Liikunta&vamma

On tullut huomattua, että ikä ei tuo helpotusta CP:n suhteen. Tuntuu, mitä vanhemmaksi tulee (joo 18 onkin toosi vanha :D), sitä enemmän menet jökkiin ja jumiin joka paikasta. Vähän väliä saat olla venyttelemässä, kun takareisi tai pohjelihas jumittaa. Mutta se on tämän taudin luonne. Onneksi on kuitenkin yksi keino, joka vähentää iän myötä tulevaa kangistumista.
   Liikunta. Mitä enemmän liikun ja pyörin ja hyörin, sitä todennäköisemmin toi mun "huonompi puolikin" pysyy kondiksessa ja "mukana" päivän touhuissa. Liikunta onkin kuulunut mun elämään aina ja omatoimisen lenkkeilyn aloitin jo ala-asteen lopputaipaleella. En tykännyt yhtään joukkuelajeista (eikä ne edelleenkään ole herkkuani), joten löysin itseni omatoimisimpien urheilusuoritusten parista, kuten suunnistamasta, pyöräilemästä ja lenkkeilemästä. Enkä niistä ole luopunut. Joukkuelajeissa minut valtaa ehkä turhakin epätoivo siitä, olenko muille taakka, kun en ole niin hyvä. Pessimismi nostaa päätään. Mutta esimerkiksi suunnistaessa voit valita itse reittisi ja nopeutesi. Siinä saa olla oman itsensä herra, joka tuntuu ainakin minusta hienolta. Kukaan ei voi tulla sanomaan minulle pahaa sanaa omista valinoistani, sillä minä olen ne itse päättänyt. Oma päänsisäinen jälkipelihän on sitten oma juttunsa ;)
   Valitettavasti liikunta salakavalasti hävisi elämästäni lukioaikana, jolloin sitä todella olisi tarvittu. Lukion ihan ensimmäisinä päivinä minulle tehtiin kiireellinen suolistoleikkaus ja valitettavasti sain ekasta leikkauksesta komplikaatioita, jotka johtivat vielä kiireellisempään ja vakavampaan leikkaukseen 6 viikon päästä. Minut siis leikattiin kahdesti vajaan kahden kuukauden sisällä syksyllä 2010. Olin lähes puoli vuota yhteen soittoon liikuntakiellossa, enkä saanut nostella yli 2kg painavia esineitä yms. Se oli mulle kova paikka. Liikuntakiellon purkautumisen jälkeenkin piti aloittaa varovasti. Tulivat liukkaat kelit, jolloin ei uskaltanut juuri toipunut lähteä lenkkeilemään. Ja jotenkin sitä vain jäi yhä useammin neljän seinän sisälle, oli muka koulun takia niin kiireinen, ettei ehtinyt urheilla. Kakkosvuonna hemoglobiini-arvoni olivat todella alhaiset. Silloin äiti sanoi, että kannattaisi sen raudan syönnin lisäksi alkaa taas lenkkeilemään. Havahduin, niin tosiaan, se lenkkeily. Huomasin olevani aika huonossa kunnossa. Kolmosvuonna aloin ryhdistäytyä. Erityisesti lukulomalla pidin huolen, että tuli ulkoiltua ja urheiltua, että mieli saisi levätä lukurupeamien keskellä. Ja mikäs siinä mielen levätessä, kun asuu maaseudulla ja loistavat maisemat avautuu lähes joka puolelta - peltomaisemaa on joka puolella. :)
   Tämän kevään ja kesän aikana olen onneksi saanut huomata, että liikunta ei tunnu enää velvoitteelta, miltä se tuntui lukioaikana. Olen löytänyt taas sen liikunnan ilon, mikä mulla oli aikaisemminkin. Kunto on noussut ja CP:stä johtuva paikkojen kireys tai jähmeys ei tunnu enää haittaavan niin pahasti kuin ennen. Kyllä se liikunta vaan tekee niin hyvää keholle kuin mielellekin. Enää en ikinä aio päästää itseäni siihen kuntoon ja tilanteeseen kuin pari vuotta sitten - mä haluan elää vielä vuosikymmeninkien kuluttua mahdollisimman tervettä elämää vammani kanssa! :)

~ Roosa ~