Treenailusta

Tammikuun loppupuolella meikä kävi tekemässä sopimuksen kuntosalille. Punttis sijaitsee 100 metrin päässä omasta kämpästä, joten en ole voinut jättää treenejä ainakaan siitä syystä väliin, ettei jaksaisi matkaa taittaa sinne ja takaisin - oli sää mikä tahansa.
   Sain ihan perustreeniohjelman, jossa käydään kaikki lihasryhmät läpi, vatsoista selkiin ja ojentajista koukistajiin. Ohjelman mukaan lähes poikkeuksetta toistojen määrä eri liikkeissä oli 3x12 plus palautusajat. Kokonaiskesto tuolloin venyttelyineen oli 1,5 tuntia.
   Otin tavoitteen, että kävisin kaksi kertaa viikossa salilla, koska lenkkeilen ja liikun muuten joka paikaan jalkaisin. Muutama kerta on peruuntunut joko päänsäryn tai yllättävien aikataulumuutosten takia. En ole ottanut niistä stressiä. Seuraavalla viikolla pyrin sitten taas korjaamaan tilanteen. Kuitenkin oon nyt ainakin kerran viikkoon mennyt salille tammikuun lopusta lähtien.
   Noudatin noin kolmen viikon ajan 3x12-sarjoja. Koska entistä punttistaustaa mulla ei ole, ei ollut ihmekään, että väsy tuli kun salilta kotiuduin. Tankkaamisen jälkeen väsymys kävi kuitenkin aina niin armottomaksi, ettei mitään rajaa. Saatoin nukkua yhteen putkeen 2,5 tuntia. Ja siltikin väsytti. Kun väsymys noin viiden-kuuden tunnin päästä helpotti, tilalle tuli päänsärky, ihan joka kerta. Mua oltiin tästä varoiteltu, mutta se väsymys ei kyllä ollut normaalia ja rupesi epäilyttämään, teenkö liian rankkaa sarjaa vai jännitänkö hartioita rintalihasliikkeitä tehdessä vai mikä on. Ärsytti, kun teki ittensä eteen jotain hyvää, niin palkintona oli silti kipu.
   Juttelin äidin kanssa asiasta ja hn taisi ekana sanoa, että taitaa olla mulle vielä liian pitkäkestoinen reeni, vaikka en teekään liian raskailla painoilla. Sitten pyysin fyssarin mielipidettä asiaan. Hän oli samoilla linjoilla äidin ja minun kanssa - kerrankin! Päädyttiin siihn lopputulokseen, että teen nyt tästä eteenpäin 2x12-sarjat. Jos mulla ei ois CP:tä ja näitä muita juttuja, niin 3x12 ois OK. Nyt kuitenkin parempi tehdä lyhyempiä sarjoja ja yhteiskestoltaan tunnin treenejä sihen saakka, kunnes tuntuu liian lällyltä. Sen jälkeen voin lisätä sarjojen pituuksia.
   Nyt 2 punttiskertaa lyhennetyllä treenillä takana. Ekan kerran jälkeen yhtä suuri väsymys ja se särky, mutta arvatkaas mitä! Tänään kävin aamupäivästä salilla, kävelin yht. 3 km kun kävin fysioterapiassa, tiskasin, siivosin ja tuuletin petivaatteet - ilman treenin jälkeistä väsyä! Pääkin ihan kunnossa treenin jäljiltä, miten hienoo! Koputtelen puuta, että tämä linja jatkuisi ;)
   Treenaamisen päämääränä mulla ei ollut ensisijaisesti kasvattaa lihasmassaa, vaan avata niska-hartia-seutua hieronnan ohella ja ylipäätään tutustua tuohon ikäisilleni jollain tapaa olennaiseen harrastukseen. En sano nyt suoranaisesti hurahtaneeni tuohon touhuun vielä, mutta joka kerta tykkään enemmän. Ei oo niin pakkopullaa enää, kuin silloin ekoilla kerroilla. Ja onhan niitä "sivutuloksiakin" ollut nähtävillä; eilen esittelin pikkuveikalle (15 vee), kuinka mun haba on kasvanut. Se jopa myönsi, että niin muuten oikeesti näyttää :D En tiiä oliko veikka vaan niin väsynyt (oli siis mun luona yötä), että päätti päästä helpolla vai tarkoittiko sitä oikeesti. ;) No täytyy mun myöntää, etten mä mikään hirveä lihaskimppu vielä ole, mutta on toi haukkari molemmissa käsivarsissa jonkin verran kasvanut - ihan OIKEASTI!

Pääasia on, että salilla on musta kiva käydä ja varsikin tänään sieltä palasi positiivinen Roosa. Ja en tiedä, johtuuko lääkityksestä vai treenailusta, mutta mun päänsäryt on kyllä oikeesti vähentyneet, aiakin niskapäänsäryt. Toivotaan, että tämä suunta jatkuu!

~ Roosa ~

Juhista kuuntelemassa 21.2.

Tykkään susta niin että halkeen!!

Torstaina päätettiin ihan extempore äidin kanssa, että lähdetään perjantaina kuuntelemaan Juha Tapiota Areenalle. Koska mulla oli seuraavana päivänä parturi, olin hieman hiuskriisissä. Päätin kuitenkin, että laitan hiukset pinneillä toiselta puolekta toiselle puolelle, niin etä toiselta puolelta tukka on sliipattu ja toiselta puolelta ihanan tuuhea. Jossain postauksessa kyseisestä mallista on kuvakin - muistaakseni. Kokeilin myös pitkästä aikaa piilareita, sillä olin käynyt hakemassa Instrusta muutamat uuden merkkiset piilolinssit kokeiluun. Vanhat hankasivat niin pahasti,ettei niitä voinut käyttää. Nämä uudet tuntuivat vanhoihin verrattuna todella ihanilta, joten taidanpa mennä ensi viikolla tilaaman näitä uudenmerkkisiä piilareita. ;) Meikkaaminenkin sujui loistavasti linssit tai siis linssi päässä, vanhoilla kun sumeni näkö koko ajan. Yhdellä silmällä näkevähän säästää linssiostoksissa, koska menee vain yksi piilari kerralla ;D Kyllä, sitä rankempaa huumoria tähän väliin.
   Arkena en juurikaan panosta meikkiin, tummat silmän aluset piiloon, puuteria ja ripsiväriä. Nyt kuitenkin repäisin ja vetäisin meikin meikkivoiteesta poskipunaan asti. Tosin, kuka käski jättää puuterin äidin käsilaukkuun ja selviytymään muutaman päivän ilman sitä? Tai kuka intoutui ottamaan kuvia ittestään noin kolmen aikaan yöllä kotiin palattuaan, jolloin oot meikkeines ja hiuksines varmasti hehkeimmilläsi? Etkä voi mitenkään korjata asiaa, koska se puuteri tosiaan
unohtui sinne äidin käsilaukkuun...vain minä onnistun tässä!
   Joka tapauksessa keikka oli erittäin hyvä, laatutakuu säilyy Juhiksella vuodesta toiseen. Keikka oli vieläpä aika pitkä, melkein kaksi tuntia saatiin katsella komeaa ja niin symppistä miestä melkein eturivistä. Ei voinut kuin nauttia <3
   Iltahan meni meillä molemmilla naisilla vesilinjalla kun äiti oli kuski ja mun uudet lääkecoctailit ja lievästi kohonneet maksa-arvot pitivät huolen siitä, ettei varaa leikkiä hengellään ollut. Olinpa sitten humalassa tai en, huvittavan paljon sain hiuksineni huomiota. Eräskin humalainen kehui hiukseni maasta taivaisiin ja olisi halunnut tarjota juomat. Kieltäydyin kauniisti maanitteluista huolimatta. En vain jaksanut alkaa selittämään, miksi korkki on napakasti kiinni. Vanhempi mies ei olisi halunnut päästää äitiä ja mua lähtemään keikan jälkeen, olihan kello vasta kaksi yöllä, kun keikka loppui.
   Hauskaa ja ihanaa noissa kommenteissa oli se, ettenpä ole vuosiin saanut niin kiinnostuneita katseita osakseni. Puhumattakaan siitä, että tuntemattomat miehet tulivat juttelemaan mulle (vaikka ne olikin enemmän tai vähemmän kännissä). Se oli outoa minulle, joka on ollut miespuolisille vain se kaveri, vaikka kai sekin jo jotain on. Ehkä siis toivo ei ole vielä menetetty? ;)

~ Roosa ~

Ps. Nyt mua voi seurata myös Bloglovinissa! <a href="http://www.bloglovin.com/blog/11838525/?claim=uqzj7pmdh2g">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Rakkautta, ystävät!

Ystävänpäivän kunniaksi aattelin puhua...mistäs muustakaan kun ystävyydestä!

Oonkin puhunut, että vamman takia, oli lapsena vaikeampaa saada vamman vuoksi ystäviä. Tunsin, etten kelpaa muille. Ehkä se oli osittain totta, mutta varmasti suurin osa oli päänsisäistä kuvitelmaani. ala-asteen lopulla minulla oli todella iso kaveripiiri, jolle vammani oli vain osa minua, ehkä jopa niinkin olennainen, ettei sitä edes ajatellut.
   Yläasteella tietysti kiusaaminen sekoitti pakkaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin tilanteessa, että liikuin vain tyttöporukoissa. Sain leiman otsaani, tai ainakin siltä tuntui. Leimassa luki: En kelpaa pojille. Kaveripiiriini oli aina kuulunut poikia, yhtäkkiä en tuntunut kelpaavan kellekään, edes kaverina. Menetin luottamukseni siihen, että olisin arvokas poikien silmissä. Ylipäätään kenenkään muun silmissä, mitä se pieni kaveripiirini silloin olikaan. Ja sielläkin tunsin välillä itseni ulkopuoliseksi.
   Meni vuosia saada itseluottamus ja -varmuus takaisin. Usko pelasti osan, mutta lopulta vain vuodet tekivät tehtävänsä. Lukiossa päätin aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei kiusajia, ei häpeäleimaa otsassa. Epävarmuus hälveni pikkuhiljaa, mutta vasta lukion kolmannella tajusin - minä olen oikeasti arvokas ystävänä ja kaverina, jopa sen vastakkaisen sukupuolen silmissä.
   Ihmissuhteet eivät ole helppoja. Ei niitä ole varmastikaan luotu sellaiseisiksi. Vuosien saatossa tapahtuu paljon, iloa ja suruja. Altavastaavasta on narsistisen ihmissuhteen jälkeen vaikea siirtyä tasapainoiseksi ystäväksi ja luottaa, ettei ylitse ajeta uudestaan. Onneksi löysin lopulta senkin ystävän, joka opetti, etteivät kaikki ole sellaisia.
   Tällä viikolla koulussa lapset laittoivat ruokalan seinällä olevaan suurensuureen sydämeen pienempiä sydämiä, jossa oli heidän mietteitään ystävistä ja ystävyydestä. Kootusti heidän mielestään ystävä on rehellinen, häneen voi luottaa ja hänelle voi kertoa salaisuuksia. Ystävä ei revi hiuksista. Ystävän kanssa voi nauraa. Ja ennen kaikkea - ystävä saa hymyilemään.
   Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä. Niin kertoo lempiraamatunkohtani ystävyyteen liittyen. Niinhän se menee. On ihanaa ja tärkeää, että meillä on ystäviä, joiden kanssa on hyvä ja helppo olla. Mutta pitää jättää tilaa myös erehdyksille ja vastoinkäymisille, joiden tarkoituksena on yhdessä selviytyminen ja ystävyyden vahvistaminen. Ystävyyden ei ole tarkoituskaan olla helppoa.Se on opettelua ja yhdessä kasvamista.

Pidetään ystävistämme ja toisistamme huolta. Ihanaa ystävänpäivää kaikille!

<3= Roosa

Sekametelisoppa

Blogin päivittäminen on ollut pitkään mielessä, mutta kuinka se onkin ollut niin vaikeaa? Postausideoitakin on ollut mielessä ja töitä niiden toteuttamisen eteen on tehtykin, mutta lopulta kaikki on jäänyt kiinni kuvien pienentämisestä tai itse siitä kirjoittamisesta...laiska mikä laiska. Tästä postauksesta tulee varmaan aika sekametelisoppa, koska aikaa tosiaan on vierähtänyt viimeisestä postauksesta. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää ja niin edelleen.

   Vammaistukihakemus on nyt viety Kelaan, töissäkin oon pystynyt käymään. Salitreenit aloitin toissa viikolla, tarkoituksena käydä siellä 2 kertaa viikossa. Päätavoite ei ole tällä hetkellä lihasmassan kasvatus, vaan niska-hartia-seudun rentouttaminen. Oon käynyt salilla yhden mun kaverin kanssa, joka on osoittautunut hyväksi tavaksi. Kun lupautuu lähtemään toisen seuraksi, on suurempi kynnys perua koko juttu. Ainoastaan tänään mun oli pakko perua treenikerta, kiitos päänsäryn.

   Neurologi lisäsi mun lääkitystä ja soittaa mulle kahden viikon päästä. Neurologi oli aidosti huolissaan siitä, mun kivuille ei näy loppua. Migreenikohtauksia mulle ei ole tullutkaan nyt reiluun 2 viikkoon, ainoastaan jännityspäänsärkyä, mutta sekin tuntuu olevan tarpeeksi, varsinkin kun se jatkuu monta päivää putkeen rentoutusharjoituksista huolimatta.

   Kipu alkoi keskiviikkona, kun olin tiistaina käynyt salilla. Ilmeisesti tein rintalihasliikkeen väärin, hartiat kohollaan ja jännityttyneinä. Otin ke-pe välisenä aikana joka päivä tonnisen Panadolin, joskus se saattoi auttaa, joskus ei. Eilinen nelituntinen työpäivä oli täyttä tuskaa, mutta taistelin hymyn kasvoille. Kokkikerhonkin jaksoin vetää iltapäivällä kaverin kanssa, mutta sitten oli soitettava äidille, että tulee hakemaan mut porukoille (täällä ollaan vieläkin ja siksi ei itse otettuja kuvia). En jaksanut enää kipua yksin. Äiti sitten hieroi illalla mun niskoja ja aamulla kipu oli poissa kunnes palasi. Äiti hieroi taas ja kipu häipyi - luojan kiitos! 

   Ollaan alettu miettiä, milloin nää mun päänsäryt alkoi. Vuonna 2010 kesällä multa purettiin mun toinen epilepsialääke, Lamictal. Vuosi sen jälkeen sain ensimmäisen todella rajun päänsäryn ja syksyllä ekan migreenilääkityksen. Minulla oli päänsärkyjä jo Lamictalin aikana, mutta harvemmin ja niihin auttoi Burana. Joskus oli kausittain migreenikohtauksia, jotka olivat rajuja, mutta menivät muutaman tunnin kuluessa ohi ilman lääkkeitä, oksentamalla. Ottaisin milloin vain takaisin tuon pöntönhalailun. Sillä vaikka kohtaukset olivat rajuja, tiesin niiden olevan ohi kuuden tunnin sisällä - heti kun oksentaisin. Ei ole mitään varmuutta, mutta epäillään äidin kanssa vahvasti, että Lamictalin takaisin ottaminen auttaisi näihin mun päänsärkyihin. Olihan niitä senkin aikana, mutta huomattavasti vähemmän ja pystyin elämään. Nyt kivuttomat päivät menee rästiin jääneisiin kotihommiin ja töihin. Keskiviikkona mulla olisi avoimessa yliopistossa suoritus, johon en ole vielä yhtään valmistautunut. On ollut pakko priorisoida. Huomenna palaan kämpille, jolloin toivottavasti saan siivottua neljän päänsärkypäivän jäljet ja valmistauduttua suoritukseen. 

   Ensi viikolla menen myöskin verikokeisiin, sillä halutaan nähdä, missä kunnossa mun veri- ja maksa-arvot on vahvan lääkityksen johdosta. Yleensä arvot on olleet hyvät, mutta nyt voin odottaa ihan mitä tahansa. Toivotaan kuitenkin parasta!

   Positiivisiakin asioita on onneksi huomattu - mun leuat on alkaneet naksua ja paukkua! Mun purentakisko on alkanut hoitaa tehtävänsä ja leuat alkaa rentoutua. Osa päänsäryistä on hävinnyt heti sen jälkeen kun haukotellessa tai puhuessa on kuulunut jäätävä pamahdus ja leuat on vertyneet. Töissä katseilta ja ihmetykseltä en ole voinut välttyä leukojen naksumisen johdosta, mutta naurulla nekin tilanteet on saanut korjattua!

Ensi viikolla luvassa muutospostaus, jossa näette, miten mun hiustyyli on vuosien varrella muuttunut. Luvassa myöskin ajatuspostausta siitä, miltä tuntuu kun tuomitaan menneisyyden perusteella. Aktiivisuutta myöskin kuvien suhteen tulossa! Pysykäähän kuulolla, kun tämä bloggaaja yrittää ottaa ryhtiliikettä tämän blogin suhteen! ;)

~ Roosa ~