Merkittäviä sanoja

Ihmisen elämässä on erilaisia kausia. Tänä kesänä mulla on ollut elämässäni sellainen Puhu suusi puhtaaksi -kausi. Tuota kehittämääni nimitystä ei pidä ottaa negatiivisessa mielessä. Se nyt vaan sattuu kuvaamaan sitä, mitä tämä kesä on pitänyt sisällään ihmissuhderintamalla. 
   Olen liian monta kertaa jättänyt elämässäni asioita sanomatta. Olen jäänyt odottamaan monen ihmisen kohdalla sitä sopivaa hetkeä, jolloin sanat saisi sanotuksi. Eikä sitä hetkeä ole tullut. Minulla oli tänä kesänä monelle ihmiselle sanoja sanomatta. Positiivia ja negatiivisia. Pääosin kuitenkin vain positiivisia. 
   Sanat löysivät muutaman ihmisen luo kirjepostin muodossa. Toiseen kirjeeseen kirjoitin rohkaisevia ja kannustavia sanoja kaverin tulevaan elämänmuutokseen liittyen. Ihailen ja kunnioitan toisen rohkeutta olla avoimesti juuri sellainen kuin on. Muistelin, millainen minä olin kaverini ikäisenä ja totesin, etten ikinä olisi uskaltanut olla niin rohkea kuin hän on. Kaverini elämässä tulee tapahtumaan lähivuosina paljon suuria ja pienempiä muutoksia, joista monella on varmasti oma sanansa sanottavana. Minä kirjoitin kirjeeseeni, että mä tulen kunnioittamaan hänen päätöstään ja lähetän henkistä tukea niin monen postipaketin verran kuin vain on mahdollista. Kaverini kiitti, noita sanoja hän juuri kaipasikin.

Toisen kirjeen heitin postilaatikkoon tänään. Mieleni valtasi samaan aikaan vapaus ja pienoinen jännityksensekainen paniikki. Kaksi vuotta olen katunut sitä, etten ollut saanut sanottua tunteitani ääneen eräälle ihmiselle. Vaikka ihastus oli vain muutaman kuukauden mittainen ja sai alkunsa yhden leiriviikon aikana, asia on kalvanut minua ajoittain näihin päiviin asti. Se oli kai siis vähän merkittävämpi ihastus, johon liittyy paljon unohtumattomia muistoja. Mutta niin...en halua katua kuolinvuoteellani sitä, että tuo tunne jäi paljastamatta. Tulen työskentelemään (toivon mukaan) monella riparilla tulevina työkesinä. Siellä nuoria kannustetaan "rakkaus" teemaisella tunnilla siihen, että sille ihanalle tytölle/pojalle kerrottaisiin niistä romanttisista tunteista, eikä pistettäisi valoa vakan alle. Vaikka takaraivossa sykkisikin pelko betoniseinään törmäämisestä. Tiedättekö, mulla ei ole pokkaa sellaiseen, jos itse en ole tehnyt niin. Jos en olisi laittanut sitä kirjettä tänään postiin, en myöskään koskaan pystyisi antamaan itsestäni 110% tulevassa työssäni. Joka ripari vain palaisin siihen yhteen kesään, yhteen leiriin ja yhteen ihmiseen. Itkisin sisäisiä kyyneliä ja kysyisin itseltäni yhä uudestaan ja uudestaan, mikset sä kertonut. Vaikka olihan minulla siihenkin silloin syynsä.
   Tämänpäiväisen kirjeen lähettäminen ei liittynyt toiveeseen parisuhteesta tämän jätkän kanssa. Ei. Niin kuin jo kerroin, kun tuo kirje kolahti luukusta sisälle, minut valtasi käsittämätön vapauden tunne. Nyt voin jatkaa eteenpäin. Nyt se on sanottu. En odota vastakaikua, en edes vastausta (kirjoitin sen myös kirjeeseen). Tietysti on se pieni mahdollisuus, että toinen vastaa jotain, se jännittää. Mutta ei liikaa. Vapaus on tämän illan tunne. Ja ajatus siitä, että nyt voin seistä selkä suorana tulevassa työssäni eikä minun tarvitse katua sanomatta jättämisiäni. 

Tänä kesänä myös jätin hyvästit yhdelle kaveriporukalle, johon en tuntenut enää kuuluvani. En ollut oikeastaan tuntenut niin pitkään aikaan, mutta lähtö oli vaikea. Kaverini kun eivät olleet tehneet minulle mitään. Ja siinä kai se ongelma olikin. Minä koin näkemiset taakaksi, stressasin niistä paljon etukäteen. Toisaalta koin hirveitä tunnontuskia, jos peruin tapaamisen ilman kummempaa syytä. Yksi ilta vain poistuin Whatsapp-ryhmästämme ja Facebookiin pistin hyvin neutraalin ja järkiperäisen viestin miksi. En kertonut sanaakaan siitä, mitä tähän postaukseen kirjoitin. Ehkä joku heistä lukee tämän tekstin ja saa tietää totuuden. En jaksa kuitenkaan murehtia siitä liikaa. En tule näitä kavereitani muistamaan pahalla, en ollenkaan. Voin hyvin moikata, jos tapaamme sattumalta jossain. Voin myös kysyä samalla kuulumiset, kertoa omanikin. Minä kasvoin tuosta porukasta jotenkin huomaamatta erilleen, ilman draamaa. Minun oli vain aika lähteä.
   Viimeisimmäksi tapasin Jämsässä hyvän ystäväni jo lapsuusajoilta lähtien. Tiemme kulkivat välivuoden puoleenväliin asti hyvin samoja linjoja. Sitten ne erkanivat hetkeksi. Kuitenkin seuraamme toistemme elämää tiiviisti elämäämme helpottavan ja ärsyttävän somen kautta. Ja minä ainakin välitän, mitä ystävälleni kuuluu. Eiköhän hänkin. Yhtenä päivänä tänä kesänä kuulin, että tämä ystäväni oli viimeinkin päässyt opiskelemaan unelma-ammattiinsa luokanopettajaksi.  Tiesin heti, että minun pitää muistaa häntä jotenkin muuten, kuin pelkin onnentoivotuksin Facebookissa. Ostin kirjan ja kortin. Kirjoitin onnentoivotukseni ja vinkkini tulevaan ja ehdotin josko näkisimme. Niinpä hän tuli yksi päivä kymmenen minuutin varoitusajalla käymään kotonani Jämsässä. Istuimme tunteroisen kotimme terassilla jutellen tulevasta, menneestä ja nykyisestä. Ystäväni oli hyvin otettu lahjasta. Hän myös ymmärsin lahjan syvemmän pointin. Lopuksi halasimme ja lähetin ystäväni jatkamaan matkaansa - sinne, minne unelmat ja elämä häntä vievätkään. Ehkäpä elämämme risteävät taas jossain kohdassa ja saamme vaihtaa sanasen sekä halauksen uudemman kerran. 

Mikä hassuinta tässä kesässä ja näissä sanotuissa että kirjoitetuissa sanoissa on ollut, niin se, etten suunnitellut niitä mitenkään etukäteen. Tilanne tilanteelta ne tulivat eteeni ja tein sen, minkä sydän sanoi oikeaksi. En siis todellakaan osannut kuvitella kesäni sisältävän töitten lisäksi sydämestä kirjoitettuja, tunteisiin vetoavia kirjeitä, hyvästejä tai rohkaisuja uuden kynnyksellä. Joskus sitä näkee ja tajuaa vasta jälkeenpäin, millaisen reitin on kulkenut. Minä kuljin tänä kesänä totuuden reitin, kauden, jolloin sanoin asioita, jotka ovat olleet mielelläni jo pitkään. Nyt oli niiden vuoro tulla ulos. 

Hyvä, että tulivatkin. Tästä on hyvä lähteä katsomaan, mitä elämä tuo seuraavaksi mukanaan. Just nyt on tosi hyvä. On se niin kaunis, elämä. 

~ Roosa ~