Ennakkoluuloisuudesta ja erilaisuudesta

Pari viikkoa sitten ollessani riparilla isosena, meillä oli diakonia-rastit. Niissä leiriläiset kiersivät ryhmissä pisteeltä pisteelle, mukanaan eräänlaisia "lahjakortteja". Jokaisella pisteellä oli isonen näyttelemässä ihmistä, jolla oli asiat syystä tai toisesta huonosti. Oli kehitysmaassa oleva 13-vuotias kengänkiillottaja, joka yritti elättää sisaruksensa vanhempien kuoltua, 50-vuotias alkoholisoitunut nainen, jolla oli takana useita avioliittoja, nainen, jota oli pahoinpidelty lapsena ja se varjosti hänen elämäänsä vieläkin. Näiden ja erilaisten muiden roolien lisäksi löytyi 18-vuotias vammainen tyttö, joka oli ollut halvaantunut lantiosta alaspäin jo syntyessään.  Tämä nuori nainen oli kärsinyt koulukiusaamisesta ja porukan ulkopuolelle jättämisestä. Mutta ennen kaikkea häntä ärsytti se, miten me emme - etenkään Suomessa - hyväksy erilaisuutta.
   Ja mikä ehkä raastavinta - näiden kaikkien roolien taustalla on tositarina.
   Minä näyttelin tuota 18-vuotiasta nuorta naisenalkua. Halusin roolin ehkä siksi, että olen itsekin vammainen, mutta myös siksi, että ajattelen juuri niin kuin tuo nuori nainen - erilaisuus on meille vaikea asia. Myös toisen ajatuksen allekirjoitan, niin kuin tuo näyttelemäni 18-vuotiaskin - ennakkoluuloisuus on paljon kiinni kasvatuksesta.
   Lapsena kaikki on uutta ja mielenkiintoista. Varsinkin kaikki "normaalista" poikkeava. Lapsella on myös luontainen halu ottaa asioista selvää ja kysyä. Kysyvähän ei tieltänsä eksy. Monta kertaa olen nähnyt tai kuullut tilanteista, joissa lapsi kysyy vanhemmaltaan, mikä tuota vaivaa, miksi tuo on pyörätuolissa tai näyttää noin omituiselta. Mitä aikuinen tekee? Hyssyttelee, ei noin kovaa, älä vain osoita. Lapsi oppii: tässä on jotain salaperäistä, outoa, ehkä jopa hävettävääkin. Sellaista, mikä ei yksinkertaisesti sovi normaalin muottiin, ei sitten millään. Tätä pitää varoa.
   Olen monesti kokenut tämän itsekin, joku katsoo ihmettelevästi, sekunnin pidempään kuin pitäisi. Ei ehkä enää, mutta lapsena varsinkin. Kun motoriikka, ei toiminut lapsena niin hyvin, jäin monista leikeistä pois. Sana levisi - tuossa tytössä on jotain outoa. Myös jotkin aikuiset tekivät tuota. Todella lapsellista, sanoisinko. Monesti nykyäänkin tulee ihmettelevä "aijaa" suusta ja tutkiva katse, kun vammaisuus tulee ilmi. Nykyään sitä ei ehkä enää niin ärsyynny ja tule surulliseksi, mutta yhtä asiaa silti toivoisi, koko sydämestä.
   Että kun mietityttää, tulisivat kysymään, eivät osoittelisi. Kun näkee juuri tuota osoittelua ja hyssyttelyä, ehkä pientä nauruakin, tekisi mieli huutaa: mikset mene kysymään? Tuokin ihminen varmasti selittäisi mielellään kuin kuuntelisi tirskuntaa. Tieto ehkä lisää jonkin verran tuskaa, mutta auttaa ymmärtämään.
   Lapset ottavat kaiken yleensä pelkällä olankohautuksella vastaan. Että jos se on niin, niin sitten se on niin. Niin lopulta kävi minun ja luokkakavereideni kohdalla. Näin ei varmaan olisi ollut, ellen olisi ensimmäisinä koulupäivinä kertonut vammastani. Ei se yksi kerta riittänyt, kiusaamistilanteissa piti selittää uusiksi ja useasti tuli muilta kysymyksiä, joihin piti vastata niin hyvin kuin taisi. Mutta siitä se lähti. Vähitellen muut ymmärsivät, että sydämen asenne on tärkein, se, mikä ihminen on sisältä, ei ulkoa. Ja kun näin tapahtui, yllätten moni olikin tsemppaamassa niissä asioissa, joissa olin huono: koululiikuntatunneilla varsinkin. Ja mitkä riemuhuudot tulivatkaan, kun hyppynaruhypyt alkoivat ala-asteella luonnistua! Ja kyllä monista asioista ollaan myöhemminkin iloittu yhdessä. miten hienoa onkaan saada kokea, että muutkin tulevat iloisiksi omista onnistumisistani.
   Avoimuus ja sinnikkyys on koitunut minulle lopulta pelastukseksi. Olen saanut muiden ennakkoluuloja häviämään, mutta olen myös oppinut kohtaamaan muut sellaisina kuin he ovat. Riparilla kerroin aika avoimesti vammastani. Yksi toinen isonen kertoi minulle leirin lopulla, että osaa arvostaa asioita paljon enemmän kuin ennen - kiitos minun. Elämänasenteessani oli hänellä kuulemma opittavaa. Se oli ihanaa kuultavaa. Opin myös tästä isosesta paljon - saimme siis molemmat olla oppijoina ja opettajina.

   Kehotan siis kaikkia miettimään omaa suhtautumistaan muihin. Kysykää mieluummin kuin osoitelkaa, niin saisimme tätä ennakkoluuloisuuden viidakkoa hieman pienemmäksi. Ja muistakaa hymyillä toisillenne - siitä tulee hyvä mieli :)

    ~ Roosa ~