Muuttunut ystävyyden ideologiani

Oon tässä tän kesän aikana miettiny paljonkin ystävyyttä ja sitä, kuinka mun käsitys ystävyydestä on muuttunut. Ennen mä aattelin, et on tärkeetä olla ne pari tosi tärkeetä ystävää ja sit tulee ne kaverit, joita on joko liuta tai sit muutama hassu kipale. Nyt mun käsitys tästä asiasta on muuttunut.
   Tämä käsitykseni on muuttunut vähitellen, kuin huomaamatta. Ei sille ole välttämättä erityistä syytä - tai ehkä se, kun huomasin ettei se mun paras ystävä olekaan enää mun paras ystävä. Hän on samanarvoinen kuin muutkin ystäväni, enkä halua enää arvottaa sitä, kuka on paras ja kuka vasta neljänneksi parhain. Mitään väärää paras ystäväni ei ollut tehnyt, huomasin vain, että mun ympärille on vikan vuoden aikana kulkeutunut huimasti ihmisiä, joita voin kutsua ystävikseni. 
   Nykyään ajattelen, että on hyvä, et mulla on erilaisia ystäviä ja jokaisen kanssa meillä on aivan omat jutut. Mulla on ikään kuin ystäviä eri tarkoituksiin - yhden kanssa kirjoittelen kirjeitä, yhden kanssa puhun paljon uskonasioista ja hän on se, jolta pyydän rukousapua, kun sitä tarvitsen. Sitten on se ystävä, jolle voi purkaa kouluangstit ja jolta saa apua arjessa sekä sielunhoitoa, oli vuorokaudenaika mikä tahansa. Koska ollaan samassa kaupungissa ja samassa koulussa, tällanen arjen jakaminen on täysin luonnollista. Tuossa kuvauksessa murto-osa niistä, jotka on mun ystäviä. Jokaisen ystävän kanssa on omat jutut, joita tehdään, omat vitsit ja sisäpiirin jutut. Silti kukaan ei aja millään mun luomalla järjestyslistalla toisen ohi, koska joku on tärkeempi tai arvokkaampi kuin joku toinen. Kaikki mun ystävät on mulle yhtä tärkeitä ja rakkaita.

Mitä vanhemmaksi tai aikuisemmaksi tulen, sitä tärkeämmäks mulle on alkanut muodostua se, et tärkeitä ihmisiä on eri puolella Suomea, sellanen tukiverkosto. Sitä ei myöskään jotenkin osaa enää niin paljoa stressata, ketä ehtii milloinkin näkemään. Mä oon saanut stressaamisesta ystävien näkemisen suhteen tarpeekseni. Kun aikuistuneilla ystävillä on omat aikataulunsa ja mulla omansa. Joskus niitä on vaan liian vaikea yhdistää ja silloin on mielestä turha ottaa liikaa stressiä ja omantunnon tuskia asiasta. Sit jos ei onnistu, sit kokeillaan joskus toiste. Jos ei myöskään fiilistä nähdä, silloin kannattaa vaan rohkeesti siirtää näkemistä. Aina ei oo pakko jaksaa nähdä. Tää on varmasti opiskeluvuosien tuoman kokemuksen tulosta. Välillä Jämsässä saattaa olla kuukaudenkin, välillä viikonlopun. Kokemukseni tuoma viisaus on se, että viikonloppukäynneillä Jämsässä en yritä nähdä enempää kuin yhtä ystävää, koska mä kuitenkin pidän sitä perheen kanssa vietettyä aikaa tärkeempänä. Kyllä niillä kuukauden reissulla (joita tulee myös määräajoin), ehtii treffata taas useempia ystäviä - yleensä vieläpä moneen kertaan. Ei se määrä, vaan se laatu, sanoi eräs ystävistäni eilisen puhelinkeskustelumme päätteeksi.    
   Yleensä kerroin jokaiselle mun ystävälle mun turhautumista ja epätoivon hetkistä, kun kriisi tai useampi iskee päälle. En siksi, että hakisin huomiota. Vaan siksi, että voisin saada monenlaista tukea. Jostain syystä noi elämän vastoinkäymiset ei oo mun kohdalla juuri koskaan kaikista pienimpiä arjen tenkapoo-tilanteita. Ja ainakin viime aikoina mä oon tarvinnut kaikkea sitä tukea, mitä oon saanut.
   Jokainen mun ystävä osaa myös tukea mua omalla erityisellä tavallaan. Joku soittaa lähes joka päivä ja esittää sen pienen ja tärkeän kysymyksen - mitä kuuluu? Joku toinen pistää pitkän ja tsemppaavan ääniviestin. Joku kutsuu kylään katsomaan elokuvaa. Ja sitten on niitä, jotka eivät pysty tuleen moikkaan mua, mutta pistävät kätensä ristiin ja muistavat rukouksin. Huomasin tän erityisesti silloin, kun kesäkuun hammasleikkaus peruuntui. Mulle suorastaan tulvi tukea, mitä erilaisimmissa muodoissa ja hyvin monelta eri ihmiseltä. Oon sanattoman kiitollinen saamastani tuesta. Oloni on hyvin siunattu. :) On hienoa, että mun ystävät ovat löytäneet jokainen keinonsa, mikä on heille se luontainen tapa auttaa mua.

Oon alkanut jopa kyseenalaistamaan mun entisen näkemykseni ystävien arvottamisesta. Et mulla on kolme ystävää, mut tää on se läheisin. Miksi ihmeessä mä oon tehnyt niin? Toisaalta se on ollut ehkä tosi luonnollistakin pari-kolme vuotta sitten, kun asuin vielä Jämsässä ja mun ystävät asui lähes kaikki myöskin Jämsässä. Sitä näki väistämättä toista enemmän kuin toista ja toiselle kertoi enemmän kuin sille toiselle tai kolmannelle ystävälle. Mutta kun lentää omilla siivillään oman kotikaupunkinsa ulkopuolelle, ei voi tukeutua enää täysin perheeseen eikä taakse jääneisiin ystäviin. Ja sitä paitsi - ystävätkin voivat hyvin muuttaa pois vanhoista tutuista ympyröistä. Heillekin koittaa uusia alkuja.
   Maailmalla eläessään on aina enemmän tai vähemmän yksin ja oma lapsuuden perhe ei oo se, miltä pyytää apua, kun olet 39 asteen kuumeessa ja jääkaappi ja burana-paketti tyhjiä. Maailmalla on väistämättä tukeuduttava ystäviin. Ja yleensä muihin kuin niihin alakouluaikaisiin ystäviin. Ensiksi onkin siis löydettävä potentiaalisia ihmisiä, joista olisi ystäväksi. On uskallettava avata omaa itseään ja elämäänsä toiselle sekä osattava ottaa toisen tarinat vastaan. On opittava vain luottamaan ja samalla itsekin tulee olla luottamuksenarvoinen. Pitää vaan uskaltaa luottaa, eikä jäädä liikaa miettimään sitä, et tää ei välttämättä kestä. On vain luotettava.
   Ja juuri maailmalla pärjäämisen takia on hyvä, että niitä ystäviä löytyy vähän joka puolelta, erilaisten etäisyyksien päästä. Mistä sitä ikinä tietää, mihin kaupunkiin ja minkä maakunnan alueelle sitä seuraavaksi muuttaa? Mutta ehkä juuri silloin onkin hienoa, et siellä on edes se yks ystävä, josta on tukea ja apua uudessa elämänvaiheessa ja arjen sekametelisopan keskellä. Olo voi olla uudessa kaupungissa heti kotoisampi sen ansiosta, että lähellä on ystävä, joka voi tulla tarvittaessa apuun, kun kaipaa auttavia käsiä tai kuuntelevia korvia.

Jos mä arvottaisin ystäviä nyt, mistä mä sit pyytäisin apua, kun paras ystävä asuu 350 kilometrin päässä ja se neljänneksi parhain naapurissa, mut se ei auta sua, kun oot sille joskus asiasta maininnut sivulauseessa? Et sä et oo Maija mulle niin tärkee kuin toi Tiina. Ja kaikki ei oo niin epäitsekkäitä kuin mä, et autan kaikkia ihmisiä katsomatta sitä, onko joku tehnyt mua kohtaan joskus väärin vai ei. Joku voi oikeesti asiasta loukkaantua ja sit se voi olla finito sen ystävyyden osalta. Enkä mä nyt oo noin sanonut kellekään, kunhan keksin esimerkin. 
   Teen kyllä edelleen rajaviivan kavereiden ja ystävien välille. Kaverit on niitä, joita moikataan ystävien tavoin kadulla, nähdään koulussa ja harrastuksissa, kuten ystäviäkin. Myöskin kavereilta kysytään, miten menee. Mut kaverille en lähde kertomaan yksityiskohtaisesti kaikkea sitä, mikä nyt on vinossa, mitä jännää ja mahtavaa on ehkä tulossa tai pyydetä luokse silloin, kun tarvitsee sielunhoitoa. Nää kerrotaan ystäville. Kyllä mä kavereitakin autan milloin missäkin tilanteessa, mut en oo niin avoin omasta yksityiselämästäni heille kuin ystävilleni. Kavereiden salaisuudet ja sielun purkaantumiset pidän omana tietonani, en niitäkään lähde levittämään. Tuun toimimaan ammatissa, jota koskee vaitiolovelvollisuus ja noudatan sitä ihan omassa siviilielämässänikin, jos tällaista termiä halutaan käyttää. Mut kaverit ei välttämättä tiedä mun itkuisista illoista yhtään mitään. Eikä heidän tarvitsekaan, enkä näe tässä päätöksessäni mitään väärää. Saan päättää (niin kuin meistä jokainen), mikä tieto elämästäni kuuluu kenellekin. Got the point? Joten tunnemyräköistäni ja kompastuskivistäni tietävät vain ystävät - joita mulla onnekseni on. Enemmän kuin pari vuotta sitten, jolloin en tällaisesta tilanteesta ikinä osannut haaveillakaan.  
   Nämä asiat mä oon tässä viime aikoina ymmärtänyt ystävyyteen liittyen. Ja ennen kaikkea sen, et ystävyys ei ole koskaan suoritus, josta tarvitsee saada väli- ja päästötodistukset. Välillä on kausia, jolloin ystäväsi auttaa sua enemmän kuin sä sitä. Niin kuin tässä kuluneen vuoden aikana mulla on ollut. Mut sit tulee niitäkin aikakausia, jolloin tulee sun vuorosi auttaa taas ystävääsi. Mulla tuntuu juuri nyt alkavan sellainen aikakausi. Oon kuivilla monesta asiasta ja nyt on mun vuoro olla ottamassa vastaan niitä, jotka meinaa kaatua. Olla ottamassa koppi ja auttamassa takaisin jaloilleen pääsemisessä.

Ystävyydestä ei voi pitää mitään lukukalenteria tai to do -listaa. Et ollaanko nähty tarpeeksi usein, onko kaikki puhelinkeskusteluminuutit tältä kuulta kasassa vai vieläkö pitää soittaa. Onko muistettu viettää tarpeeksi laatuaikaa? Mun tekee mieli työntää pääni pensaaseen tai sulkeutua pimeään vaatekomeroon kuullessani tällaisesta. Ystävyys ei todellakaan ole listaan ruksien vetämistä ja mitalien saavuttamista. Ystävyydessä on eri vaiheita, välillä tehdään enemmän verrattuna edelliseen vuoteen. Se on normaalia. Se on ystävyyden kiertokulkua. Kaikesta saa stressin niin halutessaan ja mun mielestä ystävyys ei koskaan ole stressaamisen kohde. Välillä on tietysti eripuraa - ei kai se muuten ystävyyttä olisikaan? Mut asiat selvitetään ja jatketaan elämää. Mut jos ystävyydestä alkaa pitää päiväkirjaa tai kotityölistaa, ollaan mun mielestä väärillä poluilla. Mun ideologiani mukaan siis - jokaisellahan on oikeus omaan ideologiaansa. Mun mielestä ystävyyttä ei vain voi elää läpi stressaten ja tekemättömistä hommista kirjaa pitäen. 
   Ystävyyttä eletään elämän heittämien sattumien, epäonnistumisten ja huippuhetkien siivittämänä. Stressaamatta liikoja, maailmaa parantaen, yhdessä kysellen ja ihmetellen. Tietäen, et molemmilla ystävyyden osapuolilla on muitakin ystäviä ja se on täysin normaalia. Ei se ystävyyttä pahenna tai huononna, et molemmilla on myös muita tärkeitä ihmisiä läsnä elämänsä poluilla. Se oikeastaan jopa helpottaa - ystäväni ei ole ainoastaan minun avustani tai iloistani riippuvainen. Hän saa jakaa elämäänsä myös muiden kanssa - ja näin kokea kaikki elämän värit lävitse useammin kuin yhden ainoan kerran.

Kuulisin mielelläni teidän lukijoiden "ystävyyden ideologioitanne". Onko jotain samoja juttuja? Entä mitä eroavaisuuksia löytyy? Oon enemmän kuin pelkkänä korvana teidän ystävyysajatelmienne suhteen! :)

~ Roosa ~

//kuvat noin pieniä siksi, että ladattu vuosien saatossa eri kokoisina tänne ja jos oisin laittanut ne alkuperäiskoossa, ois näyttänyt aikasta hassulta. ;) Pitää alkaa kaivaa kameraa pölypilven alta selkeesti esiin, et saadaan tänne uusia kuvia!!

Pidettiin tilastot puhtaina

Mites kaikki menikään? Minkälainen on minun itse kertomani epikriisi eli kertomukseni sairaalassaoloajasta? Ilokseni voin kertoa, hyvinkin positiivissävytteinen!

Leikkausta edeltävän päivän (16.8.) iltana mua pelotti niin älyttömästi, että lakkasin puhumasta. Olin väsynyt pelkäämään, mutta pelko ei selvästikään ollut väsynyt muhun, vaan pisti vielä viimeisen vaihteensa silmään. Vastasin kaikkiin kysymyksiin ja lauseisiin mahdollisimman lyhyesti, sanalla tai parilla, korkeintaan neljän sanan lauseella. Kyyneleet oli silmäkulmissa tosi useesti ja sairaalalaukun pakkaaminen oli työlästä. Mun oli tosi vaikeeta miettiä, mitä ihmettä mä siellä sairaalassa tarvitsen yhden vuorokauden aikana. Pelko vei melkein kaiken mun ajatuskapasiteetista. 
   Seuraavan yön nukuin parin tunnin pätkissä, kunnes ponkaisin ylös kello 5.30, puin vaatteet niskaan, nappasin sen sairaalalaukun ja lompsin äidin perässä autoon. Lähdettiin kotoa tuolloin leikkausaamuna (eli 17.8.) ajeleen kohti Jyväskylää kello 5.50. Perillä oltiin vähän ennen ilmoittautumisaikaa, joka oli 6.45. Koko aamuna äidin kanssa vaihdoin ehkä yhteensä neljä lausetta, automatkalla pari-kolme sanaa. Yritin vain keskittyä siihen, etten juokse sairaalan pihalta tai leikkaussalin pöydältä karkuun.
   Pääsin siihen vaiheeseen asti kuin viimeksikin, eli sain ilmoittauduttua, vedettyä leikkausvaatteet päälle ja istuuduin odottamaan pre-operatiivisen sohvalle esivalmistautumiseen kutsumista. Kesäkuussa tästä vaiheesta eteenpäin kaikki oli mennyt metsään ja niin väärin: hoitajat ei olleet hammaspolin kautta saaneet tietää mun flunssasta, mulle tuli jopa syyllinen olo heidän käytöksensä pohjalta. Et anteeks kun pilasin tän kesäflunssalla. Uskokaa, en mä tahallani tuolta maailmalta sitä haalinut itselleni. Mun käsityksen mukaan heillä ei ollut myöskään tietoa siitä, kuinka paljon sitä leikkausta pelkäsin. Kirsikaks kakun päälle he kertoivat, ettei mua voidakaan leikata. 
   Tällä kertaa taas kaikki meni äärimmäisen hyvin, mitä tulee mun pelkojen ja toiveiden todeksi ottamiseen. Kaikissa vaiheissa kaikista mua hoitaneista lääkäreistä, hoitajista ja kirurgista näki, että he tiesivät mun pelosta jo etukäteen. Ennen kuin kukaan heistä edes oli mua kasvotusten tavannut. Myös aikataulutuksesta näki, että mun toiveet ja pelot oli huomioitu ja ennakoitu jo etukäteen. 
   Eli kun olin taas sille pre-operatiivisen odotustilan sohvalle istahtanut, ei kulunut hädintuskin paria minuuttia kauempaa, kun vaalea, nuori ja todella lempeä sairaanhoitaja kutsui mut sisälle toimenpidehuoneeseen leikkausvalmisteluita varten. Kello tais olla viittä vaille seitsemän. Jo kymmenen minuuttia sairaalaan tulosta olin jo sairaanhoitajan huoneessa istumassa.
   Sanoin varmaan jo toisessa lauseessani sairaanhoitajalle, kuinka mua pelottaa. Sitten ne kyneleet taas tulivat, eikä niistä tullutkaan sitten loppua ennen mun nukuttamistani. Tämä todella lempeä hoitaja sanoi lukeneensa pelosta esitietolomakkeestani. Oikeasti esivalmisteluihin ei kuluisi varttia kauempaa ja kahdesta työpöydästä päätellen siellä huoneessa olis voinu työskennellä toinenkin sh toisen potilaan kanssa, mutta nyt siellä oltiin vaan minä ja se sydämellinen sairaanhoitaja. Ja minkä myös näen näin jälkeenpäin suunnitelmalliseksi toiminnaksi, esivalmisteluihin varattiin mulle se 30 min. aikaa. Sairaanhoitaja hoiti siis mun valmistelut todella rauhallisesti ja jutteli sekä kyseli multa kaikenlaista siinä samalla. Esimerkiksi siitä leikkauskokemuksesta, joka mulle tän pelon oli aiheuttanut. Kun hän kuuli ne sanat, jotka mulle oli viimeisimpään suolistoleikkaukseen mennessä sanottu, hän pöyristyi ja sanoi, ettei niin saisi IKINÄ sanoa potilaalle, oli tilanne mikä tahansa. Lisäksi kertoessani, kuinka tyhmää on, että näin iso ihminen itkee, hän sanoi, ettei se ole (varsinkaan vikan kokemukseni pohjalta). Ja sitten hän alkoi kertoa koirastaan ja kuinka hän on aina itkee, jos se pitää viedä lääkäriin. Itse asiassa hampaanpoistoa varten :D Sain siis tuolla pre-operatiivisella äärimmäisen hyvän vastaanoton, joka todella jatkui myös seuraavissa vaiheissa ennen nukutusta ja sen jälkeen.

Vähän ennen puolta kasia pääsin sairaalasängyssä odottelemaan leikkaukseen pääsyä sairaaalan käytävälle. Esilääkitys oli otettu (mutta paniikin takia se ei tuntunut missään), suu ja nenä puhdistettu sekä kanyylin kautta antibioottia tippui suoneen tasaiseen tahtiin. Kanyyli muuten laitettiin menemään kämmenselän sijaan tatuointini vierestä oikeasta käsivarresta. Mulla on niin pienet suonet noissa kämmenselissä, ettei sh halunnut aiheuttaa mulle enempiä tuskia itkun lisäksi. Mulla on nimittäin siitäkin tarpeeksi monta kokemusta, kun taitavatkin sh:t on yrittäneet sanoistani huolimatta laittaa kanyyliä kämmenselän suoniin ja rikkoneet niitä molemmista käsistä. Pre-opratiivisen sh ei edes lähtenyt yrittämään, vaikka olikin ennen syöpäpotilaiden suonten kanssa työskennellyt.
   Siellä sairaalan käytävällä äiti ehti muutaman minuutin viettää itkuisen minun kanssa, kun toiset kaksi sairaanhoitajaa vaihtoivat vuoroa edeltävän sh:n kanssa ja lähtivät viemään mua kohti leikkaussalia. Jotenkin mulle tuli sellanen tunne, että hekin tiesivät jo ennalta mun tilanteen, vaikka sen pystyi nopeesti tsekkaan mun vettä vuotavista silmistä. Äiti sanoi tsempit, lähti ajeleen kohti kotia ja mä lähdin sairaanhoitajien matkaan.
   Nämäkin kaksi sairaanhoitajaa olivat tosi ystävällisiä, esittelivät itsensä ja rauhoittelivat mua koko ajan. Kerroin heille, miksi tätä operaatiota pelkään eli edeltävän leikkausstoorini ja sen, että tiedän tän olevan tosi iso leikkaus. Nämäkin sanoivat ensiksi, että se kuuden vuoden takainen sh oli sanonut mulle todella väärin ja toiseksi, että isosta operaatiosta huolimatta tämä on heille kuitenkin rutiinitoimenpide. Ja että he ovat siellä salissa mun kanssa koko leikkauksen ajan.
   Leikkaussaliin päästyämme ja mun sotun tarkastettuaan sairaanhoitajien seuraksi sinne tuli kaksi anestesiahoitajaa, molemmat miehiä. He kertoivat tosi tarkkaan, millanen mun olo on todennäköisesti herätessä (kurkku kipeä intubaatioputken jäljiltä ja molemmilla poskilla kylmäpussit) samalla kun asettelivat muhun määrätietoisen rauhallisesti kaikenlaisia lätkiä sun muita piuhoja. Kysyin, kuinka kauan se leikkaus suurin piirtein kestää ja vanhempi anestesihoitaja kertoi, että he pyrkivät, että kahdessa tunnissa kaikki olisi ohi. Pahoittelin, et mun kämmenselän suonet on tosi pienet, joten kanyyli on käsivarressa. Anestesiahoitajat sanoi, että hyvällä paikallahan se on ja mul on tosi hienot suonet. Jotenkin niin mua toi oman itsensä vähättely :D Kirurgia mä en nähnyt siellä leikkaussalissa (enkä nukutuslääkärin kasvojakaan muista, hänen tulonsa kylläkin), mutta se rauhoittelu jonka sain sairaanhoitajilta ja niiltä anestesiahoitajilta, hoiti kyllä tehtävänsä. Melkein joka toisen lauseen sisältö oli se, että he on mun kanssani siellä ihan koko ajan ja mä oon tosi hyvissä käsissä. Mutta se, mikä on multa jäänyt päällimmäisenä mieleen, on sen vanhemman miesanestesiahoitajan lauseet, joista tän postauksen otsikkokin on poimittu. Ne lauseet on myös ehdottomasti myös ne, jotka on saaneet mut näin jälkikäteen luottamaan jälleen suomalaiseen anestesia- ja leikkaushoitoon. Tämä vanhempi anestesiahoitaja kertoi työskennelleensä leikkaussaleissa 30 vuoden ajan ja kertaakaan ei ole sattunut mitään pahaa. Kaikki hänen potilaansa ovat heränneet nukutuksesta. Sitten se kysymys tuli: 

Sovittaisko Roosa niin, että tämäkin menee hyvin, että mun tilastot säilyy puhtaina?

Mä vastasin, et joo, sovitaan niin. 
Sitten nukutuslääkäri tuli saliin, sanoi, että nyt mentäisiin ja et älä säikähdä, jos se nukutusaine kirvelee vähän. Tiesin sen kyllä jo etukäteen. Nyökkäsin ja ehdin just ja just tajuta, et nyt kirvelee. Sitten olinkin jo unessa, filmi katkes aivan totaalisesti ja yhtäkkiä. Korkeintaan kahdessa sekunnissa. 
   Kello oli vähää vaille yksitoista, kun heräsin heräämössä taas uusi sairaanhoitaja vierelläni. Oon aina herännyt tosi nopeesti nukutuksesta ja leikkauksista, niin tälläkin kerralla. Leikkaus oli siis kestänyt suunnitelmien mukaan vain pari tuntia. Mutta vaikka mä heräilenkin nopeesti, niistä heräämötunneista ei jää mulle juurikaan muistikuvia. Ei jäänyt tälläkään kertaa. Muistan tuijotelleeni kelloa joskus 11 (?) jäljestä ja kysyneeni, onko mun äidille soitettu, että olen herännyt. Oli soitettu, niin kuin olin toivonut esitietolomakkeessa sekä ihan ääneen ennen leikkausta. Vikan suolistoleikkauksen jälkeen ei tuota nimittäin oltu tehty ja porukat sai tehdä ison työn, missä olin, olinko edes hengissä. Ja olin sentään silloin alaikäinen! Mutta tällä kerralla tämä(kin) meni juuri niin kuin olin etukäteen toivonut. 
   Kurkkuni oli herätessäni kipeä (niin kuin hoitajat oli sanoneetkin), poskissa ne kylmäpussit ja kipuja jonkin verran, mutta ihmetyksekseni pystyin puhumaan ihan ymmärrettävästi ja hyvin. Kurkkukipukin siitä hellitti jo heräämössä, josta en paljoa tämän enempää muista. Niitä kylmäpusseja sai vaihtaa aika tiheään ja kyllä mulle taidetiin antaa myös jotain vahvempaa kipulääkettä iv:sti. Niin ja mikä kertoo siitä, että viestintä oli pelannut kaikissa eri sairaalavaiheissani, oli heräämöhoitajan pohdinnat mun korkeahkon pulssin syystä. Ite en korkeaa pulssiani huomannut/tajunnut, mutta heräämöhoitajahan sen tietysti näki monitoreista. Hän siitä mainitsi, mutta totesi heti perään sen johtuvan varmaakin siitä, että mua pelottanut nin kovasti se leikkaus. Tieto oli siis ilokseni kerrankin kulkenut niin kuin sen pitäis aina kulkea.

Yhden maissa mut tultiin hakeen osastolle 15. Siellä olin seuraavan vähän reilun vuorokauden. Tämäkin sairaanhoitaja oli tietoinen taustoistani. Hän myös selosti, kuinka nyt olo on varmasti aika kelju, mutten voi uskoakaan, miten mulla olis jo niin parempi olo seuraavana päivänä. Piti myös paikkansa. Koska mä olin nesteliuoksien varassa ja jaksoin juoda mehua ja vettä ite aluksi vaan silloin tällöin, mun paineet oli aika alhaalla sen iltapäivän, illan, yön ja aamunkin. Lisäksi se järkyttävä väsymys. Yllätyksekseni äidin viestittäessä, että tulevat isin kanssa mua moikkaamaan ja mikä huoneen numero on, oli tosi raskasta kirjoittaa "ysi". Siis kolme kirjainta, mut mieletön ajatustyö, et jaksan ne näpytellä. Luokkalaisilleni menevää viestiä kirjoitin monessa pätkässä puolen tunnin aikana ja taisin vetää illemmalla parit välitorkut, et jaksoin faceen päivittää, et hyvin meni.
   Kaikista tuskallisimpia olivat vessareissut, koska alhaisten verenpaineiden takia mulla oli tosi heikko olo ja tarttin aina hoitajan auttaan mut muutaman askeleen verran sinne vessaan. Tipan vuoksi vessassa oli käytävä parin tunnin välein ja ne reissut oli oikeesti melkoinen voimanponnistus, jotka oli muutaman kerran pakko sittenkin peruuttaa heikotuksen vuoksi. Pahointilääkettä mulle annettiin kyllä säännöllisesti sen keskiviikon sekä keskiviikon ja torstain välisen yön aikana, samoin kuin antibioottia ja kipulääkkeitä. Oksensin kuitenkin kerran, leikkauksen jälkeisenä yönä juurikin vessareissulta palattuani. Se jäi onneksi siihen, eikä tuolla suussakaan mikään vaurioitunut. 
   Torstaiaamuna oli kirurgin ja ortopedien tarkistustyö. Kaikki näytti hyvältä, joten he antoivat ohjeet kotonaoloon tikkien poistoon asti, kirjoittelivat epikriisin sekä e-reseptit antibioottiin ja kipulääkkeisiin, sekä sanoivat, että tunnin kuluttua olevien magneettikuvien jälkeen voisin heidän puolestaan lähteä kotiin. Olimme sairaanhoitajan kanssa kuitenkin sitä mieltä, että kotiinlähdön aika olisi vasta iltapäivällä tai illasta. 
   Kävin siis vielä torstai-aamuna kontrollikuvissa (jotka toivottavasti näen pian itsekin) ja lepäilin väsymystäni ja heikotustani pois. Vähän ennen puolta päivää pyysin myös vielä vahvemman kipulääkkeen (jonka olin saanut myös alkuyöstä) varmistettuani, ettei se sulje pois kotiinpääsyäni vielä samana päivänä. Ei sulkenut ja torstai-illasta oma olotila oli sellainen, että äiti ja siukut kävivät hakemassa mut kotiin. 
   Aattelin kirjoittaa oman postauksen lähipäivinä siitä, miten mulla on kotona mennyt, mitkä hoito-ohjeet sain ja kaikkea sellaista. Mutta lyhyesti sanottuna (mitä en yleensä osaa, mut yritän) kaikki on mennyt niin ulkonäön, turvotuksen, kipujen, puhumisen ja kaiken muunkin suhteen älyttömän paljon paremmin kuin ikinä osattiin kuvitellakin. Siit voi kertoo toi selfie, jonka nappasin itestäni vain neljä päivää leikkauksen jälkeen. Täällä voidaan siis hyvin ulkoisesti sekä sisäisesti!
   Myös sairaalasta, nukutuksesta ja leikkauksesta jäi äärimmäisen hyvät fiilikset. Mut otettiin tosissaan, tieto kulki ja mua kohdeltiin niin kuin kuuluikin. Oon tästä niin älyttömän kiitollinen, ettei sanat riitä. Tämän kokemuksen myötä mun ajatukseni ja asenteeni nukutusta ja leikkauksia kohtaan muuttui - ja juuri sinne suuntaan, kuin toivoinkin. Jos tässä joutuisi joskus vielä uudestaan leikkauspöydälle esimerkiksi jonkun äksidentin takia, tämän hyvän ja voimauttavan kokemuksen jälkeen mua ei enää pelottaisi yhtään niin paljon. Voisin nukahtaa rauhallisin mielin ja luottaa siihen, että mä herään.

Sillä suomalaisen sairaanhoito on todella asiansa osaavaa. Se on ihme, jonka toteutumiseen kannattaa luottaa. Se voi saada paljon aikaan. Esimerkiksi hymyn, jonka toteutumista mun tarvii oottaa enää puolisen vuotta. Sehän on ihan kohta se! :)

~ Roosa ~

//Niinjoo, tikit lähtee tänä perjantaina poies! :)

Leikkaus ohitse!

Hengissä ollaan! Leikkaus sujui hyvin ja onnistuneesti peloista huolimatta. Oon vielä sairaalassa, mutta ehkä illasta jo kotiin jatkamaan toipumista. :) Palaan asiaan heti, kun jaksan kännykän sijaan näpytellä tekstiä koneella. Mutta kaikki siis hyvin, hiukan on kipuja, mutta koko ajan vointi on parempaan päin.

Palaan asiaan ja kertoilen kaikesta heti kun jaksan! :)

~ Roosa ~

Se tunne, se pelko

Se tunne, kun molemmilla olkapäilläsi asustaa ja roikkuu tiivisti kaksi olentoa. Toisen nimi on lannistus ja pelko, toisen toivo ja voimautuminen. Se, kun ne tappalevat joka päivä keskenään useamman matsin pääsi sisällä. Toisena päivänä Toivo vie homman kotiin 5-1, toisena päivänä Pelko voittaa kolminkertaisella lukumäärällä. Koskaan ne eivät saa sopua aikaiseksi.
   Se tunne, kun olet viettänyt ihanan kesän. Nähnyt ystäviä, perhettä, sukua. Iloinnut ja nähnyt elämää. Nauranut, raivonnut, itkenyt ja hymyillyt. Nauttinut vuoron perään sateesta, ukkosesta, auringonpaisteesta ja helteestä. Pessyt pyykkiä, tiskannut ja siivonnut. Elänyt.
   Mutta se tunne, kun mietit niitä kaikkia lukuisia yhteydenottoja läheisiin ja yllättäen vähän kaukaisimpiinkin ihmisiin. Olet nauttinut niistä mielettömästi - ei kahta sanaa. Kun olet saanut tietää, että yläasteaikainen ystävä on tehnyt ehkä elämänsä rohkeimman teon, irtisanoutunut töistä ja muuttanut rakkauden perässä vähän inhimillisemmän junamatkan päähän. Se, kuinka tsemppasit häntä. Kuinka hän ilahtui, tuli onnelliseksi. Kuinka lupasitte olla nyt enemmän tekemisissä. Kuinka hyvä mieli siitä tuli. Ja siitä, että aiot nähdä vielä ennen leikkausta yhtä ala-asteaikaista ystävää, häntäkin vuosien tauon jälkeen. Kuinka hänkin ilahtui. Ja kuinka monta kertaa olet saanut kuulla toisten iloisia elämäntarinoita, käänteitä parempaan. Kuinka monta iloista kohtaamista tapahtui niin monen ihmisen kanssa serkkusi häissä. Niin monta, että sua itkettää. Että entä jos ne olikin viimeisiä? Nämä kaikki yllättävät ja iloiset yhteydenotot ja tapaamiset, joita sä koit.
   Se tunne, kun mietit, mitä kaikkea olet jakanut ja sanonut. Ja se, kuinka alatkin miettiä uudelleen sanojasi, jotka silloin tulivat niin spontaanisti, niin sydämellä. Vailla huolta huomisesta. Se tunne ja fiilis, kun alat miettiä sanojasi siitä käsin, jos ne olivatkin viimeiset sanat noille rakkaille ihmisille. Se pelko, kun tajuat millaisia kaikuja ja merkityksiä nuo sanomasi sanat ja lauseet saisivat siinä tapauksessa, jos kuolisit leikkauspöydälle. Se itku. Tämä itku. 

 Kuvat googlettelun tuloksena

Se tunne ja materialismionnellisuus, kun astelet kauppaan ja otat ostoskorin sijaan eteesi ostoskärryt!! Koska sulla on niin paljon ostettavaa, ja aattelet kärryjen olevan käytännöllisempi ratkaisu kuin ostokori kertaa kaksi. Kun lastaat viidenkymmenen sentin kärryihisi koulukalenterin, tiskirättirullan ja tyynynpäälliseesi ommeltavan vetoketjun lisäksi kauniin oranssin blenderin sekä juomapulloja ja mikroastian. Se fiilis, kun peset ostamiasi muoviastioita ja odotat innolla pääseväsi käyttämään niitä. Se fiilis, kun siivoat kaappeja ja saat siitä käsittämätöntä mielihyvää. Ettei sitä tartte tehdä leikkauksesta palattuaan. Voi keskittyä pelkästään toipumiseen ja kouluun. Ja ai että kun ostit niin passelin kokoisen blenderin, sehän mahtuu just ja just kaappiin! Wohoo, sä oot Roosa pro!! Ja ihanaa, kohta sen ei tarvii olla tuolla kaapissa, vaan tässä keittiön tasolla. Kahvinkeittimen vieressä. Ja kun oot käyttänyt sitä niin pitkään ja useasti et ärsyttää, voit todeta, et ainakin se on nätin värinen (ja sopii hyvin sun tiskiharjaan).
   Mut sit se tunne, kun siivootkin niitä kaappeja sillä ajatuksella, et porukkas joutuu pian ne tyhjentämään. Ei mitään best before-päiväyksen ohittaneita säilyketölkkejä tai kuiva-aineita kaappiin. Ne menee roskikseen. Kaikki, mitä sä et oikeesti tartte enää, roskikseen. Pinnat niin puhtaaks, että porukoillasi, rakkaalla perheelläsi, olisi mahdollisimman helppo työ tyhjentää kämppäsi. Ei ylimääräistä siivoustyötä heille, vain tavarat kasaan ja avain vuokranantajalle. Ja onpa hyvä, et ostit sen kunnon blenderin. Porukkas voi heittää sen heidän vanhan suoraan kaatopaikalle ja ottaa tän sun tuliterän blenderisi käyttöön. Säästyy yhdeltä taloudelta vajaa 50 euroa rahaa. Se on suurperheelle paljon rahaa se. Puolet viikonlopun ruokaostosten summasta. 

Se tunne, kun odotat ihan silmittömällä tavalla leikkauksesta toipumistasi. Se tunne, kun oot ihan varma, et selviit leikkauksesta hengissä, niin kuin kuuluukin. Ei tule mitään komplikaatioita. Saat palata takaisin kämppääsi, takaisin koulunpenkille ja nähdä rakkaat luokkatoverisi. Kuinka saatte yhdessä käydä sen sun parantumisprosessin läpi, oikeastaan koko kampus. Kuinka olet niin ihanien ja ymmärtäväisten ihmisten ympärillä. Kuinka täytyt siitä heidän osoittamastaan rakkaudentunteesta jo nyt. Kun sanat ei riitä sitä rakkauden määrää kuvailemaan. Se tunne, kun odotat, että pääsette kulkemaan viimeisen kouluvuoden lävitse ja samalla elämään yhdessä sun paranemisprosessin. Sä pääset opettamaan muita sillä, mitä oot. Ja sä puolestaan opit niin älyttömästi muilta siitä, mitä he ovat ja miten he käyttäytyvät sun seurassasi niin kuin ennenkin. Kuinka sä oot se sama Roosa heille, mitä oot ennenkin ollut. Voi että sä odotat syksyä ja tämän toisen ison perheesi näkemistä! <3
   Se tunne, kun annoit toiselle anteeksi. Ja siihen tarvittiin vain yksi kuva, yksi tieto ja yksi sekunti kaiken sisäistämiseen. Okei, ehkä kaksi - mutta kuitenkin. Se tunne, kun sä jo luulit, että sä et ikinä pystyiskään antamaan anteeksi, vaikka niin haluaisit. Mut sit sä pystyitkin siihen toissapäivänä ihan yllättäen. Se tunne, kun taakka putos harteilta ja sä aloit hymyilemään. Sä aloit loistamaan - ja sä loistit vielä eilenkin, vaikka tiesitkin menettäväsi sellaista, mitä et koskaan saa takaisin. Sä kuuntelit Eppuja koko päivän, et ärsyyntynyt viikkosiivouksesta ja vaan hymyilit, kun tiesit, miten toinen on onnellinen. Sä jopa otit siihen yhteyttä pitkästä aikaa kuukausiin. Näit vaivaa kootakses sille "hauskaa ja perinteistä festarireissua!" -viestiä Eppujen biisien nimiä apuna käyttäen. Eikä se edes tuntunut susta vaivalta. Kuinka sä olit iloinen, kun toinen vastas heti takaisin. Kuinka teillä molemmilla oli hyvä fiilis toistenne puolesta ja se tuntui susta vaan niin hyvältä!! Ja kuinka sä oot vaan onnellinen, et toinen sai kokee jotain sellaista, mistä se oli haaveillut niin pitkään. Ja kuinka se koki sen tosi tärkeessä ja hyvässä seurassa. Se tunne, se onnellisuus toisen puolesta, jota mitkään sanat ei pysty kuvailemaan. 
   Se tunne, kuinka yhtäkkiä odotatkin syksyä ja sitä, et näet tämän toisen taas kasvoista kasvoihin (omiesi ulkonäöstä puhumatta ja välittämättä). Kuinka sä haluut kuulla iloiten siitä keikasta kaiken (..tai sen, minkä toinen pystyy muistamaan), eikä sua harmita se, ettet ollut sitä keikkaa itse kokemassa. Se tunne, kun sä vaan haluut hymyillä aidosti sille, halata ja sanoo että ihana nähdä. Ja oikeasti tarkoittaa sitä koko sydämestäsi. Koska sä oot pystynyt antamaan toiselle anteeksi kaiken sen väärän, mitä se sulle teki. Vaikkei se pyytänyt sulta anteeksi. Eikä sen tarvii. Sä oot antanut sille senkin anteeksi. Te ette oo mistään velkaa toisillemme. Pyyteettömällä lähimmäisenrakkaudella saa aikaan paljon enemmän kuin vihalla, pettymyksellä ja katkeruudella. Ja just nyt susta tuntuu siltä, et se ihminen, jos kuka ansaitsee lähimmäisenrakkautta elämäänsä. Ja sä oot enemmän kuin halukas sitä hänelle osoittamaan, vailla vastapalveluksia tai taka-ajatuksia. Ei, se tie on jo katsottu loppuun. Sä vaan haluut olla toiselle ystävällinen, eikä siinä ole mitään pahaa. Se onkin ehkä sun vahvuutes - olla pyyteettömän ystävällinen ja välittävä kaikille, mut kaks kertaa enemmän niille, jotka ei sitä mistään hinnasta ansaitsis. Ja sulla on sellainen tunne, et nyt sä alat sitä vahvuuttas käyttään vielä enemmän.

Mut sit se pelko, jos tää ei toteudukaan. Kun sä oot kirjoittanut kirjeet sun luokallesi, ystäväpariskunnallesi ja tälle lähimmäisenrakkautta sisimmässään kaipaavalle. Jos sä et pääsekään näkeen heitä, et halaamaan, et sanomaan hyvästejä. Et mitään. Se tuhannenmoinen pelko, et sä et pääse halaamaan sitä tyyppiä ja sanomaan, et sä oot antanut sille kaiken anteeks. Et on ihana nähä sua. Kerro kaikki. Sä oot hyvä tyyppi pohjimmiltas ja usko, sä et oo mistään velkaa. Usko tyhymä. Näetkö? Mä hymyilen, mä nauran. Usko mun sanat ja hymyile säkin vähän. Koska sun hymy on parasta sussa.
   Se pelko, kun et tiedä, miten sun käy, jos lähtö tulee. Mihin sä joudut? Et oo ollu hirveen hyvä uskovainen viime aikoina. Sulla ei muka oo ollu aikaa. Voitko sä saada sen ja niin monta muutakin syytä sekä asiaa anteeks? Onko armoo vielä jäljellä sullekin? Sun ei auta kuin luottaa ja toivoa parasta. Sun ei auta kuin uskoa.
   Se tunne, miten sä oot kiitollinen kaikesta mitä oot saanut. Kiitollinen perheestä, ystävistä, kiitollinen elämästä. Se on kohdellut sua ihmeen hyvin. Sä oot päässyt tänne asti. Se on saavutus. Siksi sä rustaat kaiken ylös, jos pitää järjestää hautajaiset. Siihen mustakantiseen vihkoon, jonka otat mukaan porukoillesi. Et kaikki ois mahdollisimman helppoa muille, et sä saisit sellaisen hetken sun muistolle, jonka sä ansaitset. Josta jää toivon tunne kaikille. Et tää ei oo ikuista, vielä me tavataan. Sä rustaat ylös myös kaikki tilinumerot ja salasanat. Kaikki tärkeät ja merkitykselliset tavarat ja mitä niille pitää tehdä, kenelle ne menevät. Että muilla ei olisi niin hirveää kuormaa kannettavana ja selvitettävänä. Suru itsessään on jo niin käsittämättömän raskasta ja pimeää, etkä sä halua heittää lisää taakkoja rakkaillesi pimeässä kannettavaksi. Sä et haluu olla taakka. Ja sä vaan itket ja tuskin näet, mitä kirjoitat. Sun tekee pahaa rakkaittesi puolesta.
   Se tunne kun se Toivo herää taas sun olkapäällä ja kaikki on taas hirveän kirkasta ja valoisaa. Sä selviit, sä pääset käyttään niitä astioita ja sitä blenderiä. Sä pääset herättään naapurirapussa asuvaa ystävääsi, kun se lähes joka keskiviikko-aamu nukkuu pommiin. Pääset vähän heittään läppää ja vittuilemaan kaikella rakkaudella niille, jotka osaavat ottaa sen oikein vastaan. Kuinka sä pääset näkeen toisten rakkaat kasvot koulussa. Kuinka kaikki menee just niin kuin sen pitääkin ja ens kesään mennessä sulla on se kaunis hymy, josta oot haaveillut niin pitkään. Jota aatellessa sä itket onnen kyyneleitä. Ne hampaat ja se hymy, jonka sä ansaitset. You´re really worth it.
   Toivo kuitenkin nukahtaa ja jälleen kerran pelko herää ja heittää saman kierroksen kuin kaikkina edellisinä kertoinakin. 

Ja lopulta se tunne, kun sä et enää jaksa näitä tappelupukareita. Sä oot väsynyt näihin keskenkasvuisiin ja uhmaikäisiin kauhukakaroihin. Sä haluut et ne ois jo täysikäisiä ja muuttais pois kotoa. Ja sen jälkeen niillä ei ole rakkaitten lasten tavoin oikeutta tulla edes viikonloppukäynneille lapsuudenkotiinsa. Kaiken tämän jälkeen se ei ole enää niitten koti. Mutta kestääkö tämä koti, sinun pääsi, näiden kahden kakaran välisiä taisteluita vai luovuttaako se kesken kaiken? Luovuttaako se, eihän se luovuta? Jaksaa, ei jaksa, jaksaahan se?
    Se lopputulema ja kysymys tämän väsymyksen, Toivon ja Pelon keskeltä. Suoraan taistelukentältä. Onko sun pakko olla kummankaan puolella? Voitko sä mennä sinne sairaalaan ja vain katsoa, kuinka käy? Onko sulla pakko olla se Toivon moodi yllä, että selviät? Onko sun henki riippuvainen sun mielentilasta? Jaksaisko sun mieli ja keho hengissä, vaikka et ajattelisi kumpaakaan - elämää etkä kuolemaa? 

   

Nyt ei saa käsittää väärin - tottahan toki mä haluan elää. Mä en mitään muuta haluiskaan. Mutta kun rupean ajattelemaan (ja varsin usein nämä tulee ilman ajatustyötäkin) elämää tai kuolemaa, mä oon vaan yhä enemmän sekaisin. Ja vie taas hirveän kauan, et saan itteeni siihen ajatukseen, jonka tiedän olevan se ainut ja alkuperäinen - mä haluan elää, mä elän, mä tuun elämään. Tähän leikkaukseen mä en kuole. Ja kun lopultahan nämä asiat eivät ole millään tavalla meidän käsissämme. Ei voi kuin vain katsoa ylöspäin ja todeta 

- Taivas, varjele.

~ Roosa ~

Minä lupasin tehdä sinusta kuuluisan: Kohtaaminen

...Koska Sinä annoit minulle niin paljon. Ja nyt, kun olen päättänyt jättää opparin laakereilleen hetkeksi ja keskittyä vain omaan hyvinvointiini leikkaukseen saakka, on aika. Olen kertonut kerran vuoteen menehtyneestä ystävästäni yhden postauksen verran, mutta maininnut hänet useita kertoja siellä täällä. Koska hän vain on vaikuttanut niin paljon siihen, mitä olen nyt, miten ajattelen ja toimin elämässäni. 

   Silloin kun tämä rakas sielunsiskoni nukkui pois, lupasin hänelle jotain. Lupasin, ettei hän jää unholaan - teen hänestä vielä kuuluisan. Omalla tavallani. Nyt on kulunut tarpeeksi monta vuotta, että uskallan lähteä avaamaan niitä arkistojani, muistojani ja arpiani, jotka ovat tällentuneet yhdelle Word-tiedostolle reilun neljän vuoden aikana. Niitä kertyy varmasti vielä ajan saatossa lisää.

   Tiedän, ettei koko maailma lue tätä pientä blogiani. Mutta minä lupasin. Ystäväni ei jättänyt ikinä lupauksiaan täyttämättä, joten minunkin on pidettävä omani. Näyttääkseni Sinulle, ystäväni, mutta ennen kaikkea näyttääkseni itselleni. Jotain, en tiedä tarkalleen vielä mitä. 

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta

 Ei raudasta tai puusta

 Miten tyttöjä tehdään

 No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu

- PMMP, Tytöt

Sain kuulla sinusta ensimmäistä kertaa silloiselta ystävältäni. Oli viidennen luokan kevät vuonna 2006. Hän kertoi, että tulisit luokallemme seuraavana syksynä, kun muuttaisit paikkakunnallemme perheesi kanssa. Olisit kuulemma iloinen ja ihana ihminen. Kaikki huomioonottava ja hauska.

   Koko luokka tiesi tulostasi jo keväällä, ja odotimme kaikki sinua innokkaasti. Sain kuitenkin olla ensimmäisiä, jotka asiasta tiesivät. Ei kai kukaan sinusta olisi tietänytkään ennen syksyä, ellei ystäväni olisi tuntenut sinua, ellet olisi ollut tuttavaperheen lapsi. Luulen, että ystävälläni oli syynsä kertoa minulle sinusta ensimmäisten joukossa. Sen syyn nimi oli epilepsia. Sairaus, jota minä olin kantanut mukanani jo nelivuotiaasta saakka. Sairaus, joka oli ollut unten mailla jo parin vuoden ajan, mutta joka saattoi herätä koska tahansa. Sairaus, joka oli yhtä olennainen osa minua kuin vihreät silmäni.

   Kun kuulin, että sinullakin on epilepsia, minuun syttyi toivon kipinä. Toivoin yhtäkkiä niin kovasti, että meistä tuli ystävät ja saisin lähelleni ihmisen, joka ymmärtäisi tätä sairautta paremmin kuin muut ”terveet” ihmiset. Sain enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

   Syksyllä sinä sitten saavuit. Ensimmäinen asia, jonka sinusta muistan, on hymyilevät kasvosi. Näytit hymyilevän koko kehollasi, kasvoista varpaisiin asti. Kaikki luokkalaiseni, minä mukaan lukien, halusivat tutustua sinuun. Ehkä hieman kilpailimmekin sinusta, mutta sinä otit meidät kaikki omaksesi, et tehnyt eroa välillämme. Epilepsia ei tehnyt sinusta hyljeksittävää ja vammaista ihmistä. Luokka oli tottunut epilepsiaan jo reilun viiden vuoden aikana minun kanssani. Olin kertonut jo alakoulun ensimmäisinä päivinä epilepsiastani (ja muista sairauksistani) luokan edessä ääni väristen ja vähitellen minut oltiin hyväksytty luokan joukkoon täysivaltaisena jäsenenä. Olin tasoittanut sinulle tien valmiiksi. Kuulin jälkeenpäin, että se oli sinulle mielettömän merkittävä asia. Tiedätkö mitä? Tein sen enemmän kuin mielelläni.

   Vihdoinkin pääsin tutustumaan sinuun. Muistan, kun sanoin sinulle: ”Hei, mun nimi on Roosa ja tiedätkö mitä? Minullakin on epilepsia.” Siitä hetkestä lähtien välillemme syntyi aivan erityinen yhteys, vaikka emme jutelletkaan päivittäin. Pystyimme aina jatkamaan siitä, mihin olimme jääneet. Välillä puhuimme epilepsiasta, välillä jostain aivan muusta. Me molemmat olimme sitä mieltä, ettei sairaus saanut kaataa koko maailmaa – sinä joka olit sairastanut epilepsiaa noin vuoden ja minä, joka oli sairastanut sitä kahdeksan vuoden ajan. Elämää oli epilepsiasta huolimatta – tai juuri sen vuoksi.

   Sinä syksynä minä sain vierelleni sielunsiskon, jonka kanssa sain taivaltaa tätä elämää eteenpäin kuuden upean vuoden ajan. Ja siitä, jos mistä, olen enemmän kuin kiitollinen.

Näitä postauksia julkaisen silloin tällöin, kun siltä tuntuu. Nyt tuntui siltä, että oli ensimmäisen kirjoituksen aika.

~ Roosa ~

Blogini kaikkien aikojen rehellisin tilitys

Tämä on ehkä blogihistoriani avoimin selostus ja tilitys mun olotilastani ja siitä, miten tähän on tultu. Ehkä saatan jonkun huonoon valoon, ehkä se henkilö saa tietää tästä. Mutta kello kahdentoista hätä ja ahdistus ei lue lakia. Se ylenpalttinen ahdistus, kun susta tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. On liikaa asioita ja kysymyksiä mielessä, joihin ei ole vastauksia tai avaimia. Ja samaan aikaan pitäis pysyä aikatauluissa opparin suhteen.

 
Reilu vuosi sitten heitin yhden kirjeen postilaatikkoon ja huokaisin helpotuksesta. Olin saanut kaikki käsittelemättömät ihmissuhdeasiat päätökseen. Tunsin oloni vapaaksi - mua ei harmittanut, ei ahdistanut eikä masentanut. Tunsin oloni vapaaksi ja onnelliseksi. Todella, todella onnelliseksi omassa sinkkunaisen olotilassani. Olin varmaan ekaa kertaa elämässäni oikeasti onnellinen siitä, et oon sinkku. Sanoinkin silloin itelleni ääneen, et nyt sä Roosa nautit siitä, et oot sinkku. Et ota itelles ketään ainakaan puoleen vuoteen.
   Tietysti unohdin koputtaa puuta ja hupskeikkaa. Meni ehkä naurettavat kolme viikkoa, kun näin yhdet iloiset ja lämpimät silmät syksyn ekoissa opiskelijabileissä. Aamulla Faceen oli tullut kaveripyyntö. Viikon keräsin itessäni kanttia ja rohkeutta. Sit mä päätin, et mä katon tän kortin kyllä kunnolla loppuun. Mähän myös katoin.
   Vajaan kolmen kuukauden tutustumisen ja säätämisen jälkeen sain olla onnellinen. Sitä onnea kesti kaksi viikkoa. Pudotus pilvistä oli aika korkea ja kova. Vaikka omalla tavallani osasin pelätä sitä. Et jos toinen ei kykenekään tähän. 

Ja mä päätin vain hymyillä...

En voisi edelleenkään arvostaa yhtään enempää sitä, miten toinen tämän suhteen stoppaamisen teki. Hän tuli luokseni käymään (vaikkakin pyynnöstä), makasi mun kämpän lattialla ihan säpäleinä ja piti pitkän monologin siitä, miksei hän kykenekään tähän, miksei meistä voikaan tulla mitään. Arvostan. Kaikki ei sellaiseen pystyisi. Mä tiedän, etten ehkä koskaan tuu näkeen niin...sellaista näkyä.
   Se oli oikea veto, siis suhteen lopettaminen. Seison täysin sen takana edelleen. En kadu sitä, että ihastuin. En sitä, että tuli ainakin omalta osalta jaettua todella henkilökohtaisia asioita toiselle. Enkä sitä, että minulla ja hänellä oli hetken ajan upeaa ja ihanaa ennen kuin kaikki meni rikki. Se oli mulle tärkeä kokemus ja opetus. Näin jälkikäteen voin myös itse rehellisesti sanoa, ettei meistä olisi ollut pidempään parisuhteeseen. Meissä oli samaa ja Hänessä niitä asioita, joita kumppaniltani toivoa. Mutta siinä oli myös paljon sellaisia näkemyseroja ja tekijöitä, jotka olisivat ajaneet suhteen jossain vaiheessa kuoppaansa. Näin jälkikäteen sanottuna se oli enemmän kuin oikea teko, että tarinallemme laitettiin piste niin aikaisessa vaiheessa. Ja niin oppikirjamaisesti, etten voi liikaa korostaa, miten arvostan toisen tekoa. Se vaati Häneltä varmasti rohkeutta, rohkeutta ja vielä kerran mieletöntä rohkeutta.
   Minulle kuitenkin luvattiin jotain, eikä sitä osattu pitää. Siitä olen surullinen, se rikkoi mua äärimmäisen paljon. Suhteen katkaiseminenkaan ei särkenyt mua niin pahasti kuin se, miten mua kohdeltiin ja miten lupaukset rikottiin. 
   Kun yhtäkkiä huomaa jääneensä tienposkeen hylättynä ystävänä, joka ei tiedä, missä mentiin mettään, voin sanoa et sattuu aika kovaa. Varsinkin, kun en saa kuulla, mitä mä tein väärin joutuakseni sinne. Kun huomaa, et se oonkin minä, joka tätä ihmissuhdetta yrittää edes jotenkin pitää yllä ja hengissä. Vaikka se oli alunperin toisen idea ja ehdotus. Johon minä suostuin. Olin täysin valmis siihen, että se on soronoo ja adjö. Mutta kun kerran toinen siinä mielentilassa ehdotti ja kattoi mua niillä silmillä...tietysti mä suostuin. Tietysti mä halusin uskoa, et meistä olis edes ystävyyteen tai kaveruuteen. 

Mä en usko siihen, että jos ihmissuhteessa mennään metsään, vika on pelkästään toisessa. Mulle on kotona annettu se kasvatus, että riidoissa on kaksi osapuolta. Ja et jos vain on millään lailla mahdollista, riidat sovitaan kasvotusten. 
   Mä yritin sopia näkemistä, mä yritin pitää sitä ystävyyttä hengissä. Mut mä en voinut millään pitää kiinni toisesta, jos sillä ei ollut mitään halua pitää kiinni minusta. Yritin sopia näkemistä, ensin ja liian kauan hyvällä, sitten vähän pahemmalla. Koska mä todellakin halusin pistää pisteen koko jutulle kasvotusten ja nätisti. 
   Mä en tehnyt sitä niin nätisti kuin alun perin suunnittelin. Mut tein sen niin nätisti, kuin niillä voimillani pystyin. Kasvotusten, normaalilla äänenpainolla, korkeintaan lievä pettymyksen vire äänessä. En hae tällä mitään lisäpisteitä teoilleni, mut joku toinen ois voinu hoitaa sen niin paljon rumemminkin. Mut mä hoidin sen niin nätisti kuin osasin. Enkä siltikään saanut vastauksia kysymyksiini, jotka koin siinä tilanteessa mulle ihan oikeutetuiksi. Vaikka ihan vain jatkoa ajatellen. En edelleenkään tiedä, mitä tein väärin, että tilanne meni siihen, et piti pistää välit poikki. Tällä kertaa mun toimesta, mut kuitenkin yhteisymmärryksessä. Ois ollu arvokasta mun jatkolle ja kasvulle, et olisin saanut tietää, mikä meni mun osalta väärin. 
   Mutta vaikka en saanut tai koskaan saakaan vastauksia kysymyksiini, tiedän tehneeni oikein antaessani oman Ratinan Eppu-lippuni toiselle. Vaatimatta senttiäkään takaisin. Mä olisin halunnut mennä sinne juuri tämän ihmisen kanssa ja ystävinä, mutta tajusin kevään mittaan, ettei se olisi enään näillä kiemuroilla mahdollista, kannattavaa eikä mieluista. Tästäkään teosta en vaadi itselleni aplodeja. Mä halusin vain loppuun asti olla rehellinen ja lojaali toiselle. Jos mä en pysty meneen (ja kun en pysty) sinne hänen kanssaan, hän ansaitsee seurakseen sinne sellaisen, joka pystyy ja ansaitsee sen lipun sekä seuran. Mut ennen kaikkea sillä ilmaisella ja ylimääräisellä lipulla mä halusin osoittaa, että välien katkaisusta huolimatta mä en jää häntä vihaamaan. En vihaa, enkä kanna kaunaa. Sillä sellaisella mä en tässä jo valmiiksi vihaa täynnä olevassa maailmassa mitään voittaisi. 
   Eli  ei, mä en oo vihainen toiselle osapuolelle siitä, et se katkaisi suhteen. Enkä siitä, et ystävyyskään ei toiminut. Mut mun usko itteeni naisena ja arvokkuuteeni muitten silmissä koki kovan iskun. Jos jokin negatiivinen tunnelataus tätä ihmistä kohtaan mulla on, se on pettymys. Kun se ei voinut olla mua kohtaan loppuun asti rehellinen niin kuin mä olin sille. Sillä mä kyllä tiedän, et mun hyväuskoisuutta käytettiin omalla tavallaan hyväksi. Kyllä mulle loppuvaiheissa myös valehdeltiin - tai ainakin jätettiin asioita kertomatta. Ehkä joittenkin silmissä pieniäkin juttuja, mut sellaisia, jotka sai ja saa mut kysymään omaa arvoani ja kuvaani muiden ihmisten silmissä.
   Tapahtuneessa kuitenkin riittää käsiteltävää. Se, kuinka luulit saaneesi onnen viereesi pitkän kasvun, kipuilun ja odotuksen jälkeen - muttet saanutkaan. Kun luulit, ettei hän kuitenkaan häviäisi kokonaan sun rinnalta - mutta joudutkin toteamaan, et vaikka kaikkesi teit ja annoit, se ihminen lipuu sun otteesta pois.

Tää vuosi on ollut mielettömän rankka. Tapahtuneen on voinut varmasti tajuta täällä blogissakin rivien välistä - se ei ole vaatinut hirveästi sisälukutaitoa tai tulkkausta. Ensin todellakin ajattelin, et tää on jotain niin henkilökohtaista, et tää rehellinen ja avoin kertomus tapahtuneesta jää mun yksityiselämään ja muutaman uskotun ystävän tietoisuuteen. Mut nyt vaan tuntuu, et kaikki kaatuu päälle. 
   Koska eihän nämä elämän haasteet tässä olleet.
   Koko ajan tämän lisäksi mun päässä on vilisseet myös hammasleikkaukseen liittyvät jutut ja pelot. Lisäksi on pitänyt vääntää opparia hitaasti, mutta määrätietoisesti eteenpäin. Kolme isoa asiaa, mun rikkonaisuuteni ja ahdistukseni pyhä kolminaisuus: Leikkaus, Oppari ja Ihmissuhteen teettämä vaurio. Koko loppukevät mulla oli todella kiireistä opinnäytetyön eri osa-alueiden suhteen - ja onneksi oli. Se piti mut jotenkin elämässä kiinni - koulukiireiden lisäksi. Samoin lähestyvä leikkaus ja pelot.
   Mut se teki myös paljon hallaa. Koska mulla ei juuri ollut aikaa, motivaatiota tai jaksamista puida tapahtunutta (tai vaikka olikin, en hirveän pitkälle päässyt), on viimeinen kuukausi ollut tosi kivulias. Leikkauksen peruuntuminen tuntui pisteeltä i:n päälle: tämäKÄÄN ei mennyt suunnitellusti. Vaikka tiedän, ettei sairastumisille mitään voi, leikkaus olis ollut mulle monella tapaa henkinen onnistuminen myös tämän rikkoutuneen ihmissuhteen osalta. Mä olisin päässyt elämässäni konkreettisesti eteenpäin. Maailma ja Taivas ois näyttäneet, et elämä jatkuu ruohonjuuritason lisäksi ihan silmin nähtävällä tavalla. 
   Leikkaus olis ollut mulle yks murhe listasta pois, yks elämänvaihe eteenpäin. Koska leikkaukseen valmistautumisen on nyt osin joutunut aloittamaan alusta ja ihmissuhteen katkeamisen tuottamat vauriot on vasta ohittaneet alkukorjausvaiheen, niitä on joutunu käsitteleen yhtä aikaa. Eikä kummankaan käsittely etene. 
   Tää kesä oli mulla tosi hyvin suunniteltu. Vain nähdäkseni, ettei elämä mee kuten käsikirjoittaa. Mun piti koko elokuu kirjoittaa rauhassa opinnäytetyön teoriaosaa. Leikkauksen peruuntuminen tiesi sitä, et kesäopinto- ja opparikuviot piti järkätä uusiks. Ja kun sitä teoriaa on alkanut nyt sinnikkäästi kasaamaan (lue:kirjoja lukemaan ja tekstiä raapustamaan), ahdistus iskee kaikista pyhän kolminaisuuteni osa-alueesta yhtä aikaa päälle. Ja niin mikään ei etene. Sain jopa yhden sairaalaan vievän paniikkikohtauksen. Kaikki tuntuu romahtavan hetkenä minä hyvänsä alas, koska kannatteluvoima ei vaan riitä. Mielen täyttää pessimistisyys: ajatukset siitä, et sä et selvii näistä mistään. Sä et saa opparia kasaan. Sä et valmistu. Sä et selvii leikkauksesta hengissä. Etkä muuten saa tulevaisuudessakaan sitä elämäsi tärkeintä ihmissuhdetta. Sä et edes halua sellaista. Oikeesti. Haluat elää elämäs loppuun asti yksin. Sua inhottaa ajatus, et jakaisit elämäsi toisen ihmisen kanssa. Ja saisitte lapsia - HYI!
   Ehkei näin ole. Jossain tuolla pääkopan pohjalla loistaa vielä himmeenä se valo, et oppari tulee ainakin kasaan ja mä valmistun just mun unelmien ammattiin. Muiden juttujen valosta tai hehkulamppujen vaihdon tarpeesta en edes jaksa puhua. En jaksa edes toivoa, etten liiaksi pety. Ne syttyy, jos on syttyäkseen. Mut se vaatii mieletöntä korjaustyötä ja ymmärrystä muilta ihmisiltä.

   ...koska hymyn taakse voi piilottaa niin paljon.

Tämä todellakin tulee olemaan henkilökohtaisin postaus, minkä julkaisen. Mä tiedän, et ehkei pitäisi. Mut toisaalta, ehkä se tuo mulle hetkellisen mielenrauhan ja teille lukijoille totuudenmukaisen tiedon siitä, missä nyt oikeasti mennään. Oon aika loppu. Mut kuitenkin jaksan toivoo tälle toiselle ihmiselle kaikkee hyvää ja vaan parasta. Kunpa jaksaisin toivoo sitä yhtä paljon itelleni. No, jos ei muuta, niin ainakin opin tän: mä tarviin rinnalleni ihmisen, joka on täysin sinut ittensä kanssa ja kaikessa, täysin KAIKESSA rehellinen ja luottamuksenarvoinen. Älkää tekään ikinä tyytykö vähempään!

~ Roosa ~