Uskon.

En muista, kuinka paljon olen itse aiheeesta täällä blogin puolella puhunut, mutta puhutaanpa nyt sitten kerralla ja kunnolla.

  Eli minä olen uskossa. Kuulun ihan tähän perusluterilaiseen kirkkoon ja oon ollut nyt viitisen vuotta aktiivinen jäsen, lähinnä tuolla srk:n nuorten puolella. Tuolta nuorten toiminnan katta kylläkin on päässyt vaikuttamaan ja toimimaan aika monessa jutussa.
   Mun perhe ei ole mitänkään todella uskovainen. Kaikki kyllä kuulumme kirkkoon ja meidät on kastettu. Iskä ei käy kirkossa (paitsi esim. mun, veljeni ja äidin ja sen kummilapsen konfirmaatiomessut tietysti) , mutta maksaa kirkolisveronsa mukisematta sekä kyyditsee minua ja vanhempaa veljeäni tarpeen mukaan seurakunnan juttuihin. Äiti puolestaan on sellainen perusluterilainen: käy kiirastorstain ja jouluaamunjumalanpalveluksissa, kauneimmissa joululauluissa ja lapsuudessani menimme perheen voimin mm. laskiaistiistain perhetapahtumiin.
   Itse en ollut mitenkään uskovainen ennen rippikouluani. En uitenkaan ollut mikään ateistikaan. Suhtautumiseni seurakuntaan oli neutraalin positiivinen. Sen katson johtuvan siitä, että seurakunta ja sen toiminta on ollut minun elämässäni läsnä jo pienestä pitäen. Kävin seuraunnan lapsikerhossa ja eskarissa ja koululaisena serakunnan kokkiksessa. Olin myös mukana seurakunnan lapsikuorossa neljän vuoden ajan alakouluiässä. Myös kaikki sisarukseni ovat käyneet seurakunnan kerhossa. Nuorimmalla sisaruksistani on menossa viimeinen kerhovuosi - sitten "kerhoaika" loppuu perheessämme. Omalla tavallaan haikeaa. Mutta jää hyvät muistot. Kerhotäditkin ovat pysyneet samoina koko sen ajan, mitä kerhoa on meidän perheessä käyty. Ei ihme, että kerhotädeillä menee nimet välillä sekaisin ;)

Roosa - ensikertalainen isonen vuoden 2010 kesältä.

   Kävin rippikoulun kesällä 2009 seurakuntamme leirikeskuksessa. Takana oli puolitoista vuotta kamalaa yläastetta kiusaamisen takia. Itsetuntoni ja itsevarmuuteni olivat murusina. Pelkäsin mennä koko riparille, vaikka kiusaajani eivät olleetkaan samalla leirillä. Ajattelin, että muutkin ajattelisivat minusta samalla tavoin, kuin kiusaajani. Eivät ajatelleet. Tietenkään.
   Rippileiri oli kokemuksena upea. Leirille oli valikoituneet juuri ne oikeat ihmiset, jotka saivat minut kiskottua ylös yksinäisyyteni kuopasta olenalla omia itsejään. Sain kokea olevani omana itsenäni hyvä ja todella arvokas. Hienoin asia oli tietysti se, että tulin leirillä uskoon. Näin jälkeenpäin sanottuna olin sitä toivonutkin jo pitkän aikaa. Ja jos niin ei olisi tapahtunut, en oikeasyi tiedä, olisinko enää hengissä. Kiusaaminen oli saanut minut erittäin alas ja itsetuhoisuuttakin oli ilmassa. Onneksi tämä tarina päättyi hyvin ja uskoon tultuani pystyin lopullisesti antamaan anteeksi kiusaajilleni. Kiusaaminen loppui myös vähitellen ysiluokan aikana ja nyt asiat ovat loppuunkäsitellyt.

   Omasta ikäluokastani aika moni tuli mukaan seurakunnan vireään nuorten toimintaan minun lisäkseni. Vastaanotto oli lämmin ja sitä se on edelleen - aina olet tervetullut ja varsinkin uudet ihmiset! Kävi seurakunnan tarjoaman maksuttoman isoskoulutuksen, kerhonohjaajakoulutuksen ja seuraavana vuonna jatkoisoskoulutuksen. Kävin nuortenilloissa ystävieni kanssa. Kävin festarireissuilla seurakunnan poppoon kanssa. Olin isosena leireillä. Löysin ihan uuden maailman. Suvaitsevaisuuden, ilon ja auttavan maailman - kaikki olemme yhtä suurta perhettä.

   Vieläkin olen mukana seurakunnan nuorten toiminnassa tiiviisti. Viime kesänä oli neljäs rippileirini isosena ja ensi kesänä toivottavasti seuraava. Pari viikkoa sitten lähdimme seurakunnan kanssa kohti Turkua ja Maata Näkyvissä -festareita (josta tulossa oma postaus, kun saan kuvia Merjalta!). Oli huikea viikonloppu. Keskiviikko-iltaisin minut löytää useimmiten meidän nuorten tiloista, elikkäs Kelhältä.
   Nyt kun useimmat kavereistani lähtivät opiskelemaan muualle tai jotenkin muut asiat ovat ajaneet ohitse, olo tuntuu välillä liian vanhalta seurakunnan nuorten toiminaan. Parin vuoden sisällä pitää varmaan miettiä, mihinkä siirtyisi. Meillä on K-18 toimintaa, mutta jotenkin se on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja kato on tapahtunut myös ihmisissä parin vuoden aikana - uusia ihmisiä on vaikea saada mukaan. Mutta seurakunnan toiminta on aaltoilevaa - välillä tulee kausia, jolloin on katoa, mutta tulee myös aikoja, jolloin väkeä tulvii mukaan. Ehkäpä siis kohta tapahtuu taas käännettä parempaan. Saadaan lisää porukkaa "eliittimme" joukkoon :)

Tyttöjen vessan tulvalta ei voi välttyä koskaan.

   Seurakunta on siis minulle kuin toinen koti. Seurakunnan toiminnassa saan olla rohkeasti oma itseni ja nähdä muita, jotka myös uskovat Jeesukseen. Ketään ei jätetä yksin. Olen saanut kanaa paljon vastuuta: olla isosena, kerhonvetäjänä ja ptää nuorteniltoja ja puheita, hartauksiakin. Olen myös kirjoittanut valtakunnalliseen nuoren seurakunnan lehteen, Nuottaan, kolumneja tämän vuoden ajan. Se on ollut mahtava tilaisuus ja mahdollisuus. Ja juuri tämän positiivisen kokemuksen myötä olen päättänyt, että joskus minusta tulee srk:n nuorisotyönohjaaja.
   En koe, että julistaisin uskoani mitenkään erityisesti. En halua, enkä näe siihen erityistä tarvettä. Ei ketään väkisin saa uskomaan, joten en ala uskostani kenellekään erityisesti saarnaamaan. Tietysti joskus uskonasiat tulevat puheeksi, ja silloin saatan mainita, että olen uskossa. Ja tottakai ripareilla tulee puhuttua uskostaan leiriläisille, muille isosille ja ohjaajille. Tietysti pienellä paikkakunnalla, monet tietävät, kuka kukakin on. En osa sanoa, näkyykö usko minusta jotenkin ulospäin. Minula on kaulassani n. 360 päivänä vuodessa rippiristi, mutta muuta ulkoista kristityn merkkiä en itsessäni näe. Varmasti ulkopuoliselle se näkyy valinnoissani ja elämäntavoissani, mutta itselle ne on niin arkipäiväisiä asioita jo, ettei niitä edes huomioi enää :)
   Lauantai 26.10. oli minulle erityinen päivä. Meillä oli tuolloin Jämsän kirkolla nuorten jokavuotinen musiikintäyteinen Silmät ristissä -tapahtuma. Jämsän seurakunta oli aiemmin tänä vuonna tilannut mainosvideota toiminnastaan. Mainosvideon tekijä halusi kuvata nuorten osuuden tuolla tapahtumassa. Hän halusi yhden henkilön, joka antaisi ikäänkuin "kasvot" Jämsän seurakunnan nuortentoiminnalle. Yksi nuorisotyöntekijöistä halusi minut siihen. Ja minähän suostuin :D Olen erittäin kiitollinen, että sain ottaa tämän tehtävän kanettavakseni. Kiitos!
   Toivottavasti olin sitten luottamuksen arvoinen, sillä tässä tämä mainosvideo kokonaisuudessaan (nuorten osuus n. 3.30 min kohdalla ja siellä minut voipi nähdä ja kuulla!). Oli kyllä pikkuinen shokki kun näin lopullisen version - itsekriitikko taas lempipuuhissaan ;)

Tästä videota katsomaan!

Tällaista tällä kertaa! :)

~ Roosa ~