Leikkauspelosta (kyynelten lävitse kirjoitettuna)

Pidetääs vähän taukoa noista toivepostauksista ja kirjoittelen omia pohdintojani toukokuisesta hammasleikkauksesta ja siihen liittyvistä peloista.
   En tiedä, kummaksi tuota pelkoa pitäisi kutsua - leikkauspeloksi vai nukutuspeloksi. Eniten pelkään sitä, etten herääkään leikkauksen jälkeen. Että jotain menee pahasti pieleen ja kuolen. Tämä pelko on suurimmaksi osaksi viimeisten leikkauskokemusten tuottamaa, mutta kun nyt tarkemmin mietin, on tällä juurensa paljon kauempana menneisyydessä.
   Olen aina pitänyt nukuttamista epämiellyttävänä juttuna. Luulen sen johtuvan ensimmäisestä nukutustilanteesta, jonka kykenen muistamaan. Ensimmäistä kertaa mut on nukutettu jo puoli vuotiaana aivojen magneettikuvausta varten. Siitä en luonnollisestikaan muista mitään, mutta pari vuotiaana mut nukutettiin silmätutkimusta varten. Oikea silmäni oli juuri silloin todettu sokeaksi ja lääkärien täytyi tehdä tarkempia tutkimuksia jatkoa ajatellen.Tuosta nukutuskerrasta jäi mulle jonkin sortin salamavalomuisto ja aina kun tuota kertaa ajattelen, olo muuttuu aika epämiellyttäväksi. 
   Mut on nukutettu yhtä kertaa lukuunottamatta maskin kanssa. Tuolloin silmätutkimuskerralla nukutus hoitui jälleen kerran maskin avulla. Hirveesti ei parivuotiaalle voi mitään selitellä. Menin ihan paniikkiin, kun maski tungettiin suoraan vasten kasvoja sen enempiä selittelemättä. Mulle tuli sellainen tunne, etten saa henkeä. Huusin ja riuhdoin, mutta eipä tuo auttanut hoitajia tajuamaan, että nostaisivat tuota maskia hiukan, niin mua ei ahdistaisi niin paljoa. Tuon ahdistuksen tunteen kanssa jouduin valitettavasti nukahtamaan. Siitä jäi jonkin sortin traumat. 
   Seuraavilla kerroilla olen osannut pyytää, että anestesiahoitaja(t) pitäisivät maskia sen verran ilmassa, että koen saavani edes vähäisen happea nukutushöyryjen lisäksi. Se on onneksi aina onnistunut. Parivuotiaana sellaista ei osannut edes pyytää. Kärsin ahtaan paikan kammosta jo valmiiksi ja samanlainen ahdistus iskee, jos naamalle laitetaan maski, joka estää kokonaan normaalin hapen saamisen. Ahdistus iskee myös normaalin happimaskin suhteen, jotenkin en osaa hengittää sellaisen kanssa. Senkin olen siis pyytänyt aina mahdollisimman nopeasti pois nukutuksista herättyäni. 
   Nukutuskertoja on takana nyt seitsemän. Aivojen magneettikuvauksen ja silmätutkimuksen lisäksi mut on nukutettu vasemman jalan botox-hoitoa, liiallisen ienmäärän poistoa, oikean jalan kasvuruston poraamista ja suolistoleikkauksia varten. Ikenen poistossa mut nukutettiin kanyylin kautta annettavan nukutusaineen avulla. Toivon, että tulevassa hammasleikkauksessa mut nukutettaisiin myös samalla kaavalla. Nukahtamisaika on nimittäin paljon lyhyempi sillä tavalla. Ei ehtisi jännittää ja panikoida niin paljoa. 

Oma luonteeni ei yhtään helpota pelkoani. Tämä nainen haluaisi pitää kaikkia lankoja käsissään tiukasti ja siten ohjailla kaikkea mahdollista elämässään. Leikkaustilanteessa joudun antamaan nuo langat muille, eikä se oikein käy luonteeni päälle. Tiedottomuus ahdistaa. Vaikka tiedän, että lääkärit ovat alansa huippuja ja tietävät, mitä tekevät. Minä en sellaista leikkausta osaa hoitaa, mutta nuo alansa kokeneet ammattilaiset sen sijaan osaavat. 
   Hammasleikkaus on iso operaatio. Vanhojen hampaiden poisto, titaanijuurien poraaminen ja hammasluun lisääminen...ei tehdä ihan tunnissa. En voi olla ajattelematta, kuinka paljon suussani on kaikenmaailman hermoja, jotka voivat vaurioitua. Kuinka paljon asioita voi mennä pieleen.
   Tiedän kuitenkin pohjimmiltani, että olen maailman parhaimmissa käsissä: ympärilläni on monia ihmisiä, joilla on ympärillään kaikki mahdolliset välineet ja lääkkeet, jos tilani yhtäkkiä heikkenisi. Paremmassa turvassa olen leikkauksessa nukutettuna kuin nukkuessani kotona yksin normaaleita yöunia. Silloinhan ei kukaan vahdi untani, leikkaussalissa vahtijoita on useampia. 
    En osaa pelätä leikkauksen jälkeisiä mahdollisia komplikaatioita oikeastaan ollenkaan. Nukutusaineille en ole allerginen ja leikkauksista olen herännyt aina salamanopeasti. Ei mua pelota toipumisvaiheen mahdolliset ongelmat ja takapakit (vaikka ne on todennäköisempiä kuin leikkauksen komplikaatiot). En myöskään osaa surra ulkonäköäni tai puolen vuoden "blenderin kautta lautaselle" -vaihetta syömisten suhteen. Pelkään, että menetän tämän kauniin maailman ja rakkaat ihmiset, jotka antavat huonoinakin päivinä syyn nousta ylös sängystä ja pyristellä eteenpäin. Entä jos tuo leikkauspäivän aamu (jota en vielä edes tiedä), on viimeinen kosketukseni tähän maailmaan ja tähän elämään?  Mikä on elämäni tarkoitus siinä tapauksessa? Kun en ole edes ehtinyt olla kunnolla onnellinen.
   Monet sanovat, että ajattele se nukutus kivoina päiväunina, ettei hetkeen tarvitse ajatella tai murehtia mitään. Ja aattele sitä, että sen leikkauksen jälkeen sun pitkä taival hammashoitojen suhteen on melkein ohitse. Että sä oot lähes maalissa. 
   Mutta mun tekisi mieli suunnitella hautajaisia mieluummin kuin elämää leikkauksen jälkeen. Viimeisimpään suolistoleikkaukseen mennessä kuultu lause "Niin, eihän sitä voi koskaan tietää", soi päässäni, vaikka en tahtoisikaan. Haluaisin tehdä vieraslistaa, suunnitella ohjelman, laulettavat laulut. Ahdistaa ajatellakin, kuinka paljon murhetta tuollainen onnettomuus toisi läheisilleni. Kuinka surulliselta se tuntuu minusta, kun en pääse halaamaan rakkaimpiani kyynelvyöryjen keskellä. Kannustamaan eteenpäin. 
   Kummitätini ei saa tulla nukutustilanteeseen mukaan, turvallisuussäännöt on tiukat isoissa sairaaloissa. Ei auta edes alan koulutus. Saattajia saa sen sijaan olla mukana niin monta kuin vain ikinä haluan. Olen päättänyt, että kukaan ei tule saattamaan minua leikkaussalin oville. Jos sinne ei saa tulla edes kummitätini (joka on sentään anestesiahoitaja), niin sitten sinne ei tule kukaan muukaan. Jääkööt huoneeseeni, käytäville tai jonnekin muualle odottamaan. En halua sanoa kenellekään moikka, en halua yhtäkään tsemppiä tai halausta. Tää mun on selvitettävä yksin. Marttyyrimaista? Kyllä. Itsekästä? Todella itsekästä.
   Toivon, ettei mua enää ikinä tarvitse nukuttaa tuon hammasleikkauksen jälkeen. Samaan aikaan toivon, että kevään psykologikäynnit toisivat edes hippusen verran apua leikkauspöydälle nousemiseen. Ettei mun tarvitsisi nukahtaa paniikin vallassa kaikenmaailman kauhuskenaariot päässäni. Että mulla olisi edes jonkin verran uskoa siihen, että selviän. 

Todennäköisesti selviänkin. Monet sanovat tsemppimielessä kaikkea iloista tai sitten käskevät lakata ajattelemasta pahinta ihan välittömästi. Mutta totuus on, että pelko on aina todellinen vihollinen sille, joka sen kokee. Vaikkei tahtoisikaan. 

~ Roosa ~