Luvatako vai ei?

Vuosi on taas vaihtumassa piakkoin (älyttömän nopeasti nämä vuodet kuluu!) ja minä aloin tänään miettimään uuteen vuoteen kiinteästi liitettäviä asioita - lupauksia. Luvatako vai ei?

 Jotkut lupaavat viettää tipattoman tammikuun, toiset aloittavat kuntokuurin ja yrittävät unohtaa edellisvuoden sohvaperunailut ja muut synnit. Eräs ystäväni on palavasti päättänyt rakastua vuonna 2014.

   Mun ja alkoholin suhde on sen verran etäinen, että elän tipattomalla n. 90% koko vuodesta. Tietysti voisin olla myös kokonaan ilman, ei tuottaisi vaikeuksia. Tästä esimerkkinä se, että iskä oli ostanut mulle joulusaunaa varten siiderin jos toisenkin (???) ja oli mulla kyllä aikomuksena ottaa yksi tai kaksi, mutta sitten vain totaalisesti unohdin koko asian...heh. Mutta tuntuisi väärältä luvata sellaista, jonka varmasti pystyisi pitämään. Rakastan liikaa sitä, että pystyn säilyttämään kontrollin itselläni, joten toi tipattomuus olisi täysin "turha" lupaus.

   Kuntokuuri? Ehkä, mutta neurologi on kieltänyt kireyksien takia aloittamasta minkään asteista sali/ryhmäharjoittelua. Fyssari on täysin toista mieltä. Olen päättänyt olla menemättä salille, koska luotan enemmän tähän kokeneeseen neurologiin. Ja ensinnäkään en koe minkäänlaista mielenkiintoa moista kohtaan. Ällöttää ja kammoksuttaa moinen. Enkä siis todellakaan vieroksu ihmisiä, jotka harrastavat kuntosaleilla käymistä. Minä en vain ole luotu punttikselle. Mieluummin menen yksin lenkille. Niin kuin olen mennytkin ja useasti. Ei siis lupausta kuntoiluunkaan liittyen.

   Tämä rakastumislupaus hymyilyttää minua suuresti. Lupaukset ovat henkilökohtaisia, enkä epäile sekuntiakaan, etteikö rakastuminen olisi hyvä lupaus tälle ihmiselle, mutta itse en pysty lupailemaan tuollaista. Rakkaus vaatii kuitenkin sen toisen ihmisen löytämisen, häneen tutustumisen, häneen ihastumisen, lopulta rakastumisen. Ja tietysti plussaa olisi se, että se rakkauden kohdekin pitää toisesta. Voihan siis toiseen rakastua ilman toisen osapuolen vastavia tunteita, mutta se lopulta enemmän särkee kuin antaa. Ja se ei lopulta särje muita kuin rakastunutta. Ja kyllä, nyt puhun kokemmuksen syvällä rintaäänellä. Ei rakastumisesta ole mitään iloa, jollei toisella osapuolella ole tunteita pelissä. Ainakaan minun mielestäni. Eikä rakastumista voi päättää etukäteen. Tietysti voi tehdä kaikkensa, että rakastuisi, mutta pakottamalla mistään ei tule mitään. Minä en siis lupaa rakastua, vaikka rakastuminen olisikin enemmän kuin toivottavaa (tällä kertaa ihmiseen, jolla olisi myös tunteita minua kohtaan), jos kukaan ei vielä osannut sitä tästä päätellä.

   Mitäs minä lupaisin? Aluksi ajattelin, etten lupaisi mitään. Olen pettynyt itseni antamiin lupauksiin. Eivät ne uuden vuoden lupaukset oikeasti pidä - omalla kohdallani. Mutta tässä kun kirjoittelin tätä varsin negatiivissävyitä, kuvatonta postausta, tulin miettineeksi sitä, että entä jos sittenkin lupaisi jotain? Jotain sellaista, joka saisi minut kokemaan, ettei nuoruus jäänytkään minun kohdallani elämättä. Tähän mennessä olen jopa hiljaisesti sen hyväksynyt, että nuoruus nyt vaan skipataan mun kohdallani. Että ei minun elämääni kuulu baarit, lempiartistien/bändien keikat, humala ja päivällä herääminen siihen, että puolet yöstä on pimennon peitossa. Okei, nyt liioittelin. Mutta täytyy todeta, etten ole kertaakaan käynyt baarissa, puhumattakaan HimosAreenalla, joka olisi vain kivenheiton päässä. Miksi? Lähinnä siksi, että pelkään, etten pidäkään olostani uusissa tilanteissa. Jään huomioimatta kaveriporukassa, ei oo sopivia vaatteita, kyytiä...nämä taas ovat niitä selityksiä, jotka on helppo lisätä mukaan, kuulostaakseen vakuuttavammalta.Oikeasti sisimmässäni vain toivon, että joku kysyisi mua mukaan jonnekin, lopulta on aivan sama, minne. Itse kun se on niin vaikeaa, jotenkin sitä kun ajattelee, että mitä muut ajattelee kun kysynkin mukaan johonkin sellaiseen, joka ei ole minulle lainkaa tavanomaista. Mutta josta voisi tulla tavanomaista. Ei viinalla läträämisestä, vaan vaikka vaan siitä, että näkisi kavereita ja viettäisi ikäisilleen normaalia vapaa-aikaa. Eikä murehtisi asioista, jotka kuuluvat suunnilleen omien vanhempien elämään. Ei eläisi tällaista marttyyrin elämää.

   Ehkä oikea sana olisi irti päästäminen. Irti päästäminen näistä selittelyistä ja tutustuminen ikäiselleni tyypilliseen elämään. Olisi lottovoitto, jos olisin edes yhden viikonlopun aikana ensi vuonna jossain muualla kuin kotona tai srk:n nuortenilloissa. Varmastikaan ei voi puhua mistään elämänmuutoksen tapaisesta, mutta edes tutustuminen sellaiseen elämään, mikä voisi olla normaalimpaa kuin tämä, olisi enemmän kuin mahtavaa. Se olisi terapiaa tällaiselle kontrollifriikille Roosalle.

Teettekö te lupauksia vuodelle 2014? Jos teette, millaisia? Jos ette, miksi?

Itse lausuin varovasti toiveeni, jota en ehkä pysty sanomaan 100%:sti lupauksesti, mutta toivon enemmän kuin 100%:sti, että siitä tulisi totta. Pelkään ehkä hiukan sen toteutumista, mutta ehkä se kuuluu asiaan? Joka tapauksessa, toivotaan parasta, muttei pelätä pahinta! :)

~ Roosa ~