Day 4 - Teko,josta olen tavattoman ylpeä

 On varmaan väärin sanoa, että olen ylpeä monista teoistani ja saavutuksistani. Eihän sellainen sovi suomalaiseen itsensä vähättelyyn millään muotoa. Onneksi kuitenkin osaan myös vähätellä itseäni, tarpeitani ja tekojeni hienoutta liiallisenkin hyvin. Osaan vähätellä itseäni jopa niinkin taidokkaasti, että AMK-opettajani ja harjoittelujeni ohjaajat sanoivat minulle useasti "Roosa, noin ei voi jatkua." Niinpä viime vuosina olenkin tietoisesti opetellut sanomaan, että hoidin jonkin minulle annetun tehtävän hyvin. Yhtä lailla olen opetellut, että saan olla ylpeä siitä, mitä olen tehnyt. Itsekkyydellä ja terveellä ylpeydellä on nimittäin eronsa. Tämä postaus siis minulle suotakoon.

Vaikken olekaan leijaillut ylpeydestä missään elämäni vaiheessa, olen silti ollut aina salaa ylpeä milloin mistäkin asiasta, ihan jo pienestä pitäen. En vain ole aina kehdannut sanoa tunteistani ääneen. Voisinkin kertoa, kuinka ylpeä olin oppiessani pyöräilemään ilman apuapyöriä tai siitä, kuinka hienosti jaksoin 20 vuotta kestäneet oikomishoidot ja lopulta sain implanttihampaani. Olen ollut ylpeä itsestäni, kun käteeni lopulta annettiin kansio, jossa minun todettiin suorittaneen AMK-tason tutkinnon, joka oikeuttaa minua käyttämään nimikettä yhteisöpedagogi. Yhtä lailla vielä saavuttamaton unelmani tekee minut ylpeäksi uurastuksestani, sillä olen lähempänä ikuisuusunelmani toteutumista kuin ikinä ennen elämässäni.

Silti yksikään näistä ei ole se teko, josta olen kaikista ylpein. Suurimman ylpeyden tunteen tuotti ihan vain se, että tajusin tällä viikolla yhden asian:

Mun on pakko hidastaa vauhtia. 

Olen oireillut pitkään fyysisesti. Viime vuosi oli älytön, sillä olihan mulla oireitakin vaikka muille jakaa: satasen leposyke, jatkuva väsymys ja palelu, pahoinvointi, haurastuvat hiukset, jatkuvat tulehdukset antibiootteineen ja totaalinen jaksamattomuus käydä edes kaupassa - puhumattakaan minkään muun asian hoitamisesta. Luulin maaliskuisen suolitukoksen aiheuttaneen kaiken, sitten oireet katosivat raudanpuute-diagnoosin ja rautainfuusion myötä. Mutta oireet palasivat - eikä kertaakaan oireilleni löytynyt syytä - ei elimistön rautatasapainosta eikä vatsalaukun tähystyksestä. Myöskään yksikään mahakipuni ei enää heinäkuun minitukoksen jälkeen johtunut kulkuesteestä ohutsuolessa, olivatpa kipuni kuinka saatanallisia tahansa. Koska blogini olisi ollut täynnä vain valitusta oireilevasta kropastani, pistin sen kirjoittamisen tauolle - halusin antaa teille muutakin kuin tuskaa. Mutta sitä muuta iloa tuskin olisin löytänyt. 

Tämän kesän aikana luulin jo oikeasti, että joudun uuteen rautainfuusioon, sen verran paljon mulla oli oireita. Mutta mun rauta-arvot olivatkin laskemisen sijaan nousseet. Itsestään. Pysähdyin ja tajusin: tämä on stressiä. Mun elimistö huutaa, että pysähdy - muuten en sitä näköjään itse tajua. Toki olin huomannut, että kesälomattomuus määräaikaisen työsuhteen päätyttyä ja kesätöiden alettua siihen heti perään vaati veronsa. En palautunut kolmen päivän viikonloppujen aikana yhtään. Ja sitten kehtaan miettiä, miksi mun sykkeet on taas punaisella.

Olen tällä hetkellä ainakin hetken aikaa työtön. Tajusin, että nythän mulla olisi sitten aikaa palautua vuoden työkuormasta ja muista stressioireistani, jotka ovat aivan muita kuin työperäisiä. Hoksaukseni oli hyvä, mutta etenin heti ojasta allikkoon - tein to do -listan, jossa oli mieltä palauttavia asioita, joihin minun pitäisi panostaa. 

Aloin heti suorittaa palautumistani. 

Luulen, että kärsimäni stressi on monen vuoden taakkaa ja lähtöisin jo AMK-opinnoista. Lisäksi siinä on järkytys siitä, kuinka vähällä th:n seurannalla pärjään IP:n ja sen tuomien erityisyyksien kanssa. Tuo järkytys toi minulle pelon: huomaanhan, jos minulle tulee jokin oire, johon pitää reagoida? Ennen jatkuvan seurannan aikakaudella kun pystyin tuudittautumaan ajatukseen siitä, että jos minä en huomaisi jotain poikkeavaa olossani, lääkäri huomaisi sen kyllä seuraavalla jo kalenteriin merkityllä vastaanottokäynnillä. Nyt tilanne ei ole se, ei ole ollut vuosiin. Niinpä ei kestänyt tovia pidempään kun jo ravasin tk:ssa oireideni kanssa. Epäilenpä vahvasti, että raudanpuutteenkin aiheutin vain stressaamalla. Enkä halua samaa uudestaan.

Niinpä viikolla tekemäni päätös keskittyä tästedes palautumiseen ja minulle ominaisten palautumiskeinojen löytämiseen tekee minut mahdottoman ylpeäksi  itsestäni. Tähän asti olen laittanut oireeni vain 20%:sti stressin piikkiin, muuten olen ollut varma rauta-arvojen romahtamisesta. Nyt annan stressioireille 95%:n varmuuden. Se on aivan älyttömän iso muutos pääni sisällä.

Sitä en tiedä, kauanko kestää, että elämäni on taas balanssissa ja stressi inhimillisemmällä tasolla. Siinä voi hyvinkin viedä taustaani katsoen vuosia; onhan stressi ollut minulle elämäntapa. Otan kuitenkin kaiken sen ajan, minkä tarvitsen. 

Lupaan myös olla tekemättä yhtään to do -listaa tämän matkan taittamisen avuksi. Jos epäonnistun, palaan vain takaisin reitilleni ja yritän uudestaan.

~ Roosa ~