Minulla on ollut kolmosluokkalaisesta lähtien epilepsiaranneke oikeassa kädessäni. Sellainen hopea ja siro koru. Jo ensimmäisenä käyttövuotena sen lukko rikkoutui, eikä siitä tullut uudenveroista. Lukko kuitenkin kesti lähes kenkkuilematta viime talveen asti. Silloin se alkoi tippua ranteestani viikoittain, heti kun se osui johonkin hihaan tms. Kesällä se alkoi tippua kädestäni päivittäin. Eräällä riparilla sain tarpeekseni. Ranneke oli taas tippunut, enkä löytänyt sitä mistään. Tai oikeastaan en halunnut edes alkaa etsiä sitä isosta leirikeskuksesta ja sen pihamalta. Silloin päätin, että nyt lähtee toteutukseen se, mitä olen pitkään pohtinut ja miettinyt...vaikka löysinkin rannekkeen lopulta leirin jälkeen repustani.
Lukioaikoina olimme nimittäin kaverini kanssa miettineet tatuointien ottamista rannekkeiden sijaan. Kaverini tatuointia, jossa lukisi "diabetes" ja minä sellaista, jossa lukisi "epilepsia". Tulimme piikkikammoisina kuitenkin siihen tulokseen, että vasta sitten joskus, kun rannekkeet tulevat tiensä päähän.
Koko syksyn mietin ja oikeastaan pelasin aikaa. Tatuoinnin ottaminen jännitti, että kuinka paljon se sattuisi ja niin edelleen. Lopulta erään tuttavani suosittelemana varasin ajan Jämsään tatuointiin.
Torstaina sitten makasin tatuoijan luona ja hän hakkasi minulle uuden epilepsiarannekkeen. Juuri sellaisen, jonka halusin - yksi syy tatuoinnin ottamiseen oli nimittäin muuttuneet rannekemallit, jotka eivät miellyttäneet silmääni. Sain myös sellaisen korun, jota ei ikinä tarvitsisi etsiä ympäri peltoja, teitä ja ojia. Tämä ranneke ei huku ikinä, niin kuin ei sairauskaan huku minusta.
Halusin että "epilepsia" taiteiltaisiin oikeaan käteeni kauniilla fontilla. Koska epilepsia on osa minua, kauniilla tavalla. Ilman epilepsiaa en olisi minä. Epilepsiakohtaukset (joita ei moneen vuoteen ole onneksi ollut), ovat kasvattaneet minua. Sairaus on niin olennainen osa elämääni, ettei sitä edes välillä muista. Sainhan diagnoosin jo neljän vuoden ikäisenä. Pitkäaikaissairaus ei ole kaikille välttämättä pelottava mörkö kaapin perällä. Ainakaan minulle se ei ole sitä. Siksi kauniisti kirjailtu sana kohtauksen varalta.
Kaiken lisäksi olen erittäin iloinen siitä, että nyt voin viimeinkin käyttää rannekoruja myös oikeassa ranteessani. Sen "aidon ja alkuperäisen" rannekkeen rinnalla ei voinut sellaisista edes haaveillakaan. Nimittäin, jos kohtaus olisi sattunut tulemaan esimerkiksi kaupungilla tuntemattomien ihmisten keskuudessa, rannekkeen piti olla selkeästi näkyvissä ja löydettävissä. Ei siis monen rannekorun seassa yhtenä koruna, jolloin siihen ei olisi niin kiinnitetty huomiota.
Mutta nyt minulla on käsivarressani kauniisti, mutta selkeästi tatuoitu "epilepsiakoru". Se näkyy, vaikka oikeassakin ranteessa olisi muutama muukin koru. Sen erottaa. Tuon sanan, joka ei ole ollenkaan ruma. Se on kaunis.
~ Roosa ~
Ps. Ei se sattunut yhtään niin paljon kuin epäilin. ;)
Kaunis tatuointi ja ihanaa kun olet noin sinut epilepsiasi kanssa - toivottavasti pääsen itsekin vielä tuohon pisteeseen! :)
VastaaPoistaMinulla on ollut diagnoosi nyt parin vuoden ajan ja sinä aikana oikeastaan vain tajunnanhämärtymiskohtauksia, jotka tuntuvat niin pieneltä vaivalta, että en ole viitsinyt kallista epilepsiakorua hankkia. Lääkitykseni suurentamisen ja siitä johtuvien sivuvaikutusten saamisen jälkeen olen alkanut harkita asiaa uudelleen. Pieni osa minussa on ehkä kuitenkin koko ajan kyseenalaistanut oireideni aiheuttajaa joksikin muuksi kuin epilepsiaksi, joten korun hankkiminen tuntuu hieman lannistavalta - vaikka olenkin sairaudestani alkanut kertoa ihmisille hieman avoimemmin. Kai tämä on osa sitä hyväksymisprosessia. :)
Voi kiitos! :)
PoistaRannekehan maksaa tosiaan sen vajaan satasen, riippuen siitä kuuluuko Epilepsialiittoon vai ei. Itsehän olisin saanut sen sillä halvemmalla hinnalla. Kohta 13 vuoteen ei oo mulla ollu yhtään kohtausta, mut ainahan se pieni riski on olemassa, että kohtaus tulee.
Lapsena häpesin paljonkin epilepsiaani ja kohtauksia. Mulla oli molempia, tajunnanhämärtymisiä ja kouristuskohtauksia. Etenkin muutamat kouristuskohtaukset, jotka sain alakouluikäisenä koulupäivän aikana, hävettivät paljon.
Mulle on kuitenkin ollu aina tärkeää, että ihmiset tietää mulla olevan epilepsia. Se luo sellasen turvallisuuden tunteen, että jos jotain sattuisi, ihmiset mun ympärillä osaa toimia oikein. En mä nyt jokaiselle vastaantulijalle asiaa toitota, mut niille oon kertonu, joiden kanssa vietän paljon aikaa, esim. luokkatovereille ja muille ystäville.
Nuo kuvaamasi jutut kuuluvat varmasti juurikin siihen hyväksymisprosessiin, jota käyt läpi. Ja jossain vaiheessa se tulee päätökseensä. Muista, että et todellakaan ole ainoa, jolla tää sairaus on, meitä on monta. Lisäksi mä uskon, että tällasilla "huonommilla korteilla" heitellään vaan niitä, jotka on tarpeeks vahvoja selviämään niitten kanssa. Tsemppiä! :)