Avautuminen

 

Pikkussísko 5 vee halusi ottaa valokuvan...

Muistin tässä, etten olekaan kertonut, miten mun valituksen kävi. No, se hylättiin. Fyssari oli kirjottanut vastineen ja tietysti sillä oli niin suuri painoarvo, että se mun vaivalla ja työllä tekemä valitus lytättiin. Kyllä sapetti, vaikka mä sen arvasinkin.
   Vaikka elokuussa tehty päätös pysyy voimassa, yhden asian on kuitenkin pakko muuttua. Mun fysioterapeutin. Se hoitosuhde on niin pahasti tulehtunut, että mielestäni sitä ei kannata jatkaa. Jos kummallakaan ei ole kunnioitusta toista kohtaan ja tunnin terapia saadaan juuri ja juuri menemään läpi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos -tekniikalla, mitä järkeä on jatkaa? Mielestäni ei kerrassaan mitään. Kun fysioterapeuttini soittaa minulle tammikuussa, aion ilmoittaa kylmän rauhallisesti ja korrektisti, että uusi fysioterapia-aika voidaan kyllä varata, muttei hänelle.

Nyt on muutaman viikon tuntunut muutenkin tosi pahalta. Tiesin, että periksi ei saa antaa näissä vammaisuus-jutuissa ja positiivinen mieli pitää säilyttää hamaan tappiin asti. Ja lopulta nämä asiat eivät ole niin huonosti; mulla on nyt neurologina se Pihlajalinnan neurologi, fysioterapiaa on kuitenkin myönnetty edes jonkin verran, päänsäryt pysyneet poissa ja uudet kortisonipiikit tulossa.
   Mutta silti. En tiedä, onko ongelmana se, että kun tulee vastoinkäyminen saatan esittää muille, että minähän selviän, mutta sisimmässäni otan kuitenkin kaiken liian raskaasti.
   Alun perin tämän blogin piti kääntää vammaisuus voitoksi. Onneksi en tiennyt kesäkuun lopussa, mitä kaikkea sitä onkaan edessä. Jotekin tuntuu, että olen pettänyt itseni, kun tämä blogi täyttyy valituksesta kun asiat on huonosti. Tai kun ne asiat voisivat olla paremmin.
   Edelleen olen kyllä sitä mieltä, että vammaisuus on rikkaus ja ilman vammaani en olisi minä. Ja kyllä, vammaisena voi pystyä vaikka mihin, jos vain haluaa ja vain mielikuvitus on rajana siihen, miten haluamansa asiat saavuttaa. Vammaisuudesta pitää puhua avoimesti, eikä sulkea ketään vammansa takia pois tästä yhteiskunnasta.
   Mutta on hyvä myös muistaa se, että välillä on hyviä ja välillä huonoja hetkiä ja kausia. Välillä tekee mieli takoa päätä seinään kun menee huonosti ja välillä taas asiat menevät paremmin kuin koskaan. Tätä vammaisen ja terveenkin elämä on. Terveen ja vammaisen ilot ja surut pyörivät vain täysin omissa ympyröissään, niitä ei välttämättä koskaan voi verrata keskenään. Kyllä se on vaan niin suhteellista, näin kliseisesti sanottuna.

Ehkäpä asiat alkavat tästä kääntyä taas parempaan päin - edelleen jaksan pitää toivoa yllä! Ja saattepahan te lukijat realisistisen kuvan siitä, mitä on olla vammainen ihminen - hyvässä ja pahassa.

 

~ Roosa ~

 

Ps. 2 yötä enää jouluun! <3