Minä olen hyvä

Tänä kesänä  olen saanut kokea aika upean tunteen: minä koen kelpaavani, minä koen olevani kokonainen. Se elämys tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta pyöräillessäni töistä kotiin. Pisti kyllä hymyilyttämään ja kovasti, sillä aikamoisesta tässä ollaan viimeisimpien vuosien aikana selvitty.
   Kiusaaminen on varjostanut minua monta vuotta. Ala-asteella kiusaaminen liittyi vammaani, eivät pienet lapset voineet ymmärtää, miksi olen niin erilainen. Ala-asteella kiusaamista riitti kolmanteen luokkaan asti. Vasta silloin monet alkoivat ymmärtää ja hyväksyä leikkeihin...jopa pojat. Viidennellä ja kuudennella kukaan ei enää edes muistanut koko vammaa. Tai sitten vamma oli niin olennainen juttu, ettei sitä tullut edes ajatelleeksi. Pääsin leikkeihin mukaan, tulin kaikkien kanssa toimeen ja sain kokea, että minut hyväksyttiin. Suurin palkinto ja ystävyyden osoitus oli, kun luokkalaiset äänestivät minut hymytyttöpatsaan saajaksi neljännen luokan keväällä.
   Yläasteella seiskaluokalla olin poikien suosikki, "hyvä jätkä". Sitten seiskaluokkalainen Roosa meni ihastumaan ja paljastamaan ihastumisensa ihastukselleen, hauskalle punapäiselle pojalle. Tämä poika alkoi kiusata minua kavereidensa kanssa, tai en tiedä, oliko kiusaaminen tämän pojan kavereiden päätös. Pahinta helvettiä kesti noin vuoden ajan, seiskaluokan lopusta kasiluokan loppuun. Ysiluokka oli jälkimaininkien aikaa. Pahimpina päivinä en olisi jaksanut edes mennä kouluun, mutta sisäinen pikku-perfektionistini ei antanut periksi. Luokanvalvojalle kyllä kerroin, mutta se auttoi vain hetkeksi. Kiusaaminen palasi. Niinpä hukutin itseni koulutyöhön - en olisi antanut itselleni anteeksi, jos koulutyöni olisi kärsinyt sen vuoksi. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin täysin pohjalla, enkä edes tiedä, miten olen vielä tässä ja itsetuhoisuus jäi pelkkään viiltelyyn.
   Onneksi oli ripari. Sain kokea, että kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Myös ympärilläni olevat isoset, vetäjät ja muut leiritoverit saivat minut vapautumaan kahleistani hyväksymällä minut ehdoitta. Uskoontulon jälkeen pystyin myös lopullisesti antamaan anteeksi kiusaajapojille. Olin mielessäni antanut anteeksi jo monta kertaa aiemminkin, mutten kuitenkaan.
   Toivon myös todella, todella paljon, että kiusaajat ovat pystyneet antamaan anteeksi itselleen. Ainakin tämä poika, johon ihastuin, on saanut maksaa kalliisti teoistaan. Jopa niinkin kalliisti, etten edes minä olisi sitä hänelle suonut.
  
Kiusaaminen on kuitenkin jättänyt jälkensä. Itsetunto- ja itsevarmuusongelmat jatkuivat pitkään ja osittain heijastuvat edelleen silloin tällöin. Monesti on joutunut miettimään, kelpaankohan minä nyt varmasti. Mitään avonaisia tai vähääkään sitä muistuttavia vaatteita en ole uskaltanut käyttää moneen vuoteen. Kun kasiluokalla olin epävarma itsestäni, halusin kokea itseni varmaksi edes vaatetuksessani. Ei v-aukkoisia paitoja, olkaimettumia toppeja, minihameita. Ja koska mieli oli musta, piti pukeutua mahdollisimman värikkäästi.
   Kun aloitin lukion, päätin aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä. Kiusaajani eivät seuranneet minua lukioon. Päätin, että nyt minä uskallan. No, olihan lukiossakin niitä, jotka katsoivat hieman kieroon ja jouduin narsisti-ystävän koukuttamaksi muutamaksi vuodeksi. Hän talloi mielipiteeni jalkoihinsa, eikä lopulta arvostanut minua yhtään. Tajusin irrottaa. Onneksi.
  Tänä vuonna äiti suostutteli minut ostamaan mustia paitoja. Se oli suuri askel. Vielä suurempi askel oli v-aukkoisen mekon käyttäminen yo-juhlissani. Ette voi edes uskoa, miten suurta rohkeutta se vaati, vaikkei se ollut mitenkään paljastava! Mutta en kuollut siihen. Olen pikemminkin kokenut suurta vapautumisen tunnetta. 
   Tänä keväänä olen huomannut, että parin vuoden aikana olen saanut hirveästi vahvuutta olla juuri sellainen kuin olen. Enää en mieti, kelpaanko minä tai mitä muut minusta ajattelevat. Kun pääsin narsisti-ystävästäni irti, päätin etten koskaan enää anna kenenkään ajaa ylitseni. Enkä ole antanut. Olen löytänyt omat rajani ja oppinut nauramaan omille virheilleni. Niin olen pystynyt olemaan paljon vapautuneempi muiden seurassa ja pistämään myös itseni likoon. Sen huomasi siellä riparillakin ja ehkä eritoten juuri siellä: heittäydyin täysillä mukaan sketseihin, olympicseihin ja kaikkeen, mitä leirillä tapahtuikaan. Nauroin enimmäisenä omille mokilleni ja annoin myös muiden nauraa niille. Kuuntelin muiden tarinoita ja jaoin omiani. En kertaakaan miettinyt, kelpaanko. Tiesin, että kelpasin. Ja ajattelin myös, että jos joku ei pidä minusta sellaisena kuin olen, minä en voi sille mitään. Sillä enhän minä voi olla mitään muuta kuin mitä minä itse olen. 
   Ehkä kuitenkin tärkein syy siihen, miksi pystyn hyväksymään itseni tässä ja nyt, löytyy reilun vuoden takaa. Silloin hyvä ystäväni kuoli hyvin äkillisesti epilepsiakohtaukseen. Hän oli minulle sielunsisko, niin epilepsian kuin muunkin vuoksi. Me monet ystävät jäimme kaipaamaan hänen positiivista elämänasennettaan ja rohkeuttaan. Hän vannotutti meillä, etttä elämä pitää elää täysillä, sillä se voi loppua koska vain. Minulle ystävä antoi usein rohkeutta ja onnenpotkuja takapuoleen. Ystäväni loi minuun luottamusta omiin kykyihini. Ja ennen kaikkea hän käski uskomaan unelmiin ja tekemään niistä totta - oudoimmistakin.

Kuva googlesta.

   Koin jääväni suureen kiitollisuuden velkaan ystäni kuoltua. Ja koska en kyennyt maksamaan enää sitä kaikkea hyvää takaisin, päätin alkaa uskomaan ystäväni sanoihin ja rohkaisuihin ensimmäistä kertaa kunnolla. Laitoin kaiken toivoni niihin. Ja olen huomannut, että se kannatti. Kaikkien näiden vaikeuksien jälkeen, koen olevani onnellinen, rohkea ja kokonainen Roosa - vammoineen kaikkineen :)

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille!

~ Roosa ~