Muistan, mikä punaisen veisukirjan laulu me ensimmäisenä laulettiin. Muistan sen pienen jännityksen, mikä leijaili välillämme. Ikkunasta sisään paistava aurinko muistutti minua kuitenkin siitä, että kaikki menee varmasti hyvin. Ja niin se on mennytkin. Hyvin ja hyvin nopeasti.
Ensimmäinen AMK-vuosi alkaa olla yhtä esseetä varten kirjoiteltu ja taputeltu päätökseen. Se on ollut täynnä uusia juttuja, jännitystä, tenttejä, oppimispäiväkirjoja, ryhmätöitä, projekteja ja SOMEa. Mutta ennen kaikkea se on ollut täynnä upeita ihmisiä. Me reilut parikymmentä ihmistä, jotka istutettiin kirkkosalissa rinkiin penkeille, jotka vähän ujosti tekivät tuttavuutta toistensa kanssa, ovat nyt tiivis tiimi. Olemme stressanneet paljon, olemme tehneet paljon, olemme jutelleet paljon. Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olemme tehneet kaiken yhdessä toinen toisiamme tukien.
Kun kyseessä on lähemmäs 30 erilaista persoonaa ja ihmistä, ristiriidoilta emme ole voineet välttyä. Tuskin vältymme tulevaisuudessakaan. Mutta niistä murheellisista väsymyksen, stressin ja raivoin täyttämistä hetkistäkin olemme oppineet. Se, jos mikä on tärkeintä. Valmista ja kitkattomasti toimivaa ryhmää on tuskin olemassakaan. Mutta ryhmä voi aina kehittyä paremmaksi, mukautuvammaksi ja joustavammaksi kokonaisuudeksi. Uskallan väittää, että olemme toimivampi ryhmä kuin marraskuussa tai helmikuussa. Mihin tämä kehitys voikaan viedä, sen näkee vain kulkemalla matkaa eteepäin. Sitä ennen meidän teiden on kuitenkin hetkeksi erottava, jotta jaksaisimme taas kokea ja elää yhdessä.
Tällä postauksella haluan kiittää jokaista Rauskin Vallatonta. Kun muutin loppukesästä kaus pois kotipaikkakunnalta hieman surupuserossa, en tiennyt, kuinka paljon saan tilalle. Sain kokonaisen uuden yhteisön, toisen perheen. Minun ei ole tarvinnut pelätä jääväni yksin. Aina on löytynyt auttavia käsipareja, kun olen sitä tarvinnut. Ihmisiä, jotka painivat samojen ongelmien kanssa koulutehtävien äärellä. Ei ole tarvinnut huolehtia unohtavansa jonkun tehtävän eräpäivän. Olemme opettajien neuvojen mukaisesti potkineet toisiamme lähimmäisen rakkauden hengessä, kun tarve on sitä vaatinut. Nämä Vallattomat sielut ottivat myös tiedon vammastani juuri toivomallani asenteella vastaan: nyökkäyksellä ja olankohautuksella. Eli hyväksyen sen, mutta kohdellen kuin ketä tahansa muutakin kanssaihmistä. Se on tuntunut ehkä vähältä teille, mutta se merkkaa paljon mulle - kiitos! :)
Parasta Vallattomissa on kuitenkin ehdottomasti ollut se, minkä olemme yhdessäkin todenneet - me pidämme toisistamme huolta. Jos joku loukkaantuu, ensiaputiimi on hetkessä paikalla ja jatkohoitoon saattelemassa. Kun toisella on paha mieli, lohdutetaan. Kun yksi Vallaton iloitsee jostain huippujutuista, ilo on kaikkien Vallattomien yhteinen. Kun yksi kohtaa surua, muutkin surevat ja ovat tukena halaamassa ja lohduttamassa. Tämä on meidän yhteinen vahvuutemme. Tuota vahvuutta ja osaamista meillä ei kuitenkaan olisi, jos yksikin jäisi pois. Meitä jokaista tarvitaan. Muuten ei olisi Vallattomiakaan.
Siispä ISO KIITOS JUURI SINULLE!
En todellakaan osaa pukea sanojani oikeaan asuun, koska sisimmässäni on niin tuhat ja sata tunnetta, joita en vain saa tähän mustaksi valkoiselle. Tiedä kuitenkin, että olen kiitollinen JUURI SINUSTA - SÄ OLET IHME!
Nyt tiemme erkanevat hetkeksi, palatakseen syksyllä jälleen yhteen. Nauttikaa kesästä, hajotkaa vähän koulutehtäviin (muttei kuitenkaan liikaa), tehkää töitä, syökää jätskiä ja olkaa möllötelkää.
Nähdään syksyllä uusin voimin ja uusin kujein!
With All My Love,
~ Roosa ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3