Toivepostaus: Rakkaudesta kirjoittamiseen

Ensinnäkin, kiitos teille lukijoille kaikista ihanista kommenteista kirjoitustaitooni littyen - olen todella otettu! Jopa niinkin otettu, että olen niistä ihan hämilläni...välillä kun tuntuu, et mä nyt vaan oon tämmöinen pöytälaatikkokirjoittaja...KIITOS!
   Sanat on mulle todella tärkeitä, niiden kanssa leikittely intohimo. Vanhemmat ei tainneet todellakaan tietää, millainen papupata ja paperinkuluttaja musta tuleekaan, kun kesällä -95 ensimmäisen sanani sanoin vain 7 kuukauden ikäisenä. Ei, vaikka se olikin hyvin vaatimattomasti "krrrrja" (kirja). Kertokoot jotain siitä, millaista roolia nuo opukset jo tuolloin elämässäni esittivät.

  Se, että olen lukenut pienestä pitäen (ja paljon), on varmasti vaikuttanut siihen, että tätä saatte tätä blogia lukea. Erilaiset kirjat ja monien kirjailijoiden tyylit kirjoittaa taitavia, mielenkiintoisesti eteneviä teoksia ovat inspiroineet mua todella paljon. Että ai hitsi, ton voi sanoa myös noin. Vau, en oo tajunnutkaan tollasen lauserakenteen iskevyyttä. Tän nappaan itelleni käyttöön kanssa. Ei ole sellaista kirjagenreä, jota en lukisi (okei, scifi ei ihan iske). En siis osaa sanoa tasan tarkkaan, millaisista kirjoista pidän erityisesti. Kirjat ja tarinat ovat arvostettavia jo sinällään. Jos jotain esimerkkejä pitäisi kuitenkin antaa, niin katson suuresti ja nöyrästi ylöspäin muun muassa Anna-Leena Härköstä, Riikka Pulkkista, Cecelia Ahernia ja Torey Haydenia. Rauhassa levätköön koko lapsuuteni saduillaan turvannut Astrid Lindgren sekä tietysti Tove Jansson, jonka aikuisille suunnatut novellit ja romaanit tarvitsisivat ehdottomasti enemmän kunnioitusta.
   Kuitenkin kaikista eniten haluan kiittää vanhempiani. On selvää, että monestakin asiasta, mutta tässä yhteydessä siitä, että minulle on luettu, luettu ja vielä kerran luettu. Vauvasta lähtien. Usein myös se kuuluisa vielä yksi sivu. Luettujen satujen toistomäärästä kertokoot jotain se, että osasin kymmenet eri sadut ulkoa jo parin-kolmen vuoden ikäisenä. Sukulaiset luuli mun oppineen lukemaan, kun omassa huoneessani "luin" itselleni ääneen kirjoja. Ehei, meikä veteli ulkomuistista kertomukset kannesta kanteen. :D  
   Olen viime aikoina törmännyt moneen uutiseen, joissa vanhempia kehotetaan lukemaan lapsilleen enemmän iltasatuja tässä teknologian ympäröivässä maailmassa. Olen itsekin tutkijoiden kanssa yhtä peloissani siitä, mitä tapahtuu, jos lapset jää ilman vanhempien lukemia satuja. Oikeastaan pitäisikin sanoa näin: ilman vanhempieni lukemia satuja en olisi koskaan päätynyt kirjoittamaan blogia. Se on aika rohkeasti sanottu, tiedän. Allekirjoitan sen silti vähintäänkin samalla rohkeudella. Sadut ovat opettaneet luovuutta, kehittäneet mielikuvitusta, tuoneet turvaa ja antaneet uskoa ihmeisiin. Hirveästi en voi luvata vielä toiveissa eläville tuleville lapsilleni. Mutta sen voin luvata, että jos minua lapsella tai useammalla joskus siunataan, ilman satuja ja tarinoita he eivät tule jäämään.

Kun opin ykkösluokalla oikeasti lukemaan...no, sittenhän mä en muuta tehnytkään. Lukukortit sun muut täyttyivät altayksikön ja lisää luettuja sivuja ja kirjoja lenteli plakkariin. Kirjat ovat siis kuuluneet elämääni aina - toisten tai itseni lukemana. Ja niistä mä olen ammentanut, niistä mä olen poiminut ja oppinut. Ajatellut, että joku päivä minäkin haluan laittaa ihmisten mielikuvituksen laukkaamaan, luoda herkkiä ja ainutlaatuisia mielen maisemia - mutta ennen kaikkea herättää ajatuksia ja tunteita.

   Mitään kirjoituskursseja en ole käynyt. Mä olen vain kirjoittanut. Antanut kynän tai näppiksen viedä, ajattelematta sen kummemmin. Mielikuvitus on aina ollut rikas. Niinpä monet tarinavihot täyttyivät ennätystahtia koulussa kirjoitustunneilla, eikä koskaan tarvinnut miettiä kauaa tarinaa tai sen aihetta. Ekaa kirjaakin aloin kirjoittaa ekaluokkalaisena, Niko-karhusta ja Anna-apinasta. Siihen, niin kuin myöhemmin moniin muihinkin kirjan puolikkaisiini syntyi viha-rakkaussuhde. Kaikki kirjantyngät ovat tallessa tikulla ja salainen haave on, että joku päivä saisin jonkun niistä julkaistua. Hartaasti toivoisin, että se olisi Vahvemmat yhdessä. Se on tietysti ja itseoikeutetusti se tarina, jonka kirjoittamiseen on liittynyt eniten tulta, verta ja kyyneliä. ;)
   Päiväkirjoja on vuosien saatossa tullut kirjoitettua enemmän ja vähemmän. Erityisesti yläkouluaika on taltioitunut pariinkin eri päiväkirjaan. Kirjoittaminen oli yksi niistä asioista, jotka pitivät minut silloin hengissä.
Eka blogi tuli perustettua juuri tuolloin yläkouluaikana blogit.fi-alustalle. Sieltä siirryin hetkeksi Vuodatukseen ja lopulta tänne Bloggeriin. Nuo blogit.fi:n ja Vuodatuksen aikaiset blogit olivat enemmän sellaisia päiväkirjapainoitteisia yläkoulutyttösen kerrontoja päivien kulusta. Blogit.fi:n blogi kertoi myös paljon elämisestä kiusaamisen kanssa. Muissa blogeissa tuo asia on toki ollut mukana, muttei enää pääroolissa. Bloggerin eka blogi Näissä kengissä oli sillisalaatti vähän joka asiaa, mutta siellä nostin vammaisuuden ekaa kertaa kunnolla esille. Jossain vaiheessa halusin, että vammaisuudesta tulisi koko blogin kantava teema. Päätin aloittaa puhtaalta pöydältä - ja niin syntyi ensin Kaiken takana on nainen ja lopulta Kokonainen.
   Tulevaisuuden suhteen on toki haaveita. Olisi hieno päästä jollekin alustalle kirjoittamaan. Että joku kaupallisempi taho uskoisi ja näkisi kirjoituksissani saman kuin te, ja lopulta pääsisin oman blogini kanssa osaksi jotakin yhteisöä. Itsehän luen paljon muiden blogeja ja etsin niistä inspiraatiota. Pääosin myönnän lukevani paljon mammablogeja. En etsi kiillotettua pintaa vaan tarinoita rosoisen elävästä elämästä. Niitä on moni mammablogi pullollaan. Etenkin vammaisperheen vanhempien kirjoittamat blogit on lähellä sydäntä, ihmekös tuo. Mulle saa myös aina linkata hyviä, elämänläheisiä blogeja (aiheesta tai toisesta) kommenttiboxiin. :) Ja jos muita haaveita sivutaan, niin suuri unelmani on omistaa talo, jossa olisi yksi huone pelkästään kirjoja varten! <3

 
Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen tähän, mitä minulla nyt on: blogiin ja niihin tarinantynkiin muistitikulla. En kirjoita tällä hetkellä päiväkirjaa, sillä tämä blogi toimii aika hyvin sellaisena. Mutta loppuvuodesta aloitin kyllä eräänlaisen päiväkirjanomaisen kirjoitusprojektin, jonka tarkoituksena olisi tehdä syväluotaava tutkimusretki omaan itseeni. Yksi kirjoitus viikkoa kohden (noin suurin piirtein, ei se niin tarkkaa ole..) ja tämän vuoden lopussa toivottavasti koen olemani voimaantunut ja taas vähän enemmän sinut itseni ja luonteeni kanssa. Tästä projektista tulen teille lähiaikoina kertomaan enemmänkin. 

Tämä on minun tarinani kirjoittamisen ja sanojen maailmassa. Koskaan minusta ei tule täydellistä kirjoittajaa, puhumattakaan siitä, että tämän kanssa tulisi valmiiksi. Haluan jatkossakin kokeilla ja revitellä sanoilla sekä lauserakenteilla. Samalla haluan tietysti herättää ajatuksia valituista aiheista. Tuoda uusia näkökulmia. Liikuttaa, mutta ennen kaikkea luoda uskoa elämään ja sen rosoiseen kauneuteen. Sillä sanoissa on potentiaalia kaikkeen mahdolliseen...ja mahdottomaankin.

~ Roosa ~