Vamma osana arkea: Hampaat

Hampaista olenkin nyt lähestyvän leikkauksen johdosta kirjoitellut enemmänkin ja varmasti postauksia tulee tästä aiheesta pukkaamaan jatkossakin. Tässä postauksessa leikkauksen vaiheiden selventämisen sijaan kerron faktat mun hampaistosta ja esittelen luontaisen hammasvarustukseni, lisähampaat tarjoavan sillan/levyrakenteen sekä öisin käytössä olevan purentakiskon, joka estää narskuttelun. Osa tiedoista on varmasti tuttua, mutta on uuttakin tietoa joukossa - erityisesti kaiken selventävät kuvat.

Eli hampaita mulla on luonnostaan parisenkymmentä. Puuttuvia hampaita paljon, huonokuntoisia paljon, hyväkuntoisia pari, maitohampaita runsaasti ja rautahampaita vähemmistö. Tästä johtuu virhepurenta - huonosta hammaskalustosta (sekä CP-vamman tuomasta toispuolisuudesta).
   Lapsesta lähtien mua on hoidettu Jyväskylän keskussairaalassa, se on ollut siunaus. Alkuperäissuunnitelma oli saada uudet hampaat ensin 18 vuotiaana, sitten yo-juhliin, mutta lopulta suunnitelma siirtyi vajaalla viidellä vuodella eteenpäin. Kunnes mun terveydentilan takia päätettiin, että yritetään tehdä leikkaus toukokuussa 2016. Jos toinen leikkaus tarvitaan, tehdään se sitten mun opintojen jälkeen.
   Erikoishammashoitoja on takana siis jo parikymmentä vuotta. Niihin on mahtunut useita oikomishoitoja, monta laatikollista muotteja, ainakin 6 eri raudat, yöoikomista, irronneita rautoja, röntgen-kuvia, valokuvia, itkua, tuskaa, kyyneleitä, mutta myös kivoja ja tsemppaajia lääkäreitä sekä hoitajia. Hassua olla jo viimeisillä metreillä.
   Hammaskäyntejä oli lapsuudessa lähes kuukausittain. Sitten ne harvenivat lähinnä kontrolliskäynneiksi, jolloin odotettiin joko kasvua tai jotain muuta, jotta voitaisiin taas välissä oikoa. Nyt käyntejä on ollut muutama puoleen vuoteen, kontrollikäyntejä nekin. Joulukuusta toukokuuhun ja siitä eteenpäin käydäänkin taas useammin Jyväskylässä. Katsotaan, katsotaan. Nyt te sitten mietitte, paljonko hammashoidot mulle maksavat. Koska kuulun jo perussairauteni johdosta erikoissairaanhoidon piiriin, maksu on poliklinikkamaksun verran. Tällä hetkellä poliklinikkamaksut huitelevat n. 33 eurossa. Se on vähäinen maksu siihen nähden, mitä kaikkia kalliita erikoishoitoja mulle tehdään. Röntgenkuvat, oikomishoidot, muottien ottamiset yms. ovat oikeasti tosi kallista lystiä. Hallelujah, että erikoissairaanhoito on keksitty!

Nyt sitten näihin "apuvälineisiin". Kun puhun sillasta, tarkoitan muottieni mukaan tehtyä levykettä, joihin on kiinnitetty kaksi tekohammasta, jotka korvaavat puuttuvat yläkakkoseni (vasemman puoleinen). Se kiinnittyy kätevästi ja helposti suuhun metallisten pidikkeiden avulla. Laittaminen/poistaminen on tosi helppoa, eikä levy tunnu suussa mitenkään. Nyt mua vaan jännittää, kestääkö toinen yläkolmoseni siihen asti, kunnes korvaava hammasimplantti saadaan paikoilleen. Se kun on maitohammas ja kovasti kulunut. Paljoa kulutusvaraa ei ole jäljellä tuon sillan kiinnityksen kannalta. Hampaiden kulumisenkin kannalta tuleva leikkaus on välttävä.
   Läpinäkyvä muovirakenteinen purentakisko (kuvassa oikealla) on myös muottieni mukaan tehty. Siinä on koloset ylähampaille ja illalla teenkin vaihdon. Pistän tekarit muovirasiaan ja vaihdan tilalle tuon purentakiskon. Kisko siis kiinnittyy ylähampaisiin ja jättää alahampaani rauhaan yöksi. Rauhaisaa tosin yöllä ei niillä ole, mikäli katson tarkemmin purentakiskoani - olen melkoinen työmyyrä öisin. Hammaslääkärikäyntien välissä saan purtua ihan kunnon jäljet purukiskoon, niin että akryyliä saa lisätä kiskoon taas reippaasti. Kulumavaraa saa jättää mulle aina ihan kunnolla - hampaani kyllä hoitavat homman seuraavaan kertaan mennessä!  ;) Omalla tavallaan surullista, mutta huumoria on oltava mukana jottei ihan masennuta!

Kun mulla näitä erinäisiä "hampaiston apuvälineitä" on, vaativat ne tietysti omanlaisensa hoidon. Levykkeen ja purukiskon voi pestä ihan perukäsisaippualla aamuin illoin. Itse asiassa hammastahna & -harja ovat näille tosi huono vaihtoehto - ne eivät poista bakteereja tarpeeksi ja naarmuttavat. Lisäksi on suositeltavaa, että levyke & purukisko tehopuhdistettaisiin kerran viikkoon Corega tabs -puhditustableteilla. Kojeet mukiin, lämmintä vettä ja tabletti sekaan. Odota hetki ja puhdasta tulee! Noina hetkinä sitä tuntee ittensä kyllä ihan mummoksi. Coregaa kun tosiaan käytetään vain tekohampaille yms. Mutta ei se kyllä ikää katso, vaan käyttäjää. Mä oon kakskyt vee ja omistan omanlaisensa tekarit. 
   Täytyy kyllä myöntää, etten ole täydellinen hoito-ohjeiden noudattaja. Pesen kyllä kojeeni aamuin illoin saippualla tai Fairylla, mutta sitä Coregaa tulee käytettyä ehkä pari kertaa kuussa. Pitäis ottaa itseään niskasta kiinni tässä jutussa. Pitäis kehitellä itelle joku selkeä viikonpäivä, milloin noita puhdistustabletteja käyttää. Silloin ehkä homma luonnistuisi paremmin. 
   Laitan tarkoituksella kuvat lisähampaiden (rakkaalla lapsella on monta nimeä, ootteko huomanneet? ;) ) kanssa ja ilman tänne postauksen loppuun. Tosiaan, hyväksyn "oikean" hammasvarustukseni ja tekohampaani, olenhan niistä teille avoimesti kertonut. Harva on kuitenkaan nähnyt mua ilman tekohampaita. Se on mulle jotenkin arka ja tosi henkilökohtainen asia. Ajattelin pitää tämän koko hammaskaluston kuvaamisen-jutun mun omana, kunnes leikkaukset ovat ohitse (jota pelkään ihan järjettömästi, crazyä vai mitä?) ja uudet hampaat on suussa. Halusin kuitenkin jakaa nämä kuvat teille ja tuoda tämän osan esille vammastani. Tuntuu, että koko teksti on täynnä virheitä ja takeltelee hirveesti, kun mua on jännittää niin älyttömästi julkaista nämä seuraavat kuvat. Tämä siis vaati suunnatonta rohkeutta. Toivon, että osaatte arvostaa. 

 

Tässä minä siis olen. Jotenkin haluan nähdä itseni kauniina - olipa hampaita tai ei. Toivon, että hahmotan sen kauneuden vielä joskus kokonaan. 

~ Roosa ~

  

Opiskelijan arjen ilot ja surut

Hupskeikkaa, niin se arki vaan vie mennessään! Monta monituista päivää luonnoksissa on maannut postaus Vamma osana arkea -sarjaan. Lähinnä se on ollut muutamaa hassua lausetta ja paria kuvaa vaille valmis. Kuinkas ollakaan, nuo kuvat muistaa aina niissä väleissä, kun ei millään ehdi kaivamaan kameraa esille. Tai sitten on jo pimeä ilta, jolloin loistevalon loisteessa ei viitsi hirveästi kuvailla. Mutta huomenna nappaan kuvat ja pistän postausta tulemaan!
   Elämä on tosiaan pyörinyt arjen pyhän kolminaisuuden kehikossa - koulu, koti ja kuntosali. Koulusta kotiin tullessa on vähän lueskeltu tenttiin, syöty ja lähdetty salille. Jos taas olen pitänyt välipäivää on kutsunut kauppareissu - tai pyykit. Viikonloppuisin on sitten siivoiltu. Normaalia elämää. Välissä on nähty kavereita, suunniteltu jotain pienempiä kouluprojekteja ja visailemaankin päästiin viime keskiviikkona. 
   Keskiviikkona oli myös ekat opiskelijapippalot. Ensin olin rastivahtina kaverin kanssa Mopokastajaisissa (kyseessä oli ykkösille suunnattu rastirata), siitä kotia syömään, toiseen baariin tietovisaileen ja siitä viidenkymmenen metrin päähän Mopokastajaisten jatkoille Leskeen. Oli kyllä kivaa - lähdinkin vasta joskus lähempänä yhtä kotiin nukkumaan, kun rastiratamme voittajat julistettiin. Ms. & Mr. Mopo tittelit tulivat molemmat Rauskin kahdelle ekaluokkalaiselle, samoin kokonaiskilpailun toinen sija sekä erityismaininta - aivan huippua! Tutorsydämeni on ylpeä. 
   Viime syksynä valitin sitä, että tunnen oloni baarissa ulkopuoliseksi, koska tajuan siellä niin konkreettisesti sen, etten voi juoda. Onnekseni en enää kärsi noista tuskista. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on ollut mukavaa baarissa. Ensimmäistä kertaa tiedän, ettei muille juomattomuuteni ole ongelma. Ja onhan siellä aina niitä muutamia muitakin, jotka menevät nollalinjalla. Olen armahtanut, vapauttanut ja hyväksynyt tämän ominaisuuden itsessäni. Mutta tämän pystyin tekemään vasta sitten, kun ympärilläni olevat kaverini näyttivät, ettei juomattomuudellani ole oikeasti mitään merkitystä. Noilla kavereiden mielipiteillä oli näköjään itselleni näköjään iso merkitys. Onneksi sain toivomani kohtelun. On se jännä, että piti tulla tänne Ylivieskaan asti, että pääsi tästä(kin) asiasta yli! ;D
   Parin viikon päästä lähden käväisemään Jämsässä viikonlopuksi. Toisaalta ihanaa, toisalta kamalaa. Viimeksi sai olla niin pitkään kotona perheen kanssa, että nyt tiuntuu taas itsemurhalta olla vain pari päivää kotikonnuilla ja yrittää mahduttaa aikatauluun perhe sekä ystävät. Tasapuolisesti. Ei onnistu ja se harmittaa. Menee taas aikaa totutella näihin viikonloppuhetkiin ja madaltaa omaa rimaa. Hyväksyä, että mä en millään vaan ehdi kaikkeen ja se on ihan ymmärrettävää. Oppia nauttimaan niistä hetkistä, jotka saan elää rakkaiden rinnalla, ikuistaa ne sydämeen, että jaksaa taas seuraavaan kertaan. Luojan kiitos, kohta on syysloma ja pääsee uudemman kerran Jämsään kokonaiseksi viikoksi.

   Tässäpä taas näitä mietteitä ja tekemisiä. Jospa huomisen postauksen jälkeen jäis nää sillisalaatit ja pääsis taas normaaliin postaustyyliin ja muutamaan julkaisukertaan viikossa!

~ Roosa ~

  

Viikon biisi(t)

Tein noin viikko sitten Spotifyhini uuden soittolistan, joka kantaa nimeä "vahva & voimakas". Se on vielä keskeneräinen, sillä harvoin sitä muistaa ja löytää kaikkia voimauttavia biisejä kerralla. Karttukoot niitä sinne matkan varrella lisää. Nyt ajattelin koota nuo tällä hetkellä listalla olevat kappaleet tähän postaukseen ja kertoilla vähän fiiliksiä.

jokainen teko - klikkaa! 

(youtube ei halunnut linkittää oikein)

   Mulla on varsin hyvä ja onnellinen olo. Mikä on sinänsä hämmentävää, koska kouluhommia on karttunut listaan taas pitkä pötkö. Yleensä kun vedän stressin päälle ja piikkini pystyyn vähäisemmästäkin. Esimerkiksi keskiviikolle on tuppautunut hieman vahingonkin kautta muutama ryhmäproggis, lisäksi tutortunti sekä ekat opiskelijapirskeet, joita itse olen osaltani toteuttamassa. Mitään töitä minkään eteen ei ole (vielä) tehty. Tarkoitus kyllä on aloittaa ekan ryhmätehtävän teko huomenna, samoin aion heittää tutor-ryhmäämme aloituksen seuraavan tunnin suunnittelusta. Silti ei hirveämmin stressaa.

   Huomasin tämän stressittömyyteni aika hassussa tilanteessa. Torstaina yksi luokkatoveri manasi ensi viikon päällekkäisyyksiä, johon minä vain spontaanisti totesin: "Ei voi mitään, ei auta kuin hoitaa homma kotiin." Sain opettajalta asennepointsit. Viime vuonna olisin varmasti ollut yhtä hermorauniona kuin kaverini. Nyt vain tyynesti totesin, että asia on nyt vain niin kuin on, hoidetaan pois alta ja jatketaan elämää. 

   Avasin ekan tenttikirjan tänään. Kirja pitää lukea aika nopealla aikataululla loppuun, mutta mä vain päätin, että kyllä se onnistuu. Ja jos en nyt ihan suunnitelmassa pysy, sitten vaan sovellan. Ei auta miettiä turhaan tulevaa.

Olen siis huomannut olevani hyvinkin seesteinen. Olen nauttinut alkaneesta syksystä, koulumatkoista, jotka matkustetaan hyvinkin ahtaasti, mutta sitäkin paremmassa seurassa sekä tokan vuoden opinnoista. Olen nauttinut alkaneesta salikaudesta sekä ryhmäliikuntatunneista. Kun pitää itsensä liikkeessä, hymy on herkemmässä ja yhtäkkiä ehtiikin paljon enemmän. Kouluun, kauppaan, salille ja koulutehtäville. Aloitin tosiaan käymään viime keskiviikkona Leg worksissä. Ei ihan toi vaseman jalan koordinaatio ja tasapaino kohdanneet - vielä. Harmittihan se aluksi tai pikemminkin ärsytti. Mutta sitten vain päätin nauraa. Tästähän on matka vain kohti korkeuksia. Innolla haluan nähdä, missä ollaan keväällä. Mutta sitä ennen täytyy kulkea matka sinne.

Olen iloinnut pikkusiskoni yllättämisestä kahdella värikynällä ja kirjeellä. Olen innoissani siitä, että eka opinnäytetyö-suunnittelu opetutorin johdolla on ensi viikolla. Saan vihdoinkin rattaita pyöriteltyä hiljalleen eteenpäin sen osalta. Motivaatiota opparin aloittamiseen nimittäin olisi kuin pienessä kylässä! 

   Olen ihaillut kynttilöiden loistetta ja katsellut elokuvia. Syönyt jäätelöä ja karkkia. Hakenut pussitolkulla Lidlin uunituoreita sämpylöitä ja Ciabattaa. Ihanaa, että se paistopiste tuli viimein tännekin!

Se, että sain palata ainutlaatuisen ja ihmisrikkaan kesän jälkeen takaisin omaan kotiin ja omaan rauhaan, on täydellistä. Jaksaa sitten muutaman viikon päästä taas viettää kivaa viikonloppua Jämsässä. Luvassa olisi Merjan synttärit ja ihan vain oleskelua perheen kanssa. En mä kummempaa vaadi. Läheisyys ja se, ettei tapahdu oikeastaan mitään kummempaa, on parasta.

Viimeisimpinä viikkoina olen siis nauttinut pienistä. Ja olen tehnyt sen osittain tietoisestikin. Kai mä olen jotenkin kipujen keskellä tajunnut sen, että kivuttomista hetkistä pitää nauttia eikä vaatia itseltään aina sitä priimaa. Vapaa-ajankaan suhteen. Kun kivut ovat massiiviset, ilon täytyy löytyä sitäkin pienimmistä sirpaleista. Niistä onkin syntynyt reilun kahden viikon aikana melkoinen meri. 

Olen myös tuon ilon sirpaleiden meren kasvattamiseksi alkanut koota ympärilleni voimauttavaa musiikkia, jotta iloa, voimaa ja jaksamista saisi jo muutamastakin minuutista. Nuo biisit luovat mulle uskoa itseeni ja muistuttavat välillä hiljentämään tahtia. Olen tanssinut ja hymyillyt niiden tahtiin. Täysin spontaanisti. Siitäkin olen nauttinut.

En ole poissulkenut onnestani huolimatta pientä realistia itsessäni. Tiedän, että syksy tuo tullessaan varmasti niitä huonompiakin hetkiä ja mielessä punaisina välkkyviä deadlineja. Kuitenkin ajattelen, ettei elämässä tärkeintä ole suojautua myrskyiltä, vaan oppia tanssimaan sateessa. 

Ihania syksyn kuulaita värejä teillekin! <3

~ Roosa ~ 

Syksyn tuomat uudet tuulet

Hyvää sunnuntai-iltaa ihmiset! Tää viikko on mennyt hyvällä sykkeellä kohti loppua. Uusi kouluvuosi startattu ja eka viikko siitä jo takanapäin, monta hyvää viikkoa edessä! Oon saanu kunnian olla yksi kolmesta meidän koulutusalan tutoreista ja eka viikko on pitkälti mennyt uusien ykkösten parissa. Kivoja ja valloittavia uusia persoonia saatiin taas Rauskille, se on kiva juttu se. Toivotaan meidän tutorkolmikon kanssa, että ollaan osattu olla mahdollisimman selkeitä sanoissamme ja informaatiossamme. Välillä ollaan oltu yhtä kujalla vaihtuvista informaatiohetkistä kuin tulokkaatkin, mutta ei kai se mitään. Ainakin ollaan osattu olla aitoja ja näyttää, että he eivät ole ainoita, jotka ovat päästään pyörällä! :D

Sen verran mitä oon omilla tunneilla ehtinyt olemaan, niin oon kyllä tosi orientoitunut ja innostunut tokasta AMK-vuodesta. Syitä tähän on ainakin kaksi. Kesätöitä ja lomailua oli just oikeessa suhteessa. Lisäksi meillä on nyt tosi mielenkiintoisia opintojaksoja menossa ja tulossa (esim. lastensuojelu, kirkon työn teologia, rippikoulutyö) ja ekat harjoittelutkin ensi vuoden puolella edessä. Tässä pitäisikin kohta alkaa soitteleen seurakuntia lävitse ja selvitteleen, mihin pääsisi varhasnuorisotyön ja rippikoulutyön harkkoja suorittaan. Kova toive olisi, että johonkin Jämsän lähikunnista, esimerkiksi Jyväskylään tai Tampereelle. Ja mitä tähän kouluinnostukseen vielä tulee, on ollut tosi ihanaa nähdä taas kaikki luokkatoverit yhtä aikaa ympärillään neljän kuukauden "hajaannuksen" jälkeen!
   Mitä kuuluu mun muuhun elämään? No, pitäisi alkaa taas käymään fysioterapiassa, kun oon palannut jälleen tänne Ykaan. Toukokuussa jäi muistaakseni 7 kertaa jäljelle, mitkä mun ois tarkoitus käyttää tän loppuvuoden aikana. Lisäksi soitin hammaspolille Jyväskylään ja tein sen, mitä en uskonut ikinä tekeväni oma-aloitteisesti: kerroin hammaslääkärilleni haluavani hammasleikkaukseen jo ensi toukokuussa, mikäli vain mahdollista. Asia kun sattuu olemaan niin, että virhepurennan ja narskuttelun takia mun leuat on niin rasittuneet ja kuluneet (epäilen leukojen kroonista tulehdusta tai jopa nivelrikkoa), että mulla on ollut nyt viimeisen kuukauden aikana erittäin paljon invalidisoivia päänsärkyjä, jotka johtuvat leukojen/hampaiden tilanteesta. Öisin mulla on toki käytössä purentakisko estämään narskuttelua ja se onkin helpottanut kuluneen vuoden aikana tilannettani, mutta ei tarpeeksi. Olen ilmeisesti narskutellut koko ikäni unissani hampaitani ja tulehdus on leuassa pysyvä siihen asti, kunnes pääsen hammasleikkaukseen ja sitä myötä purentani korjaantuu. 

 Öisellä lenkillä eilen...

Nyt on siis lyöty suht varmaksi leikkauksen ajankohta ensi toukokuulle. Alun perin kun tarkoitus oli tehdä leikkaus vasta opintojeni loppumetreillä tai niden päätyttyä. Mutta totesin itselleni ja vanhemmilleni, että jos saan hirveästi pahoja päänsärkyjä leuastani johtuen, pitkittävät ne pidemmän päälle valmistumistani enemmän, kuin jos leikkaus tehdään ennen opintojeni päättymistä. Niinpä katsoin kalenteriin ja mietin. Ainut hyvä ajankohta leikkaukselle/muihin jälkijuttuihin on ensi toukokuu. Silloin en joudu olemaan pois lähiopetuksesta. Silloin on toki ripariharkka (juuri täsmälleen silloin), mutta sen voin sopimuksesta siirtää heinäkuulle, jopa kolmosen kesään. Näin puhuin harkkaopeni kanssa. Mutta yritys on kova suorittaa harjoittelu leikkauksen jälkeen heinäkuussa. Omat haasteensa byrokratian kanssa siinä on, mutta niistä varmasti omaa postausta, kunhan ehdin. Eiköhän teillä ole tässäkin jo tarpeeksi sisäistämistä. Joka tapauksessa, aika hammaslääkäriin on varattu joulukuulle. Mukana on myös kirurgi ja lähdemme tähtäämään ja valmistelemaan mua ensi toukokuulle. Jännittää, ehkä liikaakin, siksi pääsenkin keväällä ennen leikkausta myös juttelemaan psykologille. Mutta luotto hyvään lopputulokseen on kova!

Tosiaan leuka/päänsäryt pistivät mut aika polvilleen viime viikkoina. Nyt olen saanut nauttia muutaman päivän kivuttomuudesta. Niinpä oman jaksamiseni ja koulunkäynnin turvaamisen kannalta tilasin itselleni ajan OYSiin 16.9. Mietitään neurologin kanssa, mitä särkyjeni helpottamiseksi voi tehdä ennen hammasleikkausta. Onko se kipulääkitys, erilainen fysioterapia, kortisonipiikit vai mikä, siihen toivon löytäväni vastauksen ja avun neurologiltani. Muutaman viikon päästä olen viisaampi.
   Mitä taas blogin syksyyn tulee...Ensinnäkin yritän postata niin usein kuin vain koulukiireiltä, säryiltä ja muulta elämältäni ehdin. Ajatuksena on jatkaa mm. Vamma osana arkea -postaussarjaa, joka jäi tuossa huomaamatta kesälomalle, eikä sieltä ole vielä palannut. Ainakin nyt hammasjutuista olisi kertomatta sekä arjen pikkuisista apuvälineistä. Viikon biisi -sarjaa pyrin myös jatkamaan, vaikka nyt jälkeenpäin sanottuna nimitys ei osunut ollenkaan nappiin! No, tunniste on kuitenkin luotu, joten jatkettakoon vuoden loppuun ainakin sillä. Koulujutuista ja projekteista riittää varmasti myös asiaa. Lisäksi muutama keikka on syksyllä tulossa ja ai niin, se tärkein!

Mitkäs on teidän toiveet? Heittäkää kommenteilla ja vinkeillä, mistä olisi kiva lukea!

Mukavaa uutta viikkoa!

~ Roosa ~

  

Merkittäviä sanoja

Ihmisen elämässä on erilaisia kausia. Tänä kesänä mulla on ollut elämässäni sellainen Puhu suusi puhtaaksi -kausi. Tuota kehittämääni nimitystä ei pidä ottaa negatiivisessa mielessä. Se nyt vaan sattuu kuvaamaan sitä, mitä tämä kesä on pitänyt sisällään ihmissuhderintamalla. 
   Olen liian monta kertaa jättänyt elämässäni asioita sanomatta. Olen jäänyt odottamaan monen ihmisen kohdalla sitä sopivaa hetkeä, jolloin sanat saisi sanotuksi. Eikä sitä hetkeä ole tullut. Minulla oli tänä kesänä monelle ihmiselle sanoja sanomatta. Positiivia ja negatiivisia. Pääosin kuitenkin vain positiivisia. 
   Sanat löysivät muutaman ihmisen luo kirjepostin muodossa. Toiseen kirjeeseen kirjoitin rohkaisevia ja kannustavia sanoja kaverin tulevaan elämänmuutokseen liittyen. Ihailen ja kunnioitan toisen rohkeutta olla avoimesti juuri sellainen kuin on. Muistelin, millainen minä olin kaverini ikäisenä ja totesin, etten ikinä olisi uskaltanut olla niin rohkea kuin hän on. Kaverini elämässä tulee tapahtumaan lähivuosina paljon suuria ja pienempiä muutoksia, joista monella on varmasti oma sanansa sanottavana. Minä kirjoitin kirjeeseeni, että mä tulen kunnioittamaan hänen päätöstään ja lähetän henkistä tukea niin monen postipaketin verran kuin vain on mahdollista. Kaverini kiitti, noita sanoja hän juuri kaipasikin.

Toisen kirjeen heitin postilaatikkoon tänään. Mieleni valtasi samaan aikaan vapaus ja pienoinen jännityksensekainen paniikki. Kaksi vuotta olen katunut sitä, etten ollut saanut sanottua tunteitani ääneen eräälle ihmiselle. Vaikka ihastus oli vain muutaman kuukauden mittainen ja sai alkunsa yhden leiriviikon aikana, asia on kalvanut minua ajoittain näihin päiviin asti. Se oli kai siis vähän merkittävämpi ihastus, johon liittyy paljon unohtumattomia muistoja. Mutta niin...en halua katua kuolinvuoteellani sitä, että tuo tunne jäi paljastamatta. Tulen työskentelemään (toivon mukaan) monella riparilla tulevina työkesinä. Siellä nuoria kannustetaan "rakkaus" teemaisella tunnilla siihen, että sille ihanalle tytölle/pojalle kerrottaisiin niistä romanttisista tunteista, eikä pistettäisi valoa vakan alle. Vaikka takaraivossa sykkisikin pelko betoniseinään törmäämisestä. Tiedättekö, mulla ei ole pokkaa sellaiseen, jos itse en ole tehnyt niin. Jos en olisi laittanut sitä kirjettä tänään postiin, en myöskään koskaan pystyisi antamaan itsestäni 110% tulevassa työssäni. Joka ripari vain palaisin siihen yhteen kesään, yhteen leiriin ja yhteen ihmiseen. Itkisin sisäisiä kyyneliä ja kysyisin itseltäni yhä uudestaan ja uudestaan, mikset sä kertonut. Vaikka olihan minulla siihenkin silloin syynsä.
   Tämänpäiväisen kirjeen lähettäminen ei liittynyt toiveeseen parisuhteesta tämän jätkän kanssa. Ei. Niin kuin jo kerroin, kun tuo kirje kolahti luukusta sisälle, minut valtasi käsittämätön vapauden tunne. Nyt voin jatkaa eteenpäin. Nyt se on sanottu. En odota vastakaikua, en edes vastausta (kirjoitin sen myös kirjeeseen). Tietysti on se pieni mahdollisuus, että toinen vastaa jotain, se jännittää. Mutta ei liikaa. Vapaus on tämän illan tunne. Ja ajatus siitä, että nyt voin seistä selkä suorana tulevassa työssäni eikä minun tarvitse katua sanomatta jättämisiäni. 

Tänä kesänä myös jätin hyvästit yhdelle kaveriporukalle, johon en tuntenut enää kuuluvani. En ollut oikeastaan tuntenut niin pitkään aikaan, mutta lähtö oli vaikea. Kaverini kun eivät olleet tehneet minulle mitään. Ja siinä kai se ongelma olikin. Minä koin näkemiset taakaksi, stressasin niistä paljon etukäteen. Toisaalta koin hirveitä tunnontuskia, jos peruin tapaamisen ilman kummempaa syytä. Yksi ilta vain poistuin Whatsapp-ryhmästämme ja Facebookiin pistin hyvin neutraalin ja järkiperäisen viestin miksi. En kertonut sanaakaan siitä, mitä tähän postaukseen kirjoitin. Ehkä joku heistä lukee tämän tekstin ja saa tietää totuuden. En jaksa kuitenkaan murehtia siitä liikaa. En tule näitä kavereitani muistamaan pahalla, en ollenkaan. Voin hyvin moikata, jos tapaamme sattumalta jossain. Voin myös kysyä samalla kuulumiset, kertoa omanikin. Minä kasvoin tuosta porukasta jotenkin huomaamatta erilleen, ilman draamaa. Minun oli vain aika lähteä.
   Viimeisimmäksi tapasin Jämsässä hyvän ystäväni jo lapsuusajoilta lähtien. Tiemme kulkivat välivuoden puoleenväliin asti hyvin samoja linjoja. Sitten ne erkanivat hetkeksi. Kuitenkin seuraamme toistemme elämää tiiviisti elämäämme helpottavan ja ärsyttävän somen kautta. Ja minä ainakin välitän, mitä ystävälleni kuuluu. Eiköhän hänkin. Yhtenä päivänä tänä kesänä kuulin, että tämä ystäväni oli viimeinkin päässyt opiskelemaan unelma-ammattiinsa luokanopettajaksi.  Tiesin heti, että minun pitää muistaa häntä jotenkin muuten, kuin pelkin onnentoivotuksin Facebookissa. Ostin kirjan ja kortin. Kirjoitin onnentoivotukseni ja vinkkini tulevaan ja ehdotin josko näkisimme. Niinpä hän tuli yksi päivä kymmenen minuutin varoitusajalla käymään kotonani Jämsässä. Istuimme tunteroisen kotimme terassilla jutellen tulevasta, menneestä ja nykyisestä. Ystäväni oli hyvin otettu lahjasta. Hän myös ymmärsin lahjan syvemmän pointin. Lopuksi halasimme ja lähetin ystäväni jatkamaan matkaansa - sinne, minne unelmat ja elämä häntä vievätkään. Ehkäpä elämämme risteävät taas jossain kohdassa ja saamme vaihtaa sanasen sekä halauksen uudemman kerran. 

Mikä hassuinta tässä kesässä ja näissä sanotuissa että kirjoitetuissa sanoissa on ollut, niin se, etten suunnitellut niitä mitenkään etukäteen. Tilanne tilanteelta ne tulivat eteeni ja tein sen, minkä sydän sanoi oikeaksi. En siis todellakaan osannut kuvitella kesäni sisältävän töitten lisäksi sydämestä kirjoitettuja, tunteisiin vetoavia kirjeitä, hyvästejä tai rohkaisuja uuden kynnyksellä. Joskus sitä näkee ja tajuaa vasta jälkeenpäin, millaisen reitin on kulkenut. Minä kuljin tänä kesänä totuuden reitin, kauden, jolloin sanoin asioita, jotka ovat olleet mielelläni jo pitkään. Nyt oli niiden vuoro tulla ulos. 

Hyvä, että tulivatkin. Tästä on hyvä lähteä katsomaan, mitä elämä tuo seuraavaksi mukanaan. Just nyt on tosi hyvä. On se niin kaunis, elämä. 

~ Roosa ~

  

Suolistoleikkaukset 1/2

 Nyt kerron teille asiasta, johon olen viitannut muutamaankin otteeseen aikaisemmissa postauksissa. Eli suolistoleikkauksista - tai nyt on käsittelyssä niistä ensimmäinen. Etukäteen haluan kertoa sen, että leikkaukset eivät olleet millään tavalla etukäteen suunniteltuja, ne tulivat täysin puskista. Tämän ensimmäisen sairaskertomuksen (niin kuin myöhemmin toisenkin) tulen kirjoittamaan mitään peittelemättä - teksti on täysin avointa ja suoraa kerrontaa siitä, mitä oikein tapahtui. Niinpä jos olet heikkohermoinen tai et kykene lukemaan verestä, suolenpätkistä ja oksennuksesta, kannattaa tämä postaus jättää lukematta.

Tasan viisi vuotta sitten avasin silmäni Jyväskylän keskussairaalan heräämöstä kiireellisen leikkauksen jälkeen iltasella. Kiireelliseksi asia tosin oli muuttunut vasta sinä aamuna, kun lääkärit olivat monen päivän taistelujen jälkeen uskoneet, että mun kivut olivat todellisia ja niiden takia mut pitäisi oikeasti leikata. Mutta ennen tuota leikkausta minun piti kärsiä 4 vuorokautta aivan jäätävistä kivuista.
   Lapsuudesta lähtien olin kerran vuoteen kärsinyt yhtenä päivänä kovista mahakivuista, joiden syytä ei tiedetty. Kipu oli aina niin paha, että kävelin kippurassa eikä siihen auttanut mikään. Alkuvuosina vanhemmat veivät minut ensiapuun. Mutta virtsatesteistä tai muissakaan kokeissa ei koskaan ollut mitään pielessä. Joten kotiin vaan. Yleensä kivut helpottivat päivän vaihtuessa iltaan. Ennen tuota leikkausta kyseinen mahakipu oli yllättänyt minut viimeksi edeltävän joulun välipäivinä, ja silloin lähdettin ekaa kertaa umppariepäilynä Jyväskylään. Mutta Jyväskylässä kivut helpottivat selkeästi, joten mitään kuvia tai mitään muitakaan tutkimuksia ei tehty. Kotia vain. Myöhemmin äidin kanssa mietittiin, että olisi niiden pitänyt mut jo silloin kuvata, niin oltaisiin säästytty paljolta. Mutta nyt hyppäys päivämäärään 11.8.2010, jolloin kaikki sai alkunsa.
   Oli lukion ensimmäinen koulupäivä. Se meni hyvin ja olin innoissani tulevista vuosista lukiolaisena. Koska äitini oli vielä töissä muutaman tunnin minun päästyäni koulusta, päätin aikani kuluksi mennä Citymarkettiin. Ostin sieltä pienin pikarin Ben&Jerry's Cookie Dough -jäätelöä. Menin yläasteen pihalle jäätelön kanssa, istuuduin muurille syömään sitä ja odottelin äitiä. Syönnin jälkeen se alkoi - tuttu mahakipu. Tosin se ei vielä vetänyt minua kippuraan. Pitikin sattua, just ekana lukiopäivänä! ajattelin. No, äiti tuli ja lähdimme vielä kirjakauppaan, jossa mulla alkoi jo olla aika tukalaa. Lähdimme siitä sitten oitis kotiin.
   Kotona odottelin, josko kipu iltaa kohden katoaisi, niin kuin aina. Makailin piikkimaton päällä, join sikapaljon vettä, otin lämpöhauteen ja yritin rentoutua. Äiti lähti etsimään kotitiemme vierestä avaimiani ja lopulta löysi ne - heti kun oli luovuttanut etsinnän suhteen. Kyllä! Olin kesällä kaatunut pyörällä, jolloin etsittiin koko perhe tien varresta puhelintani. En kuitenkaan kiinnittänyt tuolloin huomiota ollenkaan siihen, että avaimetkin olivat lentäneet jonnekin. Siellä ne olivat tienposkessa maanneet yli 3 viikkoa, ja tuona aikana olimme muun muassa olleet lähes viikon matkalla Naantalissa. :D No, onneksi löytyivät. Se olikin ainoa onni tuona päivänä.
  Ajattelin illalla, että kyllähän mä aamulla kouluun lähden, menen nukkumaan lämpöhauteen kanssa ja aamulla oon ihan fine. No en kyllä nukkunut, enkä ollut ihan fine. Aamulla menin epätoivoissani pomppimaan trampoliinille maha kippurassa, jos se saisi ruokasulan liikkeelle. Ei saanut.
   12.-13.8. välisenä aikana kävimme yhteensä 4 kertaa ensiavussa. Kolmena kertana meidät lähetettiin kotiin. Tulehdusarvot eivät olleet koholla (epäilyshän oli umpparin tulehdus), joten syytä lähettää minua jatkotutkimuksiin Jyväskylään ei ollut. Käskettiin vain kotiin syömään ja juomaan. Kyllä se kipu siitä helpottaisi. Meitä ei siis otettu ollenkaan tosissaan, vaikka kyllähän minusta selvästi näki, että kipu oli sietämätöntä. Lääkäri ensiavussa pikemminkin vaikutti epäilevän, että kuvittelin itse kivun. Ettei mulla oikeesti ollut kipuja ollenkaan.
   No, sattuihan mua ihan s**tanasti. En pystynyt olemaan missäkään asennossa ja nukkuminen tarkoitti vartin nokosia silloin tällöin. Äiti oli todella huolissaan ja valvoi suurimman osan öistä kanssani. Ja lähti aamulla töihin. Kävelin taloammekin ympäri vielä enemmän kippurassa, ettei suolen toiminta pysähtyisi kokonaan.
   13.8. illalla aloin oksentamaan. Lähes kaiken sen, mitä olin kolmen päivän aikana syönyt. Olin ihan loppu. Päivällä olimme jo käyneet sairaalassa, mutta nyt anestesiahoitaja-kummitätini käski puhelimessa, että lähdette sairaalaan vaan uudestaan, ettekä tule sieltä enää takaisin.
   Mehän lähdimme. Pyysin äitiä hidastamaan jokaiseen töyssyyn. Ensiavussa riensin heti oksentamaan. Lääkäri (se jo meihin kyllästynyt) oli tosi töykeä ja melkein huusi mulle, kun en pysynyt mitenkään paikoillani. Sitten hän pyysi äitiä viemään mut Jyväskylään. Äiti oli yhtä loppu kuin minäkin, joten sanoi, että katso nyt mua, olen valvonut monta yötä tytön rinnalla, musta ei ole ajamaan niin pitkälle. Ja entä jos tyttö kuolee mun käsiin matkan aikana? Tuhahtaen lääkäri lähti soittaan taksia, minä halailemaan pönttöä. Taksikuski tuli ja onneksi äiti tajusi kysyä, oliko kyseessä invataksi, jossa pystyn olemaan makuultaan. Lisäksi äiti kertoi minun olevan huonovointinen. Olisittepa nähneet taksikuskin ilmeen, kun hän katsasti lääkäriin ja totesi: Pitäisiköhän lääkärin arvioida tilanne uudelleen? Niin me saimme vihdoin ambulanssikyydin Jyväskylään. Mutta onneksi emme vielä tienneet, että Jyväskylässä jouduimme käymään läpi taistelun toisen osan, ennen kuin meidät otettiin tosissaan ja minä olin leikkauspöydällä.

   Musta tuntui, että kipu oli kokonaan tuon asteikon ulkopuolella - jotain 15 luokkaa...

Sain ambulanssissa vahvat tropit, joiden ansiosta olin pitkästä aikaa täysin kivuton. Kuitenkin tiesimme äidin kanssa, että se oli vain väliaikaista. Tätä ei kuitenkaan lääkäri Jyväskylän päässä tuntunut tajuavan, vaan myöhemmin saimme kuulla, miksi meidät siirrettiin 13.-14.8. välisenä yönä osastolle joka oli menossa seuraavana päivänä sulkuun - lääkäri oli kirjoittanut papereihini "ei kovin kipeä tyttö". Vaikka me nimenomaan sanoimme, että tilanne muuttuu heti, kun ambulanssissa saadun lääkkeen vaikutus lakkaa! En siis päässyt leikkaukseen yöllä, niin kuin kuvittelimme. Meidät vietiin osastolle, joka oli menossa sulkuun, yökkö oli hirveä ja antoi kipuihini vain Pamol F:ää (!!!!????!!) ja sitten jäimmekin taas oman onnemme nojaan. Äitiä yökkö käski lähtemään kotiin, häntä ei kuulemma tarvittu. Mutta äiti totesi terävästi (vikoilla voimillaan), ettei lähde mihinkään, ennen kuin kipujeni syy on selvillä ja minä leikkauksessa. Äiti käpertyi sänkyni jalkopäähän ja taistelimme yön lävitse. Muistan kun kysyin monta kertaa lähes kipushokissa, emmekö voisi soittaa hälytyskelloa, mutta äiti sanoi aina, odotetaan vielä hetki. Näin pääsimme aamuun. Kolmanteen kivunsekaiseen aamuun. Lääkärit tulivat kierrokselleen ja lähes säikähtivät, kun näkivät, kuinka kipeä oikeasti olin. He kun olivat nähneet vain sen öisen lääkärin tekstin, jossa luki, etten ollut juurikaan kipeä. Lääkärit tutkivat minut ja totesivat, ettei kyseessä ollut umppari, mutta jotain oli pahasti vialla. He eivät vain tienneet mikä. Lääkärijoukossa oli mukana vanhempi läääri, joka totesi meille, että jos hän olisi vielä leikkaava lääkäri, hän veisi minut suoraan siitä leikkauspöydälle. Mutta koska leikkauksen suorittaisi joku muu, minule varattiin CT-kuvat (=varjoainekuvat) tunnin päähän.
   CT-kuvia varten minun piti juoda litra vettä. Äiti yritti juottaa minulle vettä, mutta onnistuin juomaan kolme lasillista, ennen kuin oksensin. Mikään ei pysynyt enää sisälläni. Energiat olivat aika vähissä. Äiti soitti hälytyskelloa ja sanoi hoitajalle, että hän ei kiduta lastansa enempää, että Roosa ei juo varjoainetta. No, hoitaja oli siihen vähän, että se pitäisi kyllä juoda, muuten ei kuvat onnistu. Mutta lähti hän sitten viimein niskojen nakkelun jälkeen soittamaan CT-kuvista vastaaville hoitajille. Siellä päässä hoitaja sitten sanoi, ettei sitä määrää tarvitse todellakaan juoda, jos tilanne on tuollainen. Olo oli vähän "tosi kiva", kun tämä tieto tuli meille. Turhaa tuskaa ja kidutusta mulle.
   Sitten lähdettiin kuviin. Kun oltiin melkein perillä, oksensin kaikki sappinesteet pihalle. Hoitajat ja äiti olivat todella huolissaan. CT-kuvissa hoitajat olivat tosi ihania. Kuvista selvisi, että ohutsuolessani oli pahalaatuinen tukos.
   Ollessani CT-kuvissa äiti ajatteli epätoivoisesti, jos nyt ei löydy syytä kipuihini, niin häneltä loppuu voimat. Että pitääkö tässä alkaa suunnittelemaan hautajaisia. Sitten tuli hoitaja paperinipun kanssa ja alkoi ihmetellä äkäisesti, miksei leikkauspapereita ollut täytetty, kun sinne ollaan menossa. Hoitaja hoputti ja hoputti papereiden täytössä, johon äiti tiuskaisi takaisin, ettei voi täyttää niitä yhteen nopeammin, olihan mulla sairauksia jos toista, joten paperit piti  täyttää tarkkaan leikkauksen turvallisuuden nimissä. Kun paperit oli täytetty, lähdettiin vielä osastolle odottelemaan.
   Siellä ei kauaa odoteltu, kun jo lähdettiin leikkaukseen. Monien taistelujen kautta. Leikkaussaliin ryntäsi vielä verikokeen ottaja, kun multa oli unohdettu ottaa aamulla verikokeet. Kertokoot tämä jotakin siitä, millaisia hoitajamokia oli käynyt sairaalan osalta.

Leikkaus meni hyvin ja nopeasti. Se oli pienempi, mitä alunperin luultiin. Äiti ja isä tuskin ehtivät sairaalalta Keljon Prismaan, kun kirurgi jo soitti leikkauksen olevan ohitse. Suolen ympärille oli kuulemma kietoutunut strangi, suomeksi napanuoran jäänne, joka ei ollutkaan surkastunut pois, niin kuin vauvoilla normaalisti pitäisi. Tuo strangi oli ollut syynä kaikkiin muihin edellisiin mahakipuihini. Se oli vaan edellisinä kertoina onnistunut löystymään itsestään. Nyt niin ei olisi käynyt, vaan leikkaus oli ainoa keino kivun poistamiseksi. Suoleen ei onneksi tarvinnut koskea, vaan strangi vain poistettiin ja sitten vain tikkaus.
   Siirryin heräämön kautta lastenosastolle. Sinne pääsyvät vanhemmat minua katsomaan. Olo oli sekava, mutta kivuton. En ollut onneksi vielä täyttänyt 16, joten pääsin sinne. Tavarani tosin seikkailivat jollain toisella osastolla, koska siellä hoitajat olivat katsoneet, että kuulun jo aikuisten osastolle. Taas sairaalan mokia, mutta lopulta tavarani löysivät luokseni.
   Minulla oli aluksi nenämahaletku, katetri ja epiduraalipumppu, josta lähti siis letku selkäytimeen. Letkussa tai olisiko parempi sanoa piuhassa kulki koko ajan epiduraalipuudute.Pahinta mielestäni oli nenämahaletku, joka ärsytti ja kuivatti kovasti kurkkua. Sain sen kahden päivän kuluttua pois. Nenämahaletku tosiaan sen vuoksi, ettei suoleeni saanut mennä mitään ruokaa hetkeen leikkauksen jälkeen. Juoda toki sain. Katetrikin taidettiin ottaa seuraavana päivänä tuosta nenämahaletkusta ja viimeisimmäksi jäi epiduraalipumppu. Katetrin poiston jälkeen mulla oli hetken aikaa vaikea virtsata, koska epiduraalipuudute vaikeuttaa noita hommia. Ekan kerran jälkeen ei sit kuitenkaan ollu enää mitään ongelmia.
   Epiduraalipumppu vei hyvin pois kaikki kivut. Se oli vain laitettu ehkä pikkusen väärään kohtaan, koska se veti huomomman jalkani tosi omituisen jäykäksi. Niinpä äiti pyysi samasta laitoksesta mulle jo neurologikerroilta tutun fysioterapeutin paikalle. Hän tuli jumppauttaan mua joka päivä hetkiseksi.
   Epiduraali taidettiin ottaa viidentenä päivänä pois. Ekana yönä siitä jouduin yöllä pyytään vahvemman kipulääkkeen, mutta muuten pärjäsinkin vaan pelkällä burana+panadol-yhdistelmällä päivisin. 
   Liikkumaan mut kehoitettiin miltei heti leikkauksen jälkeen. Se oli tärkeää suolen toiminnan kannalta. Koko päivää ei saanut maata peiton alla. Tippaletkut ja muut monitorilaitteet mukaan vaan ja sairaalan käytävää kävelemään muutaman kerran päivässä. Suihkuunkin menin heti, kunhan vain vähänkin itse kynnelle kykenin. 
   Sairaalassa olin yhteensä viikon verran, ennen kuin pääsin kotiin. Tuona aikana mua kävivät moikkaamassa tietenkin perhe (taisivat käydä joka päivä) sekä ainakin kummit. Taisi käydä myös toinen mummu ja pappa. Päivät olivat pitkiä odottaa vieraita saapuvaksi, mutta henkilökunta oli lastenosastolla tosi ihanaa ja se auttoikin jaksamaan sairaalassa vetetyn viikon. Lisäksi jo sairaalassa aloitin saksan opiskelun äidin avustuksella. Muut koulujutut jätinkin sitten kotijutuiksi. 
   Lukioon palasin heti kun vain pystyin. En muista tarkkaan mitään viikkomäärää. Se taisi kuitenkin mennä syyskuun puolelle ja aluksi olin vain osan päivistä paikalla. Istuminen vei voimat joskus täysin. Minulta jäi kaikki lukion alun ryhmäytykset ja orjapäivät välistä, se harmitti. Lukioon tuli kuitenkin mulle täysin uusia tyyppejä, joihin en koskaan lukioaikana onnistunut tutustumaan niin hyvin, kun tulin vähän "kesken kaiken" mukaan. Toisaalta se tuntui jotenkin toissijaiselta, oishan mulle voinut käydä huonomminkin. 
   Haava parani, kummitäti kävi poistamassa tikit, eikä sairaalan henilökunnan mukaan mitään pelkoa mistään komplikaatioista pitänyt olla. Kuukauden liikuntakielto ja nosteluun kahden kilon painoraja. Äiti osteli mulle sikana suklaamannapuuroa, että mun paino lähtisi nousuun. Olin laihtunut niinkin pieneksi tytöksi vähän liikaakin sairaalassaoloaikana. Pian olin jo koulussa täysipäiväisesti ja tein kovasti hommia, että saisin muut kiinni opinnoissa. Tein mm. ison maantiedon tutkielman täysin itsenäisesti, mikä olisi pitänyt parin kanssa. 
   Elämä alkoi siis voittamaan ja rullaamaan taas normaalilla painolla. Kukaan ei olisi ikinä voinut arvata, millaisessa hätätilanteessa oltaisiin 5-6 viikon kuluttua tuosta elokuisesta leikkauspäivästä. Onneksi. 

Siitä lisää myöhemmin. Annetaan viikkojen kulua ja palataan asiaan seuraavana "vuosipäivänä".

~ Roosa ~

  

Ohje IP-ryhmään liittymiseksi

Ainakin yhdellä oli vaikeuksia liittyä IP-ryhmään. Siispä veljeni kanssa selvitin, mikä voisi mättää. Emme löytäneet vastausta, vaan veljeni onnistui kyllä lähettää minulle liittymispyyntö ryhmään. Niinpä otin teille Print Screenin avulla kuvan, mikä selventää.
1. Kirjoita Facebookin hakukenttään "Incontinentia Pigmenti (Suomi)"/Vaihtoehtoisesti klikkaa itsesi sivulle blogin oikeasta laidasta.
2. Näkymän pitäisi yllä olevan kuvan kaltainen. Klikkaa vihreästä "+Liity ryhmään" painikkeesta, niin saan liittymispyyntösi ja voin sen hyväksyä. 

Jos näkymä on tyystin erilainen tai muita ongelmia ilmenee, kommentoikaa vaikka blogin puolelle. Laitanpa sitten vaikka ryhmän avoimeksi niin porukka pääsee mukaan. Toivottavasti kuitenkin sivu näytti tuolta ja homma onnistuu! :)

 ~ Roosa ~