Luukku 11: Roosan "fiksu" lapsuus

Lapset on tunnettuja siitä, että he keksivät mitä omituisempia synonyymeja sanalle jos toisellekin ja erityisesti uhmaiässä sanomistaan lausunnoista halutaan pitää kiinni. Tämä on pätenyt myös itseni kohdalla. Tässä postauksessa asetan itseni pienoiselle epämukavuusalueelle ja paljastan, mitä kaikkea fiksua ja hohdokasta sitä tuli lapsena sanottua...ja ehkä tehtyäkin...

Näiden sanojen kanssa vanhempani menettivät hermonsa:

"Kepsutti"

"Meijän lippu"

"Jumiinjäinyt"

"Dalmatialaispuu"

 "UUMAAYYMÄÄ!!!"

Arvauksia, mitä asioita niillä oikeasti tarkoitin? 

Lentäviä lauseita:

"No en sitten yhtikäs mitään!" 

- Roosa, vajaa 3v.

Pappani ei meinannut uskoa, että oikea silmäni oli todettu sokeaksi. Olin usein pienenä mummulassa hoidossa, joten kerran pappa päätti itse testata lääkärin tutkimusten todenperäisyyden. Hän käski minua laittamaan käden näkevän silmäni päälle ja kertomaan, mitä mä näen toisella silmälläni. Vastauksen jälkeen papalla ei ollut asiasta epäselvyyttä, mutta naurussa oli sen sijaan pitelemistä.

"No ei mummu siellä voi uida, kun järvethän on jäässä!"  

- Roosa, n. 3v.

Pappa näytti jostain lomamatkalehdestä, minkälaisessa hotellissa mummu on sisarustensa kanssa lomailemassa. Hän myös osoitti, että saman hotellin edessä on uima-allas, jossa mummu varmaan tälläkin hetkellä uiskentelee. Olin juuri edeltävänä viikonloppuna käynyt isänpuolen isovanhempieni mökillä toteamassa jäätilanteen ja ilmoitin, ettei mummu kyllä mitenkään pysty siellä etelän lomalla nyt uimaan.

"Missä se äiti nyt on? Eikö se tajua, etten minä saa sinua sieltä pois, kun olen itsekin vielä niin pieni!" 

 - Roosa 4v.

Ensimmäinen pikkusisarukseni (nykyisin jo 18v. veljeni) oli päättänyt ryömiä sohvan ja patterin väliin. Nähdäkseen, ettei sieltä pääse helposti pois. Minä sitten olin rientänyt jo apuun. Äitikin oli jo tulossa keittiöstä katsomaan, mistä veljeni itku oikein johtuu. Sanani kuitenkin kauempaa kuultuaan, hänen oli pakko pysähtyä seinän taakse hetkeksi pidättelemään nauruaan.

"En ota vaikka kuolisin!" 

- Roosa, n. 5v.

Pahoitin mieleni äidille, sillä en halunnut kiittää pappaa hänen paistamistaan letuista. Kauhean inttämisen jälkeen äiti komensi minua ottamaan hymynaamoin koristellun käsilaukkuni mukaan ja menemään autoon. Lähtisimme sitten kotiin. Minä marssin äkäisenä eteiseen ja heitin rakastamani käsilaukun mummun vaatekomeroon huikeiden sanojen säestämänä.  

Mielikuvitusystävät:

Niitähän mulla oli. Legendaarisimmat olivat kuitenkin ne 3 dalmatialaista, jotka piti ottaa jok'ikiseen paikkaan mukaan, ruokakauppaa ja lääkäriä myöten. Niiden hihnojen kiinnittämiseen äänitehosteineen meni järkyttävän paljon aikaa, puhumattakaan autoon lastaamisesta. Sehän piti nimittäin hoitaa hitaasti ja yksitellen, että jokainen koira tulee varmasti mukaan. Ruokakaupassa käveltiin ja juostiin käsi suoraan ojossa, sillä koirat vetivät liikaa. Eikä niitä voinut kouluttaa paremmin käyttäytyviksi, vanhempien pyynnöstä huolimatta. Muistan kuinka monesti äiti mkamas vaivihkaa kysäisi minulta, josko tänään dalmatialaiset voisivat jäädä kauppareissun ajaksi kotiin. Jääräpää kun olin, niin eiväthän ne voineet jäädä. Ja koska olin vajaan neljä vuotta ainut lapsi, homma oli sillä aika pitkälle pelattu, vaikkei musta lellittyä koskaan tehty. 

Kerran kuitenkin iskältäni paloi hermo. Olimme lähdössä juhannuksen jälkeen mökiltä kotiin ja koirien hihnojen irroittaminen (ei, ne eivät voineet matkustaa autossa hihnaan kiinnitettyinä) ja autoon yksitellen lastaaminen kesti liian kauan. Iskä keskeytti toimitukseni ja laittoi minut turvavöihin, jotta he pääsivät äidin kanssa vihdoin autoon ja kotimatka pystyttiin aloittamaan. Kun olin hetken kiljunut täyttä huutoa takapenkillä yhden koiran jäämistä mökin pihaan, iskän oli luovutettava ja minun tehtävä kompromissi: auton takaikkuna avattiin, jotta puuttuva koira pääsi sisälle autoon. 

Loppuun mainittakoon vielä, että kehitin myös vanhemmalle pikkuveljelleni mielikuvitusystävän, Mikon. Äiti luuli vuosikaudet, että Mikko (jolle piti kattaa myös paikka ruokapöytään) oli veljeni keksimä. Viimeisen kahden vuoden aikana hänelle on kuitenkin selvinnyt, että veljeni ei keksinyt Mikkoa. Minähän sen olin alunperin keksinyt, koska en aina jaksanut leikkiä yhdessä veikkani kanssa. 

Roosa ja kiipeilytelineet:

Niihin mä halusin aina lapsena kiipeilemään, mutta jotka ei olleet mun vahvuus jännityksestä ja CP:stä johtuen. Vaikka äiti aina kielsi mun menemisen kiipeilytelineisiin vedoten siihen, että rupeaisin jossain vaiheessa pelkäämään ja "jäisin jumiin" korkeimaan kohtaan, menin silti. Ja rupesin pelkäämään, jäin jumiin ja hirveän huudon sekä kirkumisen säestämänä äiti joutui joka kerta hakemaan mut pois ties minkälaisista kiipeilypaikoista. Melkein vielä 13-vuotiaanakin (siitä ei kuitenkaan sen enempää, kröhöm...).

Värit ja se kuuluisa hevonen: 

Olin myös pitkään sitä mieltä, että keltainen väri on oikeasti valkoinen ja toisinpäin. Äidillä meinasi loppua usko, kun nämä värit menivät mulla sekaisin vielä koulunalkua edeltävänä kesänäkin. Ja tuskaahan lisäsi se, että ilmoitin, ettei valkoinen edes ole väri. Tiedättekö miksi? No tietysti siksi, ettei se ole minkään VÄRINEN. Tämä looginen päätelmä tiesi myös sitä, ettei valkoisia hevosia voinut mitenkään olla olemassa (nerokas ajatuskulku, eikö?). Tietystikään en tuota ajatusta enää allekirjoita ja tunnistan myös valkoisen ja keltaisen toisistaan. Siltikin kuulen perheenjäseniltäni, jos he ovat sattuneet näkemään satuloidun "oudon taruolennon" ratsastajan kanssa esimerkiksi työ-/koulumatkalla tai lenkkipoluilla kulkiessaan. Perhe on pahin, eikös se niin mennyt?

TÄTÄ HÄPEÄN KUITENKIN EHKÄ ENITEN:

Olin eppuluokalla, korkeintaan tokalla. Istuin keittiönpöydän ääressä ja tutkiskelin pienen etäisyyden päässä olevaa PAN-suolapakettia. Jäin pohtimaan erästä kysymystä. Koska se askarrutti mieltäni kovasti, päätin kysäistä asiaa ääneen vanhemmiltani. "Onko toi suola nimeltään PAN-suola vai onko toi n-kirjaimen jälkeinen aurinko vika kirjain, eli O?"  Ala-asteen loppupuolella ymmärsin viimein, miksi vanhempani purskahtivat niin äärimmäisen suureen nauruun kun kerroin vielä miettimäni vastausvaihtoehdot heille ääneen. Kyllä nolotti - vielä enemmän kuin eka-tokaluokkalaisena alkuperäisessä tilanteessa. Ja nyt taisin kadottaa viimeisenkin uskottavuuteni teidän lukijoidenkin silmissä! Voi apua, kuinka fiksu sitä on joskus ollut!! 

*muutama apinaemoji tähän*

Toivottavasti saitte päivän nauruannoksenne! :D

~ Roosa ~