Opiskelijan arjen ilot ja surut

Hupskeikkaa, niin se arki vaan vie mennessään! Monta monituista päivää luonnoksissa on maannut postaus Vamma osana arkea -sarjaan. Lähinnä se on ollut muutamaa hassua lausetta ja paria kuvaa vaille valmis. Kuinkas ollakaan, nuo kuvat muistaa aina niissä väleissä, kun ei millään ehdi kaivamaan kameraa esille. Tai sitten on jo pimeä ilta, jolloin loistevalon loisteessa ei viitsi hirveästi kuvailla. Mutta huomenna nappaan kuvat ja pistän postausta tulemaan!
   Elämä on tosiaan pyörinyt arjen pyhän kolminaisuuden kehikossa - koulu, koti ja kuntosali. Koulusta kotiin tullessa on vähän lueskeltu tenttiin, syöty ja lähdetty salille. Jos taas olen pitänyt välipäivää on kutsunut kauppareissu - tai pyykit. Viikonloppuisin on sitten siivoiltu. Normaalia elämää. Välissä on nähty kavereita, suunniteltu jotain pienempiä kouluprojekteja ja visailemaankin päästiin viime keskiviikkona. 
   Keskiviikkona oli myös ekat opiskelijapippalot. Ensin olin rastivahtina kaverin kanssa Mopokastajaisissa (kyseessä oli ykkösille suunnattu rastirata), siitä kotia syömään, toiseen baariin tietovisaileen ja siitä viidenkymmenen metrin päähän Mopokastajaisten jatkoille Leskeen. Oli kyllä kivaa - lähdinkin vasta joskus lähempänä yhtä kotiin nukkumaan, kun rastiratamme voittajat julistettiin. Ms. & Mr. Mopo tittelit tulivat molemmat Rauskin kahdelle ekaluokkalaiselle, samoin kokonaiskilpailun toinen sija sekä erityismaininta - aivan huippua! Tutorsydämeni on ylpeä. 
   Viime syksynä valitin sitä, että tunnen oloni baarissa ulkopuoliseksi, koska tajuan siellä niin konkreettisesti sen, etten voi juoda. Onnekseni en enää kärsi noista tuskista. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on ollut mukavaa baarissa. Ensimmäistä kertaa tiedän, ettei muille juomattomuuteni ole ongelma. Ja onhan siellä aina niitä muutamia muitakin, jotka menevät nollalinjalla. Olen armahtanut, vapauttanut ja hyväksynyt tämän ominaisuuden itsessäni. Mutta tämän pystyin tekemään vasta sitten, kun ympärilläni olevat kaverini näyttivät, ettei juomattomuudellani ole oikeasti mitään merkitystä. Noilla kavereiden mielipiteillä oli näköjään itselleni näköjään iso merkitys. Onneksi sain toivomani kohtelun. On se jännä, että piti tulla tänne Ylivieskaan asti, että pääsi tästä(kin) asiasta yli! ;D
   Parin viikon päästä lähden käväisemään Jämsässä viikonlopuksi. Toisaalta ihanaa, toisalta kamalaa. Viimeksi sai olla niin pitkään kotona perheen kanssa, että nyt tiuntuu taas itsemurhalta olla vain pari päivää kotikonnuilla ja yrittää mahduttaa aikatauluun perhe sekä ystävät. Tasapuolisesti. Ei onnistu ja se harmittaa. Menee taas aikaa totutella näihin viikonloppuhetkiin ja madaltaa omaa rimaa. Hyväksyä, että mä en millään vaan ehdi kaikkeen ja se on ihan ymmärrettävää. Oppia nauttimaan niistä hetkistä, jotka saan elää rakkaiden rinnalla, ikuistaa ne sydämeen, että jaksaa taas seuraavaan kertaan. Luojan kiitos, kohta on syysloma ja pääsee uudemman kerran Jämsään kokonaiseksi viikoksi.

   Tässäpä taas näitä mietteitä ja tekemisiä. Jospa huomisen postauksen jälkeen jäis nää sillisalaatit ja pääsis taas normaaliin postaustyyliin ja muutamaan julkaisukertaan viikossa!

~ Roosa ~