"Anna mulle edes yksi kunnon syy..."

Minun heikkouteni ihmisenä on jatkuva kärsivällisyys. Pystyn myös loppumattomiin ymmärtämään ihmisiä ja antamaan heille anteeksi pahimmatkin mokansa (joita ei kuuluisi antaa anteeksi..). Välillä joudun vaikeuksiin näiden piirteiden takia. Etenkin viime vuosina ihmissuhteita on kariutunut siitä syystä, että olen antanut ihmisten käyttää minua hyväkseen, omana pelinappulanaan ja kaatopaikkanaan, jonne kaataa kaikki murheensa. Viime viikolla tulin taas siihen pisteeseen, että oli vain pakko sanoa hyvälle ystävälle jäähyväiset kolmen ikimuistoisen vuoden jälkeen.
   Mietin kovasti, kertoako tästä asiasta täällä blogini puolella. Kirjoitan omalla etunimelläni ja kyllä minut noista kuvista tunnistaa jos on jotain tunnistettavaa. Ja jos ihmiset haluavat saada tietää asioista, niin sitä ei estä mikään. Kyllä niitä muitakin kanavia on totuuksien etsimiseen kuin tämä blogini. Päätin kuitenkin, että kerron.  Tämän entisen ystäväni etunimeä en tietenkään paljasta, enkä kerro henkilökohtaisimpia asioita ystävyydestämme. Se olisi mautonta. Ne jääkööt meidän kahden välisiksi asioiksi ja muistoiksi. Kerronkin ehkä tästä vain siksi, että tämä päätös lopettaa ystävyys oli erittäin vaikea ja radikaali. Kerron asiasta myös siksi, ettette te joutuisi ikinä tällaiseen tilanteeseen.
   Tutustuin tähän ihmiseen jo yläasteella. Meitä yhdisti yhteisen ystävän lisäksi yhteiset ryhmätunnit fysiikan ja kemian parissa sekä piakkoin hyvin samantapainen huumorintaju. Juteltiin paljon mesessä, facebookin tultua kuvioihin juttelu jatkui siellä. Kun peruskoulu loppui, pelkäsin, että tämä hyvä tyyppi katoaisi elämästäni. Lukion ekana talvena hän otti kuitenkin yhteyttä minuun, päätimme tavata jälleen. En olisi ikinä voinut uskoa, miten tärkeäksi hän minulle muodostuisi.
   Olen monta kertaa ihastunut ja paljastanut tunteeni joutuen vaikeuksiin..milloin on kiusattu, milloin välit on rikkoutuneet kokonaan. Sen vuoksi olin ajautunut tilanteeseen, jossa ajattelin, etten mitenkään kelpaisi vastakkaiselle sukupuolelle edes kaverina. Tämä ihminen sai kuitenkin hävitettyä päästäni tuon tuhoavan ajattelutavan - tunsin kerrankin olevani arvokas nainen, sellainen joka on hyvä omana itsenään edes jollekin, varsinkin miespuolisen silmissä. Pidimme hauskaa, käytiin Tampereella ostosreissulla, leffassa, hän kävi meillä, juteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja ennen kaikkea - jaettiin kipukohtiamme toisillemme ja yritimme auttaa toisiamme parhaamme mukaan. Vuoron perään nostimme toisemme ylös. Olin luottavinen tähän ystävyyteen - se kestäisi mitä vain, sillä meidän ei tarvinnut esittää toistemme seurassa. Saimme luottaa siihen, että jos toinen kaatuu, toinen nostaa toisen ylös. Ja taas jatketaan eteenpäin.
   Jotain särkyi kuitenkin heti aluksi, jotain, minkä uskoin sitkeästi korjaantuvan vielä joskus. Minusta tuntuu, ettemme olleet kuitenkaan niin tasaveroisia keskenämme, mitä minä uskoin koko ajan. Ystäväni tuntui vievän minua ensin kuin pässiä siinä kuuluisassa narussa. Minulle on aina ollut selvää, että kun sovitaan joku aika milloin nähdään, sitä ei peruta ellei pää ole kainalossa yms. Hän kuitenkin oli toista maata. Hirveän monta kertaa sain tekstiviestin, jossa hän perui tapaamisemme puolta tuntia ennen sovittua aikaa. Joskus viittä minuttiakin ennen. Monesti unelmani murskautuivat juuri kun niistä oli tulossa totta. Suunnitelmista mikään ei tuntunut koskaan toteutuvan - tai jonotusaikaa piti varata ainakin puoli vuotta. Usein myös hänen erittäin omituinen tyttöystävänsä ajoi ohitseni, monta kertaa minä sain väistyä hänen tieltään. eikä siinä mitään, totta kai tyttöystävä on ehkä läheisempi kuin ystävä. Mutta miltä silloin tuntuu, kun hän peruuttaa viime hetkellä sovitun menon ja myöhemmin saan tietää, että hän olikin lähtenyt käymään tyttöystävällään 200 km:n päässä? Ei hirveän kivalta, varsinkin kun on ensin valehdeltu tekevän jotain aivan muuta.
   Syitä siirtää tapaamisia riitti - milloin kyse oli terveyden reistailusta, milloin siitä, että joku toinen päivä saattaisi sittenkin sopia paremmin (vaikka sovittu päiväkin oli ihan ok). Loppujen lopuksi niitä "sopivia aikoja" oli erittäin niukasti.
   Kysymys herääkin, miksi annoin itseni tulla tähän tilanteeseen, miksi en lähtenyt jo aikaisemmin? Niinpä. Minä en tosiaankaan tiedä. Välillä ystävyydessämme oli todella hyviä kausia, jolloin kaikki meni todella hyvin. Välillä riideltiin tai minua alkoi ahdistaa, mutta niistäkin selvittiin. Kai minä sitten ajattelin, että huonot ja hyvät ajat kuuluvat ystävyyteen (ja niinhän se on), kyllä tämä tästä vielä - vaikka puolet vuodesta melkein menikin huonosti. Jaksoin ymmärtää ja uskoa, kuunnella murheita, joihin minulla ei vain ollut mitään kosketuspintaa. Jaksoin, vaikka toisaalta en olisi millään jaksanut. Ilmeisesti ihminen pystyy pettämään itseään aika pitkään.
   Viimeinen niitti tuli sitten niillä Himosfestareilla. Tämä poika oli luvannut mulle, että mennään yhdessä. Perjantaina kyselin sitten monelta nähdään. Mitä tämä tekee? Menee tyttöystävänsä kanssa, vaikka on luvannut mennä mun kanssa! En ollut kuullut sanaakaan tästä aiemmin! Ja mikä "parasta": "älä sitten näytä siltä (jos tavataan), että me tunnettais kovin hyvin. Mä kerron sitten X:lle joskus" Siis täh? Mun olisi pitänyt näytellä jotain, mitä en oikeasti ole, eikä hän ollut koko kolmen vuoden aikana kertonut tyttöystävälleen minusta, vaikka minä tiesin tyyliin kaiken. Pelännyt hänen mustasukkaisuuttaan...
    Niin minä sitten selitin, että tämä riitti mulle. Kirjoitin pitkän "jäähyväiskirjeen", jossa kerroin, kuinka tärkeä hän oikeasti mulle oli (eikä ne tunteet haihdu vähään aikaan) ja tämä oli se radikaalein päätös, mitä en olisi ikinä halunnut tehdä. Mutten halua enää satuttaa itseäni, tai kumpaakaan meistä.

Vaikka nyt harmittaa, niin tiedän, että lopulta tämä on oikein. Toivottavasti me molemmat opimme tästä ystävyydestä jotakin, minä ainakin. Ja myös niitä ihania muistoja tuli haalittua roppakaupalla - niitä ei sovi unohtaa! <3

Toivottavasti teillä lukijoillani on käynyt parempi onni ihmissuhteissanne. Parempaa alkavaa viikkoa kaikille! <3

~ Roosa ~