksyn aikana - sekä siitä heikkoudesta, missä hän on auttanut mua kehittymään ihan älyttömän paljon.

Kun jättää taakseen sen Roosan, joka jaksaa kaiken ja on mielettömän vahva, voi löytää itsestään myös sen Roosan vahvuuden kuoren alta, joka on haavoittuvainen. Ja ennen kaikkea Roosan, joka kokee erilaisia tunteita. Mun tunneskaalat on vaihdelleet tosi paljon tänä syksynä. Yhteen päivään on saattanut mahtua kaikki tunteet itkusta nauruun. Se on ollut raskasta, mutta tärkeetä. Kesällä mun tunteet oli yhtä mössöä - niistä oli hirveän vaikeaa ottaa selkoa. Syksyn aikana oon taas erottanut itsestäni erillisiä ja erilaisia tunteita, mikä on ollut tosi hyvä juttu. Vaikka oon varmasti itkenyt kahden kuukauden aikana enemmän kuin kahtena viime vuonna, oon kokenut sen positiivisena asiana. Tiedostamattani en oo antanut itelleni aiemmin lupaa hirveesti itkeä. Mä en oo antanut itselleni lupaa olla niin tunteellinen ihminen kuin muut tuntemani naiset. Ehkä juuri sen vahvuuden takia. Mutta nyt on toisin. Koen, että vain tällä tapaa - kokemalla sekä hyväksymällä kaikki ne tunteet, mitä en oo antanut itteni kokea tai jotka oon aiemmin painanut villasella - oon voinut kasvaa kohti sitä ihmistä, joka mä oikeasti olen.

Tietysti se, että mä oon kokenut elämässäni aivan järjettömän paljon kuluttavaa ja negatiivista kahtena kuluneena vuotena, on vaikuttanut siihen, että kaikki mahdolliset tunnetilat tulee nyt vuoron perään päälle. Sillä vasta nyt, kaiken kokemani negatiivisen jälkeen, mulla on ollut kunnolla aikaa miettiä ja käsitellä tapahtuneita juttuja. Kahden vuoden tapahtumat vaatii aika paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Mutta ennen kaikkea itsemyötätuntoa. Onneks mä käytin saamani mahdollisuuden psykologin apuun kesällä hyvin ja moni asia sai paikkansa ja merkityksensä. Nyt on vaan pitänyt antaa aikaa tunteille, niiden tunnistamiselle ja hyväksymiselle. Oon myös hyväksynyt sen, että tämän tunneshown jälkeen mun ei enää tarvitse vetää vahvuuden haarniskaa päälleni ja unohtaa sitä Roosaa, jolla on oikeus näyttää tunteensa. Myös tästä eteenpäin mä saan tuntea kaikki tunteiden sävyt ja värit - ja myös näyttää ne.

Oon aina tehnyt hirveästi suunnitelmia. Edennyt asiasta toiseen, orjallisesti mutta myös turvallisesti. Se orjallisuus koulujutuille ja rutiineille on tuonut mulle turvaa. Oon selvinnyt sen ansiosta ilman pelon tunteita. Tänä syksynä oon yrittänyt kovasti rikkoa rutiinejani ja myös elää vähän suurpiirteisemmin. Se Roosa, joka tilasi junaliput ennen monta viikkoa etukäteen, tilaa ne nyt kaksi päivää ennen reissua. Ei ehkä fiksuinta taloudellisesti, mutta joskus pitää aloittaa pienistä jutuista. Lopulta se on johtanut siihen, että ei se imurointi ole päivän päälle ja eteisessä vaatepinot lattialla ovat saaneet oottaa parikin päivää keräämistä. Pidän kyllä siitä, että kodissa on siistiä, mutta epätäydellisyys on niitä asioita, joita tässä opetellaan. Näköjään oon huomaamattani löytänyt yhden tavan opetella asian sietämistä.

   Tietysti myös edelleen avoinna oleva tuleva postinumero luo jatkuvaa epävarmuutta ja epäsuunnitelmallisuutta arkeeni. Jollain tapaa olen kuitenkin tämän kasvuprosessini aikana alkanut luottaa, että elämä vie just sinne, minne pitääkin. Se on vienyt mut tähänkin asti oikeeseen paikkaan - välillä mutkien kautta, mutta kuitenkin. Joten jaksan uskoa, että myös tästä eteenpäin jatkan juuri oikeeseen suuntaan.

   Vaikka mun tää vuosi on ollut tosi rankka, juurikin tapahtuneiden (sekä negatiivisten että positiivisten) isojen asioiden vuoksi, tää on kuitenkin ollut samalla tosi hyvä vuosi. Tietysti jotain kuraa voi vielä ehtiä tippua niskaan jostain ennen vuoden vaihtumista. Mutta kohta 10 kuukautta vuotta 2017 nähneenä voin sanoa hyvin suurella varmuudella, että tämä vuosi on ollut mulle hyvä. Sillä tänä vuonna oon tietoisesti käsitellyt niitä asioita, jotka on mua salaa painaneet, meinannut vajota pohjaan, mutta lopulta voimaantunut ja oppinut. Tää kaikki koettu on luonut varmasti myös pohjaa sille, että voisin jatkossa loistaa kirkkaammin kuin koskaan. 

Ja sitä mä odotan tällä hetkellä enemmän kuin mitään mitään muuta.

~ Roosa ~

To do - ole.

Oloni on todella todella epätodellinen, tyhjä ja hassu. Vihdoinkin minulla on aikaa keskittyä kaunokirjallisuuteen, Toven elämäkertoihin, kaapissa lojuviin turhiin tavaroihin...ihan mihin vain haluan. Mulla on myös monen kuukauden jälkeen taas kunnolla aikaa keskittyä blogiin ja toteuttaa postausideoitani. Avasinkin Bloggerin ja tässä nyt ihmettelen, mitä ihmettä mä tänne sitten kirjottaisin. Pää lyö täysin tyhjää. Mun päässä pyörii vain yksi lause. 

Mä palautin muutama päivä sitten valmiin opinnäytetyön.

Oon ollut naimisissa mun opinnäytetyön kanssa sellaset kaksi vuotta. Tuun kertomaan tosta projektista enemmän omassa postauksessaan lähikuukausina - heti, kun viralliset asiat on hoidettu loppuun ja pyyntö tutkintotodistuksesta lähetetty. Ystäväni KELAn takia siihen menee kuitenkin vielä hetki. Joten malttakaa muutama viikko, kerron sitten lisää!

   Tänään kuitenkin aattelin vähän fiilistellä asiaa täällä - se on nimittäin varmaa, että olen nollan opintopisteen päässä unelmieni ammatista! Se tuntuu samaan aikaan ihanalta sekä kummalliselta. Kuten sanoin, mun oppariprosessi kesti kaksi vuotta. Se ei olisi voinut kestää vähempää eikä pidempää. Se oli tietoinen ja harkittu valinta, josta en lipsunut hetkeksikään. Onneksi. Pidin pääni ja tein sekä saavutin jotain sellaista, jolla ei oo ainoastaan merkitystä mulle itelleni. Ennen kaikkea saavutin jotain sellaista, jolla on merkitystä muille ja etenkin tulevaisuuden nuorille - noille suurille ihmeille.

   Oon ihan mielettömän ylpeä itsestäni. Hienointa tässä on se, että mua ei yhtään hävetä sanoa sitä ääneen. Oon niin älyttömän epäitsekäs ihminen, että asian myöntäminen ääneen tuntuu jopa tosi terveeltä. Oon vääntänyt työni kasaan melkoisten henkisten ja fyysistenkin taakkojen keskellä, joten koen kerrankin olevani oikeutettu tähän iloon ja onneen. Koska tosiasia on, että mikään ei oo pysyvää - ei edes tämä tunnetila. Siksi aion nauttia siitä niin kauan kuin voin. 

   Aion myös ottaa kaiken irti siitä, että tulevaisuuteni ei ole toistaiseksi lukittu mihinkään. En tiedä, millä numerolla tuleva postinumeroni alkaa, vaikka muutto Ylivieskasta koittaakin viimeistään marraskuun lopussa. Mutta tiiättekö mitä - jostain syystä tätä murehtijaa tämä asia ei huolestuta lainkaan! Se on kumma juttu se. Ja toisaalta kamalan ihanaa.

   Mulla ei ole nyt mitään aikatauluja, joiden perässä juosta. Sen takia aattelin nauttia tästä vapaudesta niin kauan kuin voin. Keskiviikkona kypsyysnäytteestä ja itsearviointilomakkeen täytöstä selvittyäni päätin, että vasta viikonloppuna saan aloittaa omaisuuteni perusteellisen syynäämisen pakosti edessä olevaa muuttoa varten. Tänään puolen päivän jälkeen herättyäni päätin, että saankin aloittaa vasta maanantaina - sillä se homma kuitenkin vie mut mukanaan tyystin, kunhan alkuun pääsen. 

   Tänä viikonloppuna mä saan siis ainoastaan olla. Tehdä kaikkea sellaista, mikä ei oo järkevää tai päämäärätietoista. Toisin sanoen saan tehdä just sitä, mitä mua huvittaa. Jos haluun kattoo Kotikatua viis jaksoa putkeen, se on ok. Jos haluun aloittaa jonkun hyvän kirjan ja lukee sitä aamuneljään asti, se on ok. Mulla on lupa nauttii kulahtaneissa viidakkokuvioiduissa lökäreissäni kynttilänvalossa pellillinen pannukakkua sekä vain fiilistellä Vain Elämää -kappaleita. Sekä juoda aamukahvia kello kahdelta päivällä. Toki saan myös pestä pari koneellista pyykkiä tai viikata jo kuivuneet petivaatteet vaatekaapin ylähyllylle. Mutta jos se sattuis jäämään, ei se haittaa.

   Kyllä se uusi viikko arjen todellisuuksineen sieltä taas vastaan tulee. Tässä kohdin onkin hyvä turvautua Muumipapan elämänfilosofiaan.

Elämme vain kerran. Hiiteen velvollisuudet!

~ Roosa ~

Ne pienet, mutta suuret sanat ja teot

Paniikkikohtauksia, ahdistusta, sydämentykytyksiä, kyyneleitä ja varjoja, joita en ennen ollut huomannut. Mutta myös hymyä, naurua, unelmia, materialismionnellisuutta ja pitkiä puheluita ystävien kanssa. Sitä mun viime kesä oli. Ja sitä tää mun syksy on edelleen. En voi sanoa olevani valmis uuden itseni kanssa, vaikka viimeinen psykologin tapaaminen on jo takanapäin. Se, että jättää hyvästit jollekin vanhalle, joka määräsi ennen hyvin pitkälle elämän kulkusuunnan ja sen sijaan ottaa vastaan uuden, jota ei tunne ollenkaan, on pitkä prosessi. Pidempi, kuin tiesinkään.

   On hassua, miten hampaat voi vaikuttaa omaan kehonkuvaan niin paljon. Tai ylipäätään ihmismieleen. Kun saa jotakin, mitä ei juuri koskaan halunnut ajatella, ettei vain joutuisi pettymään ja sitten kuitenkin saa sen kaiken...se on melkoinen juttu. Vähintään yhtä omituista on huomata vielä kolme, neljä kuukautta muutoksen jälkeen, että ensimmäisenä ihmiset pyytää kerta toisensa jälkeen sua esittelemään hammasrivistöäsi. Ja kyllähän sitä niin tekeekin, vaikka mieli huutaa, että nää mut, älä hampaitani! Sillä mä oon jotain paljon enemmän kuin mun uudet hampaani. Ja heti perään mieli esittää kysymyksen - olenhan?

   Alan vähitellen olla taas jokseenkin raiteilla elämäni kanssa. En tokikaan ole valmis, mutta ainakin olen tullut kuopan pohjalta sen  viereen. Välillä on hetkiä, jolloin kuoppa tuntuu olevan todella lähellä, mutta olen onnistunut haraamaan vastaan ja näyttämään kenkkuilevalle mielelle peukun sijaan keskaria. Vielä menee aikaa, että voin sanoa olevani onnellisesti itseni herra, jolla on kaikki tosi fine. Mutta haluan luottaa siihen, että se päivä vielä tulee. Haluaisin myös kovasti hyvästellä sen kuolemanpelon, joka tarttui minuun tiukasti pari vuotta sitten. Ajattelin hyvästeleväni sen hammasleikkaukseen mennessä, mutta se otti silloin vain äkkilähdön muutaman päivän kaupunkilomalle. On vähintäänkin kuluttavaa elää kuolemanpelon kanssa joka päivä enemmän tai vähemmän. Pelätä milloin loppu tulee. Ja samalla pelätä, että elämä jää elämättä, kun oon takertuneena tähän pelkoon. Ehkä joku päivä pystyn heittämään tuon pelon rotkon reunalta alas ja sen jälkeen elän elämääni carpe diem -tyylisesti. Siihen on kuitenkin ehkä vielä jonkin verran matkaa.

Moni ihminen varmasti miettii, miten toimia mielenterveydellisistä ongelmista kärsivän ihmisen seurassa. Mitä sanoa, jos toinen kertoo valvoneensa paniikkikohtauksen kanssa puolitoista tuntia edellisyönä? Mitä tehdä, kun toinen istuu sohvallesi ja sanoo, että tää on ihan paska päivä, kun ahistaa niin paljon tää elämä? Niin...oikeastaan ei ole olemassakaan mitään ainoita ja oikeita taikasanoja, jotka sä voit kaivaa tilanteen tullen laatikosta ja joiden avulla sä kykenet pelastamaan toisen päivän sekä elämän.

   Ihmisiä kun ei voi pelastaa, heitä voi vain rakastaa. Ja rakkautta voi taas osoittaa niin monin eri tavoin. Mitä asioita mä olen kokenut tärkeäksi, mitä asioita mä oon arvostanut ystävissäni ja eidän toiminnassaan, kun mulla on ollut paha olla?

   Oon arvostanut empatiaa ja jaettuja kokemuksia. Että toinen sanoo, että juuri noita samoja oireita hänelläkin on ollut paniikkikohtauksen aikana. Oon arvostanut niitä jaettuja tunnetiloja ja oireita erityisesti sen vuoksi, että mun paniikkikohtauksen ensioireet (puutuminen, pistely) on täysin samoja, mitä epilepsiakohtauksen auraoireet aikoinaan oli. Ja sekös vaan boostaa paniikkia.

   Oon ollut kiitollinen myös tsempeistä. Kun joku sanoo arvostavansa, että mä selvisin tunnin paniikista yksin, elämä muuttuu heti vähän valoisammaksi. Ylpeäksi ne kommentit ei ikinä voi mua tehä, sillä paniikkikohtaukset on jotain sellaista, joista ei vaan voi ikinä ylpeillä. Never.

   Kukaan ei kerro mielenterveyden ongelmista egonsa kasvattamiseksi. Mt-oireista kertominen vaatii paljon rohkeutta. On suuri luottamuksenosoitus kuulla toiselta, ettei elämässä mene kovin hyvin. Yleensä mielenterveysongelmista ei kerrota siksi, että haettaisiin sääliä. Niistä kerrotaan siksi, että edes joku uskoisi ja ottaisi todesta. Mä en oo hyötynyt säälistä (enkä sitä onneksi ole joutunut kohtaamankaan), vaan sen sijaan toisten hyväksynnästä. Että ihmiset mun ympärillä hyväksyy sen, että nyt tilanne on tämä, nyt eletään näillä korteilla, mutta ajan kuluessa ne voi vaihtua paremmiksi. Toisten tietoisuus mun elämäntilanteesta on tehnyt mulle paljon levollisemman olon. Eli aina ei tarvita hienoja lauseenparsia toiselta. Pelkästään, se että toinen tietää ja hyväksyy, voi auttaa paljon.

Mutta vähintään yhtä paljon kuin tsempit ja halaukset on mua mua auttaneet, on mua auttaneet myös toisten teot. Ja nyt en tarkoita yllätysruokakasseja kotiovella tai mitään muutakaan sellaista. Tarkoitan leffailtoja, kahvikupposten ääreen istuutumista, toisen avunpyyntöjen kuulemista koulutehtäviin liittyen...tarkoitan kaikkea sitä, mitä mahtuu tavalliseen arkiseen elämään. Jos istun toisen sohvalle ja sanon, että elämä ahdistaa ja kaveri kysyy perään, juotko kahvia, vois aatella, et se on mun tilanteen ohittamista. Varsinkin, kun seuraavaksi sama kaveri kysyy, voitko tarkistaa mun kirjoittaman sähköpostin, ennenkö lähetän sen. Mutta ei. Se ei ole mun tilanteen ohittamista. Ei mun mielestä ainakaan.

   Se on juurikin mun tilanteen hyväksymistä - ja ennen kaikkea minun hyväksymistä juuri senhetkisenä itsenäni. Se on myös minuun ja taitoihini luottamista, vaikka olenkin mieleltäni hiukan rikki. Luottamista siihen, että mä silti osaan ja oon pohjimmiltani sama tyyppi kuin ennenkin, vaikka sillä hetkellä musta itsestäni ei siltä tunnukaan.

   Mikään ei myöskään saa tarttumaan elämänsyrjästä niin paljoa kiinni, kuin konkreettinen tekeminen tai arkisista asioista jutteleminen. Paniikki ja ahdistus irroittaa ihmisen kyseessä olevasta hetkestä jonnekin aivan muualle ja saa ajattelemaan jotain täysin turhaa ja epäolennaista. Sellaisia juttuja, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta toisen neuvominen koulutehtävissä tai tiskikoneen täyttämisessä maaduttavat ihmisen siihen hetkeen. Että mä elän tässä ja nyt, huominen on vasta huomenna. Ja tällaiselle ihmiselle kuin minä, se on ollut parasta terapiaa. Sanoisinkin oikeastaan vaan yhden neuvon teille, jotka haluutte auttaa kaveria mielen alamäissä.

Olkaa luontevia, omia itsejänne.

~ Roosa ~